VIIDESNELJÄTTÄ LUKU.
Pakomatkalla.
Demeter Banjaluki oli uskaltanut hypätä ja tullut toisen talon katolle. Siellä hän ei kumminkaan uskaltanut viipyä, sillä sieltäkin häntä etsittäisiin. Hänen täytyi sen vuoksi etsiä aukkoa, päästäksensä laskeutumaan. Kymmenen askeleen päässä hänestä olikin suuri kattoluukku, joka oli avoinna. Demeter ryömi siitä sisälle. Heti oli hän asumattomassa ullakkokamarissa, jossa hän tunsi itsensä turvalliseksi. Mutta Demeterillä ei suinkaan ollut mielessä täällä viettää yötään. Hän koetti avata ovea, mutta se oli lukossa. Tästä ei hänelle kumminkaan vaikeuksia syntynyt. Hän otti vaan taskustaan tiirikoita, koetteli kahta kappaletta, löysi kohta sopivan ja ovi aukeni.!
Äänettömin askelin hän sitte kiiruhti rappusia alas, mutta ne ei hänen hämmästyksekseen johtaneetkaan puutarhaan tai kartanolle, niinkuin hän oli toivonut, vaan keittiöön. Vasta sitte kuin Demeter oli tullut siitä vakuutetuksi, ettei keittiössä ollut yhtään ihmistä, uskalsi hän mennä sinne. Sieltä tuli hän upeasti sisustettuun huoneeseen, toiseen ja kolmanteen, mutta sitte hän ei voinut päästä pitemmälle, sillä tämä huone oli ainoastaan oviverholla erotettu viereisestä huoneesta, josta kuului naisen ääni, joka kiivastuneena puhui ja miehen ääni, jonka Banjaluki luuli kerran ennenkin kuulleensa.
Rosvo kyyristyi aivan ovi verhon läheisyyteen ja piilottautui nojatuolin taakse sekä pidätti henkeänsä, ettei tavuakaan menettäisi siitä mitä huoneesta kuuli.
— Sanoppas sitte suoraan, sanoi nuori nainen kiihtyneenä, — että olet minuun kyllästynyt! Minun suudelmani eivät maistu sinulle enää yhtä hyvin kuin ennen, etkä enää halua sulkeutua minun syleilyyni.
— Kuule sitte, rakas Ninette! Jos minä nyt vannon sinulle —
— Elä vanno! Minä tiedän kaikki. — Sinä jahtaat toista tyttöä, kuljeksijata, joka oleskelee kaukana Belgradin porttien ulkopuolella ja jonka kohtalo tahi pikemmin saatana on johtanut tiellesi. Ja minä, joka olen sinua uskollisesti rakastanut, luulotellut, ettet koskaan pikku Ninetteäsi hylkäisi.
Nyt oli Banjalukilla selvillä, missä talossa hän oli. Hän oli epäilemättä samassa huvilassa, jossa Dragan veljen Nicodemin ranskalainen rakastajatar asui.
— Minä vannon sinulle, suloinen Ninette, että pysyn uskollisena, huudahti Lunjevica. Olen vain hyvin pikaisesti nähnyt tuon tytön, vieläpä niin pitkän matkan päästä, etten voinut häntä puhutella.
Demeteristä tuntui, että Lunjevica valehteli, sen hän jo kuuli äänestä, mutta Ninette rauhoittui.
— Etkö todellakaan ole häntä edes puhutellut? huudahti Ninette, ilmeisesti kiiruhtaen Nicodemin luokse ja heittäytyen hänen syliinsä. Sinä rakas, ilkeä mies! Vanno minulle, ettet hänen kanssaan ole sanaakaan vaihtanut.
— Minä vannon sen! vastasi Nicodem, hetkeäkään epäilemättä.
— Suutele minua sitte! huudahti Ninette. — Suutele minua, kuuletko sinä! Ja kirotut olkoot ne huulet, jotka minun jälkeeni koskettavat sinun huuliasi.
Demeter ei voinut selittää, miksi hän tunsi väristystä ruumiissansa, kuullessaan nämä peljättävät sanat. Jos hän olisi voinut aavistaa, että ne koskivat hänen omaa lastansa, tytärtänsä Sylvaa, jota halpamainen Nicodem ajoi takaa, siitä lähtien, kun kerran oli nähnyt hänen uivan, jos Demeter olisi tätä aavistanut, niin olisi kuningattaren veli heti ollut ruumiina, kappaleissa kuin villieläimen raatelemana. Demeter Banjalukin huomio kiintyi pian toiseen asiaan, jota Ninetten ja Lunjevican keskustelu koski.
