KAHDEKSASNELJÄTTÄ LUKU.
Kuningattaren ryöstö.
Yhä syvemmälle ja syvemmälle painuivat vaunut pimeään metsään. Puiden välissä kehräsivät auringon säteet kultalankojaan.
Syvälle painuivat puiden latvat kuningattaren yli, joskus niinkin syvälle, että hänen täytyi taivuttaa kaunista, ylpeätä päätänsä, etteivät nuo kauniit, viheriät lehdet ottaisi kiinni.
Hevoset näyttivät tuntevan mestarin käden.
Ne juoksivat nopeassa, mutta tasaisessa ravissa.
Kaksi tuntia kesti matka ja vaikka Draga alussa oli istunut hiljaa, niin alkoi hän vähitellen jutella Ivan Rykovin kanssa.
Hän antoi hänen kertoa saksalaisesta kotipaikastaan ja sen Rykov teki jonkunmoisella runollisuudella.
Yhä enemmän ja enemmän alkoi hän huvittaa Dragaa, ja kuta enemmän hän miestä tarkasteli, sitä enemmän hänelle selvisi, ettei täti Euphemia ollut antanut hänelle niinkään tyhmää neuvoa.
- Tämä oli ihana matka! huudahti Draga, kun hän taas läheni Tapschiderin huvilinnaa. Tekisipä todellakin mieleni tehdä tämä matka vielä kerran kuutamolla!
Sillä sen täytyy olla vielä ihanamman silloin kun metsä on yksinäinen, kuun ja tähtien valaisema!
- Kuulkaa nyt! Ivan Rykov, kuinka olisi, jos illallisen jälkeen odottaisitte taas minua vaunujen kanssa?
- Teidän majesteettinne tarvitsee vaan käskeä, vastasi saksalainen — ja minä vaan tottelen!
- Hyvä, silloin käsken minä teitä tänä iltana yhdeksän tienoissa olemaan vaunujen kanssa valmiina suurella käytävällä, joka vie linnasta ympyrälle! Kuninkaan ei tarvitse tietää tästä matkasta.
Lähetettyään kuskin pois, meni Draga Aleksanterin luo tämän työhuoneeseen.
Hän löysi hänet istumassa kirjoituspöytänsä ääressä, pää käden varassa ja otsalla kuvastui syvä suru.
Aleksanteri vaan huokasi ja kääntyi pois.
- Kuinka on laitasi? kysyi Draga. — Mikä nyt taas tekee sinut noin surulliseksi?
Silloin tarttui Aleksanteri äkkiä vaimonsa käteen, painoi sen rintaansa vasten ja huudahti katsoen ylös puolisoonsa:
- Oi Dragani, miksi et tyynnytä minun tulista haluani, jommoista en ole tuntenut koskaan elämässäni! Miksi et anna minulle perillistä.
Mutta minä olen hullu ihminen! jatkoi kuningas, nousi ylös ja sulki kauniin naisen syliinsä. — Mielelläsi kai sinä karkoittaisit sen surun, jos vaan voisit!
Eihän ihminen voi muuttaa luonnon järjestystä.
Me emme voi väkisin ottaa siltä sitä, mitä se ei vapaaehtoisesti meille lahjoita.
Mutta, Dragani, me emme saa epäillä, meidän pitää toivoa parasta ja rakastaa toisiamme, rakastaa kuumasti, ettemme jäisi yksin ainiaaksi!
Kun kuningas muutamia minuutteja myöhemmin oli taas huoneessaan ja täti
Euphemia tuli sisälle, juoksi Draga häntä vastaan ja sanoi innokkaasti:
- Nyt minä olen sen päättänyt! Kuningas tahtoo välttämättömästi perillisen — no, hän saakoon sen!
Aviorikos ja petos luovat sen yhdessä.
Illallisen jälkeen vetäytyi Aleksanteri takaisin huoneisiinsa.
Draga heitti viitan hartioilleen, riensi alas takaportaita ja oli pian suurella käytävällä, jossa vaunut häntä odottivat.
- Yö on kaunis, sanoi hän Ivan Rykoville, nousten ylös vaunuihin. —
Tähdet loistavat ja kuu nousee pian.
