SEITSEMÄS LUKU.
Salaperäinen kirje.
Stefan Naumovitsch oli heitetty inhottavaan vankiluolaan, jommoisia löytyy Tonavan vedenpinnan alapuolella ja jotka ovat jo tehneet Belgradin linnoituksen historiassa kuuluisaksi. Stefan Naumovitsch tunsi tämän historian. Se on kirjoitettu verellä ja kauhulla, täynnä hirmutöitä ja murhia, ja sillä aikaa kun tuo kaunis, onneton upseeri lepäsi selällään kylmällä lattialla, pää verisenä siitä haavasta, minkä Nicodem Limjevica salakavalasti oli hänelle antanut, mutta vielä suuremmat tuskat sydämessä, jonka Genian kuva täytti, risteilivät hänen mielessään muistot niistä veritöistä, jotka liittyivät Belgradin linnoitukseen.
Siinä kopissa, missä hän nyt lepäsi, oli kenties kerran onneton Kara Mustapha, turkkilainen suurvisiiri, nääntynyt, hän, joka herransa, kiittämättömän sulttaani Soliman II:n käskystä kuristettiin kuoliaaksi, koska oli Wienin edustalla kärsinyt häpeällisen tappion.
Stefan Naumovitschistä tuntui kuin olisi nähnyt Kara Mustaphan ilkeästi vääristyneet kasvot sukeltavan esiin pimeydestä tuijottavin silmin ja verikalpein huulin, joidenka viimeiset liikkeet sammaltivat kirousta keisarilliselle murhaajalleen.
Stefan Naumovitsch muisti sitte, että Belgradin parhaimman torin varrella kohosi palatsimainen, suuremmoinen rakennus.
Tämän rakennuksen omisti kerran suuri kauppias, jonka oli onnistunut viisaalla keinottelulla koota melkoinen omaisuus.
Mutta hän ei ollut Obrenovitschien ystävä. Sentähden hänet eräänä yönä vangittiin ja pantiin linnoitukseen. Neljä viikkoa annettiin hänen täällä nääntyä ja nälkääntyä. Häntä kidutettiin mitä ilkeimmällä tavalla, ja lopulta hänet pakotettiin allekirjottamaan sopimuksen.
Häneltä vaadittiin, että hänen tuli valtiolle luovuttaa komea talonsa ja lisäksi kaksi kolmatta osaa omaisuudestaan. Sillä ehdolla hänet vapautettaisiin. Todellakin hän allekirjoitti sopimuksen.
Kaksikymmentä neljä tuntia myöhemmin oli hän ruumiina. Sanottiin, että hän vankilassa oli kuollut johonkin vatsatautiin. Niin aina sanottiin, kun myrkky oli tehnyt tehtävänsä.
Myrkky!… Stefan tunsi kauheata väristystä ruumiissansa.
Tuolin oli malja, jossa vanginvartija oli hänelle tuonut lientä. Vieressä oli leipäpalanen. Vielä ei hän ollut kumpaankaan koskenut. Mutta nälkä tietysti pakottaisi hänen kumpastakin nauttimaan ja silloin voi — silloin alkaisi hänen vatsatautinsa, ja seuraavana päivänä kerrottaisiin Belgradissa, että hän oli tautiin kuollut.
— Ja nyt, juuri nyt täytyy minun menehtyä! huokaili nuori upseeri, koskettaen vapisevalla kädellään mustaan veren tahraamaan tukkaansa, — nyt kun juuri elämä on minulle suloista, nyt, kun olen nähnyt Genian ja oppinut tuntemaan totista rakkautta!
Oi Genia, unelmieni enkeli, sinä suloinen tyttö, oletko itkevä kohtaloani, oletko kyyneleitä vuodattava ajatellessasi Stefan Naumovitschia? Jos tietäisin, että niin tekisit, silloin tyvenenä kuolisin…
Hän pisti käden taskuunsa — oli nimittäin otettu pois käsiraudat — ottaaksensa nenäliinansa, sillä pyyhkiäkseen kosteat silmänsä.
Ottaessaan nenäliinansa, putosi samassa paperi lattialle.
Hän nosti sen maasta ja katsoi siihen tuijottavin katsein.
— Kummallista! sanoi hän. — Tuon kirjeen tuntematon pisti käteeni, kun seisoin tuomiokirkon rappusilla odottamassa vihattua naista.
Mitä mahtaneekaan seistä tuossa kirjeessä.
Varovasti avasi hän kuoren ja otti siitä paperiarkin. Luettuaan siinä olevan kirjoituksen, Stefan äkkiä säpsähti, silmät selällään ja niissä kuvastui tavaton hämmästys.
