NELJÄSKAHDEKSATTA LUKU.
Tärkeä ruumis.
Ruumis? Oliko sitte tuo inhottava akka, joka täydellä syyllä nimitti itseään Dragan äidiksi, todella kuollut? Oliko kuningatar saavuttanut tarkoituksensa? Eikö vanhus voinut enää todistaa häntä vastaan, nousta hänen syyttäjäkseen ja huutaa:
- Minä olen Dragan äiti, minä olen synnyttänyt Serbian kuningattaren. —
Hän on tahtonut tappaa minut.
Ja oliko rikos tehty ilman todistajia? Oliko, paitse Jumalan silmää, joka näkee kaikki, mitä täällä maan päällä tapahtuu, joka tunkeutuu salaisimpaankin soppeen, oliko mikään ihmissilmä nähnyt murhatyötä?
Genia oli nähnyt kaikki ja vielä eräs toinenkin — Stefan Naumovitsch!
Sillä nämä kaksi oli kohtalo tuonut yhteen hyvin ihmeellisellä tavalla.
Lukijamme muistavat kyllä, että me jo kuvasimme, kuinka Stefan Naumovitsch viime minuutissa, kun juna läksi liikkeelle, hyökkäsi junasillalle, kiskasi erään vaunun oven auki ja katosi sisälle. Se ei ollut se vaunu, joka oli aiottu kuninkaan ajutantille, se oli aivan yksinkertaisesti kolmannen luokan vaunu. Mutta siihen oli jo ennen Genia mennyt sisälle.
Stefan ei ensin huomannut tyttöä. Se sysäys, jonka hän sai hypätessään vaunuun juuri silloin kun juna läksi liikkeelle, oli niin kova että hän puoliksi tiedottomana vaipui sohvalle. Hän sulki silmänsä, sillä hän ajatteli, mikä hirvittävä vaara häntä oli uhannut ja kuinka lähellä kuolemaa hän oli ollut.
Silloin tunsi hän äkkiä, kuinka kaksi pehmoista kättä tarttui hänen käsiinsä. Sitte kumartui joku vartalo hänen ylitsensä ja seuraavassa silmänräpäyksessä painettiin kaksi huulta hänen huulillensa. Hänestä tuntui, kuin näkisi hän unta. Niin, se ei voinut olla muuta kuin unta, siitä oli Stefan varma. Hänestä tuntui kuin kuulisi hän rakkaan äänen kuiskaavan hänelle:
- Stefan, minä se olen — sinun Geniasi syleilee sinua; — Jumalalle olkoon kiitos, että löysin sinut!
Ei, ei, se ei voinut olla muuta kuin unta, sitä ei hän epäillytkään. Hän piti yhä silmiänsä kiinni. Mutta vaistomaisesti kietoi hän käsivartensa tytön ympäri ja painoi häntä rintaansa vasten. — Hän arveli, että se oli unta — ihanaa unta.
- Stefan, oma Stefanini! kuiskasi Genia niin hiljaa, kuin olisi hän todellakin ollut henki. — Katso minua, anna minun nähdä rakkaat silmäsi! Se olen todellakin minä, sinun Geniasi! Oi Stefan, mikä ilo, mikä autuus saada olla yhdessä sinun kanssasi! Vihdoinkin olemme yhdistetyt, nyt ei mikään maailmassa voi meitä eroittaa.
- Genia!
Hän hyppäsi ylös sohvalta, piti hänen käsiään omissaan ja katsoi syvälle hänen silmiinsä, ja ilo, jota ei sanoin voida kertoa, ilo, jota vaan se tuntee, jonka on, kuten Stefanin, tehnyt onnelliseksi todellinen rakkaus, täytti hänen rintansa.
