KOLMASYHDEKSÄTTÄ LUKU.
Aavistuksia.
Se salaperäinen, Serbian historiassa niin merkillinen yö oli tullut.
Oli lämmin, kaunis kesäkuun ilta.
Kuninkaallinen perhe oli päättänyt syödä ulkona suurella palkongilla.
Komeasti katetun pöydän ääressä istuivat kuningas, kuningatar ja
Nicodem Lunjevica.
Kuningas oli hyvällä tuulella ja puheliaampi kuin tavallisesti ja kun illallinen oli syöty, käski kuningas tuoda virkistävän boolin. Lasit täytettiin ja hyvällä halulla maisteli kuningas virkistävää mansikkajuomaa.
- Niin, lanko Nicodem, sanoi hän — minä en aio enää hallita kuin pari vuotta. Sitte lasken hallitusohjat sinun käsiisi. Minä puolestani vetäydyn sitte takasin yksityiselämään. Me muutamme Parisiin, jotta voisimme siellä vapaina kaikista huolista viettää jälellä olevat päivämme. Ja kun olet tullut kuninkaaksi, jatkoi Aleksanteri — niin ajattele minun neuvoani, Nicodem Lunjevica, elä ole liian hyvä, se ei kelpaa hallitsijalle.
- Minä pidän aina sinun neuvosi mielessäni, kuninkaallinen lanko, vastasi Nicodem. — Sinun ei tarvitse peljätä, että minä pilaan sinun serbialaisesi. Sinä et ole ollut lähimainkaan niin ankara kuin olisi pitänyt.
Aleksanteri ei vastannut. Hän katsoi ylös taivaalle, jossa oli lukemattomia tähtiä.
- Oi, mikä ihana yö tämä on! huudahti kuningas. — Minä voisin istua täällä vaikka huomisaamuun asti. Ja kaupunki tuolla alhaalla on niin tyyni ja rauhallinen! Ei, mutta katsokaahan tuonne alas! Näin kirkkaalla ilmalla voi nähdä aina virralle asti. Ei ole kuin muutamia kulkijoita kaduilla. Ja sitte tahdotaan väittää, että täällä Serbiassa ollaan niin tyytymättömiä minun hallitukseeni! Olen kuitenkin kuullut sanottavan, että kaikilla näillä ihmisillä on hyvä olla. Mutta ne kiittämättömät tahtovat tietysti, että heillä olisi vielä paremmin. — Kuka se on? Siitä huoneesta, joka vei palkongille, kuului askeleita. Seuraavassa silmänräpäyksessä avattiin lasiovi ja lakeija ilmoitti, että poliisipäällikkö Rabe pyysi keskustelua erään tärkeän asian johdosta.
- Rabe, sitä parempi, hän voi tulla ulos palkongille. Minuuttia myöhemmin näyttäytyi Rabe ja teki syvän kumarruksen.
- Hyvä iltaa, rakas Rabe, sanoi Aleksanteri hänelle. — Istukaa alas!
Tulette juuri parhaaseen aikaan tyhjentämään tämän lasin.
- Ja minä sekoitan itse teidän lasinne, sanoi Draga ja täytti suuren pokaalin.
- Teidän majesteettinne ovat minulle liian hyväntahtoisia. Mutta velvollisuus ennen kaikkia, ja siitä syystä täytyy minun ilmoittaa teidän majesteeteillenne eräs asia, ennenkuin istuudun samaan pöytään kuninkaan ja kuningattaren kanssa.
- Mistä on kysymys? kysyi kuningas hiukan suuttuneena. Jos teillä on mitään sellaista sanottavaa, minulle, joka kiihoittaa hermojani, niin on parasta lykätä se huomiseksi.
- Ei, tänään täytyy sen tapahtua. On kysymys teidän majesteettinne turvallisuudesta. Minä pelkään nimittäin, lisäsi Rabe hiljaa — että olemme murrosajassa.
- Murrosajassa — millä tavoin sitte? kysyi Draga kiireesti.
- Varmaankin aiotaan hyökätä teidän majesteettienne päälle ja pakoittaa kuningas jonkummoiseen myönnytykseen.
Aleksanteri nauroi hillittömästi ja huudahti:
- Hyökätä minun päälleni! Kukahan sitä uskaltaisi, Rabe? Ei, te näette kaikki liian synkässä valossa, mutta minä annan sen teille anteeksi, tehän teette sen minun hyväkseni.