— Varmaankin on erehdys tapahtunut, on tarkotettu aivan toista henkilöä! lausui Stefan pelokkaalla äänellään.
Vai tahtoiko se henkilö, joka kirjeen jätti, antaa minulle aseen taistelussani Dragaa vastaan?
Haa, mikä paljastus! Kuinka sallimus näyttää minulle tuon peljättävän salaisuuden, hirmujen kuilun. Oikein kauhistun sitä ajatellessani, enkä uskoisi sitä todeksi. Ja kumminkin, onhan se hänen käsialansa, jonka jo olen monta tuhatta kertaa nähnyt. Niin kirjoittaa ainoastaan kuningas Milan — ei kukaan muu kuin hän. Taivaan Jumala, onko se sitten sinun tahtosi, että minä Stefan Naumovitsch saisin sen tietää.
Ja vielä kerran nuori mies heitti epävarman katseen paperiin ja ikäänkuin ahmien nieli sen muutamat harvat rivit.
Sitten asettui syvä surumielisyys hänen huulilleen. Huokaus tunkihe hänen rinnastaan — ja hän huusi, kohottaessaan kirjeen ja katsellen sitä kuin jotakin ilmestystä:
— Miksi en saanut tietää tuota salaisuutta kymmenen tuntia aikaisemmin, miksi en avannut kirjettä, kun se pistettiin käteeni?
Minulla oli revolverini valmiina lähettämään kuulan Dragan sydämeen. Mutta tämä kirje, nämä muutamat rivit, tämä peljättävä salaisuus olisi tuhat kertaa varmemmin kohdannut häntä sydämeen kuin kuula, vaikka itse saatana olisi sen ampunut.
Tämä kirje olisi minun kädessäni muuttunut miekaksi, jolla olisin katkaissut kaikki ne siteet, jotka yhdistävät Aleksanterin ja Dragan, vaikka nuo siteet olisivat kovimmasta teräksestä taotut!
Stefan Naumovitsch vaikeni yht'äkkiä ja piilotti taas kiireesti kirjeen povelleen, sillä eriskummallinen ääni kohtasi hänen korvaansa.
Hän luuli kuulevansa kolkutusta, joka aina keskeytyen säännöllisesti uudistui.
Hän otaksui heti, että viereiseen koppiin oli tuotu joku hänen ystävistänsä, joku liittoutuneista, joka oli kuullut hänen äänensä ja tahtoi asettua yhteyteen hänen kanssansa.
Stefan Naumovitsch sentähden meni aivan seinän viereen ja löi siihen avaimellaan, joka hänellä oli takin taskussansa.
Naputukset nyt kuuluivat yhä selvemmiltä. Siitä päätti Stefan, että senpuolinen seinä ei ollut varsin paksu. Ehkenpä olivat nämä molemmat kopit ennen olleet yhtenä suurempana huoneena.
— Stefan — Stefan Naumovitsch, oletko sinä siellä? kuuli hän äänen sanovan, jonka hän heti tunsi.
Se oli eversti Maschinin ääni.
— Olen, eversti! huudahti Stefan matalalla, mutta kumminkin selvästi kuuluvalla äänellä, — Te siis kuulette minun ääneni, niinkuin minä Teidän?
— Kyllä kuulen, Stefan! Onneton ystävä parka, siis on sinuakin kohdannut se kohtalo, minkä paha henki on meille valmistanut! Missä sinut vangittiin?
— Tuomiokirkon edustalla, viisi minuuttia ennenkuin aioin vapauttaa Serbian häpeätahrastaan. Nuolen nopeudella käytiin minun kimppuuni, olin aivan voimaton, en mitään kyennyt tekemään.
— Kätketty ei ole unhotettu! vastasi Maschin, ja Stefan saattoi hänen äänensä soinnusta päättää hänen hillityn raivonsa voiman. — Mitä me emme voi tehdä, se on toisten toimitettava. Sillä meidän, Stefan Naumovitsch, täytyy nyt tehdä tili elämästämme.
— Oi Jumala, luuletteko sitte, ett'ei meitä edes aseteta tuomioistuimen eteen?
Katkera nauru oli eversti Maschinin ainoa vastaus.
— Me saamme yhden ainoan tuomarin, sanoi hän sitte, — ja tämän nimi on oleva kuningatar Draga, ja mitä meidän on odottaminen tältä tuomarilta, sen kyllä voit arvata.
— Kuolemaa! vastasi nuori upseeri kumealla äänellä.