- Genia, huudahti hän ja kietoi kätensä hänen ympärilleen sekä veti hänen pienen päänsä rintaansa vasten, — se olet sinä — anna minun suudella sinua, anna minun hyväillä sinua! — Oi, nyt olen saanut sinut takasin! Sinä et ole kuollut, sinä et ole ainiaaksi minulta riistetty, me olemme taas yhdistetyt. Oi Genia, sanat ovat niin köyhiä, ne eivät kykene ilmaisemaan sitä, mitä me nyt tunnemme! Mutta sen minä tiedän, etten nyt päästä luotani onneani. Sinä pysyt luonani, me menemme naimisiin ja sitte pakenemme Serbiasta toiseen maahan, niin pian kuin mahdollista. Jossain löydämme kyllä nurkan, jossa — voimme kätkeä rakkautemme niiltä, jotka sitä meiltä kadehtivat. Genia sano, että se olet sinä, ettet ole mikään valepukuinen henki! Mutta, ei, minähän tunnen sinun huulesi omiani vasten, ne ovat lämpimät. Sinun suudelmasi ovat valaneet uutta elämää minun suoniini. — Jumalalle olkoon kiitos ja kunnia, että olen sinut jälleen löytänyt!
He istuivat vieretysten penkillä. Stefan piti kättään Genian ympärillä ja Genia kertoi hänelle kaikki, mitä hänelle oli tapahtunut.
Mutta — mitä se oli?
Samassa kuului räminä, kuin olisi ikkunaruutu lyöty rikki.
He hyppäsivät ikkunan luo. Stefan avasi sen ja katsoi ulos.
Suuri Jumala, eräs vanha nainen seisoo tuolla ulkona vaunun portaalla. Hän ponnistelee nähtävästi päästäkseen vaunuun, mutta ovea näytään pidettävän kiinni.
- Kuka istuu siinä vaunussa? kysyi Genia.
- Kuningas ja kuningatar.
- Ah, minä tunnen sen naisen, huudahti Genia. — Minä kuulin hänen kimeän huutonsa Kruschedolin asemalla! — Tiedätkö, kuka hän on? Ei enempää eikä vähempää kuin kuningatar Dragan äiti!
- Hänen äitinsä? huudahti Stefan. — Hänet täytyy meidän pelastaa, ei ainoastaan sentähden, että se on velvollisuutemme ihmisinä, vaan myöskin sentähden, että me tämän, hänen äitinsä kautta tuotamme Dragalle kuolinhaavan. Serbialaiset saavat nähdä, mistä rapakosta Draga on noussut, millainen hänellä on äiti! Ei mikään tee kansaan sellaista vaikutusta kuin se, että näytämme kansalle hänen äitinsä. Mutta ennenkuin Stefan oli ehtinyt avata vaunun oven, oli hirmutyö jo tapahtunut.
Stefan ja Genia näkivät ikkunastaan, kuinka kuningatar syöksi alas oman äitinsä huimaa vauhtia kulkevan vaunun portaalta.
- Murha — häpeällinen murha! huudahti Stefan. — Murha, jonka vertaista tuskin on nähty! Kuningatar Draga on kohonnut rikoksen korkeimmalle huipulla, hän on murhannut oman äitinsä.
Genia oli puoliksi voimattomana vaipunut takasin penkille ja istui siinä koko ruumis vapisten. Stefanin täytyi tyynnyttää ja lohduttaa häntä. Muuten näki hän, ettei sillä hetkellä voinut mitään tehdä. Vanhus oli mennyttä, se oli selvä.
Mutta oliko todellakin niin? — Ei, vielä ei hän ollut kuollut, vielä ei hän ollut vetänyt viimeistä henkäystään.
Tosin oli juna kulkenut hänen ylitsensä ja katkaissut hänen molemmat jalkansa. Tämä oli hirmuinen, ehkä kuolemantuottava tapaturma, mutta siitä ei seurannut heti kuolema.
