NELJÄSYHDEKSÄTTÄ LUKU.
Belgradin veriyö.
Kuningas säpsähti unessaan. Mutta hän oli niin uninen, että Dragan täytyi ravistaa häntä olkapäistä ennenkuin hän oikein selvisi.
- Aleksanteri, huusi Draga — etkö kuule! He tulevat — murhaajat ovat täällä. Oi, Heinrich Rabe oli sittenkin oikeassa!
- Murhaajat? sanoi kuningas vapisevin huulin tuskin kyeten puhumaan. —
Mitä sinä sanot? — Murhaajat?
- Etkö kuule melua, ampumista ja tappelua pihalta? Aleksanteri, meidän täytyy paeta! Oi, jospa olisin jo kauan sitte lähtenyt pois tästä kurjasta, kirotusta maasta! Nyt on se ehkä liian myöhäistä.
- Liian myöhäistä, arvelet — murhaajat — missä ovat sukkani?
- Tässä — tässä ne ovat! — huudahti Draga.
Mutta kuningas ei voinut vetää niitä jalkaansa.
- Auta minua! pyysi hän kuin heikko lapsi.
- Peijakas, voithan kutsua kamaripalvelijasi, jos tarvitset apua! sanoi hän raa'alla äänellä.
Sillä tällä hetkellä lakkasi Draga olemasta kuningatar ja muuttui siksi, mikä oli ennen ollut, halpamainen, raaka nainen, jonka povessa asui eläimelliset tunteet.
Kuului aseiden kalinaa. Nyt ammuttiin taas laukaus. Nyt hyökkäsi useita henkilöitä portaita ylös.
- He tulevat — minä olen kadotettu — he tappavat minut! valitti Aleksanteri. — Oi Jumala — auta minua — auta minua, minä en voi nousta ylös!
Silloin tarttui Draga kuninkaan ranteeseen ja veti hänet ylös sängystä.
Silloin kuultiin lyötävän ovelle nyrkeillä tai jaloilla — sitä ei voinut niin tarkkaan eroittaa millä.
- Teidän majesteettinne, teidän majesteettinne — kapina! Enkö minä ollut oikeassa kun sanoin, että salaliitto on olemassa?
- Ah, se on Rabe! Tulkaa tänne, auttakaa, suojelkaa meitä, pelastakaa meidät!
Draga oli rientänyt ovelle. Hän aikoi avata sen, mutta silloin seisoi kuningas jo hänen vieressään.
- Minä kiellän sinua avaamasta ovea, huusi hän. — Kuuletko, minä kiellän sinua!
- Miksi sitte? Sehän on Rabe, joka pyytää päästä sisään!
- Se saattaa olla joku ansa, kuiskasi kuningas hänelle. Me emme avaa. Minulla on parempi keino, jolla voimme itseämme suojella. Muistathan dynamiitin! Samalla hetkellä, jolloin he kaikki seisovat oven ulkopuolella, vedän minä sytytyslangasta, ja silloin — haa — silloin lentävät he kaikki ilmaan! Vielä olen minä Serbian kuningas, vielä seisoo valtaistuimeni suorana, vielä olemme me elossa. Ei, elä vapise, Draga! — Missä on revolverini? — Missä on sapelini?
- Haa, he tulevat yhä lähemmäs! — Niitä tuntuu olevan monta! Etkö kuule askeleita? Meillä on vaan yksi keino pelastua: pako. Tule kanssani — seuraa minua!
Draga muisti nyt, että kiertoportaat veivät siihen huoneeseen, jossa Stefan Naumovitsch oli vangittuna. Mutta sen huoneen ikkunoissahan oli rautaristikot. Siinä ei myöskään ollut muuta uloskäytävää, kuin se, joka vei kiertoportaille. Hän oli erityisesti laitattanut huoneen sillä tavoin estääkseen Stefania pakenemasta.
- Ei, ei, se ei käy päinsä! ähkyi hän ja jäi seisomaan vaatekammioon vievän oven eteen. — Meillä ei ole mitään pakenemisen mahdollisuutta.
- Ehkä ikkunasta, sanoi Aleksanteri. — Ehkä voidaan paeta sitä tietä.
- Ikkunasta? Tämä huonehan on toisessa kerroksessa. Ja mistä sinä muuten tiedät vaikka osa salaliittolaisia olisi ikkunan alla vahdissa.
