VIIDES LUKU.
Kuningatar Dragan hääpäivä.
Tuomiokirkon edustalla tungeskeli ihmisjoukkoja huolestuttavalla tavalla. Koko Serbian kansa oli saapunut viettämään kuninkaansa vihkiäisiä, suurissa parvissa nähtiin serbialaisia talonpoikia kansallispuvuissaan nauhoilla ja kukilla koristettuina, sillä heistä oli aivan yhdentekevää, mitä hovissa tahi pääkaupungissa sanottiin Draga Maschinista; kuningas oli sitä paitsi antanut levittää miljoonia julistuksia, joissa hän ilmoittaa: "Minä otan puolisokseni kansan tyttären — kukaan muu ei voi tulla kuningattareksi kuin Serbian nainen."
Tämä julistus oli pannut yksinkertaisten talonpoikien sydämet sykkimään, ja riemuissaan olivat he nyt tulleet pääkaupunkiin odottamaan kuninkaan vaunujen tuloa.
Genia tuskin saattoi tunkeutua kansanjoukon läpi. Hän etsi yhtä päätä silmillään sitä, jonka hän nyt ensin tahtoi pelastaa; vasta sitte voisi hän ajatella Aleksanterin parasta. Mutta voi, ei missään näkynyt Stefan Naumovitschia.
Kaikessa tapauksessa oli hänellä kirje käsillä pistääkseen sen Naumovitschin käteen, kirje, jonka hän oli sydänverellään kirjoittanut ja kyynelillään kostuttanut. Tämän kirjeen hän nyt otti poveltaan, samoinkuin Milaninkin antaman.
Mutta kunhan hän nyt vaan ei vaihtaisi kirjeitä, siitä olisi kauheita seurauksia! Ei, ei, sen kirjeen, jonka Milan hänen kauttansa lähetti Aleksanterille pistäisi hän takaisin povelleen, toista taas pitäisi hän niin lujasti kädessään, ettei mikään sitä häneltä voisi riistää.
Tarkkaavasti vertasi tyttö molempia kirjeitä; silloin — oi, mikä se oli! — kanuunan laukaus, toinen, kolmas… Genia kauhistui, mutta seuraavassa hetkessä oikasi hän itsensä, pisti toisen kirjeen povelleen, ja toisen hameensa taskuun… ja tämän toisen tuli Stefan Naumovitschin saada.
Kanuunan jyske merkitsi ainoastaan, että kuningas Aleksanteri morsiamineen oli tällä hetkellä lähtenyt huoneistaan, metropoliitan, ylemmän papiston ja loistavan hovin seuraamana mennäkseen tuomiokirkkoon.
Genia kuuli, kuinka läsnä olevat tätä toisilleen kertoivat; ei siis enää ollut aikaa tuhlata, olihan hänen määrä heittää toinen kirje Aleksanterin vaunuihin. Ja Stefan Naumovitschia ei näkynyt missään — ei missään!
Oi — helpotuksen huokaus pääsi nuoren paronittaren huulilta, kun hän aivan niiden rappusten vieressä, jotka johtivat tuomiokirkkoon, näki Stefanin seisovan komea univormu yllä ja hänen takanansa kaartin osasto, jonka komentajana Stefan nähtävästi oli.
— Kaikkivaltias Jumala, minä kiitän sinua, kuiskasi Genia läähättäen. — Ennätinpäs minä sittekin ajoissa hänen luokseen… pois, pois hänen luokseen!
Nyt Genia kiihkeästi tunkeutui eteenpäin; ympärillä olevat katsoivat häneen ja ihmettelivät kaunottaren tunkeutumista. Mutta kunnioittavasti he väistyivät syrjään, sillä hänen käytöksessään oli jotakin ylevää, joka voitti sydämet ja taivutti mielet.
