II.
— Hyvä Aukusti! Sinä et saa olla turhamainen! Sinä tiedät, mikä minä olen. Sinä luulottelet nyt pitäväsi minusta, mutta huomenna voit jo ajatella toisin. Ja jos vaikka rakastuisitkin, mitä siitä? Tämmöisenä kuin olen, en minä saata enää yksin sinulle kuulua — minähän kuulun kaikille. Miksi sen tähden käytkään täällä niin useasti? Ole hyvä ja mene nytkin kotiisi!
Alfrida heittäytyy tuolin karmilla lepäävälle käsivarrelleen, vaipuu ajatuksiinsa ja huokaa hetken perästä hiljaa, mutta raskaasti:
— Minä kurja! Kaikki on mennyt — eloni onni ainaiseksi kadonnut!
Jäljellä on vaan kuolema ja helvetti.
Sitten syöksyy hän äkkiä seisaalleen, iskee tuimasti silmänsä Aukustiin ja huutaa:
— Mene pois, oitis pois! Elä kiusaa minua! Tiedä, että kärsin sinun olostasi täällä! — Mutta kohta hän jatkaa levollisemmin (silmissä kuvastuu hellyyttä ja vilahtaa kyynel): muista, Aukusti kulta, ett'et turmele elämääsi ja kadota onneasi, niinkuin minä!
Aukusti katsoo totisen kysyvästi Alfridaan ja sanoo tuokion kuluttua: enkö kuitenkin, hyvä Alfrida, saisi nyt jäädä tänne?
Alfrida tuimistuu uudelleen.
— Mitä hyötyä siitä? — vastaa hän. Minulle tulee toisia vieraita; minä tarvitsen — rahaa.
— Hm — rahaa!? — —
— Kuule nyt! Hevonen tulee —. Minun täytyy — — Mene nyt, Aukusti kulta!
— Minä menen. Hyvästi! — Hän tarttuu tytön käteen niin hellästi ja katsoo tyttöä silmiin niin sydämmellisesti säälien.
Alfrida ottaa häntä kaulasta ja katkera kyynel putoo silmästä, kun hän kuiskaa: Aukusti! Jää tänne, elä mene pois, elä jätä minua! Minä en laske muita — —.
Ikkunaan koputetaan.
Alfrida lähestyy ikkunaa. — Minulla on vieraita, ette pääse.
— Kiitoksia! Sinä olet hyvä. — Aukusti taputtaa Alfridaa poskelle.