NELJÄS LUKU.
Puhdasta rakkautta.
Kummastuksella katseli nuori upseeri tytön suloisiin silmiin, joita ympäröitsi kullankeltaiset kutrit; hän oli näkevinänsä taivaallisen olennon.
Stefan Naumovitsch käsitti kumminkin, ettei hänellä ollut aikaa tuhlata. Rappusten edessä koetti Mandelblüt edelleen vakuuttaa vahtipäällikköä siitä, ettei mikään rosvo ollut talossa. Mutta sotilas vaati yhtä päätä itsepintaisesti saada tutkia kaikki huoneet.
— Voitteko antaa minulle anteeksi, hyvä neiti, sanoi Stefan puoliääneen ja koettaen tyvenesti puhua, — että minä tällä tavoin tunkeuduin Teidän huoneeseenne? Jumala on minun todistajani, etten muuta voinut tehdä. Jos minut täällä keksitään, ilman että minä voin tyydyttävästi tehdä selkoa, miksi täällä olen, niin ruvetaan minua epäilemään, jo silloin on minun mahdotonta vapautua syytöksestä. Neiti, minä vetoan Teidän ihmisrakkauteenne, pelastakaa minut… kätkekää minut!
— Jumalani, mihinkä voisin Teidät piilottaa! vastasi Genia. — Tässä viheliäisessä huoneessa ei edes ole kaappia, kaikkialla Teidät keksitään, ja kumminkin… vapisen minä Teidän henkenne tähden, sillä… Genia vaikeni; vieno puna peitti hänen poskensa.
— Te siis säälitte minua? huudahti Stefan kuiskaavalla, melkeinpä onnellisella äänellä. — Silloin… silloin en enää pelkää vaaraa! Kyynel tunkeutuu silmäänne… minä kiitän Teitä, neitiseni tuosta kyyneleestä, kiitän sanomattomasti.
Näin sanoen tarttui Stefan hänen käteensä ja vei sen huulilleen. Genia salli sen… hän oli näkevinään unta.
— Jopas vihdoin, sanoi korskea ääni oven ulkopuolia. — Tässä huoneessa hänen täytyy olla tahi viereisessä.
— Ajajat ovat jo täällä! sanoi Genia tuskallisesti. — Nyt… nyt ei minulla ole muuta tehtävää! Ei, älkää peljätkö, herra luutnantti, he eivät pääse Teille pahaa tekemään; minä kyllä todistan heille, että Teillä on täysi oikeus oleskella täällä.
Päättäväisesti meni Genia ovelle ja avatessaan salvan kuiskasi hän
Naumovitschille:
— Ottakaa vaippa yltänne ja… miekka! Istuutukaa vuoteen reunalle, mutta ette saa vastustaa minua, vaikka kuulisitte minun mitä hyvänsä sanovan!
Ovi avautui. Ensimäinen, joka kynnyksellä näyttäytyi, oli Mandelblüt, joka piti savuttavaa lamppua kädessään; hänen ryppyinen naamansa oli huolestuneen näköinen, ja hänen jäsenensä vapisivat, sillä hän pelkäsi, että nyt tulisi ilmi, että hän oli vuokrannut huoneensa salaliittolaisille, ja kun hän näki Stefan Naumovitschin istuvan vuoteen reunalla, oli hän vähällä kauhusta viskata lampun lattialle.
Vahtipäällikkö, parrakas korpraali, meni Genian luokse ja mittaili häntä kiireestä kantapäähän saakka synkällä, uhkaavalla katseellaan. Hänen takanansa taas täyttivät sotamiehet pyssyineen oven aukon.
— Nuori rouvasihminen! sanoi korpraali. — Kuka Te olette?
Mandelblüt piti lamppua siten, että valo hetkeksi saattoi langeta ainoastaan Genian hennolle vartalolle; korpraali ei vielä ollut huomannut Naumovitschia.
— Kukako minä olen? — Herrasnainen, niinkuin näette, vastasi Genia lujasti, ja minä vaadin, että minua sellaisena kohdellaan.
— Herrasnainen?… No, saammehan sitte nähdä. Antakaas paperinne!
— Tässä ne ovat! vastasi Genia ja ojensi vahtipäällikölle kastetodistuksensa, jonka hän kotoa paetessaan, varovaisesti kyllä, oli ottanut mukaansa.
— Mitä hittoa! Oletteko te paronitar Eugenie von Sandorf? huudahti hämmästynyt sotilas. — Silloin varmaankin olisitte ylhäinen nainen. Mutta mitä Teillä sitte on tekemistä tässä huonomaineisessa ravintolassa juutalaisen Mandelblütin luona. Ei Teidän arvoisten henkilöiden ole tapana täällä asustaa.
