I.
— Otetaanhan vielä pari pulloa?
— Niin, otetaan — ja sitten katsellaan, kuinka noiden peli alkaa luistaa! — Minä luulen, että tuo pieni pietarilainen mies mielii tuota toista nylkeä.
— Niin luulen minäkin. Hän on nyt antanut toisen vähän voittaa ensin; mutta, hänen silmistään ja liikkeistään päättäen, se on vaan kettumaisuutta. — Vanha, Pietarissa temppunsa oppinut "biljaardipeluri"!
Näin haasteltiin eräässä ravintolassa Tampereella.
Toinen pelaajista, jonka katselijat päättivät pelissä häviävän, on pitkä, hoikkavartaloinen mies — kasvonpiirteet ovat säännölliset. Pitkät, tummahkot viikset verhoovat hyvännäköisessä hymyssä olevia huulia. Silmät ovat sopusoinnussa suun kanssa. Ja hän itse näyttää tahtovan olla sopusoinnussa koko maailman kanssa. — Ei kumma, jos hän häviikin pelissä tuon pienen, vilkkaan pietarilaisen ketun kanssa. Ja hän hävii, vaikka lyökin tottuneen kädellä, sillä hän koettaa vaikeintakin palloa katsomatta, jos jättääkin toiselle aseman. —
Ensin pelataan viidenkymmenen pennin palloja. Toinen esittelee markan palloja, hän suostuu — ja kun on jonkun verran hävinnyt, esittelee hän itse kahden markan palloja, voittaakseen pikemmin häviönsä takaisin. Häviötä karttuu kuitenkin aina enemmän. Olut, jota joka lyönnin jälkeen naukataan, alkaa myös vaikuttaa häviöksi.
— Kaksikymmentä markkaa! huutaa pikku mies.
— Kolmekymmentä — neljäkymmentä!
Toisen onneksi, toisen onnettomuudeksi lyö ravintolan suuri seinäkello kaksitoista. Ravintoloitsija nappaa pallot "biljaardilta".
Hävityt rahat maksetaan, juodaan vielä joku lasi olutta ja sitten hoiperrellaan ulos — —
* * * * *
Niin, niin. Kymmenen markkaa on jäljellä. Sinne ne menivät kapakkaan rahat — ja minun kun piti antaa äidilleni, mumisee itsekseen tuo "pitkä, hoikkavartaloinen mies", jolla kasvonpiirteet ovat säännölliset, silmät sopusoinnussa suun kanssa ja joka itse näyttää tahtovan olla sopusoinnussa koko maailman kanssa. Ja hän astua haapuroi pitkin katua, tietämättä — minne?
Minne hyvänsä, vaan ei vielä kotiin! Ei siellä saa unta kuitenkaan. Huh! Yksin siellä! — Koska rahat ovat näin menneet, niin menkööt loputkin!
Pitäähän sitä vielä saada olutta — päätä kivistää — ja sitten — —
— Ajuri hoi! — —
— Ptruu!
— Löydättekö ilopaikkaan?
— On sitä ennen löydetty.
— Sitten mennään ja nopeaan!
— Pitääkö olla vaan yksi?
— Sitä parempi.
— Mennään sitten tuonne etäämmälle katsomaan. — Kyllä tuossakin olisi, mutta on kaksi. — —
— Ptruu! — Ajuri pysäyttää hevosensa ja jättää sen noin sinänsä kadun laiteelle seisomaan. Hän menee vasemmalla olevan pitkän, kellahtavan rakennuksen perimmäisen ikkunan alle — koputtaa sitten siinä varovasti piiskansa varrella aliruutuun.
Huoneeseen lemahtaa tuli ja verhon takaa ikkunasta ulos kurkistamaan tulla sipasee valkea haamu.
— Kuka siellä? kysyy haamu. Ääni kuuluu areksivalta.
— Kyllä sinne saa mennä, kun hiljaa menette, selittää ajuri, palattuaan tuon pitkän, hoikkavartaloisen herran luo, jolla kasvonpiirteet ovat säännölliset, silmät sopusoinnussa suun kanssa. —
— Vai niin. Mitä olen velkaa?
— Seitsemänkymmentäviisi penniä.
— Hyvää iltaa! — Uh, kuinka minun on vilu! Eikö siellä ulkona ole hyvin kylmä? — —
Punaisella paperi-uutimella verhottu lamppu valaisee hienosti huonetta, joka on jotakuinkin siisti: kalustettu sohvalla pöytineen, tuolilla, piirongilla ja sängyllä — lattialla paksut hulpiomatot.