Jo seisoi hän aivan Stefanin takana, joka ei kumminkaan häntä nähnyt; mutta Genia — hän näki liiankin hyvin, että pienestä nahkalaukusta, joka Stefanilla oli kupeellaan, pisti esiin revolverin pää. Käden käänteellä saattoi Naumovitsch temmata aseen, kun kuningaspari oli hänen läheisyydessänsä, ja seuraavassa silmänräpäyksessä, kun Draga astuisi ylös rappusia, hän sitte…
Ei, ei, tämä ei saisi tapahtua! Äkkiä tarttui Genia takaapäin nuoren upseerin käteen ja painoi siihen kirjeen — juoksi sitte pois ja hävisi väkijoukkoon, ennenkuin Stefan edes oli päässyt selville siitä, kuka noin salaperäisesti oli hänelle kirjeen pistänyt.
Mutta nyt ei Genia tuhlannut aikaa; raskas taakka oli pudonnut hänen sydämeltään, sillä hän tiesi, ettei kauhea murhayritys nyt voisi tapahtua.
Ei, Stefan Naumovitsch lukisi kirjeen, hän ajattelisi, että kaikki olisi tiedossa, hän pakenisi ja pelastuisi jonnekin — kauas Belgradin ulkopuolelle.
Autuas hymyily kirkasti tytön kasvoja, kulkiessaan konakkia kohti.
Leveiden rappusten edustalla jo seisoivat katetut kuninkaalliset vaunut, niiden edessä kuusivaljakko kullankirjailtuine koristeineen ja sitte etempänä taas ratsasti uljaita keihäsmiehiä reippailla hevosillaan; niitä johti Nicodem Lunjevica, joka pyyhkäsi edes takaisin mustalla oriillaan, jaellen käskyjä, pitäen kulkuetta järjestyksessä.
Rappusten molemmin puolin oli asettunut santarmirykmentti, joka rauhan aikana oleskelee Turkin rajalla, suuria, voimakkaita miehiä, vuoren uroita, jotka joka hetki ovat valmiit uhraamaan verensä ja henkensä Serbian kuninkaan puolesta.
Samassa hetkessä kuin Genia hengästyneenä saapui linnan rappusille, avattiin konakin portit selälleen, kuoripojat lauloivat, jotka hitaasti kulkivat eteenpäin, käsissään pyhää savua tuoksuavia hopeamaljoja, sitte vyöryi alas rappusia kirjava pilvi pappeja karmosiininpunasissa puvuissaan, tuli hovikunta, herroja ja naisia juhla-asuissaan; nämä järjestyivät molemmin puolin, sirottivat kukkasia rappusille, joita purppuramatto peitti, ja sitte…
Rummun lyöntiä, torven toitotusta, onnittelun riemuhuutoja ja sen lisäksi korvia huumaavia kanuunanlaukauksia. Niin ilmestyivät Aleksanteri ja Draga — kuninkaallinen morsiuspari. — Niin, kaunis oli Draga, ylpeä ja kaunis kärpännahkalla reunustetussa puvussaan, joka saattoi hänen rehevän muotonsa edukseen esiintymään; purppuravaippa riippui hänen olkapäiltään peittäen suuren osan jättiläislaahustinta, mustissa kiharoissa kiilsi kapea kultainen otsanauha ja aaltoilevalla, ylpeällä, kunnianhimon täyttämällä rinnalla säkenöivät timantit.
Hiukan kalvistuneet huulet värähtelivät tuskin huomattavasti, ne näyttivät kuiskaavan: "Päämäärässä! — päämäärässä! Korkealla valta-istuimella — nyt olen minä kuninkaan puoliso!"
Ja juuri nyt, ajatteli Genia, olen minä pelastanut sinun henkesi; sillä ellen olisi varottanut Stefan Naumovitschia, niin muutamien minuuttien kuluttua sinun ruumiisi lepäisi henkitoreissaan tuomiokirkon rappusilla. Mutta mikä sinä olet minusta, et vielä ole Serbian kuningatar! Ja äkillisellä liikkeellä veti hän povestaan sen kirjeen, jonka kuningas Milan oli hänelle jättänyt viimeisenä, epätoivoisena keinona, ja samassa hetkessä kuin Aleksanteri ja Draga nousivat vaunuihin, heitti hän kirjeen suuressa kaaressa niihin ja huusi kovalla äänellä:
— Lue tämä, kuningas Aleksanteri, niin ei Draga Maschin koskaan ole tuleva sinun puolisoksesi!