— Niin, kuolemaa, ja todennäköisesti sangen tuskallista kuolemaa. Mutta mitäpä se tekee! — Mehän kuolemme Serbian puolesta! — Kumminkin eräs asia minua kiusaa, Stefan, ja sen ajatteleminen tahtoo tehdä minut aivan mielipuoleksi. Sen ajatuksen täytyy sinuakin vaivata.
Sano minulle, kuka on meidät ilmiantanut, kuka meistä kolmestatoista, jotka tunsimme salaisuuden, on tullut konnaksi? Vaikeata on asiata muutoin selittää. Jonkun on täytynyt pettää toiset.
— Ei, ei koskaan, sanoi Stefan Naumovitsch kovalla äänellä ja osottaen äänellään jaloa vakaumusta, — sitä en mitenkään voi uskoa! Ehkäpä on juutalainen Mandelblüt, "Zum Bojaren" ravintolan isäntä sen tehnyt.
— Ei, sitä hän kyllä varoi! keskeytti äkkiä eversti Maschin. — Hän tiesi, ettei hän hetkeäkään saattanut olla varma hengestään. Mutta siitä huolimatta tiesi Mandelblüt ainoastaan, että meillä oli kokous hänen ravintolassansa jonkun salaliiton takia; mutta ei hän kumminkaan tietänyt sen toimeenpanemisen aikaa eikä paikkaa — Oletko vielä siellä Stefan, kuuletko minua?
— Kyllä kuulen, vastasi Stefan, — minulla on keino Serbian pelastamiseksi, jos vaan sitä voisimme käyttää…
Tietäkää nimittäin, että tilaisuus on tuonut käsiini kirjeen, joka sisältää hirvittävän salaisuuden.
Se, joka toimittaa tämän Kirjeen kuningas Aleksanterin luettavaksi, vapauttaa hänet ikipäiviksi Draga Maschinista.
— Se kirje ei saa jäädä sinun koppiisi, sanoi Maschin ratkaisevalla äänellä ja hetkeäkään miettimättä. — Kuule, Stefan Naumovitsch, meidät on kuolemaan vihitty, siitä saat olla vakuutettu. Joka kerta kun vaan koppini oven sarana narahtaa, luulen että pyövelit tulevat luokseni taikka oikeammin sanoen murhaajani.
Jos ei vielä ole sinua tutkittu ja otettu kaikki mitä sinulla on taskussasi, niinkuin minulle tehtiin, niin kyllä sinut ruumiina tutkitaan. Koeta siis heti päästä kirjeestä, joka saattaa Serbiaa hyödyttää.
— Mitenkä sitte voisin lähettää sen ulos maailmaan, kysyi Stefan — Enhän minä voi asettua yhteyteen kenenkään kristityn sielun kanssa, sillä me olemme n.k. turkkilaiskopeissa, jotka ovat aivan Tonavassa kiinni, niin ettei koskaan kukaan ihminen voi kulkea ikkunamme ohitse.
— Sen kyllä tiedän, ja juuri siihen perustan tuumani. Eikö sinulla ole mitään rasiata, mihin voisit kirjeen pistää?
— Onhan minulla tulitikkulaatikko, vastasi Stefan puoli minuuttia mietittyään.
— Ei se kelpaa, se kulkee veden pinnalla, ja mikä narri hyvänsä voi sen siitä onkia. Täytyy olla jotakin raskaampaa, joka painuu pohjaan.
— Oivallista! sanoi Stefan. — Hopeainen paperossikoteloni; se on aivan tiivis, siihen ei pääse pisaraakaan vettä. Sillä minä ymmärrän Teidän tarkotuksenne, Te tahdotte, että tämä kirje on upotettava Tonavaan.
— Juuri sitä tahdon. Jos kaitselmus tahtoisi, että me jäisimme eloon, niin me tunnemme sen paikan, mihin olet kotelon viskannut. Jos taas kuolemme, niin täytyy meidän jättää se sen sattumuksen varaan, että kalastaja, joka tähän laskee verkkonsa, nostaa tämän merkillisen löydön päivänvaloon. Silloin voi sattua, että hän on serbialainen, jolla on sydän oikealla paikallaan, ja kaikki käy sitte toivomuksemme mukaan. Kas niin. Stefan, tee niinkuin sanon!
Stefan otti esille sikarikotelonsa, tyhjensi sen sisustan, muutamia turkkilaisia paperossia, pisti siihen kirjeen ja painoi kannen lujasti kiinni.
— Mene nyt akkunan luokse; rautatankojen välitse kyllä voit heittää kotelon. Lue itseksesi rukous Serbian pelastukseksi ja hyvän asian menestykseksi ja anna sitte kotelon pudota veteen!
