SEITSEMÄSNELJÄTTÄ LUKU.
Saksalainen kuski.
Kaksi päivää näiden tapahtumain jälkeen kohta vuoteelta noustuaan Draga soitti sähkökelloa ja käski kamarineitsyen lähettämään täti Euphemian hänen luoksensa.
Muutettuaan Tapschideriin oli kuningatar nimittäin ottanut täti Euphemian luoksensa. Euphemia ei kumminkaan ollut Dragan oikea täti, vaan kuului kuningattaren miesvainajan, insinööri Maschinin perheeseen.
Eikä Euphemia edes ollut insinööri Maschinin oikea täti; insinööri oli vaan sääliväisyydestä ottanut tuon vanhan köyhän naisen taloonsa, jalosta tunteesta, jonka palkaksi kumminkin maailman tavan mukaan tuli vain häpeällistä kiittämättömyyttä.
Täti Euphemia oli nimittäin ollut Dragan välikappaleena kaikissa niissä siivoissa toimissa, joissa kaunis rouva Maschin oli ollut päähenkilönä. Jaa, vieläpä oli täti neuvonut Dragalle myrkkyjen valmistamisen ja oli opettanut hänelle niiden käyttämisen. Ehkäpä juuri täti valmisti senkin juoman, jonka nautittuaan insinööri Maschin, kuten hänen veljensä, eversti, varmasti väitti, äkkiä kuoli. Ainakin saattoi uskoa tämän syntyvän täti Euphemialta, sillä hän oli näkyjään varsin ruma ja luotaan vieroittava vanha noita-akka.
Tuskin oli kuningatar yllämainittuna aamuna lausunut käskynsä, kun ovi avautui ja täti Euphemia astui sisään. Kun Draga oli tullut kuningattareksi, niin Euphemia kahisi kankeassa silkissä, ja hänen harmaa tukkansa oli pörhistelty aivan viimeisen muodin mukaan, mikä antoi hänelle erittäin hullunkurisen ulkomuodon.
— Kas, johan te olette pystyssä? huudahti täti Euphemia mairittelevalla äänellä, lähestyen sohvaa, jolle Draga oli viehättävässä aamupuvussaan laskeutunut lepäämään, juuri noustuaan kylvystä!
- Kuinka olet tänä yönä nukkunut, kaunis kuningatar? Onko sinulla ollut suloisia unia? Hi, hi, hii, varmaankin olet uneksinut kuninkaastasi, joka sinua niin suuresti rakastaa, kantaa sinua käsillänsä!
— Oi, elä puhu hänestä! keskeytti Draga synkän näköisenä. — Kohta on se aika mennyttä, minkä voin kuninkaan suosiosta ylvästellä!
- Jumala meitä varjelkoon! huudahti täti Euphemia mitä suurimman kauhun vallassa, sillä hän ajatteli kai, että jos Draga menettäisi kuninkaan suosion, niin olisivat hänenkin hyvät päivänsä lopussa.
Ei, ei, sinä erehdyt, armas lapseni! Olethan vielä yhtä kaunis ja näytät yhtä nuorelta kuin monta vuotta sitten. Etkö voi enää hurmata Aleksanteria?
- On olemassa eräs keino, sanoi Draga — joka voi hurmata miestä paljon enemmän kuin naisellinen kauneus ja se on äidinrakkauden näkeminen!
- Ahaa, jos sieltä päin tuulee, sanoi vanha noita nauraen ja nosti nenänsä pystyyn, kuten metsäkoira, joka vainuaa saalista. — Oletko pahoillasi, kun et vielä kanna valtaistuimen perijää sydämesi alla?
- Oh täti, sinä kidutat minua noilla sanoilla! lausui Draga, hypähti kärsimättömänä ylös pehmoiselta sohvalta ja alkoi yöpuvussaan kulkea huoneessa edes takaisin. — Vasta eilen puhuin minä kuninkaan kanssa asiasta.
Minä luin hänen silmistään, että hänen sieluunsa oli jo alakuloisuus hiipinyt ja se voi pian kehittyä vastenmielisyydeksi.
- Ja siitäkö olet pahoillasi? huudahti täti Euphemia ja hänen rumat kasvonsa vääntyivät vielä rumempaan irvistykseen.
Kultalapseni, sinähän voit hyvin pian panna asian oikealle tolalle, jos tahdot! Tule tänne, niin annan minä sinulle hyvän neuvon! Hi, hi, se ei ole ensimäinen, joka on vienyt sinut päämaaliin!
Puolittain vastenmielisesti viskausi Draga hänen viereensä sohvalle.
Vanhus kumartui hänen puoleensa ja kuiskasi jotain hänen korvaansa.
Draga vetäytyi pois kauhistuneena ja melkein loukkautuneen näköisenä.
- Ei, ei, sanoi hän liikutetulla äänellä, muista, etten minä ole enää porvarivaimo.
Hän vaikeni ja alkoi kulkea edestakaisin lattialla. Nähtävästi olivat vanhuksen sanat tehneet häneen syvän vaikutuksen.
