YHDEKSÄSNELJÄTTÄ LUKU.
Wieniläinen ihmiskauppias.
Demeter Banjaluki meni takasin rannalle, johon hän oli jättänyt venheensä.
Kun hän lähestyi pajupensaita, taipuivat ne kahtia ja miehen pää näyttäytyi kuun valossa, joka juuri tuli näkyviin repaleisten pilvien lomasta.
Se, mikä tässä miehessä enin pisti silmiin, oli, että hänellä ei ollut ollenkaan hiuksia.
Kallo oli sileä, kuin olisi se partaveitsellä ajettu.
Kasvoista pisti esiin pitkä, terävä nenä, joka ehdottomasti muistutti ryöstölinnun nokkaa.
Silmät olivat viekkaat, vedenharmaat.
Nämä silmät katselivat nyt ystävällisesti Demeter Banjalukia.
Tämä kuuli nimeään mainittavan ja pysähtyi.
- Tekö se olette, Matias Sperber? Hyvä, että tulitte aikanaan!
- Kuten tiedätte, Demeter Banjaluki, olen minä aina paikallani, vastasi Matias Sperber, ryömien pajupensaasta ja ojentausi täyteen pituuteensa — kun on kysymys rahojen ansaitsemisesta!
Teidän kanssanne on minun siis tehtävä se kauppa, jonka tähden tulin tänne.
Ne herrat Belgradissa, joiden luo juutalainen Mandelblüt neuvoi minua, eivät sanoneet mitään muuta kuin että minun tänään, hämärän tultua, oli ilmestyttävä tänne kuolleitten saarelle.
Täällä annettaisiin minulle tarkempia tietoja.
- Mutta, kyllä kai ne teille sanoivat, millaisesta kaupasta on kysymys? kysyi Demeter Banjaluki.
- No niin, kyllä he viittailivat siihen suuntaan, että minä täältä saisin kauniin naisen, jonka saisin ottaa mukaani Wieniin.
- Ja kuka se nainen on, joka täällä annetaan teidän käsiinne, ovatko ne herrat siellä Zornin talossa siitä puhuneet?
- Ei sanallakaan! vakuutti naisten kauppias. — Eikähän se minua itse asiassa liikutakaan, kuka hän on ja mikä hänen nimensä on.
Jos hän vaan vapaaehtoisesti seuraa, niin —
- Entä jos ei hän seuraisi teitä vapaaehtoisesti, kysyi Banjaluki — luopuisitteko sitte loistavasta kaupastanne!
Ennenkuin te vastaatte minulle, tahdon sanoa teille, ettette elämässänne ole nähnyt kauniimpaa naista.
- Se kuuluu joltakin! sanoi Sperber ja hieroi käsiään tyytyväisesti myhäillen.
No, jos ei hän seuraa minua vapaaehtoisesti, niin on kyllä keinoja, joilla hänet taivutetaan vastoin tahtoansakin.
Minulla on mukanani kaksi kovakouraista miestä, joihin voin ehdottomasti luottaa.
Sillä minä olen jo aavistanut, että tässä on kysymys naisen ryöstöstä.
Se on tosin ilkeä juttu, sillä jos se tulisi ilmi —
- Tuhat tulimmaista, saatte uskoa, Demeter Banjaluki, että meitä tyttökauppiaita ahdistetaan nyt kuten verikoiria ja uhataan, että meidän liikkeestämme tehdään loppu.
Se tahtoo sanoa, meidän täytyy olla varovaisempia ja taitavampia kuin koskaan ennen.
- Mutta vaikka kukistaisivat kaikki muut, — Matias Sperberiä eivät ne saa kiinni!
Ne tekevät hyväkseni enemmän kuin tarvitseisikaan ja jos minulle joskus kävisi hullusti, niin järjestävät ne kyllä taas asiani.
Siis, puhu suoraan, Demeter Banjaluki, kenestä on nyt kysymys?
Enpä olisi koskaan luullut tällä saarella löytäväni ihmistä, kaikista vähimmän tyttöä eli naista, joka kelpaa minun liikkeeseeni!
- Näettekö tuon vanhan tornin tuolla kaukana? kysyi Demeter Banjaluki.
— Menkää sinne! Ovi on vaan kiinni lykätty ja helposti pääsette sisälle.
Sitte on ylhäällä katon rajassa toinen ovi, ette voi erehtyä, siellä löytyy vaan se ovi.
Se ovi avataan tällä avaimella.
Tätä sanoessaan jätti ryöväri tyttökauppiaalle sen avaimen, jolla hän oli sulkenut Dragan vankeuteen.
- Siinä huoneessa, johon sitte tulette, löydätte nuoren, kauniin naisen.
Viekää hänet heti pois saarelta, vielä tällä tunnilla pitää teidän viedä hänet alukseenne, ja sitte menetätte oman nahkanne, jos ette niin pian kuin mahdollista lähde saaliinenne Serbiasta ja pakene Itävaltaan.
Kuinka sitte voitte viedä hänet Wieniin, ilmaisematta itseänne, se on teidän oma asianne.
Mutta teidän täytyy valmistautua siihen, että hän tekee kovaa vastarintaa.
- Vastarintaa? tirskui Matias Sperber ja veti pitkää nenäänsä. — Ha, ha, sellaista minä en pelkää.
Vastarinta voidaan kukistaa.
- Elkää olko liian varma, Sperber, jatkoi Demeter Banjaluki — tämä nainen panee kaikki voimansa liikkeelle päästäkseen irti teistä.
Hän lupaa teille suuria palkinnoita, joita hän sitte tietysti ei voi maksaa.
- Tuo tunnetaan kyllä! — Semmoiseen ansaan en minä tartu.