Aleksanteri juoksi kuin mielipuoli ympäri huonetta. Hänellä oli miekka toisessa kädessä ja revolveri toisessa. Mutta hänellä ei ollut muuta kuin paita päällään ja sellaisessa asussa ei hän tehnyt juuri mahtavaa vaikutusta.
- Draga — Draga! kuiskasi hän. — Ota sinä revolveri! — Ammu sinä, kun he tulevat sisälle! — Minun käteni vapisee niin hirmuisesti.
- Sinä olet kurja pelkuri! huusi Draga hänelle. — Sinä olet pahin raukka, mitä koskaan olen nähnyt. Ah, miksi heitin minä itseni sinulle! Kuinka onnellinen olisin ollut, jos en olisi koskaan sinua nähnyt? Mitä olen nyt sillä voittanut, että tulin Serbian kuningattareksi? Olisinhan sen sijaan voinut elää huolettomana ja onnellisena Parisissa.
- Mutta rakastithan sinä minua, Draga! sanoi Aleksanteri surkealla äänellä.
Silloin puhkesi Draga hillittömään nauruun, joka tällä hetkellä kuului hirmuiselta.
- Minäkö rakastanut sinua! huudahti hän sitte. — Sinä olet minusta aina ollut vastenmielisin ihminen maan päällä! Tomppeli, luuletko todellakin, että voit herättää kenessäkään naisessa rakkautta? Mene pois luotani, elä koske minua, anna minun olla!
- Haa, nainen — sinä se olet, joka olet vetänyt minut alas! sanoi Aleksanteri kuohahtaen, voimatta kumminkaan nostaa kättänsäkään sanojensa vahvikkeeksi. — Aina siitä asti kuin minut vihittiin sinuun, on minua halveksittu Serbiassa. Eipä se tosiaankaan ole suotta, kun sanotaan, että minä olen mennyt naimisiin Serbian katunaisen kanssa. Haa, nyt taistellaan jo etuhuoneessa! — Kuuletko, Heinrich Rabea vaaditaan avaamaan ovi.
Niin olikin todellisuudessa. Salaliittolaiset olivat osanneet väkisin tunkeutua konakin ulko- ja sisäportin läpi ja olivat nyt kuninkaallisen sänkykamarin ulkopuolella. Täällä seisoi vapiseva olento, josta näki, että hän oli kovassa kuoleman pelossa.
- Seis — kuka sinä olet? Puhu! käski häntä översti Maschin, joka ei puolipimeässä heti tuntenut miestä.
- Minä olen teidän ystäviänne, vastasi ääni, josta selvästi kuuli, että se tuli tuskan murtamasta sydämestä. — Minä olen odottanut teitä tässä, sillä minä tiesin kaikki ja tahdoin raivata teille tietä.
- Ah, minä luulen, että se on tuo keikarimainen Heinrich Rabe, huudahti översti Maschin, Belgradin poliisipäällikkö!
- Aivan oikein, översti Maschin! Belgradin poliisipäällikkö, kuninkaan pahin vihollinen — niin, niin, se tahtoo sanoa — salassa. Oi, miten minä vihaan tuota Dragaa! Eläköön tasavalta! Eläköön salaliitto!
Ensin salaliittolaiset hätkähtivät, mutta silloin huusi Maschin:
- Kaikista ihmisistä, joita Serbiassa löytyy, on tätä kaikista vähimmän säästettävä. Katsokaa, hän nukkuu kuninkaan etuhuoneessa suojellakseen häntä ja nyt koettaa hän kuitenkin asettua meidän puolellemme. Mutta minä luulen, hyvät herrat, että me kiitämme sellaisesta seurasta.
Poliisipäällikkö Rabe, rukoile nyt viimeinen rukouksesi!
- Mitä se tahtoo sanoa — mitä se merkitsee? änkytti Rabe. Ette kai te aio — ah, enhän minä tahdo estää teitä, minä olen samaa mieltä kuin tekin. Minäkin —
- Elä koeta saada meitä toisiin ajatuksiin! keskeytti hänet Maschin. Sinun täytyy kuolla, ystäväni! Levitä käsivartesi, jotta luodit varmemmin sattuisivat!
- Apua, apua! huusi Rabe tällä hetkellä ja heittäytyi ovea vasten, joka vei kuninkaalliseen sänkykamariin. — Teidän majesteettinne, minut tahdotaan tappaa!
- Pois tieltä, minä ammun tuon roiston! huudahti Maschin. — Minä en aio tuhlata monta laukausta häneen, yksi luoti saa riittää.
