KUUDESNELJÄTTÄ LUKU.
Hiljainen hevonen.
Demeter Banjaluki lähti Zum Bojaren ravintolaan ja meni sinne sisälle, ei pääkäytävästä, vaan pienestä, matalasta ovesta, joka johti kapealle takapihalle.
Vaunuja, astioita, tynnyreitä, kaikellaista rojua oli koottu tuonne takapihalle, josta toinen ovi johti ravintolaan, toinen talliin. Demeter, joka minutiksi jäi seisomaan vaunun taakse, kuuli kovaäänistä puhetta ravintolasta, jossa tänä iltana tuntui olevan paljon vieraita. Mutta hän ei mennytkään itse ravintolaan, vaan sen sijaan avasi tallin oven ja pujahti sinne. Rosvo näytti olevan siellä kuin kotonaan, sillä juutalaisen Mandelblütin kumpikaan hevonen ei hänen lähestyessä osottanut vähintäkään levottomuutta. Ne hirnuivat varsin tuttavallisesti, kun Demeter niitä taputteli kaulalle.
Kolmas hevonen, korkea, leveäselkäinen raudikko jäi aivan liikkumattomaksi. Se ei kääntänyt päätäänkään, kun Demeter astui sen luokse, ei nostellut jalkojaan eikä hirnunut. Varsin rauhallisena se siinä seisoi, pitäen punaisenkeltaisella harjalla koristettua päätään seimessä ja näytti syövän.
Hitaasti nosti Demeter oikean kätensä ja kosketti kahdella sormella pientä valkoista pilkkua, joka hevosella oli otsassa silmien välissä. Samassa kaikui pieni sähkökello ravintolassa tiskin takana, jossa Mandelblüt seisoi ja par'aikaa täytti vieraitten tilaamia laseja paloviinalla.
Kun juutalainen kuuli kellon kilisevän, säpsähti hän hiukan. Sitte avasi hän oven ja huusi kiihkeästi:
— Salchen, miksi et tule minua auttamaan? En minä kaikkea itse kerkiä. Hevosille on annettava ruokaa ja vieraita on palveltava. Tule Salchen ja auta minua hiukan! Tiskin takana nyt näyttäytyi nuori juutalaisnainen. Hän saattoi olla tuskin kaksikymmenvuotias, ja jokainen olisi luullut häntä Mandelblütin tyttäreksi, mutta hän olikin hänen vaimonsa.
— Salchen — hän on tuolla ulkona! kuiskasi juutalainen hiljaa ja epävarmasti nuorelle rouvallensa. — Ole täällä minun täytyy mennä talliin.
— Onko Demeter täällä? vastasi hän yhtä hiljaa, peljästyneenä, samassa kuin posket peitti hehkuva puna. — Mene kysymään, mitä hän haluaa. Tiedäthän, että Demeter Banjalukin täytyy meidän talossamme saada kaikki, mitä haluaa.
— Minä menen, vastasi Mandelblüt. — Palvele sill'aikaa vieraita! Voi, tuota miestä, se saattaa minut suureen vaaraan, parempi olisi ollut, etten häntä koskaan olisi oppinut tuntemaan.
Mutta tästä huolimatta kiiruhti Moses Mandelblüt kumminkin ulos, kun sähkökello toisen ja kolmannen kerran todisti rosvon saapuneen. Juutalainen painoi päähänsä karvalakin, otti lyhdyn käteensä ja meni takaoven kautta ulos pihalle.
— Kuinka eukko huolehtii siitä, ettei rosmolta vaan mitään puuttuisi, ja sitte hän punastuu korviaan myöten, kun kuulee Demeteristä puhuttavan. Demeter on kerrassaan hurmannut hänet, niinkuin monen muunkin Serbian naisen! Näin mutisi Mandelblüt harmaassa parrassansa, tirkistäen pienillä, kiiluvilla silmillänsä ja, jatkoi sitte:
Mutta voi sinua, Banjaluki, jos väärinkäytät minun vieraanvaraisuuttani, jos — Mutta mitä tuolla puuhaillaan?
