SEITSEMÄSKAHDEKSATTA LUKU.
Yöllinen kokous.
Noin kolmen neljännestunnin matkan päässä Belgradista oli maantien vieressä pieni ravintola. Se oli ränsistynyt yksinkertainen talo, päreillä katettu ja sen matkustajan, joka sinne tuli, täytyi luopua kaikista mukavuuden vaatimuksista. Se teki kerrassaan surkean vaikutuksen luhistuneine seinineen, jotka osoittivat, että rakennuksella oli jo ikää.
Siitä huolimatta näytti ravintolaan usein tulevan vieraita Belgradista, sillä nyt, kun pimeä oli tullut, lähestyi useita henkilöitä, yksityisiä tai kahden tai kolmen hengen ryhmissä, jotka kaikki kulkivat ravintolan ovea kohti.
Ei näyttänyt olevan oikein puhdas omatunto näillä miehillä, jotka olivat puetut pitkiin viittoihin, jotka täydellisesti peittivät heidän vaatteensa, sillä he katsoivat vähä väliä taakseen, kuin olisivat tahtoneet nähdä, ettei kukaan asiaan kuulumaton ollut heidän kintereillään.
Tultuaan ravintolan luo, koputtivat he erityisellä tavalla portille. Silloin otettiin salpa oven edestä, valoviiru lankesi maantielle, kun miehiä päästettiin sisään ja kiireesti ovi taas sulettiin heidän jälkeensä.
Noin kahdeksan tienoossa illalla oli parikymmentä miestä kokoontunut erääseen huoneeseen ravintolassa. Pöydät oli pantu yhteen, niin että ne muodostivat yhden ainoan suuren pöydän ja sen ääreen asettuivat miehet. He puhelivat vähän keskenänsä ja näyttivät siltä, että jotain merkillistä oli odotettavissa ja heidän katseensa kääntyivät vähä väliä oveen päin aina kun se avautui ja joku astui sisään.
Viimeksi tuli korkeakasvunen mies, joka oli niin ikään kääritty pitkään viittaan ja pehmeä huopahattu syvällä päässä.
Hänen ilmestyessään kulki kuiskaus suusta suuhun ja selvästi saattoi kuulla nimen "översti Maschin."
Se oli todellakin översti Maschin, Dragan lanko, joka nyt heitti viitan päältään ja seisoi siinä loistavassa univormussaan. Nopealla liikkeellä kiskasi hän hatun päästään, sitte meni hän peremmälle, tervehti kädenpuristuksella melkein jokaista ja istuutui eräälle tuolille, joka oli häntä varten asetettu pöydän viereen. Näyttiin odottaneen vaan översti Maschinia, sillä nyt tuli syvä hiljaisuus ja kaikkien katseet kääntyivät tähän mieheen. Hän nousi, löi veitsellä lautaseen ja antoi merkin vaieta.
Ei kukaan lausunut sanaakaan. Isäntä, joka näytti talonpojalta ja jonka kasvot olivat hyvin viekkaan näköiset, seisoi oven suussa. Hänen puoleensa kääntyi nyt översti.
- Ivanovitsch, sanoi hän, voimmeko nyt olla ihan turvatut tässä talossa?
- Kuten herra översti käskee, kuului vastaus. Näistä sanoista saattoi huomata, että isäntä oli ennen ollut sotamies. Hän olikin ennen ollut överstin rykmentissä korpraalina ja vasta rykmentistä erottuaan oli hän nainut talonpoikaisnaisen, jolla oli tämä ravintola ja siten oli hän joutunut ravintolan isännäksi.
- Sano minulle Ivanovitsch, jatkoi översti — voimmeko myöskin häiritsemättä puhua kaikesta, mitä meillä on neuvoteltavana — eikö meidän tarvitse pelätä mitään?
- Ei vähääkään, herra översti, vastasi Ivanovitsch seisten jäykkänä — kaikki on kuten tuleekin olla. Ei kukaan aavista, että herrat ovat tulleet tänne.
- Onko tähän huoneeseen vaan se käytävä maantieltä, josta me tulimme?
- Ei, herra översti, huoneessa on toinenkin ovi ja se menee meidän sänkykamariimme.
- Hyvä — voiko sänkykamariin tulla suoraan maantieltä?
- Ei, herra översti, sänkykamariin ei ole eri käytävää — tämä on ainoa.
- Sitä parempi, huudahti översti — siis voi vaara uhata meitä ainoastaan siten, että joku tunkeutuu sisään ikkunasta.
- Ikkunat ovat varustetut vahvoilla luukuilla, sanoi isäntä.
- Se on hyvä, vastasi översti Maschin — muuten luotan minä täydellisesti sinuun. Sinä tiedät, että tänään keskustellaan sinun talossasi asioista, jotka maksaisivat sinun ja meidän kaikkien elämän, jos tieto niistä tulisi ennen aikaansa yleisön korviin. Minä toivon, ettet sinä lausu sanaakaan siitä, mitä täällä saat kuulla ja nähdä.
- Herra översti käskee ja minä tottelen, sanoi Ivanovitsch.