— En luule, herra korpraali, vastasi Genia, olevani velvollinen tekemään Teille tiliä siitä, miksi olen valinnut juuri tämän ravintolan ennen muita. Kumminkin… sulhaseni on vastaava tähän kysymykseen paremmin kuin minä.
Näin sanoen otti hän lampun Mandelblütin kädestä, kohotti sen korkealle ja antoi valon langeta nuoren upseerin vartalolle.
— Kas, sotamies… upseeri? Herra luutnantti, pahoittaa mieltäni, mutta tiedättehän että se on minun velvollisuuteni vahtipäällikkönä: Teidän nimenne!
— Stefan Naumovitsch, kuninkaallisen kaartin luutnantti.
— Mikä asia onkaan Teidät tuonut "Zum Bojaren" ravintolaan?
Stefan ei vastannut, vaan heitti kysyvän silmäyksen Genian kasvoihin.
Viehkeä puna peitti rakastettavan tytön posket; sitte lähestyi hän korpraalia ja kuiskasi vapisevin äänin hänen korvaansa:
— Kuulittehan juuri, herra korpraali, että luutnantti Stefan Naumovitsch on minun sulhaseni. Mutta minun vanhempani vastustavat meidän liittoamme, ja sentähden johti ikävöimisemme meidät tänne.
— Vai on asia sitä laatua, puhkesi korpraali sanomaan hämillään nauraen, siinä tapauksessa ei minulla ole mitään kysyttävää. Siis rakastunut pari… suokaa anteeksi herra luutnantti, että häiritsin Teitä. Hitto ties, missä murtovaras asustaa, jonka me näimme tänne ryömivän; olinpa vähällä ampua hänet, kun hän seisoi nuoraportailla. Mutta kaikki tapahtui niin äkkiä. Herra luutnantti, suokaa anteeksi… mutta, mitä on tapahtunut! Näyttää siltä kuin vasemmasta poskestanne vuotaisi verta!
Todellakin siitä vuoti verta, mitättömästä naarmusta, sillä luutnantin kasvoa oli hipaissut se kuula, jonka korpraali lähetti luultua murtovarasta kohti.
— Te se sittekin olitte, herra luutnantti, joka kiipesitte nuoria myöten?
— Kyllä, hän se oli, huudahti Genia äkkiä, nähdessään, että Stefan loi katseensa alas, kykenemättä kysymykseen vastata.
— Minä itse viskasin hänelle nuoraportaat; herra Mandelblütin, isännän nimittäin ei pitänyt saada vähintäkään vihiä sulhasmiehen käynnistä, isäntä kyllä antaa minulle anteeksi, vaikka täten olen talossa kääntänyt kaikki ylös alaisin.
— Hyvin kernaasti, neitiseni, vakuutti Mandelblüt, jonka sydämmeltä nyt oli vierinyt sadannaulan painoinen kivi, ja salaisuudessa rukoili Jumalaa siunaamaan Geniaa.
— No, miksi ei voisi sietää nuorta paria, joka rakastaa toisiansa, suutelee ja hyväilee! Tietääkös korpraali, luulen, ettei meillä enää ole täällä mitään tekemistä; lähdetäänpäs alas saliin ja juodaan noiden nuorten rakastuneiden malja.
— Aivan niin! huudahti korpraali. — Toivottavasti Te ette vihastu, herra luutnantti… Koko kään… nös, mars!… Meillä ei täällä enää ole mitään tekemistä.
Sotamiehet kiiruhtivat kalisevine kivääreilleen rappusia alas;
Mandelblütit ja korpraali vetäytyivät kunnioittavasti taaksepäin, ja
Genia kiiruhti ovelle sekä sulki taas salvan.
Mutta kun hänen näin oli onnistunut pelastaa nuori upseeri, loppuivat hänen voimansa, hän rupesi horjumaan, ja varmaankin hän olisi vaipunut maahan, ellei Stefan olisi kiiruhtanut ja tukenut häntä. Minutin ajan lepäsi Genia hänen sylissään, pää hänen olkapäällään ja keveästi painoi luutnantti tyttöä rintaansa vastaan.
Stefan painoi päänsä alas, katsoi Genian kyynelillä täyttyneihin silmiin ja kuiskasi:
— Genia von Sandorf, Te olette tehnyt minulle palveluksen, jota kokonaisen elämän kiitollisuus ei voisi korvata. En tiedä, kuinka pitkä eloni aika on oleva; mutta olkoon se lyhyt tahi pitkä — en koskaan, koskaan ole unhottava, mitä Te nyt olette minun hyväkseni tehnyt.
