YHDEKSÄS LUKU.
Petturiksi leimattu.
Naisen voimakkaat käsivarret olivat viime hetkessä temmanneet Genian kansanjoukosta tuomiokirkon edustalla, kun tuo onneton tyttö oli vähällä joutua santarmien käsiin.
Genia ei tietänyt, kuinka asia tapahtui; hänet temmattiin vastustamattomalla voimalla, ja hän kuuli tuon tuostakin lempeän äänen kuiskaavan korvaansa:
— Lapsi parka, miksi uhraudut hyödyttömästi? Seuraa minua, niin olet turvassa!
Genia, joka oli vähällä pyörtyä, saattoi vasta sitte selvitä, kun huomasi olevansa kahden hevosen vetämillä rattailla, jotka Belgradista etenivät.
Näissä vaunuissa istui hän serbialaisen maalaisnaisen vieressä, voimakkaan naisen, jommoisia kasvaa ainoastaan Balkanin auringon alla vuoriston raikkaassa ilmassa.
Nainen avarassa, punarantuisessa hameessaan, jota koristivat mustat samettiliivit valkoisissa hihoissaan, päähine päässä, näytti hyvinvoipaiselta. Samoin mies, joka istui matalalla ajurin penkillä, hilpeästi läiskytellen piiskaansa; hän tietenkin oli tuon maalaisnaisen aviomies.
— Seuraa meitä, lapsukaiseni, eläkä pelkää, sanoi yksinkertainen talonpoikaisnainen, kääntyen Genian puoleen. — Elä itke! Meillä saat asua, niin kauan kuin sinua haluttaa.
Olet kovasti ajattelematon lapsi, kun et pidä itsestäsi parempaa huolta. Riippui vaan hiuskarvasta, ettet joutunut poliisin käsiin. — No, minä kyllä asian ymmärrän. Tuo kaunis, nuori upseeri, joka vangittiin, epäilemättä omisti sydämesi. — Näetkös, heti kun tulin tätä ajatelleeksi, oli päätökseni tehty, että sinut pelastaisin. Minä tunkeuduin sinun luoksesi, ja luulenpa että oikealla ajalla tempasin sinut vainuavien koirien käsistä.
— Ketä te sitte olette, hyvät ihmiset, kysyi Genia hiljaisella äänellä, — te, jotka noin otatte osaa kohtalooni, te, joita minun on kiittäminen henkeni pelastuksesta?
Nämät sanat kuullessaan katsahti ajuri ystävällisesti nauraen Geniaan ja sanoi:
— Ketäkö me olemme? — Minä olen Jovan Radac, ja tuo toinen on minun vaimoni Karla; ja tuolta maissipellosta pistää jo esiin muutamia taloja, missä me asumme.
Muutamien minuttien kuluttua pysähtyivät rattaat, ja Genia astui uusien ystäviensä seurassa pieneen, siistiin serbialaiseen talonpoikaistaloon, joka selvästi oli hyvin hoidettu ja puhui hyvinvoinnista.
Häneltä ei edes nimeä kysytty.
Oivallinen väki ravitsi häntä maidolla, leivällä, juustolla ja sianlihalla, ja sillä aikaa kuin hän kyynelten vallassa itki, — sillä hänen sydämensä vuoti verta, kun Stefan Naumovitsch johtui mieleen — laittoi Karla hänelle vuoteen vinttikamarissa.
— Nyt pitää sinun laskeutua levolle, lapseni, sanoi hänelle emäntä, kun Genia oli syönyt, — muutoin sairastut. Taivaan Jumala, sinähän olet niin pelästynyt, että yhtäpäätä itket. Nuku, lapseni, huomenna puhutaan asiasta enemmän!
Genia tunsi itsekin, että hänen tuli koettaa nukkumalla unhottaa asiat ainakin hetkiseksi…
Oi, tässä talossa tunsi hän itsensä vihdoinkin turvalliseksi, jota hän ei ollut tuntenut siitä hetkestä lähtien, kun tuli Belgradiin.
Hän riisuutui ja painoi ruumiinsa valkoisen lakanan peittämälle vuoteelle; mutta ennenkuin hän ummisti silmänsä, pani hän kätensä ristiin ja rukoili kiihkeästi Jumalaa onnettoman vangin Stefan Naumovitschin puolesta.
Hänen huoneensa kohdalla, joka oli Tonavaan päin, istui alakerrassa vielä Jovan Radac vaimoineen lampun ääressä.
