KUUDES LUKU.
Horjuva kruunu.
Tori kaikui väestön riemuhuudoista, kukkaissade lankesi niistä ikkunoista, joiden alatse kuninkaalliset vaunut kulkivat, ja Ruhtinas-Michaelin kadun kulmassa odottivat kuningasparia Belgradin kauneimmat naiset ja nuoret tytöt, jotka serbialaisten naisten nimessä ojensivat Dragalle morsiamen kukkaisvihkon.
Tuomiokirkon kellot alkoivat soida, kuorot virittivät Serbian kansallislaulun, samalla kuin tuomiokirkon rappusia ylös vyöryi juhlakulkue; täällä odotti metropoliitta, kreikkalais-katoolisen kirkon harmaantunut ylipaimen.
Dragan kauneus sokaisi kansan silmät, ja kun hän kuninkaan rinnalla kulki ylpeänä ja viehättävänä, löytyi tuskin ketään, joka ei olisi käsittänyt, miksi kuningas niin innokkaasti tahtoi omistaa tuon kauniin, mustakiharaisen lesken.
Ja kumminkin vapisi Draga sisimmässään, ja morsiushuntunsa takaa heitti hän kerta toisensa perästä aran silmäyksen sivullepäin. Vaikka hänellä olikin enää vain lyhyt matka alttarille ja valtaistuimelle — niin pelkäsi hän yhtäkaikki, että ratkaisevana hetkenä joku näkymätön käsi saattaisi musertaa hänen onnensa.
Juhlallinen hiljaisuus kumminkin vastaanotti hänet ja kuningas Aleksanterin temppelissä. Korkeimmat henkilöt juhlapukuisine naisineen, jotka parisilaispuvuissaan muodostivat ikäänkuin silkki-, sametti- ja pitsimeren, josta kallisarvoisimmat timantit ja jalokivet kimaltelivat, asettuivat paikoilleen.
Aleksanteri ja Draga seisoivat jo alttarin edessä; urkulehterillä oleva kuoro kajahutti juhlahymnin, ja mahtavasti aaltoilivat urkujen säveleet laajassa, korkeassa temppelissä.
Nyt alkoi metropoliitta puhua; syvällä vakavuudella ja ihmeellisellä rohkeudella oli hän valinnut saarnatekstinsä.
Kääntyen Dragan puoleen puhui hän näiden raamatun sanojen johdosta:
"Ensimäiset tulevat viimeisiksi ja viimeiset ensimäisiksi."
Ja nyt, kuningas, Serbian Aleksanteri, Obrenovitschin poika, sanoi metropoliitta, kääntyen kuninkaan puoleen — nyt minä kysyn sinulta: oletko valinnut hänet, joka vierelläsi seisoo, aviopuolisoksesi koko elinajaksesi, tahdotko hänen kanssansa jakaa ilot ja surut ja kuninkaallisen valtasi ja ihanuutesi — tahdotko korottaa Draga Lunjevican, Maschinin lesken, serbialaisten kuningattareksi?
— Jaa, jaa, sen minä tahdon! huusi kuningas, ja kuin riemuhuuto syöksyivät nämä sanat hänen huuliltansa, tunkeutuen läpi temppelin aina etäisimpiin nurkkiin saakka.
- Ja sinä, kuningatar Draga, jatkoi metropoliitta juhlallisen vakavalla äänellä, pitäen ikäänkuin manaten kätensä kauniin naisen pään yli levitettyinä, — tahdotko tulla Serbian kelpo kuningattareksi, tämän kansan totiseksi äidiksi, herrasi ja miehesi, kuningas Aleksanterin, Obrenovitschin pojan, uskolliseksi vaimoksi?
Draga kohotti päätään, ja raju, pohjaton kunnianhimo, sanomaton voitonriemu ja melkeinpä kamala ilo leimahteli hänen silmistään, kun hän kovalla, lujalla äänellä lausui:
— Jaa, minä tahdon tulla Serbian hyväksi kuningattareksi, tämän kansan äidiksi, herrani ja kuninkaani uskolliseksi vaimoksi, ja niinkuin minä olen kansan parista kohonnut, niin olen minä myöskin muistava kansan kärsimyksiä ja hätää.
Näiden sanojen kaikuessa pauhasi riemumyrsky temppelissä, sillä nuo olivat sanoja, joita lujasti uskottiin, mutta kumminkin ne olivat vain paljaita sanoja — ei mitään muuta kuin kunnianhimoisen naisen kevyt lupaus, jonka tuo teki kansaa mielistelläksensä.
