III.
Taas on Aukusti Alfridan luona.
Tutkiva on Alfridan katse, kun hän kysyy:
— Sanoppa nyt, Aukusti, mitä todella ajattelet? Sinä olet sanonut pitäväsi minusta. Voi olla, että olen hänen muotoisensa, josta pidät, mutt'en hänen tapaisensa. — Miks'et nai häntä, jota rakastat?
— Hän on toisen vaimo.
— Toisen vaimo — hm — ja minä olen kaikkien vaimo; yhtä vähän minusta on sinulle.
— Eihän meitä ainakaan mikään laki estäisi.
— Oletko sinä järjeltäsi? Sinä vielä ottaisit minut!? Ei koskaan! Luuletko, että uskon sellaista? Ei. Aukusti! — Minä tunnen miehet ja tiedän, mitä minusta ajatellaan. Elä puhukkaan turhia! — Tämän hetken olet taas minun, vaan et kauempaa.
— Antaa nyt asian olla sinänsä. Mutta tahdotko, hyvä Alfrida, kuitenkin minulle oikein juurtajaksain kertoa, kuinka olet tällaiseksi tullut?
— Miks'en tahtoisi! Kertomus ei ole pitkä: Tahallani elän näin. Ja tällä en tietenkään vahingoita muita kuin itseäni.
Alfrida huokaa raskaasti. Silmät iskevät terävästi Aukustiin. Päättävällä äänen painolla, joka värisee viiltävää katkeruutta ja ilmeistä ylenkatsetta, jatkaa hän:
— Sama synti aivan, luulen minä, on se teille, miehille, kuin minullekin, vaikka te ette siitä kärsi, niinkuin minä. Teille se näyttää olevan luvallista, jopa — kuulee joskus sanottavan — välttämätöntäkin. Minulle se on myös kyllä tavallaan luvallista, samoin välttämätöntä, kun muuten on jo työläs elääkseni maailmassa.
Alfrida herkii puhumasta. — Äkkiä hykähtävät hänen olkapäänsä, outo, tulinen kiille välähtää silmistä ja paisuva äänensä vavahtelee, kun hän jatkaa:
— Me, tämmöiset naiset, me vaan olemme kelvottomia hylkyjä, kun, tämmöisiksi kerta jouduttuamme, elämme näin elääksemme. Mutta te, miehet, jotka menettelette samalla tavalla huviksenne ja himojanne tyydyttääksenne, te istutte kelpo miehinä lakia ja oikeutta laatimassa meille ja muille vaivaisille syntisille, jotka, kerran hairahduttuamme ehkä lapsellisuudesta tai petoksesta, olemme melkein pakoitetut jatkamaan huonoa elämää.
Alfrida puhuu niin surullisen varmasti ja niin päättävällä äänen painolla, että hänen sanansa voimakkaasti tunkeutuvat läpi Aukustin sielun — ja sitten surullisena totuutena kumisevat hänen sydämmensä pohjalla.
Alfrida on koettanut karkoittaa pois mielestänsä tätä surkeata asiaa, tuota aikamme häpeäpilkkua ja mätähaavaa, jonka uhriksi hän itse on joutunut; mutt'ei hän ole voinut sitä muuta kuin hetkiseksi. Sen sijaan on hänen niin useasti väkisinkin täytynyt siellä yksinäisyydessään kaikkien halveksimana heittäytyä kasvoilleen ja itkeä, itkeä hillittömästi, kunnes kyyneleet ovat loppuneet.