Karla nojasi väsyneenä ja suutuksissaan päätänsä käteen, ja Jovan tuijotti haluttomana ja synkkänä raamattuun, joka oli hänen edessänsä levällään.
- Niin, sanoinhan sinulle heti, Karla, vastasi nuori talonpoika vaimonsa johonkin muistutukseen, — etten tahtoisi matkustaa Belgradiin katsomaan naamiohuveja… Nyt hän on jo kumminkin päässyt niin pitkälle, tuo ylpeä Draga, että hän on tullut Serbian kuningattareksi.
— No niin, huonoa on alku, ja huonosti tämä loppuu, nuoren upseerin Stefan Naumovitschin ovat lyöneet rautoihin; kukapa tietää, eikö muitakin ole vangittu? Minua suuresti huolestuttaa eversti Maschinin, meidän isäntämme ja hyväntekijämme asema, sillä hän on aina ollut Naumovitschin hyvä ystävä.
— Jumalan pyhä äiti, ylistetty olkoon sinun nimesi! sanoi Karla ja teki ristinmerkin. — Suojele sinä eversti Maschinia! Mitäpä meistä olisi tullut, ellei hän veljensä kuoleman jälkeen olisi jättänyt tätä taloa meidän haltuumme! Seitsemän vuotta olit sinä uskollisesti palvellut insinööri Maschinia ajurina ja palvelijana; silloin kuin hän vielä oli naimaton eikä ollut saanut tuota onnetonta päähänpistoa valita Draga vaimokseen, seurasit sinä häntä hänen matkoillaan ja kestit hänen kanssansa monet vaarat.
Ja vielä jälkeenkinpäin pysyit sinä hänelle uskollisena, vaikka Draga teki hänen kotonsa helvetiksi. Ja sitte hän kuoli, nuori mies parka, niin äkkiä, ettei sitä asiata tänäkään päivänä vielä voida selittää…
— Eikö voi selittää? keskeytti Jovan äkkiä vaimonsa puheen käheällä äänellä. — Jovan Radac voi asian selittää, ja jos hän uskaltaisi puhua, niin, suojelijani pyhän Johanneksen kautta, tuo nainen ei enää istuisi kuninkaan palatsissa, vaan Serbian syvimmässä vankilakopissa. Mutta eihän maailmassa näy olevan mitään oikeutta!
— Ei, ei mitään oikeutta, sanoi siihen Karla. — Sillä tuskin oli oivallinen isäntäsi ummistanut silmänsä, kun Draga ajoi sinut pois talosta kuin koiran ja sen perästä ei hän ole rahtuakaan kysynyt, kykenetkö elättämään itsesi vai et.
— Niin, mihinkä minä sitte olisin ryhtynyt? sanoi Jovan katkeruutta äänessänsä, nousten ylös ja käveli edes takaisin huoneessa. — Minä olisin saanut antautua sotamieheksi ja viettää oikeata koiranelämätä, jollei isäntä vainajani veli, oivallinen eversti Maschin, olisi lahjottanut minulle tätä taloa.
Uskollinen palvelus on palkittava, sanoi hän minulle… Oi, Jumala —
— Avatkaa, avatkaa! kuului samassa kuin kiihkeätä koputusta ikkunalle —
Jovan — Karla, avatkaa, hyvät ihmiset!
— Armollinen Jumala! huusi Karla ja hypähti tuolilta. — Sehän on everstin ääni, hyväntekijämme, vaikka se kuuluu kuin haudasta!
— Avatkaa, jos tahdotte pelastaa henkeni! ähkyi ääni ulkoa — Eversti
Maschin kolkuttaa.
Heti juoksi Jovan, kauhistuen kamalasti äänestä, ovelle; sysäsi salvan syrjään ja löi oven auki selälleen.
Myöskin Karla kiiruhti hyväntekijäänsä vastaan; mutta kumpikin he kauhusta hoipertelivat taaksepäin, sillä heitä kohtasi hirvittävä näky.
Oven aukossa seisoi mies, ryysyiset vaatteet vettä vuotaen, kasvot sinisinä ajettuneina, tukka epäjärjestyksessä, parta harmaana, silmät tuijottaen kuopistansa.
Mutta hirmuisinta oli että miehellä, jolla oli eversti Maschinin vääristyneet piirteet, oli silmukka kaulassa ja pitkä nuora viisti perässä.