- Tähdet suosivat Serbian kaunista kuningatarta, vastasi Ivan Rykov.
Mutta vaikka yö olisi vielä pimeämpi, voi teidän majesteettinne kuitenkin luottaa minuun.
Minä vien varmasti teidät perille.
Perille! Tätä sanoessaan nauroi hän ja näytti vahvoja valkoisia hampaitaan.
- Eteenpäin siis! käski Draga ja seuraavassa tuokiossa vierivät vaunut metsään.
Näytti siltä, kuin olisi hevosia yllyttänyt sama seikkailunhalu kuin kaunista kuningatartakin, jota ne vetivät.
Puut lensivät ohi. Niistä näytti kasaantuvan yhä taajempi metsä hänen ja Tapschiderin huvilinnan välille.
Yhä syvemmälle metsään vierivät vaunut.
Järviä pilkisti siellä täällä ja katosi jälleen. Siellä ja täällä oli risti, jonka ohi vaunut kiireesti kiitivät.
Mutta ihmeteltävällä taidolla ohjasi Rykov hevosia, jotka tottelivat jokaista ohjasten nykäystä.
Äkkiä kimmelsi avara veden pinta Dragan hämmästyneitten silmäin edessä.
Täällä ei hän ollut koskaan käynyt. Ei koskaan ollut hän ajelumatkoillaan käynyt täällä päin. Sen luuli hän varmasti tietävänsä. Täällä oli hurmaavan yksinäistä.
Viheriä ruohokenttä, joka ulottui pitkin rantaa, tarjosi lepoa.
Ainoastaan kuu, joka kuvastui leveässä joessa, käytti olevan pantu tämän seudun vahdiksi, mutta se oli mykkä vahti, kärsivällinen vahti.
- Se on Tonava — sen täytyy olla Tonava! huudahti kuningatar.
Pysäyttäkää tähän, Ivan, tässä tahdon minä vähän levähtää.
Nykäys ohjaksiin ja hevoset seisoivat hiljaa.
Seuraavalla sekunnilla hyppäsi Ivan alas kuskipenkiltä ja auttoi kuningatarta astumaan alas.
Hän nojasi Rykovin jänteviin käsivarsiin ja antoi melkein nostaa itsensä vaunuista.
- Täällä on ihmeen kaunista, vai mitä! sanoi hän puoliksi kuiskaten ja piti vielä kovasti kiinni hänen käsivarsistaan. — Ja minä luulen todellakin, että me olemme ainoat ihmiset täällä!
- Ihan varmaan, vastasi Rykov. — Ei ole yhtään taloa näkyvissä, ei nouse savu mistään.
Eikö teidän majesteettinne pelkää tällä pimeällä, yksinäisellä paikalla?
- Minäkö? En! Minä en tunne ollenkaan pelkoa, vakuutti Draga. — Ja sittehän olette te, Rykov rinnallani — eikö niin, tehän suojeleisitte minua, te kohtaisitte rohkeasti kaikki vaarat, jotka minua uhkaavat?
- Oh, tietysti minä sen tekisin, vastasi Rykov.
- Kiitos näistä sanoista! sanoi Draga, kääntyi häneen päin ja meni aivan lähelle häntä. — Minä pidän teistä, Rykov.
Minä pidin teistä heti, ensi hetkestä, kun veljeni toi teidät luokseni!
Oi, minulla on niin vähän ystäviä hovissa.
Monet salaiset viholliset minua ympäröivät.
Jos tietäisin, että te olette mies, johon minä voin luottaa, niin olisin hyvin onnellinen!
- Minä olen mies! vastasi hän, joka Tapschiderissä kutsui itseään Ivan Rykoviksi. — Teidän majesteettinne ei ole suinkaan erehtynyt minun suhteeni.
Minä olen ihminen, joka kaikissa oloissa pidän sen valan, jonka olen vannonut.
- Mutta ettehän te ole vannonut minulle mitään valaa, ette vielä ainakaan, vastasi Draga. Mutta, sepä on hurmaava ajatus. Minä otan vastaan teidän Valanne, Rykov! Polvistukaa tässä eteeni ja vannokaa uskollisuuden vala!