Maschin laukaisi. Hänen luotinsa sattui Raben sydänalaan. Se lävisti ruumiin ja meni oveen. Onnettomuudeksi sattui kuula siihen oveen, jossa se ennen mainittu dynamiitti oli. Ja nyt — kuului hirmuinen rätinä, joka tuntui panevan koko talon perustukset huojumaan, liekkiä, hirsiä, sirpaleita, ja sitte — kuului kuolon korahdus — kuoleva makasi Maschinin jalkain juuressa. Se oli nuori luutnantti Popoff, joka oli uskaltanut liian kauas, ainoa salaliittolainen, joka tänä veriyönä sai surmansa.
Mutta Heinrich Rabenkin ruumis oli mennyt pieniksi palasiksi. Hän oli tarttunut kiinni oveen ja hänet oli dynamiitti ensiksi murskannut.
Samalla hetkellä, jolloin räjähdys tapahtui, pakenivat kuningas ja kuningatar sänkykamarista vaatekammioon. He olivat yöpuvuissaan, molemmat vapisivat tuskasta ja kylmästä kuin olisi ollut keskitalvi. Dragalla oli vielä siksi päättäväisyyttä ja ajatuskykyä, että sulki oven jälkeensä, niin että he hetkeksi ainakin olivat turvatut. Mutta oi, kuinka kauan. Salaliittolaiset, jotka olivat osanneet avata niin monta ovea, eivät varmaan pysähtyisi tämän edessä.
Kuningas oli puoliksi tajuttomana vaipunut eräälle tuolille. Draga seisoi muutamia askelia hänestä kädet rinnan päällä ristissä.
- Tämä on loppu — mutisi hän — tämä on koko ihanuuden loppu! Ha, haa, missä on nyt kruunusi, kuningas Aleksanteri? Mutta tämä on oikein sinulle, olenhan aina sanonut, että sinä olet raukka, joka ei osaa esiintyä kyllin tarmokkaasti. Tiedätkö, ketä murhaajat ovat? kysyi hän mennen lähemmäs Aleksanteria.
- Minä luulen tuntevani muutamain upseerien äänet.
- Upseerien! huudahti Draga. — Eikä ne kurjat ajattele, että ovat vannoneet valan. Ah, pääsisinpä vaan tämän yön ohi ja olisipa minulla vielä ohjat käsissä, niin näyttäisin minä heille. Ne roistot, he tahtovat olla upseereja, mutta ovat petoja, valapattoisia petoja! He ovat vannoneet suojelevansa kuningasta ja nyt tunkeutuvat he keskellä yötä linnaan.
- Mitä se hyödyttää tuo valitus ja moittiminen? Meidän täytyy tyyntyä, jotta voimme puhua ja vastata heille. Minä pyydän sinua elä esiinny ylpeästi heitä kohtaan. Viekkaudella voimme voittaa heidät, muutoin emme elä tämän yön yli.
- He ovat jo tuolla, huudahti Draga. — Kuuletko, kuinka he raivoovat sänkykamarissa ja hakevat meitä?
- Missä on Serbian kuningas? kuului raaka ääni sänkykamarista. — Onko hän hereillä? Hänhän nukkuu muuten aina. Ainoastaan silloin kun tahtoo tehdä maalle jotakin pahaa, herää hän.
- Ja missä on Serbian katunainen? kuului toinen raaka ääni. — Missä hän on? Tulkaa esille, vai oletteko menneet piiloon sängyn alle?
- Emmekö voi heitä paeta? ähkyi kuningas. — Eikö löydy mitään keinoa?
- Ei mitään keinoa! vastasi Draga kumealla äänellä.
Hän oli nyt kalmankalpea, joka veripisara oli paennut hänen poskiltaan, sillä hän oli tuntenut lankonsa, översti Maschinin äänen. Siltä mieheltä ei hän voinut odottaa armoa eikä sääliä, hän oli liian syvästi loukannut häntä.
- Aleksanteri, huusi hän äkkiä ja vaipui hänen jalkainsa juureen,
Aleksanteri!
- Draga, mikä sinun on, itketkö sinä?
- Suojele minua heiltä, Aleksanteri, he tahtovat tappaa minut! Usko minua, nuo miehet ovat tulleet tänne vaan minua tappamaan. Sinulle eivät he tee mitään pahaa, sillä sinussa näkevät he aina kuninkaan, mutta minua, minua he vainoovat.