Takapihalle menevä ovi avautui. Samassa seisoi Lazar Petrovitsch samojen salapoliisien seuraamana, jotka hänen mukanansa olivat olleet Zornin talossa hämmästyneen ja peljästyneen juutalaisen edessä.
— Oi, teidän ylhäisyytenne on vaivannut itseänsä tänne, sanoi Mandelblüt happamesti, koettaen turhaan salata hämmästystänsä syvällä kumarruksella ja ystävällisellä irvistyksellä. — Mikä suuremmoinen kunnia minun halvalle talolleni!
— Nyt ei mitään kohteliaisuuksia! huusi poliisipäällikkö hänelle. — Mandelblüt, kauhea syytös on tehty teitä vastaan. Arvellaan nähdyn Demeter Banjalukin, Mustien vuorten rosvon, hävinneen teidän taloonne. Yksi salapoliiseistani väittää varmasti nähneensä, kuinka rosvo pujahti teidän pihaanne, kuljettuaan tänne erään talon puutarhasta, jonka katolle hänen on täytynyt rohkeasti hypätä sen naapuritalon katolta, jossa me häntä jo ahdistelimme. Valitettavasti oli salapoliisi yksin, ettei uskaltanut kadulla rosvoa vangita. Täten rosvo sai aikaa piiloutua, mutta toivottavasti hän vielä oleskelee teidän talossanne.
— Minun talossani! Mitä te sanotte? Juutalaisen Mandelblütin luona? sammalti Zum Bojaren ravintolan isäntä, ja kaikki hänen jäsenensä vapisivat.
- Juuri teidän luonanne! Toivottavasti minä puhun tarpeeksi selvästi! karjasi hänelle poliisipäällikkö. — Kas niin, juutalainen, elkää meitä enää loruillanne pidättäkö! Me tutkimme koko talonne, ja varokaa, jos huomaamme, että te olette täällä Demeter Banjalukia suojellut!
— Tutkitaan koko talo! sanoi Mandelblüt, nielaisten kauhunsa. — Varsin hyvä, teidän ylhäisyytenne, mikä oivallinen ajatus!
Uskallanko pyytää teidän astumaan sisään? Samassa hän osotti ovea, joka johti tarjoiluhuoneeseen. Hän toivoi, että Demeter Banjaluki, jonka ehdottomasti täytyi kuulla melu, sillä välin saisi tilaisuuden pujahtaa ulos tallista ja päästä pakoon.
Mutta Mandelblüt oli erehtynyt laskuissaan. Lazar Petrovitsch viittasi tallin oveen.
— Sieltä me etsimme ensiksi, sanoi poliisipäällikkö, sillä ei ole luultavaa, että rosvo olisi piilottautunut ravintolaan, joka on täynnä väkeä.
— Tallissa? huudahti Mandelblüt ällistyneenä. Siellä ei ole kuin hevosia! Onko koskaan kuultu, että ihminen kätkeytyy talliin? Mutta jos te luulette, että Demeter Banjaluki todellakin on talliin piilottautunut, jatkoi juutalainen yhä kovemmalla äänellä, Banjalukia varottaakseen, niin tutkikaa hiidessä ensin talli!
Yhtään sanaa siitä, mitä takapihalla juteltiin, ei ollutkaan jäänyt Demeteriltä kuulematta. Hän oli selvästi kuullut, kuinka Lazar väkineen oli tunkeutunut takapihalle, eikä Demeter ollut vähintäkään peljännyt. Tallissa oli Belgradin poliisipäälliköllä vielä vaikeampi saada häntä selville kuin Zornin talossa, sillä tallissa oli ryhdytty oivallisiin varokeinoihin.
Demeter Banjaluki ei edes sulkenut tallin ovea. Hän antoi sen päinvastoin olla raollaan, mutta vetäytyi sen hevosen luokse, joka pysyi ihmeellisen liikkumattomana ja hiljaisena. Hevosen toisella sivulla painoi Demeter nappulaa. Silloin avautui hevosen ruumiista osasto, vuoteella varastettu huone. Sillä tuo uljas raudikko muistutti paljon troijalaista hevosta, jonka viekas Odysseys oli valmistanut, auttaakseen kreikkalaisia Troijan valloittamisessa.