Vanhus makasi korkeassa ruohikossa ja valitti sittekun juna oli mennyt ohi. Hän oli herännyt horrostilastaan, hän tiesi, mitä oli tapahtunut. Hän kiertelihe tuskissaan, hän koetti useita kertoja saada kätensä viedyksi siihen ruumiin paikkaan, jossa jalat olivat kerran olleet. Mutta hän ei voinut ulottaa kättänsä niin pitkälle.
- Apua, apua! huusi hän. — Oi, minun pitää kuolla — kirottu tytär, sinä olet tappanut minut! Haa, jospa saisin edes syyttää sinua jonkun edessä! Oi, missä on viinapulloni, se voisi hetkeksi vielä pidentää kurjaa elämääni, vahvistaisi minua hiukan.
Ja akalla oli todellakin vielä niin ihmeteltävän paljon voimaa, että hän saattoi viedä kätensä hameen taskuun. Pullo oli vielä kokonaan. Akalla oli vielä voimaa ottaa korkki suulta ja asettaa pullo huulilleen. Hän imi viinaa sisäänsä, kuin olisi se ollut elämän nestettä, imi sitä suurin siemauksin ja siitä oli se seuraus, että hän hetkeksi sai tajuntansa.
Silloin kuului äkkiä juoksevan hevosen kavion kapse. Ratsastaja tuli näkyviin. Hän pysäytti hevosensa, sillä ähkyvä ääni kuului hänen korviinsa.
Hän katseli ympärilleen, mutta ei voinut heti huomata verissään makaavaa akkaa. Mutta nyt, nyt huomasi hän hänet ja kauhusta huutaen hypähti hän satulasta.
- Mitä se on? huudahti hän. — Nainen — suuri Jumala, hän vuotaa verta.
Ahaa, nyt ymmärrän minä kaikki! Hän on mitä hirmuisimmalla tavalla loukkaantunut, sillä hän on joutunut junan pyöräin alle.
Ratsastaja rupesi polvilleen vanhuksen viereen.
Hän voitti sen vastenmielisyyden, jonka vanha juoppo synnyttää joka ihmisessä ja nosti hiukan hänen päätänsä.
- Mitä teille on tapahtunut? huudahti hän. — Sanokaa minulle, mitä teille on tapahtunut! Mitä voin minä teille tehdä? Pelkään, ettei tässä voi mitään tehdä — te olette kadotettu.
- Niin, minä olen kadotettu, läähätti akka. — Mutta ennenkuin kuolen — yksi sana — yksi ainoa. — Minä tahdon — minä — minä sanon teille murhaajani nimen.
- Murhaajanne? Se ei siis olekaan satunnaista, että olette joutunut tähän raiteille makaamaan ja että juna on kulkenut ylitsenne?
- Satunnaista — ha, haa, oma lapseni on sen tehnyt — oma tyttäreni — se ilkeä — se kiittämätön.
- Te varmaan hourailette! Kuinka saattaisi olla mahdollista, että teidän oma lapsenne, oma tyttärenne — miettikää, ennenkuin heitätte sellaista syytöstä, sillä se saattaisi tuottaa hirmuisia seurauksia teidän lapsellenne.
- Minun lapselleni — oh, koston salama on hänet kohtaava, tuon kuninkaallisen pedon! Minä tunsin hänet, hän riensi vaunuun, joka läksi Kruschedolista, mutta minä en tahtonut päästää häntä. Minä hyppäsin hänen vaununsa portaalle, minä suoritin koko matkan Kruschedolista tänne asti seisoen portaalla ja pidin kiinni kaidetangosta, joka oli vaunun sisäänkäytävän vieressä. Ja sisällä vaunussa olivat tyttäreni ja se mies, jonka kanssa hän on naimisissa. Ah, ettehän te tiedä, ketä he ovat — no, minä sanon sen teille.
Ne, joista puhun, ovat kuningatar Draga ja Serbian kuningas Aleksanteri. Näettekös, herra, he ovat minun lapsiani — rakkaita, herttaisia lapsiani, eikö niin, jotka murhaavat oman äitinsä. Ja mistä syystä? Sehän on selvää, että he tahtovat raivata minut pois tieltä, kun häpeävät minua! Hyi sentään — että hävetään omaa äitiänsä — se on niin hirmuinen rikos, että pelkkä ajatuskin on saattanut syntyä vaan Dragan aivoissa.
