KUUDESKAHDEKSATTA LUKU.
Verimerkki.
Kiireesti riensi Draga ulos huoneesta, niin kiireesti, että Stefan Naumovitsch tuskin saattoi pysyä perässä. Hän riensi useiden huoneiden läpi ja tuli vihdoin eräälle portaalle, joka vei alas eteiseen.
Keskellä portaita pysähtyi hän äkkiä ja kääntyi Stefan Naumovitschiin päin, joka hämmästyneenä katsoi häneen, kun ei hän voinut ymmärtää, miksi kuningatar niin äkkiä pysähtyi.
- Jos nyt todellakin päälleni hyökättäisiin, jos minua häväistäisiin? kysyi hän ja tuli niin lähelle Stefania, että hänen kuuma henkäyksensä melkein kosketti Stefanin poskia. — Suojelisitteko minua silloin, Stefan Naumovitsch?
- Teidän majesteettinne, vastasi hän tyyneesti — minä tekisin velvollisuuteni.
- Ha, haa, te puhutte yhtä hämärästi ja kaksimielisesti kuin Delfin orakeli. Mutta minä tahdon tietää, mitä minulla on odotettavana teidän puoleltanne. Vielä kerran kysyn teiltä, Stefan Naumovitsch, suojelisitteko minua? Suojelisitteko omalla ruumiillanne minun ruumistani? Heittäytyisittekö kansaa vastaan jos se tulisi päälleni?
- Sen tekisin, teidän majesteettinne, jos tulisi kysymykseen, että nainen joutuisi parinkymmenen tai sadan miehen käsiin. Sellaista en minä kärsisi miehenä enkä upseerina.
- Ah, minä ymmärrän — te ette suojelisi minua kuningattarena, vaan naisena.
- Niin, teidän majesteettinne, naisena.
- Stefan! huudahti hän äkkiä hellällä äänellä ja ennenkuin Stefan voi sitä estää, oli hän tarttunut hänen käsiinsä. — Stefan, miksi olette niin kylmä minulle? Onko sitte niin mahdotonta antaa anteeksi? Mitä pahaa olen minä tehnyt sinulle, jatkoi hän yhä suuremman intohimon vallassa ja puhutteli häntä tuolla tuttavallisella "sinä" sanalla, kuten vanhoina, jo kauan sitte unohtuneina aikoina. — Enkö ole tehnyt sinua onnelliseksi?
- Joka ihmisen elämässä on aika, vastasi Stefan kylmästi — jolloin luulee olevansa autuas, mutta kun silmät sitte avautuvat, niin silloin tietää, ettei se ollut autuutta, ei edes onneakaan, vaan ainoastaan hurmaustila.
- Ja vaikka se nyt olikin hurmaustila, jatkoi Draga — niin eikö se ollut kaunis, ihana hurmaustila? Oi, minä tahtoisin uneksia koko elämäni sellaisessa tilassa! Stefan, Stefan, sinä voisit saattaa minut sellaiseen tilaan. Ojenna minulle kätesi ja sano, että olet taas ystäväni! Enhän minä ole tehnyt mitään pahaa — jos olen rikkonut kuningattarena, niin siitä saa historia tuomita, sinulla ei ole oikeutta, Stefan, tuomita minua siinä suhteessa! Mutta naisena en varmaankaan ole rikkonut missään, joka koskisi sinun onneasi.
Hän odotti vastausta. Mutta Stefan huudahti kärsimättömänä:
- Madame, jos tahdotte suorittaa tehtävänne ja astua kansan eteen, niin arvelen, että on paras aika tehdä se nyt. Kuulkaa, äänet käyvät yhä kovemmiksi ja kiivaammiksi. Kansa huutaa ja raivoo. Elkää antako mennä niin pitkälle, että kansa anastaa sen silvotun ruumiin. Sehän lienee teidän asianne toimittaa se pois niin pian kuin mahdollista.
- Minun asiani? Mitä minulla on ruumiin kanssa tekemistä? sanoi Draga halveksien.