Hetkeäkään vitkastelematta polvistui tuo komea, hoikka mies ja nostaen kätensä juhlallisesti ylös ja katsoen tähtiin sanoi hän heleällä äänellään:
- Minä vannon, että olen valalleni uskollinen ja lupaan teille, teidän majesteettinne, että annan täällä metsässä todistuksen uskollisuudestani.
- Kiitos, Rykov! kuiskasi Draga ja kumartui hänen puoleensa.
Seuraavalla hetkellä kosketti hän huulillaan hänen otsaansa ja aivan kuin olisi hän odottanut tätä ystävällisyyttä, löi kuski nyt kätensä kuningattaren ympärille ja painoi hänet rintaansa vasten.
- Onko sinulla rohkeutta seurata minua? kuiskasi Rykov.
- Ohjaa sinä minua, kuiskasi Draga. — Minä seuraan sinua, vaikka minne, minä kuulun sinulle.
- Tule sitte! vastasi hän ja antoi hänen hitaasti vaipua maahan.
Mutta hän piti vasemman kätensä Dragan ympärillä ja tämä käsi oli kuin rautakahle hänen ruumiinsa ympärillä.
Draga oli tällä hetkellä tietämättään jo vanki.
Oikealla kädellään osoitti Rykov virtaa, jonka keskeltä näkyi jotain leveää ja tummaa.
- Tuonne pitää meidän mennä! kuiskasi hän kauniille naiselle, jonka rinnassa oli syttynyt voimakas intohimo, niin että hän oli kokonaan miehen vallassa. — Tuolla kaukana on yksinäinen saari.
Tästä rannalta löysin venheen. Anna minun viedä sinut yli tuonne toiselle puolelle!
Siellä olet sinä minun!
Hän epäröi hetken.
Häneltä ei varmaankaan puuttunut rohkeutta, mutta hän huomasi nyt, että oli liian äkkiä heittäytynyt vieraan miehen valtaan.
- Vaunut! sanoi hän, äänessä heikko vastarinta, sanoakseen vaan jotakin. — Eikö hevoset mene takaisin kotiin?
- Hevoset seisovat siinä, mihin ne ovat käsketyt seisomaan! vastasi valekuski tyynellä ja varmalla äänellä.
Ne tietävät, että niiden tulee odottaa herraansa. Mehän tulemme takasin parin tunnin perästä.
Sitte vien minä sinut heti takasin linnaan, eikä kukaan saa tietää tämän yön salaisuuksia.
- Eikö kukaan? huudahti Draga epäillen ja syvän liikutuksen vallassa, antaen katseensa upota hänen mustiin silmänsä, kuin tahtoisi hän lukea toisen sisimmän sielun. — Tiedätkö myös, Ivan Rykov, että mies ei voi tehdä häpeällisempää tekoa, kuin että hän pettää naisen, joka on antautunut hänelle?
- Minä tiedän sen ja vannon, etten koskaan petä sitä naista, jonka rakkauden olen saanut.
- Hyvä, ota minut sitte mukaasi! huudahti Draga ja heittäytyi hänen rintaansa vasten.
Niin, minä tulen kanssasi!
Tuo venhe kulettaa meidät yli Tonavan pinnan. Minä tulen mukaasi, vaikka se olisi minun turmioni!
Hän melkein kantoi Dragan venheeseen, joka oli rannalla.
He astuivat pieneen venheeseen.
Ivan Rykov tarttui airoihin.
Samassa kun venhe joutui virran pyörteeseen ja liukui alas jokea, lensi varis ruohikosta ja häiritsi epämiellyttävällä kirkumisellaan yön hiljaisuutta. Draga säpsähti.
Variksen raa'unta tuntui hänestä pahaa ennustavalta.
Hän joutui äkkiä tuskan valtaan ja kurkku tuntui kuristuvan kokoon.
Oi, mihin seikkailuun olikaan hän antautunut! Mitä, jos tämä Ivan Rykov ei ansaitseisikaan hänen luottamustaan! Tai vielä pahempaa, jos hän olisi vaarallinen, ilkeä, halpamainen ihminen, ehkä murhaaja, joka aikoi murhata hänet saadakseen hänen koristeensa, jotka hänellä oli päällään tai hänen kullalla täytetyn kukkaronsa.
