II.
Ramlösasta.
Oli sunnuntai.
Helsingborgin satama lepäsi peilikirkkaana, ja parvekkeelta, jossa istuimme, oli oivallinen näkyala salmen yli, jonka pinta liikkui pieninä välkkyvinä aaltoina, terävästi ja nopeasti, niin että silmiä vihloi. Kauvempana näkyi Tanskan ranta ja Helsingör ynnä uljas Kroneborg, kaikki tuon keveän, lämpöisen sumun verhossa, joka saattaa esineet näyttämään samalla niin houkuttelevan läheisiltä ja niin etäisiltä.
Meitä lähinnä, laiturin vieressä, seisoi tyhjä höyryvenhe, joka oli runsaasti koristettu lipuilla ja viireillä.
"Mikä nyt on?" kysyin minä ja osotin höyryvenhettä.
"Siinä on tullut tänne eräs tanskalainen työväenyhdistys, joka on mennyt Ramlösaan huvittelemaan."
Ramlösaan — jospa menisimme sinne syömään päivällistä?
Sanottu ja tehty. Kirsikkakori ja viiniputeli tyhjennettiin kiiruusti, ja sitte sitä lähdettiin.
Tie kulki viehättävien kesäasuntojen ja muhkeiden huviloiden välitse, ja teidän nöyrä palvelijanne keinui eteenpäin kauniissa vaunussa niin huoletonna, kuin olisi hän voinut ajaa jälkimaailmaan saakka herttaisten ystävien kustannuksella.
Ensin tietysti suuntasimme askeleemme seurahuoneelle, virvoittaaksemme maallista majaamme. Siellä juuri oltiinkin päivällistä syömässä, ja ruokasoitanto pauhasi parhaallaan. Me valitsimme paikkamme niin kauaksi siitä kuin mahdollista verannalle, josta oivallisesti voi nähdä siellä vallitsevan vilkkaan elämän. Terveysvedenjuojien hienoimmisto muodostaa täällä ikäänkuin erityisen maailman, hohtavan kirjavan maailman salonkihymyineen, uusine kesäpukuineen, iloisine pakinoineen ja vanhoine juttuineen. Nuoret naiset, jotka siellä lämpöisessä valossa käyskentelivät viileissä puvuissaan, näyttivät todellakin niin kukoistavilta, että — mitä lienevät toivoneetkin löytävänsä kylpypaikasta — terveyttä eivät ainakaan tarvinneet sieltä etsiä. Ja ylt'ympäri, alhaalla kentällä ja ylhäällä kalliolla, seisoi vanhoja puita, korkeina ja arvokkaina, niinkuin olivat seisseet siellä monta vuotta, viheriöinä ja auringon valaisemina, sill'aikaa kun allaan olivat nähneet käyskentelevän ihmispolven ihmispolven jälkeen. Kukkia, jotka olivat kuihtuneet. Perhoselämää — katoavaisuutta!
Naapureillemme tanskalaisille on tainnut tulla muodiksi huvitella kesäiseen aikaan tällä puolen salmea, ja tanskaa kuulikin puhuttavan, minne vaan kääntyi.
Päivällisen jälkeen lähdimme alas lähteelle, missä vesi kihoaa esiin jyrkästä ruosteenkarvaisesta kallionseinästä ja nuoret tytöt sitä tarjoilevat. Yksi niistä oli äskettäin ottanut ensimmäisen palkinnon muutamassa "kauneuskilpailussa", ja siltä näytti, että hän sen ansaitsi, sillä hän oli todellakin kaunis, ja valkoinen harsohuivi, jota niin yleisesti käytetään rahvaan seassa, sopi hänelle mainiosti.
Nyt ei ollut varsinainen juontiaika — tietysti — mutta tarjoella he vaan saivat, sillä vesi oli kylmää ja maistui hyvälle kesälämpimässä. Tuolla luolassa oli sitä paitsi niin viileätä kuin kellarissa.
Mitä Etretat on parisilaiselle, sitä on Ramlösa monet vuodet ollut Skånen talonpojalle. Tänne tulee hyvin syötetty tasankolainen saadaksensa vatsansa muutamia tuumia pienemmäksi ympärykseltään, tänne tulevat rikkaat tilallisten tyttäret maailman nähtäviksi. Nämä muodostavat seurapiirin puolestaan, yhtä pöyhkeän ja suletun kuin muutkin. Mutta tänne lähettävät myös kunnat vaivaishoidon kustannuksella taudin runtelemat sairaansa, enkä koskaan ole nähnyt niin monta vertaistani kainalosauvoilla eteenpäin laahautuvan kuin täällä.
Kuljimme edelleen, ylös niitä jyrkkiä portaita, jotka vievät "vuorelle", melkoisen korkealle mäelle lähteen toisella puolen. Täällä vallitsee varsinainen kansanelämä ja tänne maalaiset matkustavat sunnuntaisin viettääkseen jonkun hauskan hetken. Mäellä olevalla kentällä oli jo sellainen telme kuin markkinoilla. Karuselli pyöri musikin soidessa, häränpää sai raskaat iskunsa, ja oman vinkumisensa säestämänä teki opetettu porsas temppujansa. Mutta vielä kuului kuorma toisensa perästä ajaa vyöryttelevän pitkin tietä, ja rahvasjoukko tiheni tihenemistään.