- Minä tarkoitan, madame, että teillä on syytä niin pian kuin mahdollista toimittaa se pois näkyvistä, vastasi Stefan, katsoen häneen ankarasti. — Elkää unohtako, että minä matkustin samalla junalla kuin teidän majesteettinne Kruschedolista Belgradiin ja että minä olin lähinnä sitä vaunua, jossa teidän majesteettinne matkusti. Me emme saa enää millään muotoa viipyä, meidän täytyy mennä.
Nyt tiesi Draga, että Stefan Naumovitsch oli nähnyt enemmän kuin oli tarpeellista. Nyt oli hänelle selvinnyt, ettei rikos kuitenkaan ollut jäänyt ilman todistajia.
- Sinä et siis tahdo ojentaa minulle kättäsi, Stefan?
- Minä luulen, vastasi Stefan — ettei minulla hänen majesteettinsa kuninkaan ajutanttina ole velvollisuutta ojentaa kättäni teidän majesteetillenne.
- Oi, sinä kiusaat, sinä kidutat minua! huudahti Draga raivostuen.
Sinä tiedät hyvin, että minä ikävöin sinua, että minun öitteni unet kuuluvat sinulle, että koko maan päällä löydy miestä, jota minä niin mielettömästi halajan kuin sinua! Mutta sinä olet kylmä ja tunteeton. Sinä et näe minun kärsimyksiäni, et tahdo nähdä niitä.
- Teidän majesteettinne, minä luulen, että he koettavat painaa sisälle palatsin portin, nyt on meidän välttämätön mennä.
Draga hyökkäsi portaita alas. Stefan seurasi häntä. Helpotuksen huokaus kohosi hänen rinnastaan. Oi, kuinka hän iloitsi siitä, että oli voittanut itsensä.
He olivat tulleet pihalle. Draga pysähtyi ja viittasi Stefania tulemaan luoksensa.
- Herra ajutantti, sanoi hän uudestaan alentuvalla äänellä joka oli täydellinen vastakohta sille hellälle äänelle, jolla hän ennen oli Stefania puhutellut, — ottakaa suojelusvahti mukaan. Käskekää noita sotamiehiä seuraamaan meitä.
Hän osoitti sotamiehiä, joilla oli juuri pihalla vahtihuoneensa. He olivat tietysti heti tarttuneet aseisiin, kun kuningatar tuli pihalle.
- Kuuden miehen vartijakunta, komensi Stefan Naumovitsch — seuraa perässäni. Te jäätte portille ja odotatte minun viittaustani! Onko teillä kiväärit ladattuina, miehet?
- Teidän palvelukseksenne, vastasi korpraali, joka komensi pientä osastoa.
- Hyvä, liittykää sitte meihin. Pitkän käytävän kautta menivät he nyt pääportille. Se avattiin äkkiä ja kuningatar astui hetkeäkään miettimättä ulos portaalle, joka oli avoimelle paikalle päin.
Väkijoukko ei uskonut silmiään nähdessään äkkiä Dragan edessään, kuningattaren, jolle he äsken olivat kirouksensa lausuneet. Eikä Draga ollut pannut edes hattua päähänsä. Hän tuli ulos palatsista kuin joku tavallinen talon rouva, niin yksinkertaisesti ja vaatimattomasti puettu ja sitte vielä niin kaunis.
Joukko vetäytyi ehdottomasti takasin. Se antoi sijaa Dragalle ja Stefan Naumovitschille. Mutta Draga jäi seisomaan ylös portaalle, joka vei alas pääportilta. Hän oli heittänyt nopean silmäyksen silvottuun ruumiiseen ja hän värisi tuntiessaan äitinsä kuolleet jäännökset.
Mutta hän oli siksi vahva, ettei antanut kenenkään huomata sitä musertavaa vaikutusta, jonka tämä näky häneen teki.
Äkkiä, ennenkuin Draga oli ehtinyt vielä suutaan avata, kuului kimeä vihellys. Se tuli tuhansilta huulilta ja nyt kaikui hänen korviinsa myöskin huuto:
- Alas murhaaja! Hän on murhannut äitinsä! Kuinka on tämän ruumiin laita? Me tahdomme saada selitystä siihen. Alas Draga, Serbian kuningatar!