— Minä olen Teille uhrannut kunniani, puhkesi Genia sanomaan keveästi vapisevalla äänellä ja samalla pääsi hänen silmistään kyyneltulva, ja hän sanoi vieläkin kerran:
— Kunniani — oi, kunniani!
— Älkää itkekö, Genia, pyysi Stefan. — Voi, jos minun suotaisi suudella pois nuo kyyneleet Teidän poskiltanne. Mutta ei, ei, minä en saa uneksia mitään onnea, minä en saa Teidän sydämmestänne etsiä vastakaikua niille tunteille, jotka tällä hetkellä syöksyvät rinnastani, minä en saa sitä tehdä, sillä — pian taas upottaisin Teidät syvään suruun, kun minä olen menossa kohtaamaan suurta vaaraa. — Genia, jatkoi nuori luutnantti kumealla äänellä, jo muutamia minuttia olen toivonut tuota vaaraa, sitä ikävöinyt, sillä se toisi minulle tilaisuuden kostaa siitä rikoksellisesta pilasta, jota eräs nainen kerran on tehnyt minun sydämelleni. Nyt — nyt pelkään tätä vaaraa, sillä nyt näyttää elämä taas olevan elämisen arvoista, kaikki on edessäni taas niin auringonpaisteista, onneni olen löytänyt, ja minä…
Tässä hän keskeytti, ikäänkuin ilma olisi keuhkoista loppunut, veti kätensä irti Genian käsistä, vaivutti päänsä alas rinnalleen ja seisoi siinä kuin mies, joka odottaa joka hetki, että pyövelin piilu on pään irrottava muusta ruumiista.
Kyynelverhon läpi katseli Genia kaunista, onnetonta miestä. Hän kyllä tiesi, mikä vaara miestä uhkasi, ja sittekin täytyi hänen huultensa pysyä suljettuna; hän ei edes uskaltanut varottaa häntä, ei edes pyytää, ettei vaan mies heittäytyisi hurjaan, mielettömään vaaraan, hänen täytyi vaieta. Ja kumminkin hän tunsi, että mielellään olisi uhrannut oman henkensä miehensä pelastamiseksi.
— Kaitselmus pitää kauheata leikkiä kanssani! sanoi Naumovitsch. — Mutta, minä nyt kerta olen tuomittu suorittamaan siinä osani, sitä nyt ei voida muuttaa. Ennenkuin poistun, sallikaa minun kumminkin, Genia von Sandorf, vielä kerran puhua Teille, — ehkä viimeisen kerran; kuvailkaa mielessänne, että kuoleva Teille puhuu, mies, joka hyvin tietää, että hänen hautansa jo avattuna häntä odottaa, mutta joka toki vielä kerran — viimeisen kerran — tahtoisi painaa onnensa kukan sydämelleen. Genia, Te olette tullut minulle rakkaaksi — ei, ei, tuo sana on liian heikko, liian voimaton — minä rakastan sinua, Genia, minä rakastan sinua… en koskaan, niin kauan kuin sydän lyö rinnassani, ole sinua unhottava. Mutta sinä, tyttöseni, unhota minut, pyyhi pois nimeni muistostasi äläkä sano kenellekään — kuuletko, älä kenellekään, — että olet nähnyt Stefan Naumovitschin. Ehkä on vaarallista huomenna mainita tätä nimeä Belgradissa; kiellä siis tuntevasi sen, jos sinulta sitä kysyttäisiin, jos ehkä kerran vaaditaan kertomaan, mitä tänä yönä olet saanut tietää! — Vielä kumminkin kerran tahdon suudella rakkaita käsiäsi, se on minulle onnea tuottava, ja onnea minä juuri huomenna mitä enimmin tarvitsen… onnea ja — menestystä henkeni pelastukseksi.
Genia koetti vetää kätensä hänen käsistään, mutta ei kyennyt, hän tunsi, kuinka Stefan painoi hehkuvan suudelman hänen kädelleen. Silloin hän horjui, mutta seuraavassa hetkessä sulki Stefan Genian syliinsä painaen huulensa hänen huuliansa vastaan sekä kuiskasi intohimon tukahuttamalla äänellä:
— Jää hyvästi… jää hyvästi! Sinun kuvasi sydämessäni tahdon kuolla, jos sen nyt täytyy tapahtua!
Naumovitsch heitti sitten vaipan hartioilleen, tempasi miekkansa ja syöksyi ulos huoneesta. Vielä muutaman silmänräpäyksen näki Genia hänen siron vartalonsa ovessa, mutta kuuli sitte kuinka hänen askeltensa ääni lopulta kokonaan raukesi.