— Pelastettu!
Tämä sana pääsi äkkiä everstin huulilta, joka sitte tajutonna kaatui eteisen lattialle.
Mutta Jovan ja Karla eivät enempää kysyneet. He syöksyivät miehen luokse, nostivat hänet lattialta ja kantoivat penkille suuren avonaisen takan ääreen. Sitte otti Jovan linkkuveitsensä ja katkaisi ensin nuoran, joka oli kiedottu onnettoman kaulan ympärille.
Tästä oli kohta hyvät seuraukset. Eversti rupesi hengittämään, ja kun Karla oli kaatanut hänen suuhunsa lasillisen paloviinaa, saivat kasvot takaisin luonnollisen värinsä. Eversti Maschin avasi silmänsä.
— Oi, todellakin se on meidän hyvä isäntämme? nyyhkytti Karla ja heittäytyi hänen jalkojensa juureen. — Mistä sitte tulette tuossa kauheassa tilassa.
— Tonavasta… haudasta, vastasi Maschin, nousten Jovanin avulla pystyyn ja nojaten takkaa vastaan.
— Niin, haudasta minä tulen, ystäväni. Ylistetty olkoon Jumalan äiti, sillä hän on ihmeellisellä tavalla suojellut minua.
— Ylistetty olkoon hän ikuisesti! sanoi emäntä hurskaasti. — Mutta, herrani, kuinka jouduitte sitte Tonavaan? Mitä merkitsee sitte tuo nuora, joka oli kaulassanne, ikäänkuin teidät olisi tahdottu kuristaa?
— Ikäänkuin olisi tahdottu kuristaa! toisti eversti katkeralla äänellä. — No, eikö minut sitte ole kuristettu? Eivätkö murhaajat vieläkin usko, että hyvin ovat työnsä suorittaneet? Ja kun he katsoivat minun olevan kuolleena, heittivät minut Tonavaan.
Mutta huonosti työnsä sittekin olivat suorittaneet, eivät huomanneet, että nappi, joka oli kaulukseni sisäpuolella, sattui joutumaan kaulan ja silmukan väliin, estäen kuolemani. Vedessä tulin tajuihini ja rupesin uimaan.
Nyt taistelin kaikin voimin kuolemata vastaan. Jo olin jättänyt kaikki toiveet ja ruumiini rupesi väkisin vaipumaan joen pohjaan, kun huomasin valon pilkuttavan teidän lampustanne.
Minä tunsin teidän talonne, ja toivon kipinä silloin syttyi rinnassani. Viimeinen hirveä ponnistus — laahasin itseni maihin… teidän ovellenne ja olin — hyvien ihmisten luona.
— Ihmisten luona, herra eversti — vakuutti Jovan syvästi liikutettuna, — jotka teitä rakastavat ja kernaasti panisivat henkensä alttiiksi teidän pelastamiseksi.
— Oi herrani, mitäpä teistä nyt tulee, huudahti Karla. — Teitä nyt ajetaan takaa, en tiedä, mihinkä teidät kätkisimme.
— Minä en todellakaan tahdo saattaa teitä vaaraan minun tähteni, te siivot, rehelliset ihmiset! vastasi eversti. — Nyt minä vaan tahtoisin teillä levätä yöni. Huomenna sitte aion valepukuun puettuna lähteä maailmaan. Aion paeta Itävaltaan, Wienissä on minulla paljonkin ystäviä, jotka ottavat minut vastaan avosylin.
Mutta nyt, Karla, vie minut ylös kamariin, jossa aina on vuode valmiina vieraita varten! Tahtoisin nyt mennä levolle.
Jovan ja Karla katsoivat toisiinsa hämillään.
— Herra, sanoi vihdoin talonpoika, siellä nukkuu jo eräs vieras. Se on tyttö, jonka vaimoni pelasti Belgradissa, juuri kuin santarmit yrittivät vangita hänet. Tyttö juoksi juuri Stefan Naumovitschin luokse, nähtävästi hänet vapauttaakseen.
— Nähtävästi… vapauttaakseen? sanoi eversti vastenmielisellä äänellä, rypistäen kulmakarvojaan. — Tiedättekö sitte, että tuo tyttö todellakin tahtoi vapauttaa Stefan Naumovitschin? Kuka hän muutoin on?
