I.
Toripäivän jälkeen.
Toriliike oli loppunut, ja niillä, jotka olivat unehtuneet kylään niin myöhäksi iltapäiväksi, oli kiire lähtö kotiin.
Pienessä kirjakaupassa, joka enemmän oli kirjatoukan piilopaikan kuin tavallisen myyntihuoneen näköinen, oli kaupanhoitaja istuutunut levollisena työhönsä. Hän ei odottanut enää ostajia sinä päivänä.
Mutta kauvan hän ei ollut siinä istunut, ennenkuin keski-ikäinen mies astui sisään.
Ensi silmäyksellä näki hän, että se oli työmies, että pitkä parta oli hyvin hoidettu, että kasvoissa oli jotain surumielistä, sekä että vaatteet olivat kotona kudotut ja tavattoman siistit. Seuraava silmäys sanoi hänelle, että mies, huolimatta kalpeista kasvoistaan ja arvokkaasta ryhdistään, oli — humalassa.
Hän näki sen miehen jäykästä katseesta ja säpsähti sen huomatessaan. Ei pelosta, vaikka häntä suuresti kauhistuttivat humalaiset ihmiset, vaan siksi, että tuo havainto tuli niin odottamatta, ja sitäpaitsi eräästä toisesta syystä, josta hän ei silloin voinut päästä selville.
Inhottavaa on, kun raa'at kasvot paisuvat ja hehkuvat humalan vaikutuksesta, mutta kun näkee älykkäisyyden taistelevan tuota hourumaista tylsyyttä vastaan ja sortuvan, kun näkee luonnostaan sielukkaiden silmien jähmettyvän kiillottomaksi katseeksi, niin tuo on jotain niin inhoittavaa, niin kauhistavaa sille, joka ei ole siihen tottunut, että mieli nousee vallan kuohuksiin!
Juuri tätä tunsi kirjakaupan omistaja, katsellessaan ostajaa, joka kaikesta huolimatta herätti hänen mielenkiintoaan taikka, pikemmin hänen uteliaisuuttaan; sillä miehen koko ulkonainen olento, jossa ilmaantui hänen asemalleen tavaton somuus, tuntui sisältävän vastalauseen tuota tilaa vastaan, jossa hän oli, samaten kuin myöskin kasvojen ilme, joka vielä humalassakin oli niin maltillinen. Jos ei olisi nähnyt noita laimakoita silmiä ja liian ventoja polvia, olisi voinut pitää häntä työmiehen esikuvana.
Hän pyysi pientä lääkärinkirjaa, jota kansa paljon käyttää. Se oli esillä pöydällä, ja kun hän oli sen saanut, alkoi hän hyvin tarkasti selailla ja lukea sitä, kuten talonpoikien on tapana kirjoja ostaessaan. Hän tiesi, että hän oli juonut liiaksi, ja hänen joka liikkeestään näkyi, että hän koetti sitä salata. Hän tahtoi näyttää, että hän taisi sekä ajatella että puhua, seisoa ja astua, mutta se juhlallinen varovaisuus, jolla hän teki nuo konstit, osoitti selvästi, minkälaista ponnistusta ne vaativat. Tuo kaikki olisi ollut sanomattoman koomillista, jos vaan mies itsessään ei olisi niin hyvältä näyttänyt. Mutta sellaisena, kuin asian laita nyt oli, teki se häneen, joka katsoi, vielä tuskallisemman vaikutuksen. Hän pelkäsi tätä miestä vähemmän kuin tavallisia juoppoja, mutta se rikos, minkä mies oli itseään vastaan tehnyt, näytti hänestä suuremmalta.
"Luuletteko, rouva, että tästä kirjasta voi olla mitään hyötyä?" kysyi hän ja katsoi myyjään.
"En tiedä", vastasi tämä kierrellen, "luulen, että on viisaampaa kysyä neuvoa lääkäriltä."
"Minä olen mätännyt satoja kruunuja tohtoreille, eikä siitä ole sittenkään apua lähtenyt", sanoi mies hiukan kärttyisesti.
Nainen oli ääneti ja toivoi, että vieras menisi pois.
"Ei tästä kirjasta mahda suuresti hyötyä", sanoi hän taas, hetken vaiti oltuaan.
"Kenties ei", myönsi nainen väsyneellä äänellä.
"Mutta kentiesi se on usko, joka auttaa", lisäsi mies, koettaen olla leikkisä. Juuri kuin hän hymyillen katsoi naiseen, tuli hän ottaneeksi tahdottoman askeleen sivulle päin. Hän katsoi erääseen peiliin ja siveli partaansa saadakseen naisen siihen luuloon, että hän oli tehnyt tuon äkillisen liikkeen tahallaan. Sitte heitti hän naiseen nopean silmäyksen nähdäkseen, oliko tämä mitään huomannut.
Nainen oli järkähtämättömän vakavan näköinen.