- Draga! huudahti hämmästyneenä parrakas vieras. — Nainen, te lausuitte nyt nimen, joka ei varmaan voi olla missään yhteydessä teidän kanssanne. Vai tahdotteko ehkä väittää, että kuningatar Draga —
- Hän on tyttäreni, ähkyi kuoleva käheällä äänellä, — niin, minun tyttäreni, sanon vielä kerran, sillä nimeni on Lunjevica!
Nuori mies, joka oli polvillaan kuolevan vieressä, näytti pitävän kaikkea, mitä onneton nainen tähän asti oli hänelle sanonut, pelkkänä kuolevan houreena.
- Ajatelkaa, sanoi hän — sanotteko olevanne Lunjevica?
No, minä tahdon uskoa, että nimenne on se, mutta sillä ei vielä ole todistettu, että te olette kuningatar Dragan äiti.
- Ei vielä todistettu? änkytti eukko. — No, tunnustelkaa sitte taskujani — sieltä löydätte muutamia papereita, josta näkyy selvästi, että minä olen Dragan äiti — Dragan kastetodistus — omat avioliittopaperini. Kaikki löytyy siellä. — Oi sinä kirottu tytär, joka murhasit oman äitisi! Sillä minä kuolen, sen tunnen minä — minä kuolen nyt! Ah herra, säälikää minua ja antakaa pulloni! Ryyppy on sentään parasta maailmassa. Mutta se ylhäinen ratsastaja sillä ylhäinen hän oli epäilemättä — otti oman kenttäpullonsa ja asetti sen kuolevan huulille. Tämä joi melkein hengähtämättä kunnes pullo oli tyhjä. Sitte veti hän syvään henkeä ja huudahti heikolla äänellä:
- Ah, se oli hyvää! Luulenpa todellakin, että se oli oikeata ranskalaista konjakkia!
Hi, hii, enpä ole vielä unohtanut erotusta paremman ja huonomman tavaran välillä. Kun ei vaan olisi noita hirmuisia tuskia. Kirvelee ja polttaa niin hirmuisesti. Mutta minne ovat jalkani joutuneet?
Vieras voitti vastenmielisyytensä, sillä ei suinkaan ollut houkuttelevaa kosketella akan vaatteita, mutta ne paperit, jotka hänellä mahdollisesti oli mukanaan, näyttivät olevan hänelle suuresta arvosta. Hän aukaisi akan hameen liivin. Sitte vei hän varovasti kätensä sen alle eikä kauan viipynyt ennenkuin hän veti sieltä muutamia kellastuneita ja likasia papereita. Hän heitti silmäyksen niiden sisältöön ja väri hänen poskillaan muuttui.
- Toden totta, huudahti hän — tämä on todellakin Dragan äiti!
Vaimo, kuinka olette tullut tänne, mitä on teille oikeastaan tapahtunut? Tehän olette ollut kuolleitten kirjoissa ja usein on tyttärenne teeskennellen surua kertonut teistä, niin, vuodattipa hän kyyneleitäkin puhuessaan äidistään.
- Minä olen ollut kuolleitten kirjoissa — sen minä uskonkin. Oi herra, minä tunnen, että minun pitää kiirehtiä, jos mieli ehtiä kertoa teille koko elämäkertani. Sillä minä en enää voi hengittää niin syvään. Silmissäni alkaa kaikki musteta ja sitte on niin kylmä — niin kylmä! Antakaa minulle pullo vielä kerran, se lämmittää, kun se tulee alas vatsaan.
Hän kostutti suutaan niillä pisaroilla, jotka vielä olivat pullossa jälellä. Hieno konjakki vahvisti häntä ja antoi voimia.
