VIIDESKAHDEKSATTA LUKU.
Kansan nurina.
Konakin suuren portin ulkopuolella oli tänä varhaisena aamuna kertynyt suuri joukko ihmisiä. Siellä oli jotain hirmuista katseltavana. Ne, jotka seisoivat siinä ja tuijottivat portille, eivät tahtoneet silmiään uskoa, he tahtoivat pitää sitä pelkkänä näköhäiriönä.
Oliko se sitte totta, voiko se olla totta, mitä he näkevät?
Portilla riippui eräässä koukussa ihmisen ruumis ilman jalkoja — vanhan naisen ruumis.
Mutta siinä ei vielä ollut kaikki. Se mikä ehkä enimmän ihmetytti joukkoa oli se, että tuon silvotun ruumiin rinnassa oli suuri paperilippu, jossa oli Serbian kielellä kirjoitettuna:
Kuningatar Dragan äiti, jonka murhasi Serbian kuningatar Draga rautatiematkalla Kruschedolista Belgradiin.
Katsojat värisivät nähdessään tuon muodottoman ruumiin, jonka kasvot olivat pahasti vääntyneet, he värisivät, kun näkivät ne veristävät, lasi maiset silmät.
Olikohan se nukke? Oliko ehkä joku kuninkaan vihollinen tehnyt sellaista pilaa?
Muutamat rohkeat miehet astuivat lähemmä, tunnustelivat ruumista ja huomasivat, että se oli oikea ihmisruumis. Kansa nousi sanomattomaan kiihkoon. Sanoma siitä, mitä oli tapahtunut, näytti levinneen kuten kulovalkea kaikille kaupungin kaduille, sillä joka suunnalta tulvaili väkeä ja ihmisjoukot konakin ulkopuolella kasvoivat tuhansiin.
Kuningas ja kuningatar olivat tänäpäivänä nousseet ylös tavattoman aikaiseen. He olivat Dragan sänkykamarissa, sillä sen jälkeen kun he olivat palanneet Kruschedolista, ei kuningasta saatu millään ehdolla nukkumaan yksinään. Ei rakkaus, vaan vapiseva pelko ajoi hänet vaimonsa luo. Ne olivat hirmuisia öitä, jolloin Draga turhaan koetti poistaa kuninkaan pelkoa ja tuskaa. Turhaan koetti hän kaikkia konstejansa, kaikkea sulouttansa, ja vasta aamupuoleen vaipui kuningas unen horroksiin.
Edellisenä iltana oli kuningas tavattoman pian nukkunut hänen käsivarrelleen, joten kuningaspari oli herännyt varhain. Juuri kun he olivat aikeessa pukeutua, kuuli Draga kaukaista solinaa, joka tuli alhaalta kadulta.
Tuolla alhaalla varmaan jotain tapahtuu, sanoi hän Aleksanterille. —
Mene vähän syrjempään, niin minä nostan uudinta ja katson mitä se on.
Tuskin oli Draga heittänyt silmäyksen kadulle, ennenkuin hän pelästyneenä peräytyi takasin.
- Suuri Jumala, mitä tämä merkitsee! Ääretön ihmisjoukko seisoo tuolla alhaalla, monta tuhatta ihmistä. Ja kaikki katsovat he palatsiin päin ja kurottavat kaulaansa. Minusta näyttää kuin olisi heidän kasvoillaan raivon ja vihan ilmaus.
Aleksanteri vaipui kuolonkalpeana tuolille.
- Oi Jumala, ähkyi hän, — mahtaako kansa — ehkä he aikovat hyökätä palatsiin! — Missä on vahti? — Missä on ajutanttini? Minä tahdon päästä turvapaikkaan, he eivät saa löytää minua, he tappavat minut!