Silloin vaipui Genia alas vuoteen reunalle ja nyt virtasivat hänen kyyneleensä vapaasti, hänen niitä koettamatta pidättää; hänestä tuntui hyvältä itkeä eikä hän voinut itselleen vastata kysymykseen, itkikö hän kuningas Aleksanterin valitettavata kohtaloa, kun tämä tuhlasi sydämensä pyhimmät tunteet arvottomalle, vai koskivatko kyyneleensä juuri poistunutta, joka itse oli vihkinyt itsensä kuolemaan, koska hänet oli valittu tappamaan tuo kunnoton Draga.
Genia oli yhtenä ainoana päivänä kokenut liian paljon, ja tunteiden liiallisuus saattoi hänet sanomattoman väsyneeksi, hän vaipui vuoteelleen, ja tuskin oli hän riisuutunut, kun uni hänet valtasi.
Mutta vielä unissakin raivosivat myrskyt hänen sielussaan, sillä hirvittävät unet vaivasivat häntä. Hän näki Stefan Naumovitschin kahleissa, ja hänestä tuntui, kuin olisi hän huutanut Stefanin nimeä rautaristikolla varustetun ikkunan takana.
Genia koetti murtaa ne muurit, joiden takana Stefan nääntyi, mutta ei kyennyt, ja tuon tuostakin kajahti ivallinen nauru hänen korvissansa; tämän päästi Draga, kaunis Draga Maschin, joka huomenna oli tuleva Serbian kuningattareksi.
Kirkunalla kavahti Genia pystyyn kiusallisesta unestaan…
Jumalan kiitos, hän oli vaan nähnyt unta; hän oli vielä huoneessaan "Zum Bojaren" ravintolassa, aurinko säteili huoneeseen, oli päivä — ratkaisun päivä — kaksinkertainen ratkaisu!
Geniasta tuntui, kuin jos niin hyvin serbialaiskuninkaan kohtalo kuin
Stefanin henki olisi riippunut hänen toimenpiteistään.
Sillä Aleksanterin päätöksen hän ehkä saattoi tehdä tyhjäksi, olihan Milanin kirje hänen povellaan, ja tämän kirjeen piti entisen kuninkaan vakuutuksen mukaan vaikuttaa kuin lumouskeinon tuohon hurmaantuneeseen.
Niin, tämän kirjeen hän, Jumalan kiitos, vielä omisti, sitä ei häneltä nukkuessa riistetty; se kirje piti hänen heittää kuninkaan jalkojen eteen, kun tämä ajoi tuomiokirkkoon.
Mutta Stefan… Oi Jumala, mitenkä Genia voisi pelastaa hänet joutumasta naisen murhaajaksi ja ehkäpä täten omaksi murhaajakseen!…
Ha, mikä ajatus. Tuossa, tuossa oli pelastus; ainoastaan siten voisi hän torjua onnettomuuden. Hän kirjottaisi hänelle, että kaikki olisi saatu ilmi, että Stefanin täytyisi paeta, paeta pois Belgradista mitä pikemmin. Stefan uskoisi häntä eikä uskaltaisi suorittaa kauheata aiettansa.
Taivaan Jumalan kiitos, hän oli keksinyt oikean keinon: Seuraavassa silmänräpäyksessä antoi hän kynän liukua paperilla ja kirjoitti:
"Kaikki on ilmi tullut, Stefan Naumovitsch; pakene, ennenkuin on myöhäistä! Samassa hetkessä kuin revolverilla tähtäät Dragaa, tulet vangituksi. Tiedetään, että on olemassa salaliitto Dragan henkeä vastaan, että sinä olet siinä osallisena samoinkuin eversti Masebin ja kapteeni Mischitsch y.m.; tiedetään, että Teillä viime yönä on ollut kokous 'Zum Bojaren' ravintolassa ja että sinun osaksesi on langennut tappaa Serbian paha hengetär.
Sinä onneton, rakkaus ja ystävyys vaativat sinun pelastamaan henkesi ja lähtemään Belgradista. Jumala olkoon sinulle armollinen, Stefan Naumovitsch; sinun puolestasi rukoilee tänään
rakastava sydän."
Vielä kerran luki Genia ne rivit, jotka hän oli kirjoittanut ikäänkuin sydänverellänsä, sitte pisti hän lipun kuoreen ja kätki senkin samaan paikkaan, missä Milaninkin kirje oli kätkettynä — lähelle sydäntänsä.
Ja nyt, ulos kaupungille! sanoi hän itsekseen — minä etsin hänet ihmistungoksesta, tuomiokirkon läheisyydestä täytyy minun löytää hänet. Minä pistän kirjeen hänen käteensä, ennenkuin hän edes kerkiää huomata, kuka hänelle tämän varotuksen antaa, ja johtakoon sitte Jumala hänen ajatuksensa oikeaan, niin ettei hän itse tee eikä hänelle tehdä mitään pahaa!