— Me emme ole kysyneet hänen nimeänsä, vastasi Karla. — Tiedättehän, että serbialainen vieraanvaraisuus käskee meidän niin tekemään. Me annamme mielellämme vieraalle leipää, suolaa ja vuoteen, ja vieras sanokoon nimensä, jos tahtoo, jollei — niin hän poistuu tuntemattomana, levättyänsä.
— Varsin kaunis tapa, sanoi eversti Maschin, — mutta tässä tapauksessa jotenkin epäkäytännöllinen. Meidän päivinämme, jolloin paljon löytyy petosta ja uskottomuutta, täytyy tietää, kenen kanssa on tekemisissä, enkä minä voi oleskella talossa, jossa löytyy ihminen, jota en oikein tunne ja johon en oikein voi luottaa.
— Kiiruhda, Karla, juokse vinttikamariin ja kysy tytöltä, kuka hän on! —
Kohta nousi emäntä ja kiipesi portaita ylös Genia von Sandorfin kamariin.
Hiljaa, jottei nukkunutta herättäisi, astui hän kuun valaisemaan huoneeseen.
Siinä lepäsi nuori tyttö suloisessa unessa, pää ristissä olevilla käsivarsilla.
Syvä, säännöllinen hengitys kohotti ja laski hänen rintaansa. Punaiset huulet olivat puoleksi avoinna, ja tuntui kuin hän unissaan olisi kuiskannut rakastetun nimen.
Nähdessään tämän ihmeellisen näyn, ei emäntä raskiniut tyttöä herättää.
— Miksi hänet herättäisin? sanoi hän itsekseen.
— Ehkäpä hänen vaatteistaan löydän paperin, joka voi everstille selvittää hänen nimensä.
Hiljalleen hän nosti tuolilla riippuvata hametta ja havaitsi pian taskusta kukkaron, jonka hän antoi eversti Maschinille.
— Hän nukkuu, sanoi Karla lempeällä äänellä, — en tahtonut häntä herättää. Mutta ehkäpä kukkarosta löydätte jotakin, joka selvittää hänen nimensä.
Eversti Maschin avasi kukkaron, josta löysi käymäkortin.
Heitettyään siihen silmäyksen, huudahti hän hämmästyneenä:
— Paronitar Genia von Sandorf! Onhan se tunnettu aatelissuku, joka muistaakseni asuu Wienissä. Aivan oikein! Kas tuossa on myöskin itävaltalainen raha! Paronitar von Sandorf on siis teidän vieraananne. No, minä ajattelen, ettei tuo tyttö ole minulle vaarallinen, jotenka voimme vaaratta mennä levolle.
Kohta sen jälkeen sammutettiin lamppu Jovan Raclacin talossa. Isäntä ja emäntä asettuivat keittiöön nukkumaan, annettuaan hyväntekijälleen leveän vuoteensa. Ja sen kauhean kohtelun jälkeen, jota eversti Belgradissa oli saanut kokea, olikin pehmeä vuode hänelle parasta, mitä saattoi tulla hänen osaksensa.
Aurinko oli jo jotenkin korkealle kohonnut, kun eversti heräsi.
Jovan seisoi hänen vuoteensa vieressä ja osotti serbialaista talonpojan pukua.
— Herra, teidän täytyy paeta, sanoi Jovan, — ja mitä pikemmin. Olen kuullut ihmisten Belgradissa puhuvan, että koko maassa etsitään salaliiton tehneitä. Sentähden täytyy teidän heti paeta pelastuaksenne.
Eversti Maschin puki heti ylleen ne vaatteet, jotka Jovan hänelle osotti, ja käski tämän heti polttamaan tuon kuluneen, rääsyisen univormun.
— Ja nyt tahtoisin hiukan syödä, lisäsi hän, — sitte koetan päästä
Saven yli Semliniin.
— Kyllä se käy hyvin päinsä, arveli Jovan, samassa kuin Karola astui huoneeseen, lausuen "hyvää huomenta!" ja laittoi sitte arvokkaalle vieraalleen aamiaisen pöydälle. — Minä soudan Semliniin, kaloja kaupitsemaan, ja te voitte painautua venheen pohjalle. Minä peitän teidät sitte oljilla, ja sillä tavalla te toivottavasti vältätte vainukoirat.
— Entäs neiti von Sandorf? kysyi eversti Maschin, istuutuen pöydän ääreen ja ryypäten lämmintä maitoa. — Kuinka on hänen laitansa?