Stefan teki niin kuin hänen korkea-arvoisempi ystävänsä oli hänelle sanonut. Edessä oli mahtava virta, jonka laineille tähtikirkkaan kesäisen kuutamoyön varjot olivat laskeutuneet.
Stefan, jonka oli onnistunut saada kapea kätensä rautaristikkojen välitse, heilutteli hetkisen hopeakoteloaan ristikon ulkopuolella, sitä vielä päästämättä ja jättämättä kallisarvoista kirjoitusta aaltojen uhriksi.
Ajatustulva pauhasi hänen aivoissansa… Kukapa toisi tuon kotelon taas päivän valoon, kuka sen avaisi, kenenkä silmät kohtaisivat nuo rivit, jotka kuningatar Dragalle olisivat niin turmiota tuottavat?
Olisikohan hänelle itselleen suotu vielä kerran nähdä tuo kotelo, joka nyt Stefanin mielestä oli kallisarvoisin aarre, mikä Serbiassa kätkeytyi, tuhat kertaa kallisarvoisempi kuin juvelien koristama kuningaskruunu. Vai jäisikö kotelo ikipäiviksi Tonavan pohjalle, ahtolan asujamille, samoin kuin hän itse lepää maan kolkkoon hautaansa?
— Sinulle, kohtalo, huudahti nuori upseeri, jätän minä tämän arvoituksen parhaan neuvosi mukaan ratkaistavaksi! Ja jo oli hän avaamaisillaan kätensä antaakseen salaisuuden painua pohjaan, kun äkkiä — rautaiset sormet tarttuivat hänen oikean kätensä ranteeseen, puristaen hänen kättänsä niin kovasti, ettei hän kyennyt kättänsä avaamaan eikä koteloa viskaamaan.
Stefan hämmästyi tästä varsin odottamattomasta teosta niin kovin, ettei minuuttiin kyennyt sanaakaan lausumaan, yhtään ääntä päästämään. Suurilla silmillä hän ristikkoakkunan läpi katsoi kasvoihin, joita ei ollut koskaan ennen nähnyt, mutta jotka hänestä kumminkin näyttivät niin tutuilta, kuin jos jossakin olisi nähnyt nuo piirteet kuvattuina.
Ne olivat erään miehen laihat, ahavoittuneet, rohkeat kasvot, joita ympäröi musta kokoparta ja varjosti rehevät kiharat.
Keveästi kaareutunut nenä antoi näille kasvoille uskaliaisuuden ja rohkeuden ilmeen, ja huulien ympärillä, jotka tulivat näkyviin mustien viiksien alta, leijaili ylpeä, pilkallinen hymy.
Oliko tuo mies tullut ilmasta lentäen? Oliko hän syössyt alas taivaasta?
Mies seisoi pienessä kepeässä venheessä, jommoisia etenkin albaanilaiset käyttävät virralla ja voivat niitä soutaen saavuttaa tavattoman nopeuden.
Myöskin miehen puku, jota Stefan nyt kuutamossa tarkasteli, osotti, että mustapartainen mies oli vuoren poika. Puku oli monivärinen, eikä vyöltä myöskään puuttunut kadjaaria, käyrää puukkoa, jota albaanilaiset ymmärtävät käyttää erittäin taitavasti peljättävänä aseena vastustajiansa vastaan.
Tämä mies nyt tarttui lujasti Stefanin käsiranteeseen.
— Mitä aiot tehdä, onneton? sanoi mustapartainen mies heläjävällä äänellä. — Miksi viskaat hopeakotelosi Tonavaan? Joko teet testamenttisi? Luulenpa todellakin sinun tekevän, koska olet tuossa kirotussa kopissa. Valitse minut sitte perijäksesi!
— Päästä käteni! huusi Stefan närkästyneenä. — Mies tahdotte olla ja kumminkin hyökkäätte avuttoman vangin kimppuun!
— Etkö kuolemaa pelkää? Kysyi mies läpitunkevin katsein, sen sijaan että olisi kysymykseen vastannut. — Monta kertaa ennenkin olen venheelläni kulkenut tämän Belgradin linnoituksen ohi, ja näiden ristikko-akkunain takaa olen kuullut monta epätoivon huutoa ja itkua, arkaa voivotusta ja valitusta; mutta sellaista, joka tyynenä katsoo kuolemata silmiin, en tähän saakka tällä paikkaa ole kohdannut.