— Siis me olemme taas sopineet, sanoi Ninette ihastuneena, — nyt sinä jäät minun luokseni, eikö niin? Ensin me syömme illallisen ja sitte —
— Kuinka ikävätä, etten voi jäädä! Tänään ei se ole mahdollista! vastasi Nicodem. Miksi taas katsot minuun noin mustasukkaisena, Ninette! Luulen, että olet peräti valmis repimään silmät päästäni. Mutta ole huoleti! Tätä iltaa en aio viettää minkään tytön seurassa, en kenenkään seurassa. Minun täytyy täyttää velvollisuus, josta en voi päästä.
— Oletko tänä yönä vahdissa? kysyi Ninette.
— Kysymys ei ole mistään sotilaallisesta palveluksesta, vastasi Nicodem, — vaan tehtävästä, jonka sisareni Draga on minulle uskonut. Niinkuin tiedät, sai sisareni morsiuslahjaksi kolmivaljakon ynnä kolme uljasta unkarilaista hevosta. On todellinen nautinto, nähdä noita nopeita, kestäviä oriita. Mutta yhden asian antaja kumminkin unhotti, lähettää ajurin, joka ymmärtäisi noita hevosia hillitä. Tässä pulassa käännyin ystäväni, itävaltalaisen ruhtinas Orloffin puoleen — kyllä kai hänet muistat, Ninette? Sinut esitettiin hänelle Parisissa, pikku Orloffille, joka siihen aikaan näytteli huomattavaa osaa iloisessa elämässä.
— Tietysti minä hänet tunnen! sanoi Ninette, joka poltteli paperossiaan tavalla, joka osotti, että Orloffin nimen mainitseminen oli hänelle vastenmielistä.
— No niin, pikku Orloff, jolle kuvasin pulaamme, oli heti valmis lähettämään minulle yhden ajureistaan, saksalaisen nimeltä Ivan Rykov, ainoan, joka kykenee hevosia ohjaamaan. Tuo mies on nyt matkalla Wienistä Belgradiin ja saapuu tänne tänä iltana. Olen sopinut Orloffin kanssa, että Ivan Rykov heti tulee luokseni, ja sitte minä heti vien hänet Tapschideriin.
Kun Demeter Banjaluki piilopaikastaan kuuli Nicodemin sanat, kurotti hän kaulaansa vielä enemmän, ettei yksikään tavu jäisi kuulematta, ja kuiskasi itsekseen:
— Ivan Rykov Wienistä — ruhtinas Orloff, — oivallista. Minä en tosiaankaan ole luvannut teille, ystäväni Maschin ja Stefan Naumovitsch enempää kuin mitä voin suorittaa. Minä kyllä vien kuningattaren ja suljen hänet Janitschartorniin Kuolleitten saarelle. Sattuma auttaa minua nyt ihmeellisesti.
— Minun täytyy siis vastoin tahtoanikin viettää iltani kotonani, jatkoi Nicodem, — odottaakseni Ivan Rykovin tuloa. Ethän voi häntä kohtaan tulla mustasukkaiseksi, tyttöni. Mitä arvelet, eihän saksalainen ajuri voine tulla minulle vaaralliseksi?
Demeter Banjaluki ei voinut kauvemmin kuulla, mitä Ninette tähän vastasi. Hän näet nousi piilopaikastansa ja kissan äänettömillä askeleilla hiipi salin akkunan luokse. Hän heitti silmäyksen puutarhaan ja mittasi nopeasti välimatkan sinne. Sitte hän kohottautui ikkunalaudalle ja vielä kerran tutkittuaan oliko joku vainooja läheisyydessä, otti hän aika hyppäyksen puutarhaan. Hän tuli puutarhamaalle. Muutamaksi minuutiksi hän jäi siihen, tullakseen siitä vakuutetuksi, oliko joku kuullut kumean jymähdyksen, jonka putoaminen synnytti. Mutta kaikki oli aivan hiljaista.
Hän kuuli ainoastaan enää Nicodemin ja kaunottaren naurun, jotka silkkiverhoilla peitettyjen akkunoiden takana ottivat jäähyväisiä toisiltansa.
Demeter Banjaluki oikasihe pystyyn. Hän juoksi puusta puuhun, kunnes saapui korkealle aitaukselle. Hänelle tietysti oli leikintekoa päästä sen ylitse, ja sitte oli hän huonosti valaistulla kadulla, jolla hän rauhallisesti jatkoi matkaansa.