Draga kuuli huudon hyvin hyvästi eikä se jäänyt Stefanilta huomaamatta, että hänen povensa nousi ja laski kiivaasti.
Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä ojentautui Draga päättävästi suoraksi ja huusi korkealla äänellä:
- Kuulkaa minua, Belgradin asukkaat! Minä aion puhua teille. Mutta kuulkaahan toki, ystävät! Mitä, löytyykö todellakin teidän seassanne väkeä, joka olisi niin epäkohteliasta, ettei antaisi naisen saada puheenvuoroa?
Silloin tuli esille mies, joka nähtävästi kuului parempaan kansanluokkaan. Hän osoitti kepillään ruumista ja kysyi ankaralla äänellä:
- Kuinka on tämän ruumiin laita? Mitä merkitsee kirjoitus, joka on onnettoman rinnassa? Onko totta, että tämä on teidän äitinne ruumis?
- Minä olen tullut vastaamaan näihin kysymyksiin, ystäväni! vastasi
Draga.
Te tiedätte, jatkoi hän, sittekun väki oli hiukan tyyntynyt — etten koskaan ole salannut sitä, kuka olen ollut, ennenkuin kuningas teki minut onnelliseksi. Mikä olin minä silloin. Samallainen kuin tekin. Minä olen kuulunut kansaan, minä olen kansan lapsi ja siitä olen ylpeä! Teidän keskuudestanne olen minä noussut. Te seurasitte minua portille asti joka johtaa tähän palatsiin, kun kuningas ojensi minulle kätensä. Ja nyt tulette te samalle portille ja vaaditte minua tilille. Minä voisin ajattaa teidät pois, sillä minun käytettävänäni on vielä niin paljon sotamiehiä, että ne voivat estää tuollaisia kansanjoukkoja kokoontumasta, jos minä vaan tahtoisin. Mutta Jumala varjelkoon minua, että minä komentaisin sotamiehiä ampumaan tämän kaupungin asukkaita, poikia ampumaan isiänsä, veljiä veljiänsä! Ei, sellaista ei teidän tarvitse koskaan odottaa minun puoleltani. Meidän sotamiehemme ovat aiotut isänmaata puolustamaan eikä kuningasperhettä kansaa vastaan.
- Se on oikeata puhetta! arveli muuan hyvinvoipa teurastaja, joka seisoi toisen käsityöläisen rinnalla. — Se täytyy tunnustaa.
- Ja miten kaunis hän on, kuiskasi eräs ylioppilas naapurilleen.
Me saamme ylpeillä siitä, että meillä on niin kaunis kuningatar.
Väitetään, että hän on Euroopan kaunein nainen.
- Miten kuninkaallisen arvokkaasti seisoo hän tuossa edessämme, kuiskasi eräs kauppias toiselle. — Kuningatar kiireestä kantapäähän!
- Niin, hän on todellakin pian perehtynyt osaansa. Kuningas tiesi kyllä, miksi valitsi hänet.
- Tahdotteko siis kuulla kansan tytärtä? huudahti Draga. — Minä tahdon puhua teille. Mutta sanokaa minulle ensin, jos te sitä tahdotte, niin jatkan minä sitte puhettani.
- Me tahdomme kuulla häntä — me tahdomme tietää, mitä hänellä on sanottavaa — puhukaa — puhukaa — kuului joka suunnalta.
- Niin, mutta jos minä puhun, niin täytyy teidän olla hiljaa, ystäväni! sanoi hän hurmaavasti hymyillen. — Nähkääs, minä olen vaan nainen, minun ääneni ei ole niin vahva ja minä tahdon, että jokainen teistä kuulisi minun ääneni, nekin, jotka seisovat kadun kulmassa. Eikä ainoastaan teidän korviinne, vaan sydämiinnekin täytyy minun ääneni kuulua. Oi, jos minulle olisi suotu, että ääneni saisi tunkeutua teidän sydämiinne, niin olisin hyvin onnellinen.