- Minua on pidetty kuolleena, sanoi hän — no, no sen minä kyllä uskon. Enhän tiedä itsekään kuinka tulin pois Belgradista. Se oli kesäilta, — minä kuljin ja join silloin tällöin ja sitte kaaduin minä kerran äkkiä maahan ja jäin siihen makaamaan. Kun taas heräsin, olin minä metsässä. Mustalaisia seisoi ympärilläni, maankulkijoita ja ne antoivat taas minulle juotavaa ja kun minulla oli niin hyvä heidän luonansa, niin jäin heidän seuraansa. Monta vuotta kuljeskelin minä sitte mustalaisten kanssa.
Se oli hauskaa elämää, sen sanon. Minä tulin välistä kuin nuoreksi taas, enkä välittänyt mitään siitä, mitä kotona tapahtui. No, mitäpäs se olisi hyödyttänytkään. — Draga oli ollut jo kauan aikaa lentokykyinen ja hän ymmärsi hyvin hyvästi, mitä kauniin tytön on tehtävä, joka aikoo päästä eteenpäin maailmassa. Hän oli mennyt naimisiin insinöörin, sen Maschinin kanssa, jottei hän enää minua tarvinnut. Ja Nicodem, hirtehinen oli kiusannut minua tarpeekseen, hänestä sai tulla mitä hyvänsä — minä en hänestä välittänyt vähääkään. Minä olen aina luullut, ettei hänestä tulisi muuta kuin varas ja monta kertaa ennustin hänelle, että hän saisi loppunsa kuritushuoneessa. Nyt on kai hänkin hieno herra. Niin, kaikki ovat he ylhäisiä ja minun täytyy menehtyä täällä, kuolla kuten koiran.
Hän kiemurteli itseään tuskissaan.
Ratsastaja oli kyllä huomannut, ettei tässä ollut enää mitään tehtävää, ettei maksanut vaivaa panna edes käärettäkään hänelle. Sen mukaan, mitä hän saattoi nähdä, oli eukolla tuskin neljännestuntia jälellä.
- Sanokaa minulle, sanoi nyt ratsastaja, pannen huolellisesti paperit kokoon ja pistäen ne povitaskuunsa — kuinka se hirmuinen onnettomuus tapahtui tänään?
- Olenhan sen jo sanonut teille. Kruschedolissa sain äkkiä nähdä hänet, mutta minä tiesin jo ennakolta, että hän oli muuttunut kuningattareksi.
Kapakassa, siinä unkarilaisessa kylässä, jossa olen viime vuosina asunut, sillä tuo ikuinen kierteleminen mustalaisten kanssa kävi lopulta ikäväksi, ja siitä syystä jäin minä eräänä kauniina päivänä kylään, niin, siellä näytettiin minulle eräänä päivänä sanomalehteä. Siinä oli painettuna, että kuningatar Draga, joka oli insinööri Maschinin leski ja jonka nimi ennen oli ollut Draga Lunjevica — no niin, hänestä oli siinä jotakin, mutta sehän ei kuulu tähän. Silloin oli päätökseni tehty. Tuhat tulimaista, miksi piti minun elää loassa ja köyhyydessä, kun tyttäreni oli Serbian kuningatar? Sanokaa itse, enkö tehnyt oikein, kun läksin hänen luokseen ja eikö minulla ollut syytä toivoa, että tyttäreni ottaisi minut ystävällisesti vastaan? Kaikki olisi käynytkin toisin, jos olisin tullut suoraan Belgradiin. Mutta nyt tapasin hänet äkkiä Kruschedolin asemalla. Tietysti juoksin minä avoimin sylin häntä vastaan. Minä luulin tietysti, että pieni sokeritokkani heti puristaisi minut rintaansa vasten, ja kutsuisi minua pikku äidiksensä. Kyllä kai — siitä tuli ihan toista.