— Oi, tuo lapsi parka vielä nukkuu. — Ajattelin, että antaa lapsen nukkua! Kukapa tietää, mitä huolia ja suruja hän näin voi unhottaa!
- Sanokaa hänelle minulta terveisiä! vastasi eversti Maschin. — Sanokaa hänelle… Kas, mitä kuulen? Rummun lyöntiä! Suuri ihmisjoukko vyöryy alas Tonavan satamaan… Herra Jumala, etsivätkö he minua!… Jovan, Jovan! Nopeasti… kätkekää minut… muutoin olen minä auttamattomasti hukassa!
— Istukaa hiljaa! sanoi Jovan, joka oli mennyt ikkunan luokse ja varovasti tarkasteli uutimien lomitse alas tielle päin. — Minä en luule, että everstiä etsitään rummun lyönnillä ja torven toitotuksella. Muuta se merkitsee.
Ulkopuolella rämisi rumpu satamassa, torvi antoi merkin, joka kehotti levollisuuteen ja sitte tuli hiljaista.
Kolme ihmistä, jotka seisoivat kuumeentapaisesti henkeänsä pidättäen uutimien takana, kuuli silloin kuuluttajan kovalla äänellä huutavan:
— Hänen kuninkaallisen majesteettinsa, Serbian Aleksanterin nimessä! Häpeällinen salaliitto on tullut ilmi. Kurjat ihmiset ovat liittoutuneet vainuakseen rakkaan kuningattaremme Dragan henkeä.
Mutta Jumala on tahtonut, etteivät heidän häijyt aikeensa ole saaneet toteutua. Oikealla ajalla on hänen majesteettiansa kuningatarta kirjeellä varotettu, jonka muuan nuori tyttö heitti hänen vaunuihinsa, kun kuningaspari oli menossa tuomiokirkkoon.
Kuningatar tahtoo nyt kiittää tätä tyttöä, pelastajaansa, ja kuninkaallisesti häntä palkita siitä suuresta palveluksesta, jonka hän täten on tehnyt kuningasperheelle ja koko maalle. Sentähden nyt koko maassa etsitään Genia von Sandorfia ja kehoitetaan ilmoittautumaan Belgradin kuninkaan palatsissa, vastaanottamaan sitä kunniaa ja rikkautta, minkä kuningattaren kiitollisuus on hänelle määrännyt.
Uudelleen rämisi rumpu ja torvi toitotti, mutta talonpojan tuvassa kaikui kolme kauhun huutoa, kolme vihan purkausta.
— Kuulitteko oikein sen nimen, jonka mies ulkona huusi? kysyi eversti Maschin käheästi ja kasvot valkeina kuin liitu. — Kuulinko oikein… vai oliko se erehdys? — Eikö hän sanonut ..
"Genia von Sandorf", huusi taas kuuluttaja, "kehotetaan ilmottautumaan Belgradin kuninkaallisessa linnassa itse kukin, joka voi antaa valaistusta siihen, missä kuningattaren pelastaja oleskelee, kehotetaan mitä pikemmin ilmottamaan siitä kuningattaren ylihovimestarille ja saa runsaan palkinnon. Kauvan eläköön hänen majesteettinsa Serbian kuningas Aleksanteri, kauvan eläköön hänen majesteettinsa kuningatar Draga! Jumala suokoon heille pitkän ja onnellisen hallituksen!"
Uudelleen kuului rummun kumea pärinä ja torven kimeä toitotus, sitte taas kuuluttajan ääni ja heidän takanansa vyöryi ihmisjoukko.
— Hän se on! huudahti eversti Maschin, katsoen tuimasti Jovaniin ja Karlaan. — Hän on petturi, joka on saattanut meidät kaikki onnettomiksi. Ja häntä te pidätte huoneessanne.!
— Oi, herra, vastasi Jovan, lyöden nyrkkinsä pöytään, niin että tämä oli haljeta, — jos olisimme aavistaneet, että tämä tyttö oli petturi, niin olisimme hänet ennemmin hukuttaneet Tonavaan kuten kissanpojan, siinä paikassa, missä virta on syvin.
— No, mikä ei ole tapahtunut, se voi vielä tapahtua! sanoi Karla, ja hänen silmänsä, jotka aikaisemmin leppeästi katselivat nukkuvata Geniata, säihkyivät nyt vihaa ja inhoa. — Se, joka on hyväntekijämme turmioon syössyt, on meidän verivihollisemme, ja serbialainen tappaa vihollisensa, missä ikänänsä hänet kohtaa!