— Niin siis kruunaan sinut Serbian kuningattareksi, huudahti metropoliitta, ja purpuranpunaiselta samettityynyltä, jonka toinen pappi hänelle ojensi, otti hän ensin kuninkaan kruunun.
Tämän korkeimman vallan merkin asetti metropoliitta Aleksanterin päähän, jonka tämä nöyrästi taivutti alas Jumalan palvelijan edessä. Mutta katso — kruunu ei sovellukaan Aleksanterin päähän, ja kun Aleksanteri nyt taas nostaa päätänsä, horjuu vallan loistava merkki, joka olisi vieläpä päästä pudonnut, ellei Draga olisi siihen kädellään lujasti tarttunut.
— Serbialaiset ovat sinulle kruunun antaneet, Aleksanterini, sanoi
Draga puoliääneen, — mutta minä kiinnitän sen lujasti päähäsi.
Ja voimakkaasti painoi hän kruunuu kuninkaan päähän, ja — nyt se pysyi päässä. [Historiallisesti totta.]
Helpotuksen huokauksen päästivät tämän merkitsevän kohtauksen näkijät.
Nyt lähestyi hovipoika Aleksanteria, sininen silkkityyny kädessään, polvistui hänen edessään ja ojensi hänelle otsakoristeen, joka loistossaan todella ei ollut kruunua huonompi.
Ja kuningas kiinnitti koristeen keveästi Dragan päähän, jonka mustissa kiharoissa se näytti kultanauhalta, sekä sanoi hellällä, sydämellisellä äänellä:
— Minä kruunaan sinut, sinä kaunis serbialaiskuningatar Draga; ja minä olen suojeleva päässäsi olevaa kruunua.
Kuninkaallinen morsiuspari polvistui sen jälkeen alttarin rappusilla, metropoliitta luki liikutuksesta väräjävällä äänellä siunauksen heidän ylitsensä, samalla kuin urkujen vieno sävel säesti hänen sanojansa.
Temppelin ulkopuolella julistivat kanunanlaukaukset, jotka vyöryivät Saven ja Tonavan yli kauvas Itävallan kentille, että serbialaiskuningas nyt oli saanut puolisonsa.
Mutta Aleksanteri ja Draga lähtivät ulos temppelistä. Ulkona tuomiokirkon rappusilla pysähtyi Aleksanteri, kietoi käsivartensa vaimonsa rehevän vartalon ympäri ja huusi kovalla äänellä, niin että raikui laajalla alalla:
— Katsokaas, serbialaiset, tämä on teidän kuningattarenne! Terve, kolmasti terve kuningatar Draga, jonka minä vapaasta tahdostani olen valinnut sydämeni toivomuksen mukaan vapaan serbialaiskansan parista!
Vaunut saapuivat, joiden tuli viedä kuningaspari takaisin palatsiin. Draga, joka säteili autuaallista onnea ja tällä hetkellä epäilemättä oli maailman ylpein ja onnellisin nainen, lähestyi juuri vaunuja, kun heikko, vapiseva ääni äkkiä hänen läheisyydessään rukoili:
— Armahtakaa! Antakaa minulle leipää, korkea rouva! Minä kuolen nälkään! Kuningatar kääntyi sivullepäin ja näki — läpinääntyneen, ryysyisen tytön polvistuvan kädet ristissä häntä kohden ojennettuina.
Mustakiharainen, mutta huonosti hoidettu tukka ympäröitsi lapsen pieniä, kalpeita kasvoja, joihin köyhyys ja hätä jo olivat kerinneet painaa leimansa.
— Jesuksen tähden, rouva kuningatar, minun on nälkä! toisti lapsi vielä kerran. — Jos annat minulle pienen kappaleen leipää, niin saat tämän sormuksen, joka on sormessani.
Näin sanoen lapsi ojensi pienen, laihan kätensä, ja sormessa oli kapea kultasormus, jossa loisti sininen päärly.
Huomatessaan sormuksen, Draga yht'äkkiä säpsähti, keveä huudahdus pääsi hänen huuliltansa, ja sitte hän pyörtyneenä vaipui kuninkaan syliin.
Aleksanteri nosti nuoren vaimonsa vaunuihin ja sanoi käskevällä äänellä ajurille:
— Aja mitä pikemmin konakkiin! Tämän kohtauksen olivat vain ani harvat huomanneet; lapsi, sormus sormessaan, oli vielä polvillaan ja katseli suurilla, peljästyneillä silmillään kuninkaallisia vaunuja, jotka nopeasti kiitivät pois paikalta.