Mitä tuo mielipuoli tahtoo? huusi hän ja lakeijat hyökkäsivät päälleni ja tahtoivat laahata minut pois. Mutta minä näytin miehille, että vielä oli minulla voimaa ruumiissani. Ne lensivät jokainen omalle suunnalleen. Kuitenkin oli tyttäreni juossut jo vaunuun ja hänen miehensä seurasi häntä, sillä kuningaskin oli siellä.
Ha, haa, onpa se narrimainen kuningas, joka hankkii itselleen sellaisen vaimon, huonompaa ei hän olisi voinut mistään löytää. No niin, hänelle olisin minä kertonut kauniita juttuja, millaista elämää hän piti jo kuudentoista vanhana, mutta sehän on asia, joka ei kuulu minuun.
Kun näin, että Draga tahtoi paeta minua, niin päätin pakottaa Dragan tunnustamaan minut äidiksensä. Minä hyppäsin portaalle ja pidin molemmin käsiä kiinni messinkirivasta. Mutta samassa lähti junakin liikkeelle ja minulta meni sekä kuulo että näkö, kun seisoin siinä vaunun ulkopuolella, tuuli ja pöly löi vasten kasvojani ja pyöräin hirmuinen kohina kaikui korvissani. Minä rukoilin häntä päästämään minut sisälle. Mutta tyttäreni seisoi vaan ikkunan sisäpuolella ja tuijotti minuun — ah, siinä katseessa oli myrkkyä. Jos hän olisi edes antanut seistä minun ulkona, niin olisin päässyt seuraavalle asemalle, mutta kas, sitä hän ei juuri tahtonutkaan. — Äkkiä avasi hän oven ja sanoi minulle:
Äiti, tule sisälle!
Minä ojensin hänelle käteni ja päästin käteni rivasta ja silloin — lykkäsi hän rintaani ja niin — tapahtui se. Minä putosin pyöräin alle, mutta ainoastaan siten, että ne kulkivat jalkaini yli. Sitä ei kestänyt kuin sekunnin ajan ja sitte oli juna jo pitkän matkan päässä. — Herra, minä tiedän, että minun täytyy kuolla ja minä saan kyllä tekemistä siellä, minne joudun, ennenkuin pääsen selville synneistäni, ja minun täytyy luottaa armollisen tuomarin laupeuteen, mutta tuon kiittämättömän tyttäreni, joka on murhannut oman äitinsä, hänet saan nähdä siellä ylhäällä, ja silloin saan huutaa hänen korvaansa, jotta taivas ja helvetti kaikuu:
"Äidinmurhaaja — kirottu peto — mitä olet tehnyt?"
Vanhus oli änkyttänyt nämä viime sanat kankealla kielellä ja ratsastaja näki, että pian oli loppu käsissä.
- Jos olette uskovainen kristitty, sanoi hän — niin pankaa kätenne ristiin ja rukoilkaa viimeisen rukouksenne!
- Ha, haa, mitähän minä rukoilisin? Minä en ole viime vuosina rukoillut muuta kuin pulloani. Antakaa minulle konjakkiryyppy, se on paljon parempi!
Nuori ratsastaja värisi kuullessaan nämä sanat.
- Minun kenttäpullossani ei ole enää mitään, sanoi hän. — Olettehan jo juonut joka pisaran. Enkä enää antaisikaan teille, jos olisikin. Minä en ole pappi, mutta kuolinhetkellä on jokaisella kristityllä oikeus olla toisen rippi-isänä. Jos siis tahdotte keventää sydäntänne, niin sanokaa vaan, mikä se on, joka painaa omaatuntoanne, uskokaa minulle kaikki ja minä tahdon ainakin rukoilla edestänne.