Genian huuto oli musiikin pauhatessa jäänyt kuulemattomaksi. Mutta Draga oli kaikkea tarkastavilla silmäyksillään huomannut paperin, kun se putosi hänen jalkojensa juureen; äkkiä hän kumartui ja otti kirjeen.
Hän ehkä aavisti, että tuo oli viimeinen varotus, minkä kuningas Milan oli antanut toimittaa pojalleen, jonka tähden häntä pelotti, sillä hän tunsi Milanin salaisuuden. Vapisevin käsin avasi hän kuoren ja suuntasi silmänsä kirjeessä muutamiin harvoihin riveihin, silloin — äkillinen kalpeneminen, nykäys taaksepäin kauhusta ja huudahdus — sitte tarttui Draga kuningas Aleksanterin käteen ja veti hänet aivan kiinni itseensä.
— Kas tässä, lue! sammalti Draga. — Salaliitto minun henkeäni vastaan — Naumovitsch, Mischitsch, Maschin — matkalla kirkkoon aikovat he murhata minut! Nicodem, veljeni, kuule, mitä kuninkaalla on sinulle sanomista!
Aleksanteri oli harhailevin katsein lukenut kirjeen; pani sen sitte kokoon ja jätti Dragalle. Sitte hän oikasihe ja sanoi hiljaa Nicodemille:
— Stefan Naumovitsch… hän seisoo tuomiokirkon rappusten vieressä — mene heti ja vie hänet vangittuna linnoituksen johonkin kellariin, samoin eversti Maschin, Mischitsch — lyö ne rautoihin — sitte kaikki muut vihkimisen jälkeen.
Nicodem Lunjevica pidätti hevosen ohjakset, nauroi ilettävästi ja sanoi:
- Luota minuun, kuninkaallinen lankoni, minä kyllä täsmälleen toimitan sinun käskysi… — Ha, Stefan Naumovitsch, tuskinpa hänen olisi saattanut paremmin käydä; eversti Maschin — olenhan minä sanonut, että hän saisi minulta palkkansa — ajakaa hitaasti kirkkoon, sillä väliin kaikki toimitetaan.
Lunjevica kannusti hevostansa, joka kiiti täyttä laukkaa.
Hitaasti lähtivät kuninkaalliset vaunut liikkeelle, kulkien moninkertaisten rivien välitse, jotka innostunut väkijoukko muodosti.
Aleksanteri istui kalpeana mietteissään, mutta Draga hymyillen kumarteli joka puolelle; hänestä ei suinkaan saattanut huomata, että hän muutamia minuuttia sitte oli saanut kuulla kuolemantuomionsa.
* * * * *
Genia von Sandorf oli kiireimmän kautta rientänyt takaisin tuomiokirkolle saadakseen selville, oliko Stefan Naumovitsch noudattanut hänen varotustaan. Armollinen Jumala, tuossa onneton vielä seisoi! Tämä siis ei vielä ollut lukenut hänen kirjettänsä tai arveli ehkä, että varotus oli oikeudeton? — Mitäpä Genia nyt tekisi, puhuttelisiko häntä? — kuninkaalliset vaunut jo lähestyivät — vielä kerran raivasi Genia itselleen tietä joukon lävitse, päästäkseen tuon uljaan upseerin puheille — jo oli hän tullut aivan lähelle, niin että melkein kosketti, kun…
Kauhun kirkahdus pääsi Genian rinnasta, sillä jotakin hirvittävätä tapahtui hänen silmiensä edessä.
Hiestä valuvalla oriillaan karahutti Nicodem Lunjevica esiin väkijoukon läpi, joka pelokkaasti ja yllätettynä väistyi syrjään, kun huomattiin Dragan veli ja nähtiin, että häntä seurasi ratsain kymmenen santarmia.
— Takaisin, takaisin! huusivat santarmit, ja joukko hajaantui silmänräpäyksessä!