- Hän sanoo myöskin olevansa hyvin vaikuttava henkilö.
Vihdoin väittää hän suorastaan olevansa Serbian kuningatar.
- Ha, ha! Silloin sanoisin minä hänelle, että hän on hullu! sanoi Sperber nauraen täyttä kurkkua. — Serbian kuningatar tällä yksinäisellä saarella — ha, ha, se on oivallista!
- Sanokoon hän teille mitä tahansa, houkutelkoon teitä millä tahansa päästämään itseään irti, niin olkaa järkähtämätön, Sperber, muuten syöksette itsenne perikatoon!
Sillä sen minä sanon teille, että samalla kun tämä nainen pääsee vapaaksi, koettaa hän kaikkia keinoja kostaakseen teille, eikä vaan teille, vaan minullekin, joka saatoin hänet teidän käsiinne.
- Siitä asiasta saatte olla huoletta, vakuutti tyttökauppias. — Minun käsistäni ei pääse kukaan, jonka minä kerran olen saanut kynsiini.
- Mutta me emme ole vielä puhuneet siitä, mikä on tärkeintä. Minkä hinnan tahdotte?
Wieniläinen mies otti tätä sanoessaan esille nahkakukkaronsa, jota hän kantoi vitjoissa kaulassaan ja avasi sen, jolloin Demeter näki, että se oli täynnä kirkasta kultaa.
Mutta ryöväri ei ojentanut kättään niitä ottamaan.
Päinvastoin astui hän inhoten askeleen taapäin ja sanoi tyytymättömällä äänellä:
- Olenko sitte pyytänyt teiltä rahoja? Jumala varjelkoon minua ottamasta penniäkään! Suojelushenkeni nimessä, en penniäkään tahdo käteeni!
Matias Sperber kohautti välinpitämättömästi olkapäitään, pani rahapussinsa kiinni ja pisti takin alle.
- Sen parempi, sanoi hän, sitte säästän minä rahani ja saan tavaran ilmaiseksi.
Teillä on siis nähtävästi muita syitä päästä erillenne tästä naisesta!
Niin, niin älkää valehdelko minulle, minä olen ihmistuntija.
Kun joku henkilö ei tahdo maksua siitä, mitä hän tekee, niin tekee hän sen jostain muusta syystä, joka on arvokkaampi kuin raha.
- Olkoon niin! myönsi Demeter. — Mutta minä luulen, että on parasta lopettaa nyt tämä keskustelu.
Minä lähden nyt saarelta, toimikaa reippaasti ja päättävästi Matias
Sperber!
- Kyllä, olkaa huoletta!
Luuletteko, että tulen toimeen yksin hänen kanssansa, vai otanko miehet mukaani, jotka odottavat minua venheessä tuolla pensasten takana?
Saatte uskoa, että ne ovat reippaita miehiä, joiden kyvystä olen varma; ne ovat tehneet monta hyvää saalista minun kanssani.
- Minä luulen, että on parasta, että ensin yksin koetatte, vastasi
Demeter. — Pankaa suukapula ja sitokaa kädet!
- Tämä on tehty minuutissa ja sitte ei hän voi enää tehdä vastarintaa.
- Kantakaa hänet sitte venheeseenne. —
Mutta oletteko ajatellut, kuinka saatte hänet mukaanne Wieniin?
- Oh, se käy kuin tanssi! vastasi Sperber. — Minä en voi kulkea rautatiellä, sillä rautatiematkalla tytöt, joita kuletetaan Serbiasta, — minulla on niitä jo seitsemän kappaletta ansassa — voisivat tulla yhteyteen matkustavaisten kanssa ja siitä voisi tulla ikäviä paljastuksia.
Siksi käytän minä aina Serbiassa pientä höyrylaivaa, jonka vuokraan
Wienistä ja jonka miehistö on vannonut kuuliaisuutta.
Me kuljemme siis alas Tonavaa, Budapestin ohi, Rantaportin kautta
Belgradiin.
Kaupungin lähellä on minulla pieni höyrylaivani, joka näyttää olevan siinä puita lastaamassa, ja kun viranomaiset tulevat laivalle, selitän minä, että olen ostanut puita teidän rikkaista metsistänne.
Ne seitsemän lintua ovat jo laivassa ja kun nyt olen saanut kahdeksannen venheestä höyrylaivaan, silloin nostetaan höyry ja mennään taas virtaa ylös ja — minun tavarani on tallessa.
Nämä tiedot tyydyttivät Demeteriä täydellisesti.
- Me olemme siis yhtä mieltä! muistutti Demeter.
Mutta ennenkuin eroamme, tahdon sanoa teille vielä viimeisen sanan! Jos elämänne on teille kallis, Matias Sperber, niin elkää tulko enää koskaan tälle saarelle, kun kerran olette lähteneet täältä tämän naisen kanssa!
Sen, joka astuu tälle saarelle, täytyy kuolla Demeter Banjalukin oman käden kautta.
Odottamatta vastausta, juoksi ryöväri pajupensaikkoon ja minuuttia myöhemmin oli hän venheessä, jolla hän ja Draga olivat tulleet saarelle.
Matias Sperber katsoi ivallisesti hänen jälkeensä.
- Narri! sanoi hän käheällä äänellänsä. — Minä olisin maksanut hänelle vähintäänkin tuhat frangia, ja nuo hän lykkäsi luotansa!
Näin sanoen kääntyi Matias Sperber ympäri ja meni pajupensasten ohi. Hän kulki sitä taloa kohti, missä Cyrilla muori ja Sylva asuivat ja jonka katon alla Demeter Banjalukin sydämellisesti rakastettu tytär nukkui viattomuuden levollista unta.