Kerta toisensa perään kuultiin hänen mutisevan: saksalainen kuski… komea mies…! Hän…
Vanhus katseli häntä hymyillen.
Äkkiä kääntyi Draga hänen puoleensa:
- Mutta hänhän on vaan kuski!
- Hiljaa! Minä en tahdo kuulla enää. Jätä minut! huudahti hän vihaisesti.
Hämmästyneenä ja melkein loukkautuneena nousi vanha Euphemia ylös ja lähti arvokkaana huoneesta.
Hetken istui Draga hiljaa ajatuksiinsa vaipuneena.
- Voinhan ainakin katsoa häntä lähempää, mutisi hän ja nousi.
Hän painoi sähkökelloa ja lausui sisääntulevalle kamarineidille:
- Valjastakaa minun hevoseni! Ivan Rykov saksalainen tulee ajamaan!
Mutta sinä tulet heti takaisin minua pukemaan!
Draga pukeutui ihastuttavaan kesäpukuun joka oli harmaasta läpinäkyvästä silkistä.
Sitte pani hän päähänsä pienen olkihatun, josta riippui harmaa huntu; hän oli juuri lopettanut pukeutumisensa, kun tultiin sanomaan, että vaunut olivat portaiden edessä.
Alisella portaalla seisoi saksalainen Ivan Rykov loistavassa livreessä.
Tämä oli heti puettu hänen päällensä, kun hän oli Nicodemin kanssa tullut Tapschideriin.
Mustatukkaisen miehen jäntevä, ihailtava vartalo näytti erittäin komealta ruumiinmukaisessa puvussaan ja kultanauhoissaan.
Ehdottomasti katsoi kuningatar häneen seistessään muutamien askelien päässä hänestä.
Dragan täytyi myöntää itselleen, että Euphemia ei ollut liioitellut väittäessään, että hän oli komea mies, ja että saksalaisessa oli jotakin, jota eivät naiset voineet vastustaa.
Kalpeat, rohkeat kasvot, joita kaunistivat mustat viikset, notkea, mutta voimakas vartalo, vilkkaat silmät — tämä kaikki teki sen, että Draga jonkunmoisella mielihyvällä suuntasi katseensa mieheen, vaikkei tämä ollutkaan muuta kuin kuski, palvelija, joka Dragan silmissä oli tuskin ihminenkään.
- Ivan Rykov, sanoi hän nyt, mennen lähemmäksi häntä, jotta voimakkaan parfyymin täytyi huomata tuo toinen — teidän tulee tänään näyttää taitoanne.
Luuletteko tyydyttävästi voivanne ohjata unkarilaisia hevosia, niin että minä voin luottaa niihin.
- Minä olen ne lannistanut, teidän majesteettinne! vastasi Rykov varmalla äänellä. Nyt ne tottelevat minun kättäni, ohjasinpa minä niitä miten tahansa. Teidän majesteettinne voi huoletta uskoa itsensä minun huostaani.
- No, sitte teen minä pitemmänkin matkan, sanoi Draga. — Mutta tunnetteko teitä Tapschider-metsässä?
- Anteeksi, teidän majesteettinne, mutta oikea kuski aavistaa vaistomaisesti oikean tien! vastasi valekuski murteellisella Serbian kielellä. — Ehkä teidän majesteettinne tahtoo suunnilleen sanoa, minne teidän majesteettinne haluaa, niin minä kyllä löydän oikean tien.
- Päämaali? vastasi Draga nauraen. — Minun matkallani ei ole tällä kertaa päämaalia eikä tarkoitusta.
Minä tahdon nauttia metsän puhtaasta ilmasta ja syvästä siimeksestä.
Mutta sanokaa minulle, tehän olette saksalainen, Ivan Rykov?
- Teidän palvelijanne, teidän majesteettinne! Ennen olin ruhtinas
Orloffin palveluksessa.
- Minä tiedän sen. Veljeni on siitä kertonut. No, jos olette uskollinen ja luotettava, niin löydätte onnenne minun palveluksessani.
- Minä tiedän, että teidän majesteettinne tekee minut hyvin onnelliseksi! vastasi Rykov ja katsoi ylös tulisilla silmillään, sytyttäen tulen Dragan kasvoille.
"Tämä mies ei puhu kuten sivistymätön, raaka ihminen!" ajatteli Draga. "Ehkä on hänellä oma historiansa? Varmaa on, ettei hän aina ole ollut se, miltä nyt näyttää."
Joukko palvelijoita seisoi lähellä tämän keskustelun aikana kuningattaren ja hänen kuskinsa välillä ja monta kateellista katsetta heitettiin Ivan Rykoviin.
Sillä lyhyellä ajalla, jonka hän oli oleskellut Tapschiderissä, oli hän ehtinyt saada jo paljon vihollisia. Mutta niinhän käy kaikille, joiden onnistuu päästä hallitsijain suosioon.
Ivan Rykov näytti kumminkin ottavan asian aivan kylmästi, sillä hän ei edes katsonutkaan palvelijain puoleen.
- Ojentakaa minulle kätenne, Rykov, ja auttakaa minut vaunuihin, ne ovat vähän liian korkeat! sanoi Draga.