Silloin, silloinhan hän olisi hukassa! Sillä venhe keinui jo keskellä virtaa ja aallot kulettivat sitä kiireesti, kuin olisivat ne olleet saksalaisen nöyriä palvelushenkiä, laajan, mustan virran yli saarta kohti.
Venheen pohja karusti jo saaren rantahiekkaa vasten ja Dragan seuralainen kääntyi kuningattaren puoleen sanoen:
- Me olemme perillä!
Hän tarjosi Dragalle kätensä auttaakseen häntä ylös venheestä.
Mutta Draga seisoi liikkumattomana.
- Mikä saari tämä on? kysyi hän. — Eikö täällä todellakaan asu ketään.
- Ei, ei yhtään ihmistä, vakuutti kuningattaren seuraaja. — Muuten en totisesti olisi tuonut teidän majesteettianne tänne.
- Mutta onko se aivan varma? kysyi Draga levottomana. — Ehkä noiden tummien pensasten takana väijyy ryöväreitä, ehkä noiden vanhojen puiden takana on meidän turmiomme?
- Ryöväreitä? vastasi mies hymyillen. — Kuningas Aleksanterin kunniakkaan hallituksen aikana ei kai Serbiassa enää olekaan ryöväreitä.
- Siinä erehdyt, ystäväni, vastasi hänelle Draga, ja väristys kävi läpi hänen ruumiinsa. Tosin on kuningas Aleksanteri tehnyt paljon hyvää sittekun hän astui isänsä valtaistuimelle, mutta ei hänen ole kuitenkaan onnistunut lopettaa ryöstöjä Serbiassa.
Varsinkin löytyy mies, jonka nimi on pelätty niin laajalla alalla, kuin Serbian kieltä puhutaan, mies, jonka pelkällä nimellä äidit pelottavat lapsiaan.
En ole koskaan nähnyt häntä, enkä tahdokaan, että hän koskaan tulisi tielleni.
Se mahtaa olla hirmuinen ihminen, se Mustain vuorten ryöväri, Demeter
Banjaluki.
Komean miehen kasvoilla heitti kuu loisteensa. Hän oli liikkumaton kuin kuvapatsas.
Ei värähdystäkään hänen kasvoillaan, ei hymyä hänen huulillaan.
Tyyneesti ja lujasti katsoi hän kuningattareen.
Mutta seuraavalla hetkellä meni hän lähelle Dragaa, löi kätensä hänen ympärilleen ja veti hänet ylös venheestä.
- Ja etkö sitte luule, kuningatar Draga, kuiskasi hän puoliääneen, että minä voisin suojella Banjalukia vastaan?
Oh, tulisipa hän vaan, niin saisi hän nähdä, että tässä on vastustaja hänen veroisensa!
Sillä minä olen yhtä rohkea kuin tuo Demeter Banjaluki, yhtä vahva kuin hän.
Minä voisin ehkä tulla yhtä rajuksi ja vaaralliseksi kuin hän.
Ennenkuin kuningatar vielä ennätti vastata, oli mies nostanut hänet venheestä ja hyppäsi rannalle pitäen häntä käsivarsillaan.
Hän kantoi Dragaa ja tämä tunsi, kuinka hänen jäntevät käsivartensa kiertyivät hänen ympärilleen ja kykenivät kyllä suojelemaan häntä.
Ne silmäykset, jotka Rykov heitti mustista silmistään, olivat hänestä kyllin voimakkaat sokaisemaan jokaisen, joka tällä hetkellä yrittäisi lähestyä häntä.
Tämä intohimoinen nainen, jossa itsessään oli niin paljon tahdonvoimaa, tunsi olevansa turvassa voimakkaan miehen suojassa ja sai rohkeutta hänen itsetietoisista sanoistaan.
- Minne sinä kannat minut? kuiskasi hän Rykoville, kun tämä juoksi yhä kauvemmas saarelle.
- Sinne, missä saamme olla yksin! Tai ehkä et tahdo olla yksin minun kanssani?