Mandelblütin tallissa oleva merkillinen hevonen oli piilopaikkana
Demeterille, niin usein kuin häntä Belgradissa joku vaara uhkasi.
Kun Mandelblüt ei voinut tietää, milloin Banjalukin täytyi pujahtaa hevosen sisään, huolehti hän aina siitä, että hevosen sisässä oli pieni elintarpeilla täytetty kori. Ilmaa sai rosvo pienien, hevosen nahassa olevien reikien kautta, joka oli pingotettu puisen rungon ympärille.
Tuskin oli Demeter pujahtanut piilopaikkaansa ja sulkenut vatsan oven, niin että hevonen ulkoapäin katsoen ei herättänyt vähintäkään epäluuloa, kun Lazar Mandelblütin ja salapoliisien seurassa astui talliin.
— No, teidän ylhäisyytenne, mitä minä sanoin? huudahti Mandelblüt, pitäen lyhtyä korkealla, jotta se valaisi koko tallin.
Sanoinhan minä, että tallissa näkisimme ainoastaan hevosia. Tässä seisovat minun mustat hevoseni ja tuossa on raudikkoni, erittäin hyvätapainen eläin! Nähkääs, teidän ylhäisyytenne, se ei edes liikuta itseään. Näin sanoen juutalainen meni tekohevosen luokse ja taputti sen kaulaa.
Jaa, hän häijyydessään vielä sanoi Belgradin poliisipäällikölle:
— Jos joskus luovun tästä hevosesta, niin en sitä anna kenellekään muulle kuin teidän ylhäisyydellenne. Tuon vertaista hevosta ei ole toista. Luottakaa minuun, että se on varsin merkillinen eläin.
Lazar Petrovitsch katseli raivostuneena ympärilleen. Hän huomasi odotuksissaan pettyneensä, kun ei täältäkään Demeter Banjalukia löytänyt.
— Ravintolaan! käski hän karskealla äänellä, tutkitaanpas sitäkin.
Moses Mandelblüt oli siksi juonikas, että oli olevinaan tuosta hämmästyksissään, saadakseen vaan Lazarin mitä pikemmin lähtemään tallista.
Että ravintolassa tutkimisen tulokset olivat yhtä kehnot, lankeaa itsestään, ja noin neljännestunnin kuluttua lähti Lazar juutalaisen talosta siinä varmassa vakuutuksessa, että hänen salapoliisinsa täytyi erehtyä. Mutta Mandelblüt palasi heti talliin. Hän sulki oven perässään, meni täytetyn hevosen luokse ja taputti kolme kertaa sen kuvetta. Kohta avautui ovi, ja Banjaluki hypähti ulos hevosesta.
— Onko hän poissa? kysyi Demeter hyvin halveksivalla äänellä. — Kylläpä on tyhmä mies tuo poliisipäällikkö, kun ei voi erottaa täytettyä hevosta elävästä!
Mutta kuulkaa nyt, Mandelblüt! Hankkikaa minulle nyt hetimiten valepuku, mieluummin sellainen, joka näyttää saksalaiselta. Sitte tarvitsen partaveitsen ja saippuaa ja ajan pois partani.
Mandelblüt oli jo tottunut siihen, ettei sopinut kysyä Banjalukilta, mitä varten hän mitäkin teki. Hän sentähden poistui ja palasi pian, mukanaan kaikki mitä pyydettiin. Hän ripusti peilin tallin seinälle ja piti lyhtyä sillä aikaa kuin Demeter ensin leikkasi mustan leukapartansa ja sitte partaveitsellä ajoi leukansa ja poskensa aivan sileiksi. Rosvolle ei jäänyt muuta kuin mustat viikset, jotka antoivat hänen naamallensa rohkean ja uskaliaan ulkomuodon.
— Entäs puku sitte! kysyi Banjaluki.