Nicodem Lunjevica tempasi revolverin taskustaan ja tähtäsi sillä Stefan Naumovitschia. Nuorella upseerilla ei ollut edes aikaa vetäytyä taaksepäin tahi ääntä päästää, ennenkuin viisi poliisimiestä takaapäin heittäytyi hänen kimppuunsa, veti hänen kätensä taaksepäin, pani hänet käsirautoihin, vieläpä joku tarttui häntä niskaan, puristaen kuin ruuvipenkissä.
— Nyt olet vangittu, Stefan Naumovitsch, ärjäsi Nicodem Lunjevica hänelle. — Hänen majesteettinsa kuninkaan nimessä vangitsen sinut valtiopetoksesta! Laahatkaa hänet mukananne ja heittäkää linnoituksen kellariin!
Genia seisoi siinä kivettyneenä. Ei yksikään sana päässyt hänen huuliltaan ja hänen suuret, hehkuvat silmänsä tuijottivat Stefanin kuolonkalpeisiin kasvoihin, joissa ei kuvastunut yhtään pelvon eli kauhun ilmettä, vaan ainoastaan syvä suru.
Kansanjoukon äkkiä valtasi liikutus, ja kuului napinaa, johon vieläpä talonpojatkin yhtyivät, vaikka kuninkaan puolta pitivät.
Että avonaisella kadulla vangittiin upseeri, että häntä kohdeltiin kuin villieläintä, se tosin ei ollut mitään ennen kuulumatonta Belgradin kadulla, mutta että juuri muutamia minuuttia ennen kuninkaan vihkiäisiä harjoitettiin noin hirveätä, se katkeroitti rauhallisimmatkin kansalaiset.
— Eikö Belgradissa enää ole varma hengestään? kuului väkijoukosta.
— Mitä on sitte tuo nuori upseeri tehnyt pahaa, koska häntä kohdellaan kuin suurta pahantekijää?
— Ja heitetään sitte hänet linnoituksen maanalaiseen koppiin? Ehkäpä hän on viaton — ehkä voipi hän puolustautua? — Ei, me emme tahdo, että tänä juhlapäivänä, kuninkaan hääpäivänä ihminen tutkimatta viskataan vankilan luolaan! Päästäkää hänet, santarmit, hän on Stefan Naumovitsch, kuninkaallisen kaartin upseeri, hän ei ole mikään karkuri, joka heti olisi pantava lukon ja salvan taakse!
— Päästäkää hänet vapaaksi, vapaaksi! huudettiin koko torilla. —
Ottakaa pois hänen kahleensa, kuninkaamme hääpäivä on häväisty!
Ihmislaine vyöryi äkkiä sille paikalle, missä santarmit pitivät Stefan Naumovitschia vangittuna, ja Genia von Sandorf pani kätensä ristiin, rukoillen Jumalaa, että kansa Stefanin pelastaisi.
— Takaisin, te Belgradin kansalaiset! huusi Nicodem Lunjevica, istuen tanakasti hevosen seljässä ja piirtäen miekallaan kaaren, ikäänkuin merkiksi, että tämän rajan sisäpuolelle ei kenenkään sovi tulla. — Takaisin, te ette tiedä, mitä tämä hylkiö on tehnyt. Hän on vaaninut korkean kuningattaremme Dragan henkeä, hän aikoi murhata kuningattaren, kun tämä kuninkaan rinnalla nousisi tuomiokirkon rappusia. Kauhea salaliitto on tullut ilmi, joka tarkottaa kuningattaren hengen riistämistä. Jumala ei kumminkaan suonut tuon ilkityön tapahtua, sillä tuntematon käsi on juuri heittänyt kuningattaren vaunuihin kirjeen, missä vehkeet paljastetaan ja Stefan Naumovitsch ilmaistaan peljättävän murhatyön toimeenpanijana.
Kauhun kiljahdus seurasi näitä sanoja, niin sydäntäsärkevä ja kimeä, että se kuului vieläpä keskellä melua, joka selityksen johdosta syntyi.
Genia oli huudon päästänyt — totuus oli häneen iskenyt kuin salama. Hänhän oli syössyt Stefanin turmioon, kun oli heittänyt tälle tulevan kirjeen kuningattaren vaunuihin. Näin ollen täytyi Milanin salaperäisen kirjeen olla Naumovitschin taskussa.