— Siis olen minä ensimäinen sellainen, vastasi Stefan melkeinpä halveksivalla äänellä. — Pelkureita löytyy kylliksi, mutta ainoastaan ani harvoja miehiä. Mutta sinä annat nyt minun varmaankin olla rauhassa, sillä et todellakaan näytä miltään pikku varkaalta, joka välittäisit muutaman markan voitosta.
— Ei, en todellakaan, vastasi albaanilainen kummallisesti hymyillen. — Mutta en kumminkaan voi kärsiä sitä, että heität hopeakotelosi virtaan, sillä otaksun, että se sisältää jonkun salaisuuden. Kuinka tahtoisit siitä muutoin päästä!
— Etkö voisi ilmaista tuota salaisuutta?
Näin sanoen oikasihe vuoren poika voimakkaalla, äkillisellä liikkeellä, niin että venhe oli vähällä kaatua; hänen silmistään leimahti raju liekki, ja äänensä kuului terävältä ja kovalta, kun hän vastasi:
— En vielä koskaan ole ilmaissut salaisuutta, minkä kuoleva on minulle uskonut, ja kun sinä olet sellainen, niin nyt myöskin saat tietää, kenen kanssa olet tekemisissä: Minä olen Demeter Banjaluki, n.k. "Mustien vuorten ryöväri."
Stefan teki vaistomaisen liikkeen, ikäänkuin olisi tahtonut vetää kätensä takaisin, mutta tämä oli ryövärin rautakourassa kuin ruuvipuristimessa. Onneton vanki kalpeni, mutta sitte taas veri virtasi hänen poskiinsa, ja iloisella äänellä hän sanoi:
— Oletko Demeter Banjaluki, Mustien vuorten ryöväri? Haa, siinä tapauksessa olet juuri se mies, jota kaikista enin tarvitsen. Sinut on yhteiskunnasta ulos sysätty, oikeuden palvelijat ajavat sinua takaa, sen hyvin tiedän, ja palkinto on määrätty sinun päästäsi. Mutta ne, jotka sinut tuntevat, ylistävät urhoollisuuttasi ja uskollisuuttasi ystävää kohtaan.
No hyvä, ota tämä hopeakotelo mukaasi vuorillesi ja vanno minulle, että uskollisesti olet sen säilyttävä, kunnes Stefan Naumovitsch kerran vaatii sen takaisin. Mutta jollen saisi palata elävien joukkoon, niin jätä tämän kotelon sisällys kuningas Aleksanterille!
Jos sen teet, niin olet Serbialle osottanut palveluksen, joka on pahojen tekojesi vastapainona, ja kerran olet Jumalan, ikuisen tuomarin edessä seisova puhtaana, kaikista synneistä vapaana.
Demeter Banjaluki, minä kysyn sinulta: tahdotko tehdä tämän valan? Ajattele, että kuoleva rukoilee sinua täyttämään hänen viimeisen tahtonsa.
Albaanilainen nosti ylös vapaan vasemman kätensä valaa vannoakseen; vakavalla, juhlallisella äänellä hän sanoi:
— Stefan Naumovitsch, minä vannon säilyttäväni tämän hopeakotelon, kunnes sinä sen takaisin vaadit. Mutta, jos kuulen puhuttavan kuolemastasi, niin jätän sen kuningas Aleksanterille. Koirat nuolkoot vertani ja raatokotkat repikööt ruumiini, jos valani rikon!
— Ota se siis ja pakene aarteinesi, niin pian kuin venheesi sinut kerkiää kuljettaa!
Tämän sanottuansa päästi Stefan kotelon kädestänsä. Ryöväri otti sen taitavalla kädenliikkeellä ja kätki sen povelleen, punasen paitansa alle.
— Hyvästi sitte, Stefan Naumovitsch, sanoi Demeter Banjaluki, lämpimästi puristaen koppivangin kättä. — Huomispäivän yönä ja kahdeksana seuraavana yönä kuljen minä venheelläni samaa tietä näiden akkunain alatse. Jos silloin vielä elät, niin puhuttele minua!
Laukaus pamahti, kuula lensi yli ryövärin vasemman olkapään ja putosi veteen.
— Kas vaan, se koski minua, huudahti Demeter Banjaluki; — ovat varmaankin nähneet minut tuolta tornin huipulta ja luulevat, että olen tullut sinua pelastamaan. Ikäänkuin olisi helppo asia murtaa jättiläismuurit tahi viilata poikki rautatankoja. Mutta, minun täytyy pois, en uskalla odottaa yhtä kuulaa lisäksi, se saattaisi paremmin sattua. Jää siis hyvästi, ja Jeesus vieköön sielusi Jumalan tykö.