Ja Aleksanteri, jota Draga aina moitti niin heikoksi ja pelkuriksi, laski kätensä hänen päänsä päälle ja sanoi:
- Elä pelkää, Draga, minä suojelen sinua. Sinä olet minun vaimoni, minun kuningattareni, ja päästäkseen sinun luoksesi täytyy heidän kulkea minun ruumiini yli.
Nämä sanat eivät näyttäneet paljoakaan häntä lohduttavan, vaan hiipi hän, pelosta vapisten, vielä lähemmäs kuningasta.
- He ovat paenneet! huusi Maschin ulkopuolella. — Mutta he eivät voi olla kaukana. Tuon tapettioven takana täytyy niiden olla. Ja seuraavassa tuokiossa löi hän nyrkillä ovelle ja huusi:
- Elä piiloudu, Serbian kuningas, jos et ole pelkuri, vaan avaa ovi ja astu tuomariesi eteen.
- Mitä pitää minun tekemän? kysyi kuningas. Avaammeko me, vai annammeko heidän särkeä oven?
He kuulivat salaliittolaisten äänet, he kuulivat kirveen iskut ja äkkiä meni ovi sirpaleiksi ja salaliittolaiset hyppäsivät niiden yli huoneeseen.
- Täällä he ovat, täällä ovat molemmat — sekä kuningas että hänen jalkavaimonsa! huudahti Maschin. Olipa hauskaa, että löysimme heidät!
Aleksanteri oli asettunut Dragan eteen seisomaan ja peitti hänet omalla vartalollaan. Hän ojensi itsensä niin suoraksi, ettei Draga ollut koskaan nähnyt häntä sellaisena ja hänen äänensä kuului varmalta kun hän huudahti:
- Kuinka uskallatte tuolla tavoin öiseen aikaan tunkeutua minun talooni?
- Tämä talo ei ole enää mikään kuninkaallinen linna, vastasi hänelle översti Maschin. Tämä on kansallisomaisuutta.
- Kuka sen on siksi tehnyt?
- Me olemme sen tehneet kansallisomaisuudeksi.
- Te, ketä te olette. Te olette upseereja, minun alamaisiani, minun palvelijoitani.
- Elkää erehtykö todellisuuden suhteen, teidän majesteettinne, vastasi Maschin. — Teidän asemanne on hirvittävän vakava. Kuulkaa tyyneesti, mitä minulla on sanottavaa, niin saatte ainakin tilaisuuden pelastaa elämänne.
- Mitä saan kuulla teiltä? Te tunkeudutte tänne väkisin. — Onko se sopiva keino esittää toivomuksiaan kuninkaallensa?
- Ehkä te ette enää ole meidän kuninkaamme, vastasi Maschin, ottaen paperin taskustaan. — Lukekaa tämä, kuningas Aleksanteri ja kirjoittakaa sitte alle!
Aleksanteri otti paperin ja tuijotti siihen kirjoitettuihin riveihin. Puna ja kalpeus vaihtelivat hänen kasvoillaan ja käsi, joka piti paperia, vapisi kovasti.
- Minä en ymmärrä, mitä te tahdotte, sanoi hän. Kehoitatteko minua kirjoittamaan tämän paperin alle, jossa on ehdotettu minun vallasta luopumistani? Pyydättekö minulta, että lakkaisin olemasta kuningas?
- Niin, sitä pyydämme! huusivat kaikki yhdestä suusta. Koska te olette arvoton olemaan Serbian kuningas, lisäsi översti Maschin, arvoton hallitsemaan tätä maata. Kerran rakastimme me teitä Aleksanteri, sillä te olette kuitenkin Obrenovitsch, ja te olitte nuori mies, josta me toivoimme, että hän tätä maata rakastaen ohjaisi hallitusta. Mutta te olette tehnyt toiveemme turhiksi, te olette tehnyt kansanne onnettomaksi. Mutta nyt ei ole enää kysymys teidän persoonastanne, vaan kansan hyvinvoinnista. Teillä ei siis ole muuta keinoa, Serbian Aleksanteri, kuin juhlallisesti luopua kruunusta. Tänä yönä täytyy teidän lähteä Serbiasta. Teidät viedään Saven yli. Itävallassa saatte sitte viettää jälellä olevat päivänne. Samalla täytyy teidän jättää kaikki, mitä olette ryöstänyt kansalta, kaikki ne rahat, jotka olette haalinut kokoon ja vääryydellä kiristänyt kansalta.
- Entä jos kiellän, mitä sitte teette?