- Mitä teihin tulee, hyvät herrat, jotka olette tulleet tänne minun kutsumuksestani, jatkoi översti Maschin, antaen katseensa kulkea kaikkien läsnäolijoiden yli — niin en tahdo tuhlata sanaakaan siihen, että teidän täytyy noudattaa mitä ankarinta vaitioloa kaikesta mitä täällä keskustellaan. Ei yksikään pää istu täällä tuvassa, jos tyranni saa kuulla meidän toimistamme. Te tiedätte kai mitä minä tarkoitan sanalla "tyranni." Te tiedätte, ettei tämä ole ensimäinen kerta, kun olemme kokoontuneet, mutta kun emme voi rauhassa kokoontua Belgradiin, olen hakenut tämän ravintolan, kun olen tullut tuntemaan Ivanovitschin mieheksi, johon voi täydellisesti luottaa. Hän on ennen ollut sotamies ja sellaisena osoittautunut luotettavaksi ja minä olen varma, että ennen antaisi hän teloittaa itsensä, kuin pettäisi ketään meistä.
Kumea myöntymyksen sorina oli vastaus tähän puheeseen. Äkkiä jatkoi hän:
- Niin, ystäväni, viime hetkessä olen kutsunut teidät tähän kokoukseen. Serbia on perikatonsa partaalla, sen tiedämme kaikki ja minun ei tarvitse teille kuvata, mihin onnettomuuteen maamme on joutunut, kun sille on koittanut häpeän aika. Sen valtaistuimella istuu hallitsija, joka on joko mielipuoli tai kurjin ihminen maan päällä. Me tahdomme toivoa, että ensimäinen otaksuminen on oikea, sillä silloin ei hän ainakaan olisi häväissyt niitä, joiden edessä esi-isämme ovat kumartaneet päänsä ja joiden edestä isämme ovat vuodattaneet veressä tappelutantereella.
Niin, mielipuoli — se on paras arvostelu Serbian Aleksanterista, sillä ainoastaan mielipuolen ei tarvitse tehdä tiliä töistään. Voi Serbian Aleksanteria, jos me vaatisimme häntä tilille. Hän ei voisi tehdä meille minkäänlaista tiliä, sillä hänen elämänsä on sitä laatua, ettei siitä voi vastata. Hän on ojentanut kätensä langenneelle naiselle, langenneen naisen antaa hän neuvoa itseään, langenneen naisen käsiin on hän laskenut Serbian kohtalon, langennut nainen on täyttänyt kaikki virkamiespaikat ja hallinnut maata. Te ystäväni, kuulutte kaikki sotilassäätyyn, minä tervehdin tässä vaan vanhoja ystäviä ja tovereita, minä lausun teidät tervetulleiksi kunnian kentälle. Sillä minä luulen, että te tiedätte kaikki, ettekä epäile sitä, että jos meidän onnistuu vapauttaa Serbia, jos meidän onnistuu pestä Serbia tästä langenneesta naisesta ja siitä loasta, joka hänessä on — niin meitä kunnioitetaan — silloin tiedetään, että me olemme täyttäneet velvollisuutemme serbialaisina, sen kansan jäseninä, joka ylpeydellä voi näyttäytyä Euroopassa, mutta jonka nyt täytyy silmät maahan luotuina hiipiä toisten kansojen välissä. Ja kuinka on tähän tultu? Sallikaa minun tehdä siinä suhteessa pieni katsaus.
Te tiedätte, että tämän Aleksanterin isä kerran oli Serbian kuningas. Minä en tahdo sanoa monta sanaa Milanista, me tunnemme hänen ansionsa, mutta myöskin hänen virheensä. Nämä viimemainitut tuottivat hänen lankeemuksensa. Maa ei voinut enää pitää häntä, sillä se olisi joutunut velkoihin, joita se ei ollenkaan olisi kyennyt maksamaan.
Me hengitimme kuten painajaisesta vapautuneina kun Milan päätti panna kruunun poikansa päähän, jättää hallitustaakan nuoremman hartioille, pojan, jonka hän luuli perineen isän hyvät ominaisuudet ja olevan oikean Obrenovitschin.
Mutta me huomasimme pettyneemme näissä toiveissa. Nuori kuningas oli turhamainen, hänen järkensä ja käsityskantansa antoivat paljon toivomisen varaa, mutta vasta sitte kun hän antoi sydämensä arvottomalle naiselle, jonka nimeä en tahdo mainitakaan — silloin sai jokainen isänmaan ystävä silmänsä auki ja heille selvisi se tosiasia, että Serbia tulisi Aleksanterin aikana vielä onnettomammaksi kuin se oli ollut Milanin hallitessa. Oi, kuinka mielellään olisi tahdottu kutsua Milan takasin, mutta poika nousi isää vastaan ja uhkasi ammuttaa hänet, jos hän uskaltaisi astua rajan yli.
- Hyi — hyi! kuului suuttuneita huutoja kokoontuneiden joukosta. — Se on hävytöntä, alhaista!
