III.
Nummella.
Hiljaista on täällä kaukana nummella, ei ainoakaan ääni saavuta korvaanne — kyllä sentään, tuolta kaukaa tieltä kuuluu jonkun vaunureman kolina, mutta se etenee etenemistään, ja nyt on taas hiljaista.
Eivät kaikki kykene käsittämään sellaisen maiseman kauneutta, kuin tämä on, eivät kaikki voi nauttia tästä luonnon ylevästä levosta. Ja kuitenkin se vaikuttaa niin valtavasti mieleen.
Se, joka kerran avoimin silmin ja virkein mielin on nähnyt sellaisen nummimaiseman, joita löytyy Pohjois-Skoonen salomailla, hän ymmärtää, että voi rakastaa sellaista karua luontoa.
Mutta sitte on sitä täytynyt nähdäkin, ei matkustajan tavoin, joka vaan matkansa päätä odottaa ja ohimennen luo silmäyksen ympäristöön, eikä myöskään seurassa, kulettaen mukanaan sovinnaisuuden jäykät muodot ja mitättömät lörpötykset, vaan yksin kuin nummi ja vapaana kuin se.
Mieleimmin jonain syyskesäpäivänä, kun kanervikko vivahtelee tummimmasta ruskeasta sametinkaltaiseen vihreään. Kataja kasvaa rehevinä kimppuina sammalenharmaiden kivien keskellä, ja puolukanvarret leviävät punertavine marjoineen. Heittäytyy lyhyeen heinikkoon jollekin mäenrinteelle, jota varjostaa pari eksynyttä koivua, ja silmäilee seutua!
Kukkuloina ja laaksoina se kohoaa ja laskee, ja kaikkialla on laiha somermaa pukeutunut samaan rehevään pukuun. Tummat ovat värit, mutta sitä paremmin ne kuvastuvat sinistä taivasta vasten.
Parin kukkulan välissä kohoaa uljas metsä, ja kaukana jonkun kirkon huippu.
Ei näy viljelyksen jälkeäkään koko läheisyydessä, ei yhtä inhimillistä olentoa; mutta alhaalla muutamassa notkossa, johon lähteensilmä on hiukan ruohoa kasvattanut, kulkee muutamia lehmiä ja hevosia laitumella; heidän levollisuutensa ja hyvinvointinsa lieventää taulun kolkkoutta.
Tuolla lailla maatessa, ajatuksiin ja joutilaisuuteen vaipuneena, voi välistä tuntua, kuin aika olisi seisahtunut kulussaan, ja kaikki se levottomuus, joka muulloin vie meidät muassaan, yht'äkkiä päästäisi meidät irti, ja kaikki itsekkäät huolet haihtuisivat, ja tuntisimme ainoastaan syvää, kaikkivoittavaa iloa siitä, että olemme ihmisiä ja elämme. Silloin oppii rakastamaan hiljaisuutta ja nummea, silloin tottuu silmä huomaamaan noita toisiinsa haihtuvia värivivahduksia, jotka tälle luonnolle ovat niin omituisia, ja jotka sen juuri tekevätkin kauniiksi.
Piikikkäiden katajapensaiden ja kivisten mättäiden välitse kiertelee kapea polku, kovaksi poljettuna.
Katsokaa tuota varsaa!
Sellainen pikku veitikka! Kas, kuinka hän piehtaroi ruohokossa ja ojentelekse päivänpaisteessa, samalla tähystellen meitä veitikkamaisilla silmillään. Sellainen sametinlienteä turpa — ja miten notkeasti kaareva kaula!
Mutta mennään edelleen.
Ette ole kenties koskaan nähneet todellista puutetta? Tahdon näyttää teille sitä. En tuota "jaloa" köyhyyttä, josta runoilijat ovat lauleskelleet, vaan kouraantuntuvaa hätää, johon on syynä miehen juoppous ja naisen typeryys.