Skånelainen huvittelee mielellään. Työmies raataa kuin juhta koko viikon, mutta sunnuntaina hän tahtoo korvata vahinkonsa. Silloin kajahtelee joka metsänrinne harmonikan räikeistä sävelistä, ja tukevat jalat pyörähtelevät tanssikenttien poljetulla tanterella.
Mutta täällä oli vähän parempaa. Täällä oli aitauksella ympäröitty rata, suuri alaltaan ja lautalattialla varustettu, vaikka paljaan taivaan alla. Soittamassa oli vinkuva orkesteri, kolmimiehinen, ja maksuna oli kymmenen äyriä tanssilta, jonka seikan pitäisi taata radan omistajalle kauniin puhtaan voiton, sillä tanssihaluisten tungos oli suuri, ja orkesteri piti kyllä huolta siitä, ett'eivät tanssit tulleet liian pitkiä. Seisoa ja levätä kesken tanssin ei siis voinut tulla kysymykseenkään. Tahdottiin tietysti saada rahoistaan täysi arvo ja tanssittiin, niin että hiki valui. Ennen kaatua kuin helpottaa!
En tiedä mitään, mikä minua niin suuresti huvittaisi, kuin seisoa hetkisen aikaa katselijana tanssilavan luona; ja moni mahtaa olla samaa mieltä kuin minä, sillä lavaa ympäröi monet monituiset rivit katselunhaluisia. Mutta ei se näyttänyt haittaavan tanssijoita. Ja siinäpä se onkin! Tuo virkistävä — olinpa vähällä sanoa mieltä ylentävä — vaikutus, jota tuntee tuollaisia luonnonlapsia katsellessaan, johtuu juuri siitä, että ne eivät vähintäkään ajattele sitä, miltä he näyttävät. He antautuvat hetken nautintoon niin täydellisesti, että me "kulturi-ihmiset" tuskin voimme sitä käsittää. Ja se se juuri antaa heidän raa'alle elämänilolleen sellaisen välittömyyden, joka melkein saattaa meidät kadehtimaan. Itsensäarvosteleminen — tuo, että ikäänkuin asetutaan ulkopuolelle itseään tutkiakseen vierain silmin itseään ja käytöstään — on jotain heille vallan tuntematonta. Sivistyneissä säätyluokissa on tuo arvostelu kitkenyt pois kaikki silmäänpistävät säännöttömyydet ja antanut yksilöille ulkonaisen yhdenmukaisuuden. Eriäväisyydet tuntuvat vaan kuni vivahduksina ja ovat syvemmällä, sivistymättömissä ne ilmaantuvat selvästi ja pinnalla. Niin, ei tarvitse mennä etemmäksi kuin tanssilavan luo huomatakseen tätä. Yksilöisyyttä ei mikään rajoita, ettekä löydä kahta paria, jotka tanssivat samalla tapaa. Täällähän oli päälle päätteeksi tanskalaisia ja ruotsalaisia sekaisin, mikä teki erilaisuudet vieläkin tuntuvammaksi. Tanskalaisen työväenyhdistyksen jäsenet olivat aivan väsymättömiä ja erosivat puheliaisuudellaan ja vilkkaudellaan meidän hitaammista tasankolaisistamme.
Tanskalaisten "daamien" puvuissa huomasi joskus jonkinmoista loistoa, jota vastoin kaikkien ruotsalaisten puvut olivat samaa maalaista kuosia, mutta tyytyväisyys oli yhtä suuri, ja kaikista näki, että he tahtoivat huvitella koko viikon vaivojen edestä.
Katsokaa tuota naista, hän on vielä nuori, varmaan joku muotiompelija, sen näkee hänen pukunsa somuudesta, jossa ilmaantuu kaunoaistia, Harjaantuneet kädet ovat asetelleet nuo reunustukset ja laittaneet tuon hatun, ja jos hänellä olisi ollut varaa maksaa noille harjaantuneille käsille, ei hän koskaan olisi tanssinut täällä. Kauniit kasvot, älykkäiksikin voi niitä sanoa, mutta kalpeat yönvalvomisesta ja työstä. Hän on seisonut ulkopuolella katselijajoukossa ja kuunnellut soittoa, siksi kuin halu olla mukana on vallannut hänet. Onhan tämä joutopäivä, ja hän on vieraassa maassa, ei kukaan hänen kauppatuttavistaan ole täällä häntä näkemässä. Ja hän tanssii — mitä se tekee? Huomenna hän jälleen alkaa työnsä polkumyllyssä, tänään hän tahtoo olla vapaa ja huvitella.
Kauan, kauan täytyy muistaa tuollaisia kasvoja. Kavaljeri? —
Tavallinen puoliherra, ken häntä ajattelee!