— Jaa, hänen täytyy kuolla, tuon petturin! huudahti eversti Maschin, kulkien suurin askelin edestakaisin huoneessa. — Minulla on velvollisuuksia itseäni kohtaan, onnetonta ystävääni Stefan Naumovitschia kohtaan, kaikkia niitä kohtaan, joita Draga, tuo hirviö kuningasistuimella, jahtaa kuin villieläimiä. Hyvästi Jovan, hyvästi Karla, minä kyllä yksinäni pyrin Saven ylitse, jos vaan saan käyttää sinun venhettäsi. Teidät jätän sillä toivomuksella, että muserratte petturin, joka on tuolla vinttikamarissa.
Tuo tyttö luuli varmaankin tulevansa onnelliseksi, kun syöksi rehellisiä, isänmaatansa rakastavia ihmisiä onnettomuuteen ja turmioon! Mutta hän on havaitseva, että on väärin laskenut, nyt päinvastoin hänelle hauta avautuu. Hyvästi! Minä en tahdo tietää, millä tavoin hän on kuoleva, mutta kuolla hänen täytyy, Jovan, sillä muutoin et ole Serbian ystävä etkä minun!
Eversti Maschin ei odottanut vastausta. Hän painoi leveälierisen hatun syvälle päähänsä, otti tukevan kepin käteensä ja kiiruhti ulos.
Akkunasta näki talonpoika vaimoineen, kuinka hän juoksi venheelle, irrotti sen rannasta ja souti Tonavata pitkin ylös Saven suulle.
Jovan ja Karla neuvottelivat nyt kuiskaten, vetäytyen keittiöön, huoneeseen, missä heitä kaikista vähimmin kuultaisiin.
— Hän on ansainnut kuoleman, sanoi Jovan, se on selvä, ja ainoastaan siksi, että hyväntekijämme niin tahtoo, täytyy meidän toimittaa tuo tyttö pois tieltä! Mutta on toki hirveä asia, kylmäverisesti ottaa ihminen hengiltä, vieläpä tyttö.
— Kas kuinka te miehet sentään aina olette heikkoja, vastasi Karla heti. — Onko hän jo sokaissut sinutkin enkelimäisellä ulkomuodollaan! Näetkös, Jovan, vielä tunti sitte olisin tuon tytön tähden mennyt vaikka tuleen. Ja kun hän nukkui edessäni silmät ummessa, hymyily ruusuisilla huulillansa, sanoin minä itsekseni: Kuin Jumalan enkeli olet sinä tänne maan päälle laskeutunut, ollaksesi ihmisparkojen loistavana esikuvana.
Mutta juuri siitä syystä vihaan häntä nyt sitä enemmän. Elä ole raukkamainen, Jovan, tehdään yhdessä loppu tästä surkeudesta!
— Mutta kuinka se käy päinsä? keskeytti Jovan.
— Olethan juuri kuullut, että hänellä on hyvin suuri arvo hovissa. Kuningatar tahtoo palkita hänet, ja jos vaan tiedoksi tulee, että me olemme hänet tappaneet, niin olemme hukassa.
— Kuinka se tulisi tiedoksi, vastasi Karla, jos vaan olemme varovaisia?
Emme tapa häntä täällä kotona, vaan tuolla vuorilla. Laitamme kuntoon suukapulan ja vahvan nuoran, sitte hyökkäämme hänen kimppuunsa hänen nukkuessansa ja viemme sidottuna vuorille.
— Entäs siellä ulkona? kysyi Jovan tuskallisesti.
— Mitä tahdot hänelle siellä tehdä? Elä vaan, Jumalan tähden, vuodata verta!
— Äh, vastasi Karla. — Emmehän me itse tarvitse häntä tappaa, vaan jätämme hänet susien ja nälän tapettavaksi, taikka villimehiläisten syötäväksi, joita runsaasti vuorilla löytyy. Sidomme hänet puuhun, niin ettei voi juosta tiehensä ja jätämme hänet sitte oman onnensa nojaan.
— Se on hyvä keino, sanoi talonpoika päättävästi. — Sinä olet viekas, kekseliäs nainen, sinä Karla. Reippaasti vaan toimeen! Hyväntekijämme on oleva meihin tyytyväinen.
Vinttikamarissa, johon aurinko paistoi, vuodattaen kirkasta valoansa
Genian vuoteelle, tämä juuri heräsi.