Samalla kiinnitti Dragan huomion eräs kuva, joka äkkiä ilmestyi hänen eteensä ja täytti hänen sielunsa ajatuksilla, jotka olivat hänelle aivan uusia.
Vaunut seisoivat avoimella paikalla linnan edustalla, jota puut ympäröivät.
Puolipimeästä puistosta astui hitaasti kaksi henkilöä, jotka kuiskaten puhuivat keskenään ja näytti siltä, ettei mikään maailmassa voinut heitä niin huvittaa kuin se keskustelu, joka oli käymässä ja joka veti heidät niin lähelle toisiaan.
Ne olivat kuningas Aleksanteri ja nuori Helena, Dragan sisar.
Aleksanteri kulki Helenan rinnalla niin joustavasti, ettei Draga juuri koskaan ollut nähnyt häntä sellaisena.
Hänen kasvoissaan oli hellä, uneksiva ilme ja hänen huulillaan sisällisen hyvinvoinnin väre, joka hämmästytti Dragaa.
Helena oli puettu valkoiseen kesäpukuun, joka tosin oli hyvin yksinkertainen, mutta vaatetti häntä hyvin.
Hän oli painanut alas päänsä, jota kastanjanruskeat kiharat ympäröivät ja näytti melkein hartaudella kuuntelevan kuninkaan sanoja.
Vasta sitte, kun molemmat olivat tulleet aivan lähelle Tapschideriä, katsoi Aleksanteri ylös ja heikko huudahdus pääsi hänen huuliltaan.
Dragalta ei jäänyt huomaamatta, että sisarensa samalla säpsähti ja punastui, kuin olisi hänet keksitty jostain pahasta.
Eikä tuo nuori tyttö ollut kumminkaan mitään tehnyt, josta hänen olisi tarvinnut hävetä tai joka olisi antanut aihetta pienimpäänkään moitteeseen.
Kuningas meni kiireesti puolisonsa luo, tarttui kohteliaasti hänen käteensä ja vei sen huulilleen.
- Mitä, aiotko lähteä ajelemaan, Draga? kysyi hän.
— Ja ilman minua?
Vaikkei Dragalla tänä aamuna ollut vähintäkään aikomusta ottaa kuningas mukaansa ajelemaan — eihän hänestä olisi ollut mitään hyötyäkään, niin käänsi hän kuitenkin asian toisin päin ja vastasi ärtyisellä äänellä:
- Kun pidit parempana mennä ulos ilman minua, niin, vielä enemmän, toisen seurassa, niin sallitaan kai minun ilman sinuakin lähteä ulos.
- Toisen seurassa? huudahti Aleksanteri. — Sinä unohdat, että tämä toinen on sisaresi! Muuten emme lähteneetkään linnasta yhdessä, lisäsi hän, vaan tapasimme sattumalta puistossa.
- Minä annan täti Euphemian toimeksi, puhisi Draga melkein tylysti, kääntyen sisareensa, että hän pitää sinua silmällä! Ei sitä tavallisesti mennä niin varhain yksin metsään. Mene heti huoneeseesi! Huomaan, että se wieniläinen nainen, jolle sinut uskoin, ei ole likimainkaan antanut sinulle sitä kasvatusta, jota toivoin.
Ja nyt kuninkaani, jatkoi hän hymyillen Aleksanterin puoleen kääntyen, samalla kun Helena seisoi hiljaa ja jäykkänä eikä voinut ymmärtää, mitä pahaa hän oli tehnyt, että sisarensa viha saattoi noin nousta — nyt herrani ja puolisoni, pyydän sinulta vähän lomaa.
Tahdon koetella uusia hevosiani ja samalla nähdä onnistuuko Ivan Rykovin, jonka ruhtinas Orloff ystävällisesti minulle lähetti, kesyttää noita hiukan rajuja hevosia. Hyvästi siis, ystäväni, me tapaamme toisemme aamiaispöydässä.
Tunnin perästä olen tullut takaisin! Siihen asti saat tyytyä tähän suudelmaan.
Ja aivan hoviväen silmäin edessä löi hän kätensä hänen kaulaansa, veti hänet rintaansa vasten ja suuteli, katsoen hänen päänsä ohi Ivan Rykoviin nähdäkseen, minkä vaikutuksen hyväilyt tekivät häneen.
Mutta Ivan Rykov seisoi siinä hiljaa kuin kuvapatsas.
Hän ei silmiäänkään väräyttänyt.
Hän katsoi suurilla, tulisilla silmillään puiden varjoon.
Draga repäsi itsensä irti puolisonsa syleilystä ja seuraavalla hetkellä istui hän jo vaunuissa nojaten hymyillen sen silkkityynyille.
Ivan Rykov oli asettunut hänen taaksensa.
Kuningattaren pään päällitse hoiti hän ohjaksilla hevosia, jotka jo kauvan olivat kärsimättömästi raapineet maata kavioillaan.
Kuningas viittasi puolisolleen ja poisvierivät vaunut katosivat korkeiden puiden taa.