- Silloin olette te kuoleman oma, vastasi Maschin. — Minä varoitan teitä, Serbian Aleksanteri, ettette vaan kieltäytyisi. Sillä tässä seisoo miehiä, jotka ovat varmasti päättäneet tänä yönä antaa Serbian kohtalolle toisen käänteen. Tämä maa on tarpeeksi huoannut ja vapissut teidän valtikkanne alla, kansan elinvoimat ovat imetyt ytimeen asti. Siitä syystä täytyy meidän katsella toista kuningasta.
- Ah, toista! — Oletteko jo löytänyt hänet?
- Emme, Skuptschina tulee sen päättämään, kuka tulee Serbian kuninkaaksi. Me tahdomme vaan poistaa maasta sen mätähaavan, jonka nimi on kuningas Aleksanteri.
- Lyhyesti sanoen siis, huudahti Aleksanteri, — aiotte te murhata minut, jos en luovu kruunusta?
Syvä hiljaisuus seurasi näitä sanoja. Sitte vastasi översti Maschin lujalla äänellä.
- Niin, sen aiomme tehdä, sen olemme varmasti päättäneet, sen olemme toisillemme vannoneet.
- Mutta olettehan minullekin vannoneet valan silloin kun tulitte upseereiksi. Ettekö muista, että silloin vannoitte valan suojellaksenne minua?
- Ehkä tekomme näyttää uskottomalta, mutta me odotamme tyyneesti maailman tuomiota. Meillä ei ole muuta tehtävää, tämä on pelkkä hätäkeino.
- No niin, huudahti kuningas — minä olen valmis allekirjoittamaan. Niin, olenpa todellakin, sillä ei se ole enää ilo minulle olla sellaisen kansan kuninkaana, joka toimii niin uskottomasti minua vastaan. Ulkomailla haen itselleni kodin siellä voimme me, Draga ja minä, elää onnellisina.
- Te erehdytte, Draga ei tule seuraamaan teitä.
- Eikö hän seuraa minua? Kysykää vaan häneltä, niin saatte kuulla, tahtooko hän erota minusta.
- Se olisi hyödytön kysymys, sillä Dragalla ei ole enää mitään päätösvaltaa, hän on tuomittu kuolemaan. Samat upseerit, jotka ovat vannoneet pakoittavansa teidät luopumaan kruunusta, ovat myöskin vannoneet tappavansa myrkyttäjä Dragan.
Draga huudahti. Hän heittäytyi kuninkaan syliin ja tämä veti hänet lähemmäs itseään.
- Kuulkaa, sanoi kuningas — minä kirjoitan tämän paperin alle, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että te ette koske Dragaan, vaan annatte hänen seurata minua.
- Hänen tuomionsa on jo langetettu. Minun vallassani ei ole, eikä näidenkään upseerien, jotka seisovat tässä, muuttaa sitä.
- Onko se viimeinen sananne?
- Viimeinen sanani.
- Sitte käännyn minä näiden toisten puoleen. Tehän olette upseereita, joista sanotaan, että he ovat ritarillisia.
- Me olemme vannoneet, kuului vastaus. — Dragan täytyy kuolla!
- No, lausui kuningas hampaittensa välistä, — niin en minäkään koskaan kirjoita minkään paperin alle. Minä heitän sen kappaleet teidän jalkainne eteen.
- Varo itseäsi, kuningas Aleksanteri! huudahti översti Maschin varoittaen. — Sinä olet hukassa, jos sen teet!
Mutta kuningas oli jo repinyt paperin palasiksi ja heitti ne halveksivalla liikkeellä upseerijoukkoon.
- Takasin, hän on langettanut oman tuomionsa! Antakaa tilaa, hänen täytyy kaatua.
- Hyvästi vaimoni, huudahti Aleksanteri — hyvästi! Anna minulle vielä suutelo, sitte täytyy meidän kuolla!
Hän syleili vapisevaa, tuskasta puolikuollutta naista.
Samassa pamahti useita laukauksia. Ei tiedetä, kuka ampui ensi laukauksen. Mutta se sattui, se ensi kuula ja samoin muutkin, jotka ammuttiin Aleksanteria kohti.
Heikosti valittaen vaipui kuningas kokoon. Seuraavassa silmänräpäyksessä makasi hän suorana Dragan jalkain juuressa. Verta juoksi eräästä haavasta rinnassa, useasta haavasta, päässä ja muistakin haavoista ruumiissa.
"Kuninkaan ruumis oli luotien lävistämä kuin seula", kertoi sitte eräs salaliittolaisista. "Surkeata oli nähdä, kun hänet ammuttiin kuten hullu koira."