— Tässä se on! vastasi juutalainen. — Tehän tahdoitte jotakin saksalaista. Minun luonani kerran asui rikkaan saksalaisen palvelija, joka joi itsensä humalaan ja möi sitte minulle liverinsä. No, mitä pidätte tästä puvusta kultanauhoineen ja saksalaisesta lakista, jossa on kullattu levy? Koko puku sopii teille kuin valettu.
Demeter riisuutui kiireesti ja pukeutui saksalaiseen liveripukuun, joka sopi hänelle oivallisesti.
— Suuri kiitos, Mandelblüt! huudahti hän, asettaessaan lakin päähänsä. — Jos joskus minua tarvitsette, niin tiedätte, missä minä olen löydettävissä. Te olette minun ystäväni ja minä teidän. Sanokaa terveisiä Salchenille, nuorelle rouvallenne! Mutta olin unhottaa koko asian! Onko Wienin tyttökauppias vielä teillä? Tiedättehän, ketä minä tarkoitan — miestä, joka pitää sitä taloa Wienissä ja vähän väliä tulee Serbiaan, saadakseen tuoretta tavarata kundeillensa?
— Hiljaa! kuiskasi juutalainen rosvolle. — Älkää Jumalan tähden puhuko niin äänekkäästi! Seinillä on korvat. Tiedättehän, että tyttöjen kauppaaminen on ankarasti kielletty ja että tyttökauppiasta nyt entistä kovemmin ahdistetaan. Mutta hän on vielä luonani, ja jos teillä on hänelle joku kauppa esitettävänä, niin — on hänellä taskut täynnä kultarahoja ja seteleitä. Hän aina maksaa puhtaassa rahassa.
— Ennen tahtoisin tulla tuomituksi, kuin antautuisin tekemisiin tuon kapikoiran kanssa, sanoi Demeter närkästyneenä, — mutta minulla on nyt siihen aivan erityinen syy. Pitäköön kumminkin rahansa! Mutta sanokaa hänelle, että hän huomisiltana, kun hämärtää, saapukoon mestari Zornin taloon ja kysyköön Stefan Naumovitschia. Siellä hän on saava tietoja, jotka hänelle ovat mitä suurimmasta arvosta. Älkää unhottako sitä, Mandelblüt! Minä luotan siihen, että te tämän asian toimitatte.
— Luottakaa minuun, sanoi juutalainen. — Ehkäpä minäkin voin siten jotakin ansaita? Mitäs siitä arvelette, Demeter Banjaluki?
— Kyllä tekin siitä jotakin ansaitsette. Mutta älkää saattako tyttökauppiasta, vaan antakaa hänen mennä yksin ja toimia omin päinsä. Ja nyt voikaa hyvin! Minulla on kiire.
Pari minuuttia myöhemmin oli Demeter Banjaluki lähtenyt ravintolasta. Rauhallisena hän nyt kuljeskeli pitkin Belgradin katuja, hän tiesi valepuvussaan olevansa aivan suojattuna. Sitä paitsi parrattomuus muutti hänen ulkomuotonsa siinä määrässä, ettei paras ystävänsäkään olisi häntä tuntenut. Kohta seisoi Demeter kaksikerroksisen talon edessä, joka oli erittäin hienon kadun varrella, ja jossa ensimäisen kerroksen akkunat olivat hyvin valaistuja.
Valepukuinen rosvo soitti kelloa ja kun heti eräs vanhanpuoleinen rouvasihminen tuli ja avasi kysyi Demeter häneltä:
— Suokaa anteeksi, eikö täällä asu nuori upseeri, nimeltä Nicodem
Lunjevica? Hän on hänen majesteettinsa kuningatar Dragan veli.
— Aivan oikein! sanoi vanhus. — Herra luutnantti on teitä jo odottanut.
Te olette varmaankin se saksalainen kuski, joka tänään on tullut
Belgradiin.
— Kyllä! vastasi Demeter ja astui taloon, jonka oven vanhus löi selälleen. Mennen edellä kynttilä kädessä vei nainen hänet portaita myöten ensimäiseen kerrokseen ja huusi sitte kovalla äänellä:
— Herra luutnantti, nyt on hän täällä! Käskenkö hänen astua sisään?