- Bravo, bravo! Meidän sydämemme ovat avoinna. Kuningatar puhuu!
Kuulkaamme Dragaa!
Tuhannet äänet huusivat näitä sanoja ja tuhannet kuulivat kuningattaren puhetta. Draga heitti hymyillen silmäyksen Stefan Naumovitschiin, kuin olisi hän tahtonut sanoa:
- Näetkö, miten taitava leijonankesyttäjä minä olen? Minä osaan olla oivallisesti villipetojen kanssa. Ja hiljaisuus, juhlallinen hiljaisuus vallitsi äkkiä ihmisten täyttämällä torilla.
Ylhäällä konakin ensimäisessä kerroksessa oli uutimet vedetty pois ikkunain edestä. Siellä seisoi kuningas Aleksanteri erään pitsiuutimen takana. Hän katsoi vaan salavihkaa avoimelle paikalle. Mutta häneltä ei jäänyt huomaamatta, että hänen puolisonsa näkeminen teki ihmeellisen vaikutuksen kansaan.
- Belgradin porvarit, huusi nyt Draga kovalla äänellä — ei, siten en tahdo puhutella teitä, ystävät, veljet, kuulkaa minua! Sillä te olette kaikki minun veljiäni, heimolaisiani. Minä olen vojvoodin tytär ja me polveudumme kaikki vanhoista esi-isistämme, joka kerran asutti Serbian. Me olemme kaikki saman perheen lapsia. Siitä syystä uskallan puhua teille, millainen minä olen. Te tiedätte, että minä olen noussut yhteiskunnan alimmista kerroksista, suurimmasta köyhyydestä. Sitä en minä häpeä. Herra Jumala, emmehän voi kaikki syntyä rikkaiksi, monen täytyy kärsiä puutetta tässä maailmassa. Sitä olen minäkin saanut kokea, ystäväni, minä olen saanut kurjuuden kanssa taistella lapsuudessani, uskokaa se! Sillä usein oli äidin kotona nälkä parhaana mausteena. Äitini — oi ystäväni, ettekö näe niitä kuumia kyyneleitä, jotka tunkeutuvat silmistäni, kun puhun äidistäni! Minä rakastin häntä niin paljon kuin lapsi konsanaan voi äitiään rakastaa. Ja siitä syystä särkee se sydäntäni, kun näen, kuinka halpamaisen ilkeästi on käytetty juuri äitini nimeä tarkoituksessa antaa isku minulle. Sillä minä en saa enää salata sitä teiltä, että minulla on monta vihamiestä. Nämä hiipivät ympäri pimeydessä ja kammoovat valoa, he ovat vannoneet kukistavansa minut, kun Jumala on ollut minulle armollinen ja valinnut minut kuninkaan kumppaniksi läpi elämän, kun minä saan jakaa Aleksanterin surut, jotka usein ovat raskaammat, veljeni, kuin teidän surunne. Sentähden vainotaan minua. Minulle ei anneta lepoa yöllä eikä päivällä. Minun päästäni tahdotaan riistää kruunu, juurikuin kruunu olisi niin suuri onni. Oi ystävät, te ette voi aavistaa kuinka raskaalta se tuntuu päässä! Ainoastaan kuningasten suurelle kuninkaalle on kruunu kevyt. Maan ruhtinaille on kruunu usein lahja, jonka jumalat ovat heille vihassaan antaneet. Minun viholliseni ovat jo monella tavalla koettaneet alentaa minua kansan silmissä. He ovat levittäneet parjauksia ja huhuja, jotka todellakin ovat hävyttömiä. He ovat kertoneet minusta, että minä olen nuoruudessani ollut kevytmielinen ja huono nainen. No niin, minä en kiellä, etten minä nuoruudessani ollut sellainen, kuin minun olisi pitänyt olla. Mutta pistäkää kätenne omaan poveenne, te rouvat ja tytöt, jotka seisotte tässä ympärilläni! Löytyykö joukossanne ketään, joka voi sanoa, ettei hän ole jonkun kerran elämässään rikkonut? Me ihmiset teemme kaikki syntiä! Mutta syntieni joukossa ei oikeastaan ole ainoatakaan, jota minun tarvitseisi hävetä.