- Niin, hävytöntä ja alhaista on se todellakin, jatkoi översti. — Minä olen omilla korvillani kuullut kuninkaan sanovan, että hän ajaisi Milanin kuin hullun koiran ulos maasta, jos hän uskaltaisi astua rajan yli. Mutta kun Milan kuitenkin teki sen, kun hän yön pimeydessä kulki Saven yli ja tuli Serbian rannalle, niin — vein minä itse hänet konakiin, sillä silloin oli varotettava kuningasta ja koetettava pidättää häntä ottamasta puolisokseen langennutta naista. Valitettavasti ei tämä onnistunut, vaikka Milan pani kaikki voimansa liikkeelle. Aleksanteri ja Draga, tuo kirottu nainen, olivat liian kovasti toisiinsa kiintyneet, epäpuhdas, halveksittava rakkaus — ei, minä en tahdo väärin käyttää tätä kaunista sanaa — inhottava intohimo sitoi hänet Dragaan. Minä ilmaisen teille surullisia salaisuuksia, ystävät, mutta tänään pitää vihdoinkin totuus lausuttaman, totuuden, paljastuksen päivä on tullut — antakaa minun siis puhua ja kuunnelkaa te! Maa on kauhistuttavassa tilassa. Suuri joukko talonpoikia on ajettu kodeistansa, kun eivät ole voineet maksaa korkeita veroja. Teollisuus on lamautunut, kun kaikkialla on asetettu vaikeuksia sen tielle. Ei tehdä muuta kuin rasitetaan kauppiaita uusilla veroilla. Se joka voi maksaa, saa asua Belgradissa — mutta se joka on siinä onnettomassa asemassa, ettei voi maksaa, sillä ei ole mitään, eikä koskaan voi saada mitään — hänen täytyy olla köyhänä. Mitä meihin upseereihin tulee, niin on kuningas aina osoittanut olevansa hyvin vastenmielinen kaikille sotilaille. Hyvin vastenmielisesti pukeutuu hän sotilaspukuun, silloin vaan, kun on aivan pakotettu siihen. Ja se on kuitenkin sama puku, johon meidän tulee ylpeillen pukeutua, kun se on kunink. majesteetin ja kruunun puku, sama puku, jonka kuningas ja isänmaa ovat meille antaneet. Kuningas epäilee meitä, sillä hän tietää, etteivät upseerit häntä rakasta. Ehkä hän aavistaa, että he vihaavat häntä — mutta yhtä seikkaa hän ei tiedä, nimittäin sitä, että me aiomme syöstä hänet alas ja selittää kansalle, että kuningas ja hänen Dragansa ovat ruttopaise, joka ei enää saa olla vaivaamassa Serbian kansaa, vaan että me leikkaamme sen pois.
Tahdon muutamilla esimerkeillä valaista, millainen kuningatar Serbiassa on ja pyydän muutamiksi minuuteiksi teidän huomiotanne.
Översti Maschinin ei olisi tarvinnut lausua tätä pyyntöä kuulijoilleen, joiden katseet olivat kuin naulatut häneen ja jotka ihastuneina kuuntelivat hänen puhettansa. Joka sanasta leimahti vihan liekki ja pitääkseen vireillä tätä pyhää tulta olivat nämä kaksikymmentä upseeria saapuneet yksinäiseen ravintolaan maantien vieressä.
- Mitä tämä Draga oli, ennenkuin tuli Serbian kuningattareksi, sen tiedätte kaikki, ystäväni. Hän oli Serbian kaunein nainen, se täytyy itse kateudenkin tunnustaa, mutta rehellisimmänkin täytyy hänestä sanoa, että hän oli kurjin, halveksittavin nainen. Hän on perheestä, jonka suku on yhä huonontunut. Veri, joka hänen suonissaan virtaa on rikollista verta. Äiti oli juoppo, jonka miehellä ei ollut vähääkään siveellistä vakavuutta ja joka nähtävästi vaimonsa kautta tuli vielä huonommaksi, kuin mitä luonnostaan oli. Dragan äiti on todistettavasti harjoittanut parittamista ja kun tytär tuli täysikasvuiseksi, niin piti äiti kohta huolta siitä, että tytär sai tilaisuuden näyttäytyä oikeassa valossaan.