- No tyynnyhän, Aleksanteri, kehoitti Draga puolisoansa. Mutta hänenkin äänensä kuului epävarmalta ja värisi kauhusta. — Mitä sinä ajattelet? — Vallankumousta? — Kuka voisi nousta meitä vastaan? Emmekö ole tehneet kaikki vihollisemme voimattomiksi, emmekö ole pitäneet huolta, että kaikki ainekset, jotka olisivat voineet tulla meille vaarallisiksi, on ajettu pois Serbiasta? Ja vaikka olisi kysymys pienestä kapinasta, kuinka helppoa on heti kukistaa se, yksi ainoa käsky ja sinun sotilaasi ryntäävät kansaa vastaan ja ampuvat sen alas!
- Minun sotilaani? Minä en luota enää mihinkään, mutisi Aleksanteri katsoen lattiaan tuijottavin silmin. — He ovat kaikki viekkaita, kaikki uskottomia! Minä en voi enää luottaa sotilaihini, sen olen tiennyt jo kauan aikaa sitte.
- Pyh, niitä on vaan muutamia levottomia, jotka ovat uskottomia, vastasi Draga — enemmistö upseereista on sinulle uskollinen. Mutta muuten pitää meidän tehdä loppu tästä tiedottomuuden tilasta.
Äkkiä heitti hän pitseillä koristetun aamutakin valkoisille olkapäilleen ja pani sen kiinni uhkealle rinnalleen. Sitte soitti hän. Kamaripalvelija Benjamino tuli sisälle.
- Mitä merkitsee ihmisjoukko alhaalla kadulla konakin edustalla? kysyi kuningatar levottomalla äänellä. — Onko jokin onnettomuus tapahtunut, vai — mitä he tahtovat?
- Teidän majesteettinne, minä en ole huomannut mitään. Minä toimin juuri sisällä hänen majesteettinsa kuninkaan työhuoneessa, sillä teidän majesteettinne tietää, ettei kukaan muu kuin minä saa järjestää kirjoituspöytää.
- Onko herra ajutantti etuhuoneessa? kysyi Draga ankaralla äänellä.
- Kyllä, kyllä hän on, vastasi Benjamino.
- Tuo hänet tänne, sanoi kuningatar. — Sano hänelle, että hänen majesteettinsa kuningas tahtoo välttämättömästi puhua hänen kanssansa.
Minuuttia myöhemmin tuli sisälle Stefan Naumovitsch. Hänen raskaisiin virkavelvollisuuksiinsa kuului, että hänen piti nukkua kuninkaan etuhuoneessa.
Sinne laitettiin hänelle joka yöksi vuode, eikä hän saanut koskaan mennä nukkumaan ilman, ettei hänellä ollut ladattu revolveri ja miekka vieressään.
- Mitä teidän majesteettinne käskee? kysyi Stefan Naumovitsch tehden kunniaa kuninkaalle, mutta Dragaan heitti hän vaan pikaisen katseen.
- Herra majori, huudahti kuningatar — oletteko huomannut kansajoukkoa, joka seisoo konakin ulkopuolella?
Stefan Naumovitsch ei todellakaan ollut vielä nähnyt sitä. Kun Benjamino tuli hänen jälessänsä, oli hän juuri syömässä aamiaista ulkona puutarhan puoleisella parvekkeella.
- En, teidän majesteettinne, vastasi hän, — minä en tiedä mistään väkijoukosta konakin ulkopuolella.
- Katsokaa sitte kadulle, huudahti kuningatar ivallisella äänellä — niin näette, että jotain hyvin tärkeätä on tapahtunut teidän huomaamattanne. Olkaa hyvä ja nostakaa uudinta, niin näette.
Kiemailevalla liikkeellä nosti Draga itse uutimen ylös eikä Stefan voinut olla menemättä häntä niin lähelle, että tunsi hänen täyteläisen käsivartensa nykäisevän omaansa.
- Onpa se sentään hyvin merkillistä, sanoi Draga ajutantille, — ettei teillä, herra majori, ole aavistustakaan siitä, että konaki on melkein piiritystilassa. Me olimme kuitenkin siinä vakaumuksessa, että te piditte huolta meidän turvallisuudestamme — kuningas menee levolle siinä uskossa, että häntä suojelee ja vartioitsee se, johon hänellä on suuri luottamus.