Minä olin porvaristyttö. Menin naimisiin porvarin kanssa. Kuolema repäisi pois puolison rinnaltani ja minä annoin käteni toiselle. Se ei ole minun syyni, että tämä sattui olemaan Serbian kuningas. Minä vannon teille, veljet ja ystävät, jotka seisotte tässä ympärilläni, että vaikka Aleksanteri olisi ollut tavallinen työmies, olisin yhtä mielelläni seurannut häntä alttarille. Sillä minä rakastin häntä ja rakastan vieläkin ja ainoa pyrkimykseni on tehdä hänen elämänsä iloiseksi ja hauskaksi, tehdä hänet onnelliseksi; sitä pyydän Jumalalta joka päivä.
Myöntymyksen sorina kävi läpi kansanjoukon. Draga oli voittanut kansan sydämet. Mutta tänään tahtoi hän saada täydellisen voiton, hän tahtoi yhdellä lyönnillä tulla yleisesti suosituksi Belgradissa ja pääkaupungista leviäisi suosio yli koko maan.
- Niin, viholliseni ovat jo monella tavoin koettaneet vahingoittaa minua muissa Euroopan hoveissa, mikä on ollut hyvin haitallista meidän maallemme ja sen politiikalle. Oi, miten monta kyyneltä olen jo vuodattanut noiden ilkeiden ihmisten tähden! Jos he edes avomielisesti tulisivat ja selittäisivät minulle: "Me emme tahdo sinua kuningattareksemme!" Silloin laskisin kohtaloni Jumalan käteen ja jos hän lähettäisi minut täältä, niin menisin tyyneesti tieheni. Minä vetäytyisin mitä syvimpään hiljaisuuteen ja jättäisin Serbian. Sillä ylempänä omaa onneani on sen maan onni, jossa olen syntynyt, rakkaan isänmaani onni ja menestys.
- Eläköön kuningatar Draga! huusivat muutamat äänet kauempaa väkijoukosta. — Se on hyvin puhuttu!
Varsinkin oli siellä muutamia nuoria miehiä, jotka ihastuksella huusivat Dragan nimeä. Heidät oli kuningatar voittanut puolelleen yksinomaan suloudellaan. Sillä nuoriso antaa aina kukoistavan ulkomuodon viedä itseään harhaan eikä välitä, vaikka sen valkoisen poven alla sattuisi olemaan musta sielu.
- Mutta mitä minulle tänään on tehty, jatkoi Draga, ja hänen äänensä oli melkein kyynelten tukahuttama ja hän osasi panna siihen valittavan, sydäntäsärkevän väreen — se — se on halpamaisin tapa, millä naista koskaan on häväisty. On otettu silvottu ruumis - en tiedä mistä, arvattavasti rauhalliselta hautausmaalta — ja viety palatsiin sekä ripustettu tähän portille. Ettekö nyt huomaa, ystäväni, että se on vaan ansa, jonka viholliseni ovat keksineet nostaakseen teidät minua vastaan? He tahtovat repiä kuningattaren ja kansan erilleen, sillä he ovat kateellisia, että olemme tähän asti rakastaneet toisiamme. Väitetään, että tämä silvottu ruumis on äitini. Ettekö huomaa tämän väitteen mahdottomuutta. Äitini on kuollut jo monta vuotta sitte, hän lepää levossa ja rauhassa hautausmaalla. Minä itken häntä vilpittömästi, minä kaipaan ja suren häntä jokapäivä. Sillä suurin iloni olisi, jos Jumala olisi antanut äitini elää. Ja väittävät he yht'äkkiä löytäneensä äitini ruumiin, vaikka hänen on jo kauan sitte täytynyt muuttua tomuksi, jos hän vaan on tavallisten luonnonlakien alainen. Ah, ystäväni, he tahtovat leimata minut murhaajaksi teidän silmissänne. Uskotteko te sitä? Langettakaa tuomionne ja minä alistun sen alle. Jos joukossanne löytyy täällä yhtäkään, joka sanoo minulle vasten kasvoja, että minä olen murhaaja, niin lähden täältä, enkä enää koskaan näyttäydy silmäinne edessä. Mutta ennenkuin langetatte tuomionne, niin kuulkaa minua vielä!