Siihen aikaan ei Draga ollut vielä niin läpi huono, vaan hän koetti saada miehen, joka kykeni pitämään hänestä huolta ja valitettavasti lankesi hänen vaalinsa veljeeni. Te myöntänette, ettei tähän asti ole tästä avioliitosta sanaakaan päässyt huuliltani. Minä en tahdo naulata veljeni nimeä häpeäpaaluun. Mutta tänään täytyy minun puhua siitä, sillä tänään täytyy teidän tietää kaikki, teillä on oikeus tietää kaikki. No niin, veljeni oli nuori insinööri, jolla oli loistava tulevaisuus edessään. Silloin tuli hän onnettomuudekseen tuntemaan Draga Lunjevican. Hän rakastui, enkä sitä ihmettelekään, sillä Draga oli niin kaunis, monastihan ovat miehet, jotka ovat olleet paljon korkeammissa asemissa kuin veljeni, joutuneet kauniin naisen ansaan. Kun sitte veljeni eräänä päivänä ilmoitti minulle, että hän aikoi naida Draga Lunjevican, huokasin minä syvään ja sanoin:
"Siinä taas yksi, joka tekee tyhmyyden!" Mutta Draga osasi niin vaikuttaa, että hän meni kihloihin Dragan kanssa eräänä toukokuun 1 päivänä ja saman kuun 28 päivänä olivat he jo naimissa. Hän oli pyytänyt minua sulhaspojaksensa, enkä minä voinut kieltää hänen pyyntöänsä ja siten tulin minä seisomaan hänen rinnallaan kirkossa. Minä olin myös pakosta mukana hääkemuissa, jotka pidettiin Lunjevican perheen asunnossa. Hyvät herrat, ei koskaan mene mielestäni muisto näistä kemuista, sillä ne olivat niin perin arvottomat. Lunjevican perhe oli pannut parastaan, jotta se voisi esiintyä entisessä loistossaan. He olivat räätäleiltä ja suutareilta ynnä muilta lainaelleet ja kerjänneet kaikkea, mitä pitoihin tarvittiin. Pöytä oli juhlallisesti katettu, esille pannut ruokalajit eivät jättäneet mitään toivomisen varaa, eikä myöskään juomat, joita löytyi suuret määrät. Mutta kauan ei kestänyt ennenkuin rouva Lunjevica oli juonut paljon enemmän kuin sieti. Hän alkoi meluta ja laulaa ja käyttäytyi erittäin sopimattomasti pöydässä. Hänen tyttärensäkin lienee juonut enemmän samppanjaa kuin morsian saa juoda. Oli kerrassaan inhottavaa nähdä, kuinka hän pöydässä alinomaa hyväili ja suuteli veljeäni. Lisäksi alkoi Nicodem Lunjevica, joka jo nuorena oli ollut ylen röyhkeä, kinastella erään vieraan kanssa. Se veijari tarttui lopulta vieraaseen ja heitti hänet ulos.
"Oi Jumalani, sanoin minä itsekseni, mitähän joukkoa tämä on, johon veljeni on joutunut!"
Mutta todellisuus voitti kaikki pahat aavistukseni. Avioliitto muodostui suloisen kuherruskuukauden jälkeen hyvin onnettomaksi. Pian selvisi minulle, että Draga oli ottanut veljeni vaan keinottelun tarkoituksessa. Hän oli tahtonut vaan saada toimeentulon. Mutta hänen vaatimuksensa eivät olleet vähäiset. Hän tahtoi näytellä hienoa naista, käydä silkissä ja muissa kalliissa vaatteissa sekä esiintyä teaattereissa ja konserteissa. Useita kertoja kääntyi veljeni minun puoleeni pyytäen lainaksi suurempia summia. Minä lainasinkin muutamia kertoja, mutta vihdoin selitin veljelleni suoraan, etten enää lainaisi hänelle mitään, kun en halunnut katsella kuinka minunkin rahani heitettiin ulos ikkunasta. Tämän jälkeen vetäytyi veljeni erilleen minusta ja Dragan kiukku täydensi hävitystyön. Hän rikkoi ne siteet, jotka yhdistivät meitä veljeksiä. Minä en enää astunut veljeni kynnyksen yli ja se oli minulle hyvin mieluista, sillä nyt ei minun ainakaan tarvinnut katsella sitä inhottavaa näytelmää, jota siellä näyteltiin. Valitettavasti en kuitenkaan voinut estää, että minulle kerrottiin siitä. Minä sain hyvin pian kuulla, että Draga oli uskoton veljelleni. Minä koetin yllättää Dragaa, voidakseni sitte vapauttaa veljeni tämän naisen pauloista, mutta Draga oli liian viekas — se ei onnistunut minulle.
Siten kului kaksi vuotta. Veliraukastani kuulin vaan ikävyyksiä. Jos tapasin hänet kadulla ja tervehdin kiireesti, niin vakuutti hän aina olevansa hyvin onnellinen, mutta hänen kalpeat, surkastuneet kasvonsa todistivat minulle, että hän valehteli.
Kerran herätettiin minut keskellä yötä siten, että ovikello eteisessä soi kiivaasti. Kun palvelija avasi, seisoi ulkona sanantuoja veljeni talosta ja käski hänen heti herättää minut, sillä minun pitäisi tulla veljeni luo niin pian kuin mahdollista.
Tietysti noudatin heti tätä kutsua ja pitkien aikojen perästä astuin nyt ensi kerran veljeni taloon.
Rouva Draga oli mitä suurimman epätoivon vallassa, väänteli käsiään, itki ja valitti. Sellaisena tuli hän minua vastaan ja ilmoitti, että veljeni oli kuolemaisillaan. Ja kun sitte näin veljeni makaavan sängyssään, silloin selvisi minulle heti, että hän oli mennyttä miestä, sillä kuolema oli jo painanut leimansa hänen kasvoilleen. Hän tunsi vielä minut, ja kun kumarruin alas hänen puoleensa ja syleilin häntä hellästi, kuiskasi hän minulle yhden ainoan sanan, jota en sitte enää koskaan voinut unohtaa. Se sana oli: "Myrkytetty!"
Niin, veljeni oli myös myrkytetty, vaikkei sitä ole koskaan voitu todistaa. Nautittuaan kalaa, jonka Draga pani hänen eteensä, oli hän sairastunut, ja myrkky lienee vaikuttanut hyvin nopeaan, sillä hän oli heti joutunut siihen tilaan, jossa minä hänet löysin.