Geniasta tuntui, kuin tulisi mielipuoleksi, kaikki veri tulvasi sydämeen ja pannen oman henkensä alttiiksi Stefanin hyväksi, hän raivasi tietä väkijoukon läpi, huutaen:
- Ja vaikka todella olisikin niin, että Stefan Naumovitsch olisi vannonut kukistavansa Draga Maschinin, kuka teistä, serbialaiset, silti häntä siitä moittisi? Hän ei tahtonut lähettää kuulaansa kuningattaren sydämeen, vaan sen petollisen naisen sydämeen, joka on villinnyt teidän kuninkaanne ja kiivennyt valtaistuimelle, syöstäkseen Serbian onnettomuuteen. Sankari on Stefan Naumovitsch eikä salamurhaaja! Alas kuningatar Draga! Joka tahtoo pysyä vapaana serbialaisena, hän riistäköön Stefan Naumovitschin tyranniuden palkkapalvelijain käsistä!
— Kuka on tuo tyttö? Vangitkaa hänet, heti linnaan! huusi Nicodem Lunjevica, vaahtoen raivosta. — Hän on mielipuoli, joka on tehtävä vaarattomaksi!
Silloin koetti Stefan Naumovitsch murtaa käsirautansa, sillä nyt hän tunsi Genian, kun oli nähnyt hänet, kuullut hänen äänensä, suloisen, kauniin tytön äänen, joka jo viime yönä oli täyttänyt hänen rintansa kainolla, puhtaalla rakkaudella, hän tahtoi kiiruhtaa Geniaa auttamaan, ja se santarmi, joka häntä piti kiinni, sai semmoisen iskun, että lensi sivulle.
— Pelasta itsesi, Genia! huusi Stefan Naumovitsch juosten hänen luoksensa. — Hyvästi, minä kiitän sinua, mutta ajattele toki omaa henkeäsi, joka on tuhat kertaa kalliimpi kuin minun. — Ha, kurja raukka. — Nicodem, se oli — Dragan veljelle arvonmukaista!
Miekan isku oli ylhäältäpäin sattunut Stefan Naumovitschin päähän, joka ehdottomasti olisi haljennut, ellei miekka olisi sattunut lappeelleen.
Kumminkin haavasta heti suihkui punanen verivirta, ja heikolla, vapisevalla äänellä lausuen: "Genia, Genia, minä rakastan sinua!" kaatui Stefan Naumovitsch tajutonna maahan.
— Verta, verta! huudettiin kumeasti väkijoukossa. — Tämä ei mitään hyvää merkitse, ne häät, joita tänään vietetään, eivät voi onnea tuottaa!
— Mies on tappanut hänet! Stefan, Stefan! Voi, enkö sitte enää milloinkaan saa nähdä sinua? Tämä epätoivon huuto pääsi Genian rinnasta, joka tahtoi heittäytyä rakastettunsa yli, mutta silloin äkkiä kaksi väkevää käsivartta tarttui Geniaan, joka temmattiin taaksepäin väkijoukkoon — ja seuraavassa hetkessä oli Geniä suojassa santarmin raaoilta käsiltä, kadonnut ihmismereen, joka sulki hänet syliinsä kuin myöskin hänen pelastajansa.
Pyörtynyt Stefan Naumovitsch kannettiin pois, tuhannet sääliväiset silmät seurasivat häntä, sillä hyvin tunnettiin se kohtalo, joka häntä odotti.
Belgradin kasematit, nuo hirvittävät kellarikuopat. … Tiedettiin, että ainoastaan muutama harva niistä, jotka olivat vaeltaneet tuota pimeätä tietä, oli päässyt takaisin päivän valoon.
Mutta väkijoukolla ei ollut aikaa mietiskellä. Sillä tuskin olivat santarmit saaliineen hävinneet näkyvistä, kun Ruhtinas Michaelin kadulta kaikui yleinen huuto:
- He tulevat… he tulevat!… Terve kuningas Aleksanteri!… Terve kuningatar Draga!