- Minä en usko, sanoi Stefan Naumovitsch, — että tässä on kysymys kuninkaan turvallisuudesta. Sen sijaan luulen, että joku paljon pienempi syy on houkutellut väkeä tänne. — Mutta minä hankin heti tiedon, mitä se merkitsee.
- Ja annatte sitte meille tiedon siitä, lisäsi Draga.
Stefan kumarsi äänettömästi ja riensi sitte ulos.
Myöskin Benjamino oli lähtenyt huoneesta — kuningas ja kuningatar olivat yksin.
- Minusta näyttää että Stefan Naumovitsch käy yhä huolimattomammaksi toimessaan, sanoi Draga. — Ehkä olisi syytä että hankkisit toisen ajutantin. Muuten tahtoisin ehdottaa sinulle, että hankkisit uuden palveluskunnan, kuninkaallisen linnan komennuskunnan.
Tämän komentajan alle olisi järjestetty koko palveluskunta ja hänen olisi pidettävä huoli meidän turvallisuudestamme, palatsivahtikin veisaisi hänen käskynsä alla.
- Stefan on uskollinen, huudahti Aleksanteri lujalla äänellä — minä en ole koskaan huomannut, että hän olisi vähintäkään laiminlyönyt tehtäviään. Mutta minä tiedän hyvin hyvästi, ett'et sinä tule toimeen hänen kanssansa. Sinulla on milloin yhtä milloin toista muistuttamista.
Draga kääntyi äkisti pois. Hän ei tahtonut antaa kuninkaan nähdä kasvojansa eikä sitä ivallista hymyä, joka niissä kuvastui.
Ha, haa, tuolla kuninkaallisella narrilla ei ollut aavistustakaan, että hän moitti Naumovitschia, vaan eksyttääkseen kuningasta ja että hänellä sentähden oli aina jotain muistuttamista! Hän ei olisi mistään hinnasta suostunut siihen, että Stefan Naumovitsch olisi tullut pois konakista. Hänhän oli koko sydämensä intohimolla vielä kiintynyt kauniiseen, nuoreen upseeriin. Yhä vielä toivoi hän, että hänen lopulta onnistuisi vietellä hänet ja että hän kerran näkisi Stefanin jalkainsa juuressa.
Mutta hän tahtoi huomautuksellaan saavuttaa toisen maalin ja se tuli kohta ilmi.
- Minulla on muuten tiedossa eräs henkilö, joka sopisi konakin päälliköksi, sanoi Draga. — Tosin on kysymyksessä oleva henkilö nykyään toisessa, ei vähemmän tärkeässä toimessa, mutta nämä molemmat velvollisuudet voidaan yhdistää.
- Kenestä puhut sinä? kysyi Aleksanteri.
- Poliisitirehtööristämme Heinrich Rabesta, miehestä, joka jo on osottautunut uskolliseksi ja luotettavaksi vaaran hetkellä.
- Minä en voi kärsiä tuota Heinrich Rabea, huudahti kuningas — minä en voi sitä oikein selittää, mutta minulla on vastenmielisyys häntä kohtaan. Hänellä ei ole poliisipäällikön silmät, vaan rikoksellisen.
- Ah, sinä näet sitte kaikkialla kummituksia! Ole varuillasi
Aleksanteri, voit helposti saada vielä vainoomisraivon.
- No, eikös minua kyllä vainota? huudahti kuningas, hyppäsi ylös tuoliltaan ja kulki levottomana huoneessa edes takasin. — Eikö minua ajeta kuin villiä eläintä? Ah, minä väsyn kohta tähän kuninkaana olemiseen ja jos minulle nyt esitettäisiin luopumisehdotus, niin kirjoittaisinpa totisesti sen alle. Kuinka onnellista olisi asua jossain schweitsiläiskylässä tai kaukaisella yksinäisellä saarella. Ah, Draga, muuttakaamme jollekin saarelle, siellä voimme olla onnellisia — ei täällä, jossa velvollisuudet painavat meitä maahan!