Draga hiipi aivan lähelle häntä, mikä oli selvänä vastauksena.
- Tuonne! huudahti hän, osoittaen erästä vanhaa muuria, joka aavemaisena nousi kuutamossa jonkun matkan päässä heistä. — Tuolla voimme olla huoletta.
Se on vanha raunio. Se on asumaton, eikä sinne ihmisjalka koskaan astu.
Siellä ei ole todistajia, ei ihmissilmää, joka meitä huomaa, ei korvaa, joka kuulee kuiskeemme!
Draga antoi hänen viedä itsensä.
Salaisesti myönsi hän itselleen, että tämä oli todellakin uskallettu seikkailu, johon hän oli antautunut.
Mutta hänellä ei ollut enää valtaa itsensä yli.
Rykov oli tullut eräälle ovelle vanhassa tornimuurissa.
Se oli vaan vedetty kiinni.
Hän potkaisi sen auki jalallaan ja osoitti kapeata porrasta, joka vei torniin.
Kylmä, ummehtunut ilma löi vasten Dragan kasvoja.
Hän kuuli epäilyttävää ratinaa, jonka luultavasti sai aikaan joku yöllinen eläin, joka siellä oleksi.
Hän voitti vastenmielisyyden, joka tahtoi häneen hiipiä.
Sen sijaan hiipi hän lähemmä Rykovia ja antoi tämän viedä hänet ylös portaita.
Rykov riensi eteenpäin hänen kanssaan pitkin kivitettyä käytävää.
Sen päässä oli ovi, jonka hän taas aukaisi ja nyt he olivat eräässä tornikamarissa, jonka kapeat ikkunat olivat rautaristikolla peitetyt, mikä muistutti vankilaa.
Mutta Rykov ei antanut hänelle aikaa kysymyksiä tekemään, miettimään eli antautumaan synkkäin aavistusten valtaan.
Nopealla liikkeellä veti hän Dragan puoleensa.
Mutta hänen kasvonsa olivat yhtä kalpeat, hänen verensä ei virrannut suonissa entistään nopeammin.
- No suutele minua sitte! kuiskasi Draga hänelle.
Unohda, että minä olen sinun hallitsijasi, nyt olen minä vaan nainen, enkä tahdo olla muuta kuin sinun omasi!
Kuningatar Draga on sinun!
- Niin, hän on minun! huudahti vale-saksalainen äkkiä äänellä, joka tunkeutui Dragan korviin kuin pasuunan ääni ja pani hänet värisemään.
Hän kuuluu minulle enemmän kuin hän itse aavistaakaan!
Sillä hän meni niin kiltisti siihen ansaan, jonka hänelle viritin.
Draga päästi huudon.
Saksalaisen sanat, joita ei enää lausuttu vieraalla murteella, vaan puhtaalla, sujuvalla Serbian kielellä, synnyttivät hänessä kamalan aavistuksen.
Hänen silmänsä jäivät selälleen ja saivat kauhun ilmeen.
- Ihminen! huudahti hän. Kuka sinä olet? Mitä uskallat sinä tehdä?
Vaikka Draga oli kauhun vallassa, ei hän kumminkaan kadottanut mielenmalttiaan. Hän ei ollut sellainen luonne, joka helposti antautuu.
Hän ojensi itsensä suoraksi ja katsoi häneen käskevällä ilmeellä.
- Etkö tiedä, että se, mitä nyt sanoit, maksaa sinun elämäsi.
Minä olen Draga, Serbian kansan kuningatar, kuningas Aleksanterin puoliso, ja voi sinua, Ivan Rykov, kun minä huomenna tulen vapaaksi! Silloin —
Hirvittävä nauru kaikui kalpean miehen suusta ja pani Dragan vaikenemaan.
Se nauru oli kuin kuolemantuomio.
- Sinä et pääse huomenna vapaaksi, Draga Maschin! huusi vale-saksalainen hänelle. Ja Serbian kuningattarena olet jo tarpeeksi ollut!
Minun sormeni syhyvät — ne tahtoisivat karata sinun kaulaasi, Draga Maschin, ja äkkiä nousee minussa ajatus, että tekisin Serbialle hyvän työn, jos kuristaisin sinut kaikessa hiljaisuudessa ja hautaisin sinut saarelle.