Tuon puuryhmän takana näette talon — sillä se on todellakin talo, tuo kivihökkeli, ja täällä asuu ihmisiä.
Ei ole nähtävissä puutarhan näköistäkään, ei perunanvarttakaan, ei ihmisjalan taikka ihmiskäden jälkiäkään, muuta kuin tuo kiertelevä polku ja tämä asunto.
Harmaasta kivestä tehdyt seinät eivät ole liitetyt, vaan löyhästi savella sivutut sisäpuolelta, olkikattoa ovat säät ja tuulet repineet, toinen pääseinä on poissa, ja talossa, jossa ennen on ollut kaksi huonetta, on nyt ainoastaan yksi, jota voi käyttää. Useat ikkunanruuduista ovat rikki, ja reiät ovat tukitut harmailla rääsyillä. Tuntuu, kuin tuo likaisenharmaa väri olisi köyhyyden virkapuku.
Ei maksa vaivaa mennä sisään, sillä sisus on aivan ulkopuolen kaltainen: multalattia, johon muodostuu vesilätäköitä, milloin sade tunkee hataran katon läpi, joku sänky tai korju likaisine ryysyineen, maalaamaton pöytä, kaksi horjuvaa tuolia, kirves, arkku, kaappi ja kaksi puukenkää, siinä kaikki talonkalut, perheen koko omaisuus, kaikki sen varat.
Asujamia tuskin saatte nähdä, sillä kesällä ne harvoin ovat kotona muulloin kuin öillä. Lapset saavat osansa mustaa karkeata leipää, kenties muutamia kylmiä perunoita, ja jos varallisuus milloin sattuu olemaan erittäin hyvällä kannalla, niin saavat he vielä piimäntähteitä jossain saviastiarämässä. Ja sitte he saavat pitää huolta itsestään, miten vaan parhaaksi näkevät, s.o. vanhemmat lapset hoitavat pienempiä.
Tuolla näette kolme heistä makaavan maassa ja leikkivän. Rumia, likaisia mukuloita, leveäsuisia ja hoikkasäärisiä. Vanhimmalla heistä on kauhea arpi toisessa poskessa, mikä rumentaa koko kasvot. Pienenä oli äiti kerran jättänyt hänet yksin, ja hän oli kaatunut uunia vasten. Se oli talvella, ja uuni oli kuuma.
Millaiseen elämään kasvavat nämät lapset? Pojat raskaaseen työhön ja juoppouteen, tytöt siihen, mikä on vielä pahempaa. Mutta heidän ulkomuotonsa on niin vastenmielinen, että heitä kohtaan tuntee enemmän inhoa kuin sääliä.
Tuo kaikki kokonaisuudessaan tekee vastenmielisen vaikutuksen. Tuntuu, kuin meitä itseämme jokin velka painaisi.
Älkää huoliko antaa heille rahoja, sillä siitä ei ole mitään hyötyä. Joll'ette voi ottaa heitä pois vanhempien luota, niin ei mitään ole voitettu, emmekä almulla voi vapauttaa itseämme ajattelemasta heidän tulevaisuuttaan; se ajatus seuraa itsepintaisesti meitä kotomatkalla, siksi kuin vilkas elämä sen taas haihduttaa mielestämme.
Tulkaa, lähtekäämme!
Tuollahan kohtaamme äidin. Hän on ollut kylässä luutia myymässä, nyt hän tulee takaisin tuoden muassaan leipää. Raskas, mutta voimakas vartalo, kasvojen ilme eloton. Ruskeaksi paahtunut, siivoton, inhoittava.