- Minulla ei ole ollenkaan halua asua yksinäisellä saarella, sanoi Draga, nenäkkäästi. — Minä pysyn paikoillani, vaikka sinä olisitkin niin heikko, että jättäisit sen. Minä pysyn, minä kestän! Minä olen Serbian kuningatar, enkä koskaan suostu luopumaan kruunusta. — Mutta minä kuulen askeleita, Naumovitsch on jo täällä. Hän antaa meille selityksen, miksi tuo töllistelevä joukko seisoo konakin edessä ja tuijottaa ikkunoihin, kuin olisi jotain hirmuista tapahtunut.
Ovi avautui ja Stefan astui sisään kalpeana ja liikutettuna.
- Rakas Naumovitsch, huudahti kuningas, kuinka on asiat, mitä on tapahtunut?
- Teidän majesteettinne, vastasi ajutantti, kääntyen yksinomaan kuninkaan puoleen — jotain hirmuista on tapahtunut ja se on melkein arvoitus, kuinka se on voinut tapahtua.
- Puhu, huusi kuningas, tuskaa täynnä — mitä on tapahtunut? Oi, minä tiesin hyvin, että onnettomuus uhkasi minua, sen olen tuntenut useita päiviä, jo silloin, kun olin Kruschedolissa. Jumala taivaassa, eiväthän vaan aikone hyökätä konakiin?
- Minä pyydän teidän majesteettianne tyyntymään, vastasi Stefan nopeasti. — Teidän majesteettinne henki ei ole ollenkaan vaarassa. Mutta hirmuinen häväistys on tapahtunut. Tuonne palatsin portille on tänä yönä ripustettu silvottu ruumis — naisen yläruumis, jonka jalat ovat jonkun hirmuisen onnettomuuden kautta luultavasti katkenneet ja ruumiin rintaan on kiinnitetty paperipalanen, johon on kirjoitettu sanoja, joita minä en tahdo kertoa.
Draga oli tullut kalpeammaksi kuin ruumis. Kuningas seisoi ikäänkuin kivettyneenä. Molemmat katsoivat jäykästi Stefan Naumovitschiin, heidän kasvoissaan oli tuskan ilme.
- Kuinka voi olla mahdollista, Stefan Naumovitsch, huudahti kuningatar, että sellainen rikos on tehty yöllä? Missä oli sitten portinvartija? Sen mukaan kuin minä tiedän, seisoo portin ulkopuolella yön aikana aina kaksi sotamiestä.
- Se onkin juuri ihmeellisintä tässä asiassa, vastasi ajutantti. — Minä olen ottanut selkoa asiasta ja olen saanut tietää, että vahtia on muutettu määrätyllä tavalla. Siitä huolimatta eivät sotamiehet sano mitään nähneensä.
- Ja mitä on kirjoitettuna paperille, joka on ruumiin rinnassa? kysyi
Draga.
- Käskeekö teidän majesteettinne kertomaan ne sanat, vaatiiko teidän majesteettinne sen nimenomaan?
- Minä käsken sen.
- Niin, paperille on kirjoitettuna seuraavat sanat:
"Kuningatar Dragan äiti, jonka murhasi oma tyttärensä rautatiematkalla
Kruschedolin ja Belgradin välillä!"
- Se on hävytöntä! huusi Draga. — Sen ovat vihamieheni tehneet! He ovat hankkineet itselleen jonkun maankiertäjän ruumiin ja nyt syyttävät he minua äärettömästä rikoksesta alentaakseen minua kansani silmissä.
- Käskeekö teidän majesteettinne minua ottamaan ruumiin alas portilta ja viemään sen varmaan paikkaan? kysyi Stefan Naumovitsch.
- Niin, sen käskemme, huudahti Draga kiireesti. — Mutta minä luulen, että ehkä olisi parasta heti vakuuttaa kansalle, että tässä ei ole kysymys minun äidistäni. Herra majori, olkaa hyvä ja seuratkaa minua alas konakin edustalle, minä aion kaiken kansan edessä ottaa ruumiin tarkastuksen alaiseksi ja antaa tarpeelliset selitykset.