Veljeni kuoli minun syliini. Draga käyttäytyi kuin mielipuoli. Hänen kyyneleensä valuivat virtana ja hän vakuutti, ettei hän koskaan enää voinut rakastaa toista miestä, sillä tämä oli ainoa, joka ymmärsi häntä.
Minä olin kuuro hänen valituksilleen. Katsoin häntä synkästi silmiin ja kysyin kuinka hänen miehensä sairaus oli alkanut. Niin pian kun taas olin omassa asunnossani, istuuduin heti ja kirjoitin ilmiannon yleiselle syyttäjälle ja panin siihen alle koko nimeni. Tässä ilmiannossa syytin Dragaa, veljeni leskeä siitä, että hän oli tuottanut puolisolleen kuoleman, nähtävästi myrkyllä. Minä vaadin yleistä syyttäjää lykkäämään hautausta ja antamaan avata ruumis jotta sisälmyksistä mahdollisesti voitaisiin löytää myrkkyä.
Seuraavana päivänä vein itse ilmiannon toimistoon ja jätin sen sinne. Yleinen syyttäjä on siis saanut sen, siitä ei ole epäilemistä. Tästä huolimatta ei hautausta lykätty ja kun seuraavana päivänä valitin siitä, vastattiin minulle, että ruumis oli tutkittu, mutta ei oltu mitään löydetty, joka olisi voinut oikeuttaa toivottuun toimenpiteeseen.
Te näette nyt, hyvät herrat, että Dragalla oli jo siihen aikaan ylhäisiä herroja takanaan. Minä en tahdo syyttää ketään, mutta hänellä lienee ollut mahtava suojelija. Sillä yleinen syyttäjä oli henkilö, johon en luule Dragan voineen suoranaisesti vaikuttaa. Pikemmin luulen, että jo siihen aikaan hyvin korkea herra on pitänyt suojelevaa kättään hänen päällään. Niin täytyi minun siis kärsiä sitä ajatusta, että veliraukkani oli murhattu ja ettei minun ollut onnistunut edes rangaista murhaajaa.
Jonkun aikaa mietin kostoa. Ajattelin ensin ampua Dragan, mutta sitte sanoin minä itselleni, että olisi hullua tämän langenneen naisen tähden itse astua mestauslavalle. Kuitenkin lohdutin itseäni sillä ajatuksella, ettei hän ainakaan voi päästä rangaistuksetta. Dragan tulevaisuus näytti minusta hyvin synkältä. Ja sittenkin erehdyin minä perin pohjin, sillä tapahtui juuri päin vastoin.
Tämän naisen tulevaisuus tuli loistavaksi, sillä vaikka hän leskenä oloaikanansa, joka ei ollut pitkä — eli kerrassaan huonosti, vaikka koko Belgradissa tiedettiin, että hänen kotonaan vietettiin yöllisiä juominkeja ja vaikka minä voin todistaa, että Dragalla oli suhde toverini Stefan Naumovitschin kanssa, joka muuten oli kunnon mies ja hyvä toveri, niin tapahtui kuitenkin uskomattomia.
Tämä viettelevä nainen ei vajonnut köyhyyteen eikä kurjuuteen, vaan nousi ylös, kuten meteoori ja tuli Serbian kuningattareksi. Tiedetään, että kuningatar Natalia oli mukana siinä pelissä. Hän ei silloin aavistanut, että hän siten saattoi Aleksanterin ja Serbian perikatoon. Jos hän olisi sen aavistanut, olisi hän ennemmin panettanut Dragan kahleisiin kuin antanut hänen tulla hoviin, sillä kuningatar Natalia on aina kaikesta sydämestään rakastanut Serbiaa ja hän oli nainen, josta Serbia saattoi olla ylpeä.
Myöntymyksen hyminä kulki ympäri pöydän. - Siten oli Draga tullut kuningattareksi, jatkoi innokas syyttäjä, jonka ääni tämän merkillisen syytöksen aikana vapisi vilpittömästä, jalosta vihasta — ja vielä kerran piti tuon onnettoman naisen saada tilaisuus loistavalla tavalla korvata huono menneisyytensä. Sillä se, joka pääsee valtaan, voi käyttää valtaansa sekä hyvään että pahaan. Jos hän olisi ollut hyvä kuningatar, niin olisimme voineet antaa hänelle anteeksi, vaikkei hän ollut hyvä nainen. Mutta sen sijaan tuli hänestä yhä huonompi kuningatar kuin mitä hän oli naisena ollut.
Ensi hetkestä, minkä hän oli Serbian konakissa, oli hänen innokkain pyrkimyksensä vieroittaa kuningas kansastaan ja ennen kaikkia irroittaa hänet niistä, jotka olivat tähän asti tehneet hänelle hyvää. Mitä suurimmalla kekseliäisyydellä osasi hän saada aikaan vihollisuutta Aleksanterin ja Milanin välillä. Poika, joka ennen oli rakastanut isäänsä, alkoi pian vihata häntä ja hän antoi houkutella itsensä ajamaan isä maanpakoon, kun Draga sitä tahtoi.