Hänen täytyi hetkisen miettiä, missä oikeastaan oli, ja kun eilispäivän hirveät tapaukset vähitellen tulivat hänen sielussansa todellisuudeksi, levitti hän käsivartensa ikäänkuin toivorikkaana ja huudahti, raskaitten kyynelten poskille valuessa:
— Stefan Naumovitsch parka! Millainen on sinun yösi ollut? Oi, minä olen nukkunut pehmeällä vuoteellani, mutta sinä kivilattialla kopissasi! Minä olen levännyt hyvien ihmisten suojassa, mutta sinun untasi ovat varmaankin murhaajat häirinneet, ja tällä hetkellä ehket enää olekaan elävitten joukossa.
Ja minä syöksin sinut turmioon tuolla onnettomalla kirjeellä!
— Kuuletko, Karla? kuiskasi talonpoika, joka vaimoineen seisoi Genian oven edessä kuunnellen — Hän ei itsekään sitä kiellä, hän on todellakin hänet pettänyt!
— Hän on alhainen letukka, kuiskasi Karla inholla, — tee hyvä työ,
Jovan, — Jumalalle otollinen työ!
— Onko ovi lukittu? kysyi Jovan.
— Ei, hän ei ole sitä salvannut. Ilmeisesti on hän meillä tuntenut itsensä turvalliseksi; sen parempi, sitä helpompi meillä on käydä hänen kimppuunsa.
Genia nousi vuoteelta vähääkään aavistamatta, että oven ulkopuolella turmio väijyi. Hän pakotti itsensä olemaan tyvenenä, mutta antoi tällä hetkellä itsellensä lupauksen, ettei ennen jättäisi Serbiata kuin olisi saanut varmuutta Stefan Naumovitschin kohtalosta. Ehkäpä vielä olisi mahdollista pelastaa hänet. Siinä tapauksessa hän käyttäisi kaikki voimansa, pelastaaksensa hänet niistä kahleista, joilla kurja kuningatar oli hänet antanut sitoa; oman henkensä hän mielellään uhraisi…
Ovi lensi auki, ja Jovan ja Karla syöksyivät sisään.
— Jumalan tähden… mitä tämä merkitsee? sammalti Genia peljästyneenä, vavisten koko ruumiissansa, samassa kuin hän tempasi peitteen ja kääri sen ympärilleen. — Mitä te tahdotte?… Miksi minuun niin kauheasti tuijotatte?… Haa, nuo eivät olekaan samoja ihmisiä, jotka eilen näin… Kuinka olette yöllä noin muuttuneet? Herra Jumala, mitä pahaa olen sitte tehnyt?
— Muista Stefan Naumovitschia! huusi Karla hänen korvaansa. Muista eversti Maschinia ja muita, jotka olet turmioon syössyt, sinä kirottu saksalainen! Sinun täytyy kuolla!
Onneton tyttö ei kyennyt sanaakaan lausumaan, Stefan Naumovitschin nimi kokonaan sulki hänen huulensa, sillä tunto sanoi, että hän hirvittävän erehdyksensä kautta oli Stefanille valmistanut perikadon. Mutta ei hänelle annettu aikaa puolustautua, vaikka hän olisi tahtonutkin, sillä Karla jo kävi häneen käsiksi.
Voimakas talonpoikaisnainen sysäsi tuon hennon olennon taaksepäin, niin että tämä joutui selälleen vuoteen reunaa vastaan.
Minuuttia myöhemmin oli kaikki tehty. Genian kädet ja jalat oli sidottu ja suuhun pantu kapula, joka esti häntä päästämästä heikointakin hätähuutoa.
Serbialaisnainen kumartui hänen ylitsensä ja kaivoi katseensa Genian silmiin, jotka olivat täynnä kyyneleitä.
— Nyt saat hengelläsi maksaa, mitä olet Serbiata vastaan rikkonut. Me viemme sinut ulos Mustille vuorille, sidomme sinut puuhun ja sitte saavat sudet sinut raadella ja villimehiläiset pistää sinua niin, että menetät järkesi ja lopulta menehdyt. Siten rankaisee serbialainen petturin.
Genia sulki silmänsä ja kuolon tuska valtasi hänet.
- Minä kuolen, oli hänen viimeinen ajatuksensa, samoinkuin Stefan on kuollut, ja onnellista se onkin, sillä mitäpä on elämä minulle enää ilman häntä!