Kas, tuolla tulee uljas pari! Molemmat ovat päättäneet tanssia parhaiten koko lavalla. Se ei ole ruotsalaista valssia. Tanssittaja niiaa ja heiluu tasaisesti, sirosti, ja vie vakavasti naistansa. Hän pitkittää, hiljentämättä hetkeksikään, vaivatta, väsymättä ja kiirehtimättä; näyttää siltä, kuin voisi hän kestää tuntikausia. Hänen parinsa on hoikka ja soreavartaloinen; ilokseen heitä katsoo. Huopahattu, jonka kupeessa on pieni höyhen, soveltuu miehelle oivallisesti, ja hän on päivettynyt; mikähän hän lienee? Varmaankin jahtimies jossain tanskalaisessa herrastalossa! Luuletteko, että hän väsyy! Saattepa nähdä hänen keikkuvan lattialla joka-ikisessä tanssissa.
Mutta kas tuossa, vielä yksi tanskalainen pari!
Heitä saa osotella, saa puhua heistä, ja me nauramme niin, että tuskin jaksamme seistä, mutta he eivät näe mitään, eivät kuule, niin he ovat vaipuneet hetken nautintoon. Heillä ei ole ainoatakaan ajatusta ympärillään olevaa maailmaa varten, ei vähintäkään aavistusta siitä, miten auttamattoman naurettavia he ovat. Molemmat ovat nuoria. Tarkan miettimisen perästä tulee siihen johtopäätökseen, vaikka heiltä kerrassaan puuttuu kaikkea nuoruuden viehätystä. Nainen on päivänpaahtama kuin kalankaupustelija, mies kömpelö kuin keskenkasvuinen koiranpentu. He ovat kaupunkilaisia, sitä ei ole epäilemistäkään, jostain takakatujen kurjimmista hökkeleistä, yhdeltä tai toiselta laiteelta, jossa saavat koko vuoden rehmää raskaassa työssä, ja tämä on heidän suuri juhlansa. Niin — kaupungin lapsia — panen vetoa vaikka mitä, että he ovat niitä. Heissä ei ole mitään tuosta raakuudesta, joka vielä pysyy tuoreena ja terveenä. Ei, heissä on sairaalloista hempeätuntoisuutta, joka vääntää kaikki väärään, ja sitä paitsi koomillisuutta, joka sovittaa kaiken tuon vääristelyn. Mutta mikä itsetunto! Työjuhdat ovat lyöttäytyneet lomailemaan ja luulevat esiintyvänsä jonkinmoisella loistolla. Molemmat nostavat nenänsä pystyyn, miehellä on sikari hampaissa ja hatunlieri selässä, jota hän pitää koukussa. Ja koukussa ovat hänen polvensakin. Nainen pitää leukansa tanssittajan olkapään yli ja tuijottaa, silmät puoleksi ummessa, avaruuteen, samalla kun hänen laiha, likaisenruskea kätensä pitelee suurta, valkoista nenäliinaa, joka liehuu kavaljerin selässä. Nenäliinan käyttäminen on hänestä suurinta hienoutta. Ja pienillä, tipsuttavilla askeleilla liukuvat he ympäri tanssilavan. Luulisi heidän nukkuvan joka minutti, ja välistä pysyvät he samalla paikalla, pyöriä tipsutellen vaan ympäri. Kärpästen olen nähnyt tanssivan samallaista tanssia, kun ne ovat pysähtyneet ilmaan kauniina kesäiltana. Ja koko ajan pitää tanssittaja naisen kättä ojennettuna kuten laivan kokkapuuta. En koskaan ole nähnyt kahden olennon niin tylsätuntoisesti kestävän sysäyksiä, sillä ei hetkeksikään kadonnut tuo muuttumaton onnellisuudenhymy heidän kasvoistaan.
Mutta mitä tämä? Meidän oma kuskimmehan tuolla myös on pyörähtelemässä. Hänen ryhtinsä on moitteeton, ja hänen kasvoissaan kuvastuu jonkinmoinen itsetuntoisuus. Tuo ei ole sokeata heittäytymistä huvin valtaan, tuossa jo on jonkinmoista maltillisuutta, heräävää itsensäarvostelemista. Sivistys tarttuu.
Ja katsokaa — tuossa sen jo näemme täysin kehittyneenä! Ruotsalainen ylioppilas tanssii pikku sisarensa kanssa. Hän hymyilee tanssiessaan ivallisen näköisenä, että nähtäisiin, että hän tanssii hänen tähtensä, ei itsensä, että hän ikäänkuin korkealta katsoo halveksien alas tuohon telmeesen. Hän ei hetkeksikään unohda, että hänellä on katsojia. Hänelle tämä ei olekaan mitään huvia.
Mutta nyt tuo jo tuntuu liian kirjavalta, ja siihenkin jo kyllästyy.
Nousimme siis jälleen mukaviin vaunuihimme ja ajaa vyöryttelimme sieltä, pois Ramlösan vanhojen puiden luota, kohti salmea, joka kimalteli edessämme, ja kohti sen rannalla olevaa ystävällistä, pientä kaupunkia.
1885.