Ja kun sitte loukkauskivi oli saatu pois tieltä, — sillä Milan oli itse asiassa ainoa ihminen, jota Draga pelkäsi, kun hänen oli tapana esiintyä jyrkästi ja varmasti häntä vastaan — nyt ei kuningatar enää välittänyt mistään, vaan teki kaikkea mitä tahtoi ja näki hyväksi. Hän eroitti kaikki itsenäiset ja kunnan miehet viroistaan ja pani heidän sijaansa omia kätyreitään, miehiä, jotka eivät vähääkään sopineet sellaisiin toimiin. Mutta heillä oli hänen silmissään se etu, että mielellään palvelivat Dragaa ja tekivät kaikki, mitä hän käski.
Pian tunsi koko Serbia, että tämä kuningatar sydämettömästi heilutti ruoskaa heidän päänsä päällä. Kansan täytyi maksaa veroja, se on selvää, muutoin ei valtio voi pysyä pystyssä, mutta voi sitä valtiota, joka sydämettömästi vaatii veroja nääntyneiltä alamaisiltaan, se hävittää itse perustan, jolla se seisoo, se ryöstää maalta sen parhaat voimat.
Tämän ovat Draga ja Aleksanteri tehneet, he ovat saattaneet Serbian horjuvalle pohjalle ja syösseet sen turmioon, he ovat sanan täydessä merkityksessä hävittäneet maan.
Ja täytyyköhän minun kertoa teille, ystävät, niistä onnettomista uhreista, jotka nääntyvät vankiloissa? jatkoi översti Maschin lyhyen vaitiolon jälkeen. Ei, ei varmaan! Te kuulette näiden nyyhkytykset, heidän kirouksensa ja kimeät huutonsa, te kuulette ne, mutta ette voi antaa onnettomille mitään apua, sillä ne rautaportit ovat suljetut, jotka Draga on asettanut heidän vankiloittensa eteen, liian paljo on kätyreitä, jotka niitä vartioivat.
Sallikaa minun kertoa teille ainoastaan yksi tapaus, joka on omiaan näyttämään, millainen oikeus nykyään vallitsee Serbiassa. Vähän aikaa sitte, tuskin on siitä kulunut kolmea kuukautta, tarjottiin kuninkaallisessa pöydässä pasteija. [Tässä kerromme historiallisen tosiasian.] Kuningas on hyvin ihastunut tähän pasteijaan, ja siitä syystä ei hän jaksanut odottaa, vaan maistoi sitä ennenkuin hovipalvelija oli, kuten tavallista, sitä ensin maistanut. Sillä Aleksanteri pelkää aina myrkkyä kuten kaikki muutkin tyrannit. Hän ei tunne olevansa varma omassa talossaan. Hän ei luota palvelijoihinsa ja joka viinikulauksessa, jonka hän juo, joka leipäpalassa luulee hän ottavansa myrkkyä. Mutta pasteija maistoi hänestä niin hyvältä, että hän arvelematta alkoi syödä sitä. Koko hovi nautti nähdessään millä halulla kuningas söi pasteijaa. Mutta kaikeksi onnettomuudeksi alkoi kuningas äkkiä tuntea pahoinvointia. Tähän pahoinvointiin oli luonnolliset syynsä, sillä kuningas oli ahneudessaan syönyt sitä liian paljon, kun se vielä oli liian kuurnaa.
Mutta tuskin oli kuningas tuntenut tuskia, ennenkuin hän kalmankalpeana kavahti pystyyn ja huudahti:
Minä olen myrkytetty!
Heti käski kuningatar Draga, joka sellaisissa tilaisuuksissa aina tahtoo näyttää suurta hellyyttä kuningasta kohtaan, jota hän itse aina pettää, heti käski hän siis, että koko kyökkiväestö oli vangittava. Hän antoi viedä kyökkipäällikön, pasteijan tekijän ja erään kyökkipojan, joka niinikään oli ottanut osaa pasteijan tekoon, omaan kamariinsa ja pani siellä kuulustelun toimeen. Kyökkipäällikkö ja pasteijan tekijä todistivat selvästi, ettei heillä ollut ollut mitään tekemistä pasteijan kanssa ja niin tuli koko syy onnettoman kyökkipojan niskoille, seitsentoista vuotiaan pojan, joka varmaan ei itse olisi voinut valmistaa pasteijaa.
Kyökkipoika tuomittiin heti kuolemaan. Hänet vietiin erääseen linnoituksen vallihautaan ja siellä ammuttiin hänet, vaikka raukka yhä vakuutti viattomuuttaan ja vannoi kyyneleet silmissä, että hän rakasti kuningasta ja ettei hän koskaan ajatellutkaan myrkyttää häntä.
Syvä liikutus valtasi kuulijat. Muutamat hyppäsivät ylös paikoiltaan, toiset taas huusivat:
- Se on liikuttavaa, raakaa, petomaista!