- Armoa! Elä tapa minua! huusi Draga.
Mieletön kauhu valtasi hänet, kun hän näki sen suuren miehen säkenöivine silmineen tulevan vastaansa kädet ojossa, kuin aikoisi hän heti panna toimeen hirvittävän uhkauksensa.
Hän putosi polvilleen hänen eteensä, kuin kokonaan toinen, säikähtynyt ihminen ja katsoi vapisten hänen puoleensa, hän, joka vielä hetki sitte oli niin ylpeästi kerskannut olevansa Serbian ylhäisin nainen, jota ei kukaan edes katseillakaan uskaltanut lähestyä.
Mutta seuraavalla hetkellä ojensi mies itsensä suoraksi ja seisoi suorana kuin kynttilä.
Hän hengitti syvään pari kertaa, sitte laskeutui taas jäätävä kylmyys yli koko hänen olentonsa.
- Vapisetko, kun näet olevasi niin lähellä kuolemaa? huudahti hän äänessä halveksimisen sävy. — Ei, elä pelkää en minä tapa sinua.
Minä jätän sinut sellaisen kohtalon käsiin, joka on paljon pahempi kuin kuolema!
Nyt tointui Draga jälleen. Vielä kerran kokosi hän kaikki voimansa.
Hän koetti pehmittää tämän miehen sydäntä. Olikohan koskaan ollut miehen sydäntä, joka olisi voinut vastustaa hänen kyyneleitään, hänen hyväilevää ääntänsä tai niitä petollisia sanoja, joita hän taisi kuiskata.
— Kuule minua sinä ihmeellinen ihminen! kuiskasi hän, ja kyynel toisensa perästä putosi hänen poskilleen. — Minä en tiedä kuka sinä olet, en tiedä, millä olen ansainnut vihollisuutesi. Sano se minulle! En ole koskaan ennen nähnyt sinua, enkä ole siis voinut tehdä sinulle mitään pahaa.
Ehkä olen tehnyt pahaa jollekin, joka on sinua lähellä.
Mutta olkoon tämä kuka tahansa, niin voi kuningatar Draga hyvittää sen, mitä Draga Maschin on rikkonut.
Mutta mistä tulet sinä ja mikä toi sinut minua hoviini?
- Kukako toi minut luoksesi? huudahti kalpea mies nauraen. — Sen teki sinun oma veljesi.
Mutta älä suutu häneen siltä! Se tyhmeliini ei tiennyt mitä teki, sillä minä petin hänet.
Ja tahdotko todellakin tietää, kuka minä olen? No kuule sitte: Puhuit äsken eräästä miehestä, jonka nimi yksistään riitti peloittamaan lapsia, joka pani naiset kauhun valtaan ja miehet vapisemaan, henkilöstä, joka johti ja vallitsi Serbiassa yhtä esteettömästi kuin sinun näin nolosti petetty puolisosi, miehestä, joka on kuningas metsissään, vapauden kuningas, toiminnan kuningas — juuri se mies olen minä, Demeter Banjalukiksi minua kutsutaan, Mustain vuorten ryöväriksi.
Parahtaen painui Draga taaksepäin, kun tämä kammottava nimi kaikui hänen korvissansa.
Hänen muutoin niin voimakas luonteensa oli järkytetty juuriaan myöten.
Hänestä tuntui, että hän oli pyörtymäisillään, mikä ei ollut hänelle vielä koskaan ennen tapahtunut.
Hänen silmissään musteni.
Hän pyörtyi! Päänsä vaipui hitaasti alaspäin ja valkoinen otsa kävi kylmään kivilattiaan siinä huoneessa, johon ryöväri oli hänet vienyt.
Kuinka kauan hän sillä tavoin makasi polvillaan paljaalla lattialla, musta tukka hajallaan, sitä ei hän itsekään tiennyt, kun hän taas nousi ylös.
Hän ei uskaltanut katsella ympärilleen. Mutta kun hän vihdoinkin teki sen, oli hän yksin ja ovi oli suljettu.