Nähkääs, minä tahdon antaa teille todistuksen, että omatuntoni on puhdas. Te tiedätte, että murhaaja, paatuneinkin, joka esiintyy röyhkeästi, kylmästi ja tyyneesti tuomarin edessä, muuttaa väriä, kun hänet viedään kylmenneen uhrinsa eteen, hänen kasvonsa vääristyvät, eikä hän voi ojentaa kättään, eikä panna ruumiille niitä sormia, joilla hän ennen on vannonut olevansa viaton. Katsokaas, ystävät, minä teen sen puhtaalla omallatunnolla.
Draga astui portaita alas ja asettui seisomaan sen hirmuisen ruumiin viereen. Nopealla liikkeellä nosti hän kätensä ja laski kaksi ensimäistä sormeansa murhatun naisen rinnalle.
Tuolla avaralla kentällä konakin edustalla vallitsi niin syvä hiljaisuus, että olisi kuullut nuppineulan putoavan maahan. Kaikkien silmät olivat suunnatut kuninkaalliseen naiseen, joka nyt jossain määrin huusi itselleen Jumalan tuomiota.
Stefan Naumovitschista tuntui, kuin olisi hänen pitänyt epäillä omaa järkeänsä. Oliko todellakin mahdollista, että ihminen saattoi siihen määrään teeskennellä? Voiko löytyä naista, joka oli niin julkea ja kylmäverinen, kuin tämä Draga, joka nyt aivan tyyneesti kosketti äitinsä ruumista, jonka hän kuitenkin todellisuudessa oli murhannut?
Mutta uskaltaisiko hän kohottaa ääntänsä ja syyttää Dragaa tästä murhasta? Yksi ainoa katse tähän kansajoukkoon sanoi hänelle, että he olisivat repineet hänet palasiksi, jos hän olisi ruvennut syyttämään Dragaa. Ei, paljastuksen hetki ei vielä ollut tullut, ratkaiseva hetki ei ollut vielä sisällä, se hetki, jolloin naamari revitään tämän kauniin, kuninkaallisen teeskentelijän kasvoilta. Nykyään ei voinut muuta kuin purra hammasta ja vaieta, sekä niellä harminsa.
- Oletteko nyt vakuutetut minun viattomuudestani, veljet? huudahti Draga. — Näettekö, että ruumiista ei ole alkanut veri vuotaa, Jumalan tuomio on minut vapauttanut ja minä vannon teille, etten minä tunne tätä naista. Minä en ole koskaan nähnyt häntä, enkä ole koskaan ollut missään tekemisessä hänen kanssansa.
Stefan Naumovitschiä värisytti, kun hän kuuli tämän väärän valan. Draga kielsi oman äitinsä, mutta sitä paitse teki hän väärän valan salatakseen rikoksensa. Ja kansa oli vakuutettu. Vielä kerran sai naisellinen kauneus riemuita, vielä kerran oli se tuottanut voiton.
- Kauan eläköön kuningatar Draga! huudettiin joka suunnalta. Hattuja heilui ilmassa ja joukko läiskytti käsiään juuri kuin se olisi ollut teaatterissa. Ja olihan se todellakin teaatterisankaritar, joka oli tässä näytellyt, täynnä valhetta ja petosta, täynnä kauhua ja inhottavaa ilkeyttä.
Draga näki ympäristöllään pelkkiä intoilijoita. Varsinkin nuoret miehet ja ylioppilaat riemuitsivat. Ennenkuin hän voi estää sitä, olivat he eläköön huutojen kaikuessa nostaneet hänet hartioilleen ja kantoivat edes takasin portin edustalla.
Kuningas seisoi ylhäällä ikkunassa ja nauroi. Hän hengitti helpotuksesta, sillä nyt tiesi hän, ettei hänen enää tarvinnut pelätä mitään, vaan että hänen puolisonsa päinvastoin oli hankkinut hänelle ihanan, loistavan voiton. Tänä aamuna oli hän kerrassaan riemuinnut vihollisistaan.