- Suokoon Jumala, huokasi Rabe, — että epäilykseni olisivat perusteettomat! Mutta minä luulen, ettei niin sittenkään ole asianlaita. Niin, vielä enemmän, minä tunnen, että minulla on todistuksia siihen, että pelkoni ei ole perätön.
- Todistuksia, antakaa kuulla, herra poliisipäällikkö! huudahti Draga.
- Tänä aamuna, sanoi Rabe, löydettiin eräästä puistosta eräältä julkiselta paikalta Belgradissa miehen ruumis, jonka tuntematon käsi oli murhannut. Tämä mies oli hirtetty tammeen ja tikarinpistolla oli lävistetty hänen sydämensä. Kun ruumis tutkittiin, olivat taskut tyhjät, niissä ei ollut mitään. Mutta murhatun paidassa oli nimi Ivanovitsch ja on hänellä ravintola lähellä Belgradia. Minä tahdoin välttämättömästi saada tarkempia tietoja tästä Ivanovitschista. Mutta kun minä olin siinä toimessa, ilmoitettiin minulle, että viime yönä, siis samana, jolloin Ivanovitsch murhattiin, oli hänen talonsa pantu palamaan. Palokunta koetti sammuttaa tulta. Muutamat rohkeat miehet tunkeutuivat palavaan taloon ja löysivät sieltä Ivanovitschin vaimon niinikään kuolleena makaavan kurkku poikki leikattuna.
- Tuohan on hyvin tavallinen murhajuttu, vastasi Aleksanteri — eihän se mitään todista.
- Minä pyydän teidän majesteettianne kuulemaan minua vielä muutamia minuutteja, vastasi poliisipäällikkö. — Minä esitän heti johtopäätökseni teidän majesteetillenne. Tämä Ivanovitsch, sen olen saanut selville, on palvellut korpraalina siinä rykmentissä, joka on översti Maschinin komennettavana. Nyt sanotaan viime aikoina nähdyn översti Maschinin usein käyvän Ivanovitschin ravintolassa. Kun minä tutkin niitä esineitä, jotka kannettiin ulos palavasta talosta, joutui käsiini eräs risti ja kun minä sitä käänsin, huomasin puuristin jalassa muutamia sanoja kaiverrettuina. Nämä sanat kuuluivat:
"Valapatto olkoon se, joka rikkoo sen valan, jonka on vannonut tämän pyhän kuvan vieressä."
Siitä teen sen johtopäätöksen, että Ivanovitschin ravintolassa on ollut salaliitto, joka on ehkä tarkoittanut teidän majesteettinne henkeä. Mutta Ivanovitsch ja hänen vaimonsa murhattiin, kun he tiesivät liian paljon ja ehkä näyttivät aikovan ilmaista koko asian. Olen vielä saanut selville, että sama Ivanovitsch on toissayönä ollut konakissa ja pyytänyt puhua teidän majesteettinne kanssa. Mutta silloin houkuteltiin hän puistoon ja tapettiin.
Aleksanteri tuli vuoron punaiseksi, vuoron valkoiseksi, levottomuus ajoi hänet ylös tuolilta.
- Seuratkaa minua huoneeseen, sanoi hän poliisipäällikölle. — Siellä saamme puhua pitemmältä. Täällä voisi joku kuulla meitä.
Draga, Nicodem ja poliisipäällikkö seurasivat kuningasta tämän työhuoneeseen.
- Te olette kertomuksellanne hirmuisesti pelottanut minua, Rabe, sanoi kuningas Aleksanteri. — Sillä jos salaliitto todellakin on niin pitkällä, niin en minä enää ole varma hengestäni.
- Me suojelemme teidän majesteettinne henkeä omillamme, vastasi poliisipäällikkö. — Mutta minä pyydän vaan teidän majesteettianne noudattamaan mitä suurinta varovaisuutta ensi yönä.
- Te, luulette siis, että on aikomus tappaa minut?
- Teidän majesteettinne, sellaisista ihmisistä täytyy uskoa mitä pahinta. Mutta minä olen jo keksinyt keinon suojella teidän majesteettinne persoonaa tulevana yönä. Minä kehoitan teidän majesteettianne yhdessä kuningattaren kanssa valepuvussa lähtemään konakista.
Aleksanterilla ei näyttänyt olevan mitään tätä ehdotusta vastaan, mutta
Draga pani kohta vastaan.