Mies seisahtuu keskelle lattiaa — näyttää niin omituiselta. Hän ei puhu mitään.
— Mikä Teitä vaivaa?
Nainen katselee miestä ja — käy totiseksi hänkin.
— Ei mikään, mumisee mies. On vaan kylmä. Voisinko saada olutta?
— Kyllä. Istukaa, olkaa hyvä!
Kumpikin katsovat toisiinsa — näyttävät hämmästyneiltä.
— Mitä katsotte niin tarkkaan? — kysyy nainen.
— Katsonhan vaan; mutta miksi Tekin katsotte?
— Hm. — Mutta Tehän pyysitte olutta. Heti — heti tuon.
Hän istuu sohvalle, tuo mies. Nainen tuo lasit ja pullon. Sitten istuu hänkin.
Taaskin äänettömyys. Kumpikin katsovat toisiinsa.
Mies raukka! Hän näyttää tahtovan heittäytyä naisen syliin. Silmät tahtovat tunkeutua läpi naisen. — Kuitenkin istuu hän liikkumatta.
Nuo säihkyvät silmät, mustat kiharat otsalla, vähän kaareva nenä, tuo suu, solakka vartalo, puhe!
— Juodaanko olutta?
— Olkaa hyvä! Sama äänettömyys ja katse — —
— Saanko kysyä, mikä Teidän nimenne on?
— Anna Alfrida.
— Alfrida, kaunis Alfrida! — huudahtaa mies ja heittää kätensä tytön vyötäisille, heittää niin, kuin ei aikoisi koskaan hellittää.
— Herra Jumala — mikä Teitä vaivaa? — huudahtaa tyttö ja hieno suuttumisen puna nousee poskipäihin.
— Alfrida! — kuiskaa mies hellästi — —
— Saanko minäkin kysyä, mikä on Teidän nimenne? — jatkaa tyttö, antaen täyteläisten huultensa hymyillä hurmaavan hekumallisesti, mutta samalla musertavan pisteliäästi.
— Kalle, — vastaa miesparka, jota nyt huumaa kiihkoisa intohimo ja vaivaa samalla kiusallinen nolous.
— Kalle! — Eikö muuta!
— Aukusti.
— Aukusti! — toistaa tyttö ja taputtaa miestä poskelle — suutelee.
— Mitä tämä nyt oikein on? Pidättekö Te minusta, vai oletteko hullu? — huudahtaa Alfrida. Ääni värähtelee surullisen ärtyisästi ja silmäkuoppiin ilmenee jotain painavaa.
— E—n, vaan — —
— Mutta minä pidän Teistä! — jatkaa tyttö reippaasti ja heleästi. Hän vetää Aukustia, joka aikoo itsensä irroittaa, ja likistää häntä syliinsä — hymyillen veitikkamaisesti.
— Tehän pidätte kaikista.
— Kuka sen on sanonut, että minä kaikista pidän?
— Hm. — Pidättehän Te kenestä hyvänsä, kuka vaan luoksenne tulee.
— Te pidätte siis myös kaikista, joiden luo menette.
— En; ja sitä paitsi olen toisen kerran eläissäni tällaisessa paikassa.
— Niin, niin — vai toisen kerran! Saman tekevä; kyllä vielä kerkiitte käymään useamman — —. Vai minä pitäisin kaikista, jotka käyvät luonani — kylläpä olisi pitämistä!
— Mutta miksi sanoitte pitävänne minusta?
— Sanoinhan leikilläni — ja sitä paitsi onhan minulla lupa pitää, kun kerta olette tullut luokseni — — "Aukusti"! — Se oli silloin, niin —. Minulla oli kerta "Aukusti", hyvin Teidän näköisenne, ja minä rakastin häntä. — Oih! — Te ette usko, että tällainen ihminen olisi koskaan puhtaasti rakastanut; vaan — se oli silloin. Joll'en sitä silloin olisi, en varmaan myös olisi, mitä nyt olen — —.
— Alfrida! Rakastanut olen minäkin, rakastanut ja kärsinyt.
— Siis Tekin! Kuka? — ketä? — — Ah; ei keskustella näistä! Se on joutavaa. Parempi, että menette pois täältä!
— Enkö saa jäädä? Miksi jäädä? Mitä hyötyä? Minä haluan — No, kuinka tahdotte!