- Päästäkää minut, veljet, huusi Draga niille nuorille miehille, jotka olivat nostaneet hänet ylös maasta — minä kiitän teitä niin suuresta rakkaudesta, minä palkitsen sen kaikesta sydämestäni, mutta minä pyydän teitä nyt päästämään minut, sillä velvollisuuteni kutsuvat minua takasin kuninkaallisen puolisoni luo. Hän tarvitsee uskollisen ystävän ja neuvonantajan, hoitajan sairaudessaan. Eikö niin, ettehän tahdo, että minä laiminlöisin velvollisuuksiani.
Nämä sanat saivat aikaan uuden suosion purkauksen ja jyriseväin eläköön huutojen kaikuessa vetäytyi Draga takasin.
Stefan Naumovitsch seurasi aivan hänen kintereillään.
- No, Stefan Naumovitsch, huudahti hän — sinä näet, että minulla yhä on valta sydämien yli, miksi ei minulla ole valtaa sinun ylitsesi? Sinä näet, kuinka kansa täällä Serbiassa jumaloitsee minua, miksi et sinä sitte tahdo jakaa minun onneani? Sillä niin totta kuin Jumala on, tarvitsee minun sanoa vaan yksi sana, ja sinä olet kansan kruunattu herra!
- Minäkö? huudahti Stefan — Siitä Jumala varjelkoon, minä en hae kansan suosiota.
- Kuule minua, sanoi tuo intohimosta vapiseva nainen, tarttui Stefanin käsiin ja veti tämän niin lähelle itseään, että hänen huulensa melkein koskettivat Stefanin huulia ja aaltoileva rintansa oli Stefanin rintaa vasten — kuule minua ja hylkää minut sitte vielä kerran, jos voit. Sinä tiedät, että kuningas katselee itselleen kruununperijää, kun ei hänellä sitä ole. Hän on jo ajatellut nimittää veljeni Nicodem Lunjevican perijäkseen. Jos lausun sanankaan, niin ei kukaan ihminen enää välitä Nicodemista. Hänen toiveensa saavat jäädä sikseen.
Mutta jos lausun sanankaan lisää, niin kääntää kuningas katseensa ajutanttimsa, ritarilliseen Stefan Naumovitschiin. Miksi ei hän, joka kuuluu vanhaan aateliseen, serbialaiseen perheeseen, voisi tulla Serbian kuninkaaksi? Ja silloin, Stefan Naumovitsch, lisäsi Draga painautuen vapisten häntä vasten, vaikka Stefan koetti pidättää häntä kaukana itsestään — silloin olet sinä kuningas ja minä sinun puolisosi — ja me molemmat yhdessä — oi, me voisimme luoda vaikka kokonaisen maailman, jos me olisimme yhdistetyt. Nämä eivät ole mitään tulevaisuuden unelmia, lisäsi hän sitten — ne voivat toteutua pian, hyvin pian, sillä kuningas on sairas, hän voisi tulla yhä sairaammaksi, kuihtua ja kuolla.
- Jo riittää, keskeytti hänet Stefan Naumovitsch, — minä olen kuullut tarpeeksi ja minä sanon teille kerta kaikkiaan, että minä halveksien hylkäisin Serbian kuningaskruunun, vaikka sitä minulle tarjottaisiinkin. Sillä se kruunu on häväisty, madame, häväisty teidän kauttanne, sillä se on verellä tahrattu, eikä sen heleän punainen väri voi sitä peittää.
Sitäpaitse toivon minä kuninkaalle pitkää ja onnellista ikää ja vaikka päättäisinkin astua Obrenovitschien istuimelle, niin tietäisin toisen, joka paremmin sopisi kuningattarekseni, toisen, joka silloin tulisi vaimokseni.
Tämä oli minulla teille sanottavana ja nyt pyydän minä, ettette enää koske kättäni.
Nämä sanat sanottuaan kumarsi Stefan kevyesti kuningattarelle ja poistui.