- Minä voisin kyllä uskoa teille jotakin, mutisi vanhus — mutta — No, mitäs se tekee, minä olen jo kauan sitte lakannut punastumasta ja joskin nyt se, mitä minä aion teille sanoa, näyttää, että minä olen huono nainen, niin ei se mitään merkitse. — Draga luulee olevansa isänsä tyttö, mutta niin ei ole asianlaita. Mutta eräänä päivänä, kun olin yksin kotona, tuli eräs kiertävä korintekijä luokseni. Hän oli tosin likainen, mutta — hän oli kaunis se ruskea veijari. No niin, minä otin hänet luokseni ja annoin ruokaa. Sitte tuli hän usein meille, kun ukko oli poissa ja sen voin vakuuttaa valallani, että yhdeksän kuukautta sen jälkeen kun korintekijä tuli luokseni, syntyi Draga. Ei hänen tarvitse pitää suuria ajatuksia itsestään. Serbian kuningatar ei ole mikään Lunjevica, hänen suonissaan virtaa mustalaisverta.
Mustalaisverta!
Nuori ratsastaja nyökäytti päätään. Hän ei ollut ainoa, joka tiesi, että Dragan suonissa virtasi mustalaisveri.
Se ilmoitus, jonka vanhus nyt teki, ratsastajalle, oli ainoa järkevä ajatus, mitä hän ilmaisi täällä maan päällä. Hän alkoi nyt hourailla.
- Viinaa, huusi hän — tänne viinaa! — Minä olen kuningattaren äiti. — Tyhmeliinit, onko tuo kuningattaren viinaa, luuletteko? — Tulkaa, tanssitaanko mustalaiset! — Hi, hi, korintekijä on taas täällä. — Tahdotko nähdä tyttäresi? Mene Belgradin konakiin ja ole oikein kohtelias, niin ehkä saat myydyksi jonkun korin!
Oh, miten rätisee ja puhkuu, ne ovat junan pyörät — minne jalkani joutuivat?
Kirottu tyttö, anna minun jalkani takasin. Se Nicodem lurjus on varas, hän on vienyt kukkaroni! — Kas niin mustalaiset, soittakaa vaan. — Tanssitaan. — Saattaahan sitä tanssia ilman jalkojakin!
Ratsastaja pani kätensä ristiin ja rukoili mummon sijasta. Vakavana ja surullisena katsoi hän siihen ihmisen jäännökseen, joka vapisten makasi hänen edessään, joka kiemurteli itseään ja josta joka sekunti elämänneste vuoti ulos.
- Hän on pettänyt sinut, kuningas, huusi vanhus vielä kerran kimeällä äänellä, — hän on katunainen — sen sanon minä sinulle, minä, hänen äitinsä! —
Ei, mutta katsokaahan noita pieniä sieviä hiiriä, jotka juoksevat tänne! — Ei, ei. Ne ovat elefantteja, näen minä. Hm, pelastakaa minut, pelastakaa minut! — Suojelkaa minua pedoilta, muutoin tallaavat ne minut kuoliaaksi. — Pois kruunu, se ei ole tehty sinulle! — Korintekijä on isäsi. — Viinaa, viinaa!
Ne olivat viimeiset sanat. Väristys kävi läpi silvotun remmiin. Sitte sammuivat silmät. Vanhus oli kuollut.
Sillätavoin loppuu kuningattaren äiti, huudahti nuori ratsastaja. No niin, minä vien hänen ruumiinsa Belgradiin.
- Hallitsijani, Pietari Karageorgevitsch, tule olemaan tyytyväinen minuun, jos minä hyvin suoritan työni ja näytän tämän ruumiin Serbian kansalle.
Hän otti peiton hevosensa selästä, kääri siihen silvotun ruumiin ja sitoi sen satulaan. Sitte hyppäsi hän hevosen selkään, kannusti hevostansa ja ratsasti pois.
Matka vei Serbian rajaa kohti — Belgradiin. Sinne tahtoi hän viedä
Dragan äidin ruumiin.
Ratsastaja ei ollut kukaan muu kuin Pietari Karageorgevitschin sihteeri, Obrenovitschin kuningashuoneen vaarallisin vihollinen.