- Ei mikään voima maailmassa saa minua pois täältä! sanoi hän. Mitä meidän vihollisemme sitte sanovat, jos pakenemme täältä? Elä sinä pelkää niitä murhanhaluisia roistoja, sillä jos he nyt todellakin tulisivat, niin usko minua, ettei kukaan heistä koske sinuun eikä minuun, he eivät sitä uskalla tehdä.
- Jos kuningatar katsoo, että on parempi jäädä konakiin, sanoi Aleksanteri, — niin ei minulla ole mitään sitä vastaan. Ja olemmehan me muuten jokseenkin turvatut täällä. Tunnettehan meidän uuden sänkykamarin oven salaisuuden, joka on ollut käytännössä noin kuukauden ajan, lisäsi kuningas matalammalla äänellä. — Te tiedätte, että ne ovat kaksinkertaiset ovet ja että molempain ovien väliin on pantu dynamiittia! Jos nyt joku sellainen pyytäisi päästä sisään, jonka puolelta meidän olisi pelättävä jotain vaaraa, niin ei meidän tarvitse muuta kuin painaa sähkönappulaa. Dynamiitti särkee silloin oven ja se, joka seisoo oven ulkopuolella musertuu ehdottomasti.
- Minä uskallan ylpeydellä väittää, teidän majesteettinne, vastasi Rabe itsetietoisesti, että se olen minä, joka olen keksinyt ja määrännyt sen oven laitettavaksi. Tosin siitä on hiukan turvaa, mutta ainoastaan siinä tapauksessa, ettei olla usean henkilön kanssa tekemisissä.
Mutta jos tulisi monta —
- Kuinka voisi niitä tulla monta? keskeytti Draga puhujan. — Murhaajien täytyy kulkea kahden pihan läpi ja molemmat ovat sotamiehillä varustetut. Nämä eivät tosin ole vahtihuoneissa, mutta ensi melun kuultua kutsuttaisiin vahtisotamiehet heti kiväriin.
- Niin, se on totta, vastasi Rabe hiukan hämillään. Minä en todellakaan voi ajatella, kuinka se voisi murhaajille olla mahdollista tunkeutua kuninkaalliseen sänkykamariin!
- Suuremman varmuuden vuoksi pyydän teitäkin, rakas Rabe, olemaan tämän yön konakissa.
Rabe kalpeni, hänestä ei tämä käsky ollut ollenkaan mieluinen. Mutta hän kumarsi kuninkaalle ja vakuutti olevansa valmis siihen. Tällä hetkellä kirosi hän sitä pakkoa, johon virka hänet velvoitti.
- No, entäs sinä, Nicodem lanko, sanoi Aleksanteri Lunjevicalle. —
Mitäs sinä sanoisit, jos pyytäisin sinuakin jäämään yöksi konakiin.
- Minuako? änkytti Lunjevica. — Minä pyydän, että kuninkaallinen lankoni vapauttaa minut siitä, sillä minä olen, olen todellakin luvannut ystävilleni tavata heitä 12 tienossa, enkä minä voi olla sieltä poissa.
Mutta mitä Nicodemiin tulee, niin ei se ollut pelko, joka pani hänet hylkäämään kuninkaan ehdotuksen. Hän ei edes ajatellutkaan, että mitään ikävää voisi sattua sinä yönä.
- Me emme tarvitse veljeäni, sanoi Draga, joka heti näki, etteivät ne olleet ystävät, jotka odottivat häntä, vaan että se oli nähtävästi joku sievä ja rakastettava ystävätär.
Mitäs nämä suuremmoiset valmistukset muuten hyödyttävät? huudahti Draga. Tämä yö menee yhtä tyyneesti kuin muutkin yöt ja minä olen aivan varma siitä, että kun aamulla heräämme ja istumme aamiaispöydässä, niin nauramme molemmat sydämen pohjasta tälle tarpeettomalle pelollemme.
- No, mene sitte, Nicodem, sanoi Aleksanteri. — Me tahdomme nyt vetäytyä huoneisiimme. Sinä olet oikeassa, huomenna nauramme kaikelle.
- Huomenna nauramme sille, sanoi Nicodem hymyillen. — Eikä vaan huomenna, vaan ylihuomenna ja kaikkina muina päivinä koko ikämme.
Sitte meni hän kuninkaallisen sisarensa luo, tarttui hänen käteensä ja painoi siihen kunnioittavan suudelman. Kuninkaalliselta langoltakin otti hän sydämelliset jäähyväiset ja ojensi Rabelle alentuvasti kätensä.
Kuningaspari vetäytyi sitte sänkykamariinsa.