Hämmästyneenä katsoi Stefan kuningattareen. Oliko todellakin mahdollista, että hän saattoi tehdä sen? Voiko hänen kylmäverinen rohkeutensa ulottua niin pitkälle, että hän voi asettua murhatun ruumiin eteen ja kieltää, ettei se ollut hänen äitinsä? Eikö murhaaja, nähdessään tuon silvotun ruumiin, tuntisi pistoa omassatunnossaan ja vaipuisi tiedottomana maahan?
- Draga, huudahti kuningas, aiotko todellakin mennä? Aiotko näyttäytyä kansan joukolle? Oi Jumala, jos he syytävät sinulle haukkumasanoja, ajattele, jos he tappavat sinut!
Draga mittaili miestään kiireestä kantapäähän katseella, joka oli niin halveksiva, ettei sitä voi sanoin kuvata.
- Minun päälleni ei hyökätä, minua ei pilkata, minua ei tapeta! huudahti hän sitte. — Minä en ole mikään heikko luonne, enkä pelkää vähääkään noita narreja, jotka ovat kokoontuneet tuonne ulos. Minä annan sinulle heti todistuksen, että tuo kansan joukko on verrattava lehteen, jonka tuuli panee liikkeeseen ja kysymys on vaan siitä, tuleeko tuuli pohjoisesta vai etelästä. Lehden täytyy totella sitä.
Välittämättä vähääkään Stefan Naumavitschin läsnäolosta, heitti hän aamutakin päältään, jonka oli tilapäisesti viskannut hartioilleen, ja otti esille päiväpukunsa. Hän ei näyttänyt ollenkaan välittävän siitä, että hän sitä tehdessään paljasti ihanan, pyöreän povensa, kauniit käsivarret ja ruusuisen niskan. Päinvastoin, kaunis kuningatar tahtoi vielä kerran näyttää Stefanille sulojansa. Hän toivoi näet, että ne tekisivät vaikutuksen häneen. Mutta Stefan ei suonut hänelle sitä iloa. Hän käänsi pois päänsä. Hän meni ikkunan luo, nosti uutimen hiukan ylös ja huomasi, että väkijoukko minuutti minuutilta kasvoi ja kävi yhä levottomammaksi. Kuului jo yksityisiä huutoja, jotka kaikuivat ylös konakin ikkunoihin, pilkkahuutoja, raivon ilmauksia, joita lausuttiin kuningasparille.
- Murhaaja, murhaaja! kaikui alhaalta. — Oman äitinsä, sehän on hirmuista!
Ei Dragakaan voinut olla kuulematta näitä huutoja. Hän riensi täydentämään pukunsa ja pani jo kiinni liivin nappeja.
- Kas niin, nyt olen valmis! sanoi hän Stefan Naumovitschille. — Jos teitä haluttaa, herra majori, niin olkaa hyvä ja seuratkaa minua! Tai ehkei teillä ole rohkeutta näyttäytyä minun rinnallani kansan edessä? lisäsi hän pilkallisesti.
- Minullako? vastasi Stefan järkähtämättömän tyyneesti. — Tämän asian tähden ei minun tarvitse ollenkaan pelätä. Sillä minulla ei ole mitään pelkäämistä kansan puolelta. Menkäämme, teidän majesteettinne, jos te suvaitsette.
- Etkö aio ottaa mukaasi mitään asetta? huudahti Aleksanteri tällä hetkellä.
Ota mukaasi revolveri! lisäsi hän mielettömästi hymyillen. — Sillä jos he hyökkäävät päällesi, täytyy sinun voida puolustaa itseäsi.
- En mitään, en kerrassaan mitään ota minä mukaani, vastasi Draga. — Minulla on oma aseeni ja se riittää. Kansa on kurjaa roskaa, ei mitään muuta.