- Minä puolestani väitän, jatkoi Maschin, — että se on tavallista Serbiassa, sillä maassa, jossa tuomioistuimet ovat menettäneet merkityksensä, jossa harjoitetaan kabinetti tuomiota, jossa tuomio-oikeus on langenneen naisen käsissä, sellaisessa maassa, hyvät ystävät, ei mikään kummastuta. Tämä kyökkipoika raukka ei varmaan ole ainoa, jolta Draga on ottanut hengen. Minä voisin istua tässä ja kertoa teille huomis-aamuun saakka niistä onnettomista, joita hän on salaisesti vangituttanut ja tuomiotta murhauttanut. Kuka muuten on enää varma Serbiassa? Kuka voi enää, kun hän illalla panee levolle, nukkua siinä varmassa vakaumuksessa, että hän aamulla saa rauhassa herätä? Ei kukaan meistä, ei kukaan koko Serbiassa!
Ja tässä annan minä kaikua Ceterum canuo huutoni. Mutta tämä kehoitus ei koske Kartagon hävitystä, vaan kohdistuu huutoon:
"Alas Serbian Draga, alas Aleksanteri, maahan Obrenovitschin valta!" Uusi kuningas tulkoon, uusi mies, joka osaa parantaa ne haavat, jotka viimeinen Obrenovitsch on maalle tuottanut. Ja miestä on tervehdittävä huiluilla ja harpuilla, sellaisen miehen voimakkaalla kädenlyönnillä, joka sanoo:
"Minä palvelen sinua, sillä sinä olet hyvä ja jalo."
Nämä puhujan viimeiset sanat herättivät kuulijoissa äärettömän ihastuksen. Kaikki olivat nousseet ylös paikoiltaan ja kun översti Maschin nyt lopetti, niin kahdestakymmenestä kurkusta nousi huuto:
- Alas Aleksanteri, pois peto Draga, maahan vanha hallitus, eläköön
Serbia — Zivio Serbia liberata!
Eräs kookas mies, jolla oli edullinen ulkomuoto, meni Maschinin luo, ojensi hänelle molemmat kätensä ja huudahti liikutettuna:
- Tämän kokouksen nimessä, jonka te olette kutsuneet kokoon, lausun minä ainoa teistä, jolla ei ole sotilaspukua, teille kiitoksemme niistä kauniista ja suurista sanoista, joita olette lausunut, översti Maschin. Minä, Avakumovitsch, joka kuulun tuomarikuntaan, selitän olevani valmis tulemaan kanssanne minne vaan viette meidät. Serbian armeijan tulee taistella ja voittaa, sen tulee suojella maan rauhaa ja poistaa kaikki viholliset, jotka voivat uhata Serbian rauhaa ja onnea. No, siis lähtekäämme vihollista vastaan, hän on vaarallisin, mikä milloinkaan on Serbiata uhannut. Vaikka tämä vihollinen nyt on kuningas, niin ei se muuta asiata. Hän kaatukoon, sillä hän on ollut kurja kuningas ja Draga kuolkoon, sillä hän on tuhat kertaa ansainnut kuoleman.
Kaikki kokoontuivat riemuiten Avakumovitschin ympärille. Sitä pidettiin hyvin tärkeänä, että hän oli mukana salaliitossa, sillä tiedettiin, että tämä mies nautti suurta kunnioitusta Serbian kansalaisten keskuudessa ja että hän oli ainoa tuomari Serbiassa, joka oli säilyttänyt nimensä tahrattomana, sillä hän ei ollut koskaan taipunut Dragan tahdon alle ja hänen tuomionsa olivat olleet todistuksena siitä, ettei hän taipunut kenenkään tahdon alle, noudatti vaan sitä suurta jumalallista oikeutta, jonka täytyy loistaa joka maassa kuten säteilevän tähden, muutoin peittää maan syvä pimeys.
- Istukaamme, ystävät, sanoi översti Maschin, — neuvotelkaamme, mitä meidän nyt on tehtävä!
"Me tahdomme toimintaa, sanoja on jo kylliksi vaihdettu", huudan minä teille nyt suuren saksalaisen runoilijan kanssa. Sanoille Draga ja hänen joukkonsa nauraa, mutta toiminnan edessä he tulevat vapisemaan. Ennenkuin käymme neuvottelemaan, tahdon lopuksi kertoa teille vielä yhden tosiasian, joka täyttää teidät kauhulla ja on omiansa vakuuttamaan teille, että nyt on paras aika päättävästi toimia.
Taas oli huoneessa hiljaista ja kaikki odottavat katseet olivat tähdätyt puhujaan.
- Te tunnette toverimme, Stefan Naumovitschin, te tiedätte, että hän meidän myöntymyksellämme toimi kuninkaan ajutanttina. Meillä täytyy näet hovissa olla mies, joka aina pitää silmällä Dragaa ja meidän täytyy olla hyvin kiitollisia Stefan Naumovitschille, että hän teki meille tämän palveluksen. Mutta Stefan Naumovitschin edullinen ulkomuoto ja hänen rakastettava luonteensa tekivät syvän vaikutuksen kuningatar Dragaan. Hän tahtoi uudelleen solmia ne hellät siteet, jotka kerran olivat sitoneet heidät yhteen. Sanalla sanoen, hän tahtoi Stefanin rakastajakseen eikä Stefan tahtonut enää kuulla puhuttavankaan siitä, sillä hänen sydämessään oli erään tytön kuva, jota hän vilpittömästi rakasti ja jolle hän oli uskollinen, tyttö, joka oli hienosta itävaltalaisesta perheestä, mutta joutui onnettomien olosuhteiden takia Serbiaan. Täällä oli hänen pakko yksinkertaisena palvelijana ansaita leipänsä voidakseen pysyä hengissä. Mutta joka paikasta osasi Draga tunkea hänet pois, sillä kuningatar näki hänessä kilpailijansa. Hirmuisia olivat ne kärsimykset, jotka Draga hänelle tuotti. Tuskin ajetaan petoeläintä niin sydämettömästi kuin tätä Genia von Sandorfia.