* * * * *
Draga oli oikein arvannut otaksuessaan, että Nicodemilla olisi joku suostuttu yhtymys sinä yönä. Se oli eräs Belgradin nuori kaunis rouva nimeltä Sarolta, jonka luo Nicodem läksi. Tämä rouva asui eräässä komeassa talossa Bogargassen varrella, jossa hän saattoi olla ihan rauhassa. Sinne oli hän kutsunut Nicodemin viimeistään 11 aikaan. Nicodem Lunjevica ei olisi mistään hinnasta luopunut siitä huvista ja oli pienellä kortilla ilmoittanut Saroltalle, että hän tulisi määrättyyn aikaan. Hän oli nyt matkalla Bogargasselle. Upseerin viittaan kääriytyneenä kulki hän pää ylpeästi pystyssä pitkin katuja eikä välittänyt, vaikka kannuksien ja katukiviä nakkaavan sapelin kolina kuului kauas. Hän ei nähnyt, että eräs tumma olento aina seurasi häntä. Näöstä päättäen oli se kerjäläinen, joka hiipi pitkin seiniä.
Tämä olento pysyttelihe Nicodem Lunjevican takana, kunnes oli tullut Bogargassella olevan talon luo. Hän odotti kadun toisella puolella kunnes portti oli mennyt kiinni Nicodemin takana. Mutta silloin ojensi hän itsensä suoraksi ja riensi kiireesti sieltä pois. Kerjäläinen ei ollut kukaan muu kuin Demeter Banjaluki. Hän oli luvannut ottaa selkoa, mihin Nicodem sinä yönä menisi, jotta hänet sitte voitaisiin löytää. Ja kun Demeter sitte kiiruhti översti Maschinin asuntoon ja astui siihen huoneeseen, jossa salaliittolaiset istuivat, huudahti hän:
- Hyvät herrat, Nicodem Lunjevica on satimessa. Hän on erään komean rouvan luona, nimeltä Sarolta, ja minä tiedän, ettei hän elävänä sieltä palaa.
- Jääkö hän sinne huomisaamuun asti? kysyi översti Maschin.
- Kyllä, mutta hän ei elä huomisaamuun.
- Kuinka te sen tiedätte, Demeter Banjaluki, että Nicodem jää niin kauaksi Saroltan luo?
- Niin, hyvät herrat, se on hyvin yksinkertainen asia. Minä olen kehoittanut Saroltaa houkuttelemaan kuningattaren veli satimeen, jotta minä varmasti voisin saada hänet käsiini.
- Ah, te tunnette siis tämän Saroltan?
- Kyllä, hän on onneton olento, vastasi Demeter. Hän oli kerran rikkaan unkarilaisen kreivin puoliso. Nicodem vietteli hänet ja otti luokseen Belgradiin ja kun sitte väsyi häneen, niin hylkäsi. Onneton harhaili avuttomana Belgradissa. Hän ei voinut ansaita elatustaan ja oli vihdoin aikeessa heittäytyä Saveen, kun minä viime minuutissa pelastin hänet. Hän uskoi minulle kohtalonsa ja vakuutti, että hänellä oli vaan yksi ainoa toive, voida kostaa Nicodem Lunjevicalle. No niin, minä hankin hänelle tilaisuuden siihen. Vuokrasin hänelle komean asunnon, toimitin hevoset ja ajopelit, ostin komeita vaatteita, jotta hän ennemmin tai myöhemmin voisi houkutella Nicodemin satimeen.
Tänään luulee Nicodem löytävänsä autuuden, mutta sen sijaan odottaa häntä kuolema.
Översti Maschin puristi kiitollisena Banjalukin kättä ja katsoi sitte kelloansa.
- Mitä kello on? kysyi hän juhlallisella äänellä. — Verratkaamme kelloja.
- Seitsemän minuutin perästä on se neljännestä vailla kaksitoista kuului vastaus salaliittolaisten piiristä.
- Hyvä, siis lähdemme seitsemän minuutin perästä, komensi översti Maschin. — Laittakaa aseenne kuntoon, ystävät, ja muistakaa vielä kerran, että sen, minkä nyt teette, tapahtuu isänmaan hyväksi. Neljännestä vailla kaksitoista lähdemme tästä talosta ja yhdymme tovereihin, jotka odottavat meitä linnan puistossa. Viittä minuuttia vailla kaksitoista tunkeudumme konakiin ja kun kellot Belgradissa ilmoittavat, että keskiyö on tullut, niin Serbian Aleksanteri ja Draga ovat vetäneet viimeisen henkäyksensä.