— Laskekaa hänet vaan sisään! vastasi Nicodem Lunjevica huoneesta.
Minuttia myöhemmin oli Demeter upeasti sisustetussa huoneessa, jossa kova parfyymin haju tuoksahti vastaan.
Lunjevica lepäsi turkkilaisella sohvalla, melkein kokonaan sikarisavun peitossa. Vanhus poistui ja Nicodem viittasi armollisesti Demeterin lähemmäksi.
— Tehän olette Ivan Rykov, jonka ystäväni ruhtinas Orloff on tänne lähettänyt? kysyi Nicodem alentuvaisesti.
— Nöyrin palvelijanne, armollisin herra! vastasi Demeter, joka erittäin taitavasti lausui Serbian kieltä saksalaisella äänenpainolla ja tahallisesti väärin, kuten muukalainen ainakin.
Hänen ylhäisyytensä, ruhtinas Orloff sanoi minulle: — "Ivan, matkusta
Belgradiin ystäväni Nicodem Lunjevican palvelukseen!"
Ja minä lähdin heti ensimmäisellä junalla Wienistä. Tässä minä nyt olen! Mitä pitää minun tekemän?
— Teidän tulee astua hyvin ylhäisen naisen palvelukseen! vastasi Nicodem. — Teille maksetaan hyvin ja te tulette voimaan hyvin. Mutta sittenpä luotetaankin teidän uskollisuuteenne ja ennen kaikkea taitavuuteenne.
— Että minä olen uskollinen ja taitava, sen hänen ylhäisyytensä ruhtinas Orloff kyllä tietää. Seitsemän vuotta olen hänellä palvellut. — Osaatte myöskin hillitä rajuja hevosia?
— Herra, se on juuri minun ammattini.
— Silloin te myöskin kykenette ohjaamaan niitä mustia, unkarilaisia hevosia, jotka sisareni kuningatar on saanut lahjaksi, sanoi Lunjevica, nousten sohvaltaan. Sillä, huomatkaa, ystäväni, te pääsette Serbian kuningattaren henkikuskiksi.
— Niinkuin käskette, armollinen herra! Minä teen kaikki mitä haluatte.
— Missä on teidän tavaranne — matkalaukkunne?
— Minä en ottanut mitään mukaani, vastasi Demeter Banjaluki epäröimättä; — sillä ruhtinas Orloff sanoi minulle: "Matkusta!" ja minä matkustin, ilman että minulla oli aikaa tavaroita kokoomaan. Arvelin, että tavaroita lähetettäisin perästäpäin Wienistä.
— Hyvä! Onhan teillä siisti liveri ja muusta minä kyllä pidän huolta. Mitä palkkaanne tulee, niin voitte sen hyvin jättää meidän määrättäväksi. Te tulette olemaan meihin tyytyväinen.
— Minä en vaadi mitään palkkaa, vastasi Banjaluki. — Ruhtinas Orloff maksaa sen minulle.
— Te näytte olevan ruhtinaalle tavattoman uskollinen! huudahti
Lunjevica. — Semmoisesta minä pidän! Eteenpäin siis! Astukaamme
vaunuihin, jotka vievät meidät Tapschideriin. Vaunut odottavat.
Seuratkaa minua.
Lunjevica ja Demeter lähtivät.
Ensimäisen luokan ravintolan pihalla seisoivat kahden hevosen vetämät vaunut. Niihin nyt molemmat miehet asettuivat ja sitte sitä mentiin yön selkään Tapschidermetsää kohden. Parin tunnin matkan jälkeen tuli Tapschiderin huvilinna näkyviin hohtaen kuun valossa.
Kun Demeter tämän huomasi, väreili voittoriemu hänen huulillaan ja hyvin hiljaa, niin ettei edessä istuva Nicodem, joka piti ohjaksista, sitä voinut kuulla, kuiskasi hän itsekseen:
— Demeter Banjaluki pitää sanansa.