Hän tuntee minut, ja minun täytyy antaa hänelle jotain, mutta minä tiedän, että — — —
Niin, eikö se ole inhoittavaa, kun ne kumartuvat alas, matelevaisen nöyränä kättä suudellakseen! Ja tuo heidän luulonsa, että toivoisimme ja sallisimme moista ulkokullaisuutta, tuntuu samalla sekä loukkaukselta että uhkaukselta. Hän on nähnyt, että minä joka kerran tempaan pois käteni, ja kuitenkaan hän ei tahdo minua uskoa, arveleepa kenties vielä, että minä sen teen ylpeydestä. Ja minä myönnän, että minua kauhistuttaa jo ajatuksissanikin kuvaillessa noiden huulten kosketusta. Kenties hänellä vielä on sen verran vaistoa jälellä, että hän sen tuntee, kenties? Hänen mielihalunsa ja pyrintönsä ovat muutoin aivan samat kuin eläinten, ei korkeammat eikä rikkaammat, välistä ne tuntuvat melkein alhaisemmilta.
Älykkäisyydestä ei hänessä näy jälkeäkään, ja jos sitä on ollut, on sen auttamattomasti hävittänyt se raakuus, mikä vallitsee sellaisessa kodissa kuin hänen.
Hän on kertonut mulle elämäkertansa peittelemättä, ujostelematta; ja kun hän muistoonsa johdatti menneet aikansa, näin ensi kerran jotain sieluntapaista tuon tylsyyden läpi, joka suli kyyneltulvaksi.
Hänen onnettomuutensa alkoi "mesallians'illa". Niin, älkää naurako, sillä todellakin vallitsee ankara säätyerotus alemmissa säätyluokissa, ja "aristokrateja olemme me kaikki".
Hänen isänsä oli karjatalonvouti — hän sanoi sen ylpeydellä — ja miehensä vaan halpa työmies, mutta nuori, reipas ja pulska. Ja silloin oli hän alkanut juoda, mutta hän uskoi voivansa parantaa hänet, meni naimisiin huolimatta vanhempiensa varotuksista ja nämä sitte vihoissaan hänet hylkäsivät. Jos mies olisi voittanut paheensa, säästänyt ja kartuttanut varoja, olisivat he ottaneet hänet jälleen armoihinsa; mutta nyt kävi kuten tavallisesti: aviomies oli nuorenmiehen kaltainen, ainoastaan tylympi olennoltaan.
Ennenkuin viikkokausi oli mennyt, oli hän juonut itsensä humalaan, ennenkuin kuukausi oli kulunut, löi hän vaimoaan, ja yhdessä vuodessa oli hän myynyt kaikki, mitä vaimolla oli. Nyt he ovat olleet naimisissa viisitoista vuotta, ja heillä on ollut kolmetoista lasta. Vaimo saa selkäänsä niin usein, kuin mies on humalassa, ja hän on humalassa niin usein, kuin hänellä on rahoja. Tämä ei suinkaan tapahdu harvoin, sillä mies on vankka työntekijä.
Olen kysynyt vaimolta, miksi hän ei ole karannut tuon miehen luota jo aikoja sitten, ja olen saanut vastaukseksi, että mies on "sävyisin ihminen maailmassa", kun hän vaan on selvänä — vahinko vaan, että hän silloin aina on muualla työssä, niin ett'ei vaimolla mitään hyötyä ole hänen sävyisyydestään.
Useimmat lapsista ovat kuolleet, ja vaimo näyttää olevan siihen tyytyväinen. Nälkä ja pieksäminenhän heitä vaan odottikin.
Mutta jättäkäämme tämä kaikki ja menkäämme takaisin nummen poikki.
Se on tullut autiomman näköiseksi nyt, kun aurinko on mailleen menemäisillään; mutta kaukana töyrämällä seisoo yksinäinen lehmä ja märehtii hiljaisena ja tyytyväisenä, kuvastuen selvästi iltataivasta vasten, ikäänkuin kultapohjalle maalattuna.
Minä jätän nyt teidät, kenties ikävystyneenä seuraani, väsyneenä retkestämme ja suuttuneena taulun rumuudesta, mutta uskokaa minua, totuus on kuitenkin kauneinta elämässä — vaikkapa se sitte olisi kuinkakin ruma.
1883.