Mutta Jumala ei tahtonut, että Genian piti joutua vihollisensa uhriksi. Hän yhdisti uudestaan tytön Stefaniin ja nämä molemmat päättivät mennä avioliittoon Lontoossa. Siellä luulivat he, olisi heidät voitu vihkiä ilman muita esteitä, sillä se näytti mahdottomalle Serbiassa. Stefan Naumovitsch jätti muutamaksi ajaksi paikkansa konakissa ja matkusti Genian kanssa ulkomaille.
Vielä matkallakin vainosi häntä kuningatar Draga, sillä tämä koetti kaikin keinoin saada takasin Serbiaan se mies, jota hän rakasti, ja kun ei se voinut hyvällä tapahtua, niin käytti hän väkivaltaa. Näissä toimissa auttoi häntä orjallisesti Belgradin nykyinen poliisipäällikkö.
Tällä hetkellä olivat läsnäolijat hyvin liikutetun näköisiä, kiroukset kävivät kovaäänisiksi, nyrkkiä puristettiin ja heilutettiin uhkaavasti ilmassa.
- Minä näen, ystävät, sanoi översti Maschin, että te ajattelette Belgradin nykyisestä poliisipäälliköstä samalla tavoin kuin minäkin. Tämä Heinrich Rabe on huonoin kaikista Dragan kätyreistä. Hän voi silmää räpäyttämättä panna toimeen kaikki Dragan verituomiot. Hän voi tehdä mitä rikoksellisempia suunnitelmia, hän on lautasennuolija ja kurjin mies maailmassa, muuten mies, jonka menneisyys on hämärään verhottu, josta ei edes tiedetä, mistä hän on tullut, tai mikä hän on ennen ollut. Niin, minä voin kernaasti sanoa sen teille ystävät, että minä olen eräältä suunnalta vaatinut tietoja hänestä, niiden pitäisi pian olla täällä ja kun ne ovat tulleet, niin saamme kuulla, kenen käsiin on annettu korkein poliisivalta Serbiassa. Mutta minä en tahdo puhua asioista, jotka eivät ole vielä kypsyneitä. Palatkaamme siis toverimme Stefan Naumovitschin onnettomaan kohtaloon. Budapestissä, missä hän yhdessä Genian kanssa asui eräässä tunnetussa Hôtellissa, tehtiin murhayritys toverimme morsianta vastaan. Mutta se ei onnistunut ja Stefan Naunovitsch ja Genia saivat jatkaa matkaansa Wieniin. Mutta mitä tapahtui Wienissä, jossa Stefanin olisi luullut olevan turvassa ja arvattavasti olisi ollutkin, jollei Draga olisi käyttänyt pirullista viekkautta saadakseen Stefan valtaansa. Jollain tekosyyllä sai hän Stefanin menemään Serbian lähettilään asuntoon, ja se on Serbian aluetta. Täällä vangittiin Stefan ja vietiin kahleissa Serbiaan.
- Konnamaista! huudettiin ympäri pöydän ja miehet nousivat paikoiltaan.
Sitä emme voi kärsiä. Sen saa hän maksaa! Alas Draga, alas Aleksanteri!
Me vapautamme Stefan Naumovitschin! Missä vankilassa hän kituu?
- Sitä en minä voi nyt sanoa teille, sanoi översti Maschin. — Mutta minä otaksun, että hän on linnoituksessa.
- Siis täytyy meidän hyökätä linnoitukseen! huusi eräs korkea upseeri.
Melu oli niin kova, että isäntä Ivanovitsch meni översti Maschinin luo ja huomautti häntä siitä, että melu saattoi kuulua maantielle ja se olisi vaarallista. Översti Maschin koetti tyynnyttää tovereitaan ja kohta oli taas hiljaista, jotta översti saattoi uudelleen alkaa puhettaan.
- Ystävät, sanoi hän — kun nyt alamme neuvotella siitä, millä tavoin meidän on tehtävä loppu nykyisestä vallasta, täytyy meidän myöskin ottaa huomioon toverimme Stefan Naumovitschin kohtalo. Me emme saa ryhtyä mihinkään ennenkuin olemme varmat ettemme syökse häntä perikatoon heti kun alamme oman toimintamme. Onhan syytä pelätä, että Draga nähdessään meidän häntä ahdistavan, kostaa Stefan Naumovitschille. Stefan on turvaton vanki, eikä hän voisi torjua sitä tikarin pistoa, joka hänen rintaansa tähdätään.
Ja nyt neuvotteluun, ystävät, palatkaa kaikki paikoillenne, keskustelkaamme levossa ja rauhassa Serbian kohtalosta. Sillä emme saa salata itseltämme, että tällä hetkellä on tämän maan kohtalo meidän käsissämme.