"Ettekö luule, että usko sen tekee?" toisti hän ja asettui pöydän luo, koettaen vielä kerran saada itsensä vilkkaan näköiseksi.
"Saattaa tehdä", vastasi nainen,
"Arvelen, että usko se auttaa. Minä otan tämän kirjan, olkaa hyvä ja pankaa se kääröön."
Näitä sanoja sanoessaan otti hän taas askeleen sivulle päin, tointui kuitenkin heti ja vetäsi liiviänsä, ikäänkuin se olisi ollut vinossa.
Nainen nousi kääriäkseen kirjan paperiin.
"Rouva käy kainalosauvoilla?" sanoi mies kiireesti ja muuttuneella äänellä.
"Niin", vastasi kaupanhoitaja jörösti. Hänestä tuntui sietämättömältä keskustella tästä surullisesta asiasta humalaisen miehen kanssa.
"Mikä siihen on ollut syynä?" kysyi mies virkeästi ja vakavammalla äänellä.
"Tapaturma", vastasi nainen lyhyesti, luoden häneen terävän katseen.
"Vai niin", sanoi mies melkein alakuloisesti, "minä luulin, että kolotus siihen on syynä ollut, monet tulevat rammoiksi siitäkin. Eikö rouva voi koskaan tulla terveeksi?"
"En", vastasi hän tylysti.
Mies huomasi sen, pani rahat pöydälle, kumarsi ja meni, heittäen vielä pitkän silmäyksen sauvoihin.
Kirjakauppias istuutui jälleen työhönsä, mutta puolen tunnin päästä ilmaantui sama ostaja taas ovelle.
Vastatessaan hänen tervehdykseensä näytti nainen vähän kärsimättömältä.
"Rouva on hyvä ja antaa anteeksi", sanoi hän kohteliaasti, "mutta minä en ole voinut olla ajattelematta noita kainalosauvoja, ja lopulta minun täytyi tulla tänne takaisin puhumaan niistä. Minun vaimollani on ollut kolotus seitsemän vuotta ja nyt hän ei voi liikkua ilman sauvoja; rouva käy niin hyvin noilla, ja minä ajattelin, että jos voisin hankkia hänelle — raukalle — parin samanlaisia, niin olisi se suuri helpoitus hänelle. Ettekö luule sitä?"
"Sen kyllä luulen", vastasi nainen katuen äskeistä tylyyttään.
"Ja sitte minä pyytäisin, että saisin oikein katsella niitä, sillä sellaisia en ole koskaan ennen nähnyt."
Nainen ojensi hänelle toisen sauvoista, ja hän katseli sitä tarkoin.
"Niin, nämä ovat toista kuin minun vaimoraukkani!" sanoi mies ihaillen.
"Mutta hyvin kalliit ne mahtavat olla?"
"Pelkään niin olevan."
"Mutta siitä vähät; sellaiset hänen pitää kuitenkin saada! Antakaa nyt anteeksi tunkeilevaisuuteni, mutta en voinut olla kysymättä."
"Olen iloinen siitä, että kysyitte", vastasi kirjakauppias hiljaa, "teitte hyvin, kun ajattelitte sairasta vaimoanne."
"Olen aina häntä ajatellut", sanoi mies teeskentelemättömästi, ja kyyneleet nousivat hänelle silmiin, "kaikkea on koetettu, mitä ihmiskyky voi, mutta siitä ei ole apua lähtenyt."
"Surkeata on, kun äidin talossa täytyy olla sairaana", sanoi rouva katsomatta ylös.
"Kyllä kai", vastasi mies ja pudisti surullisesti päätään, "mutta ajatelkaapas, rouva, niin huono kuin hän onkin, on vaimoni itse kutonut nämä vaatteet."
Hellällä ylpeydellä kohotti hän toista takinhihaansa, ja rouva silitti sitä kädellään.
"Hyvin kaunista vaatetta", sanoi nainen.
Hän näki nyt miehen toisessa valossa, ja rohkaistuna hänen ystävällisyydestään alkoi mies kertoa — peittelemättä, kuten maalaisten on tapana — vaimon pitkällisestä sairaudesta, omista koettelemuksistaan, suruistaan ja toiveistaan, ja mitä pitemmälle hän puheessaan pääsi, sitä enemmän valtasi hänet tunteensa ja muisto siitä, kuinka hän oli kärsinyt ja tehnyt työtä ja aina koettanut pysytellä pystyssä. Katse kadotti vähitellen tylsyytensä ja ryhti tuli vakavaksi. Mutta välistä täytyi hänen koettaa pidättää kyyneleitään, sillä humala teki hänen mielensä vielä herkäksi.
Sitte hän lähti, jättäen jälkeensä ystävällisen muiston ja selvän todisteen siitä, kuinka todellinen rakkaus voi ylentää ja jalostaa kaiken, mikä on sen vaikutuksen alaisena — humalaisen miehenkin.
1884.