Nyt herää Alfridassa halu sanoa Aukustille kaikki, mitä hän niin paljon on itkenyt, huokaillut ja ajatellut. Hän jatkaa:
— Ne, joita onni on paremmin ohjannut, eivät tahdo meitä enää pitää seurassaan, ei antaa meille jommoistakaan vakinaista tointa, ei hyvillä mielin tilapäistä työtäkään. Ja jos antaisivatkin, saisimme kyllä alituiseen kuulla ja nähdä, kuinka meitä halveksitaan sen tähden, että kerran —. Vaaditaanko, että meillä, poloisilla, pitäisi olla sydäntä kärsiä ja tahtoa kestää sitä? Olisiko muilla? — Miehet, joilla on hyvä koti, lempeä vaimo, iloiset lapset, rikkautta, kaikkea, mitä tarvitsevat maailmassa hyvin elääkseen, he tulevat meidän luoksemme, kun ei sitä vaan kukaan näe, halaavat, suutelevat ja — hyi! Jos tulen päivällä kadulla vastaan näitä herroja, jotka öisin haluavat olla herttaisimpia ystäviäni, eivät he mistään hinnasta tahtoisi edes tervehtiä. Ja ovatko he kuitenkaan meitä, tämmöisiä naisparkoja, siveellisesti parempia, puhtaampia? Sen sanokoon tuntonsa, jos heillä sitä on senkään verran kuin meillä! — Meitä pidetään sydämmettöminä, jotka emme pelkää Jumalaa, emmekä häpee ihmisiä. Mutta on meilläkin sydän, Jumalan luoma, joka voi iloita hyvästä ja kärsiä pahasta, miten noilla siveellisilläkin ihmisillä, jotka useasti ainoastaan parempi onni (ei oma etevämmyys) on varjellut syvemmälle lankeemasta, ja joiden helläsydämmisyys niin usein nähdään hairahtuneitten ankarassa soimaamisessa ja halveksimisessa. He voivat kuulla ja totella sydämmensä puhtaita, helliä kuiskeita — heiltä ei puutu tilaisuutta. Meidän sen sijaan täytyy tukehuttaa tunteet, kuolettaa sydämmen hellyys —. Jos rupeisimme puhumaan tunteista, meille siitä vaan makeasti naurettaisiin.
Alfrida heittää tummakutrisen päänsä (hiukset somasti lainehtien alas hartioille) hermottomasti Aukustin olkapäätä vastaan ja itkee, itkee niin hillittömästi, kuin tahtoisi purkaa koko sydämmensä.
Myös Aukusti on liikutettu. —- Jatka, Alfrida! Minä ymmärrän sinua.
Puhu nyt jotain itsestäsi!
Alfrida itkee, itkee niin, kuin ei koskaan lakkaisi. Vihdoin jatkaa hän:
— Ja kenen on syy, että meitä onnettomia löytyy? Onko syy vain meissä, jotka elämme tällä tavalla, vai onko syytä niissäkin, jotka meitä tarvitsevat? — Se on heidän oma syynsä, jotka sellaiseen elämään alentuvat, sanotaan. Oi, naisparkoja! — Miehillä ei ole edesvastuuta. Miehet menevät naisten tykö, jotka "mielellään" ottavat heitä vastaan. Miehet, arvoisat virkamiehet, he maksavat käyntinsä meille rahalla, jota yhteiskunta heille liika runsaasti antaa — ja heidän tuntonsa on hyvässä rauhassa. Heidän ei ole pakko tulla luoksemme, vaikka heillä on rahaa; mutta enemmän on meillä pakko ottaa vastaan heitä, saadaksemme heiltä rahaa, jotta voisimme elää. Me voisimme tietysti kuolla, mutta — niin on opetettu — sitten ei meillä olisi enää mitään toivoa. Me odotamme, me toivomme pelastusta, jotain ihmeellistä, pikaista — ja uskomme vielä saavamme anteeksi. Oi, kuinka olisinkaan kiitollinen hänelle, joka minut tempaisi tästä, pelastaisi! Mutta kuka pelastaa? Kukaan yksityinen ei tohdi — hän pelkää ihmisten pilkkaa ja minun edelleen jatkuvaa huonouttani. Yhteiskunta ei tahdo. — Niin syvälle langenneet, kuin minä, me olemme luvallisia. Meitä ei rankaise laki. Yhteiskunta pitää meitä tarvekaluinaan ja — samalla halveksii meitä. Onko järjellistä? — Jos meitä kerran pidetään välttämättöminä, jos herrat, yhteiskunnan pylväät, meitä tarvitsevat, ja kun kaiketikin olemme myös ihmisiä, niin pidettäköön meitä sitten ihmisinä, miten muitakin! Ja miks'ei meillä voi olla puhdas tunto, niinkuin muilla, koska harjoitamme vain "luvallista" elinkeinoa? Miksi meitä halveksitaan, miksi pidetään hylkiöinä? — Salliiko meidän esivaltamme sellaista, mikä on synti ja joka ansaitsee halveksimista, harjoitettavan luvallisena?
Alfridan korkea rinta kohoaa juhlallisesti ja hän nauraa pilkallisesti koko tuolle — —. Pyörähtää sitten kenkänsä korolla äkkiä ympäri ja astuu huimasti poikki lattian pienempään takahuoneeseen.
Pian palaa hän takaisin, kädessään viinipullo ja pari korkeajalkaista juomalasia pienellä, pyöreällä tarjottimella. Poskien puna on nyt entistään rusottavampi.
Aukusti tarkastaa mielihyvällä Alfridan ryhdikkäästi solakkaa vartaloa ja hänen keveitä, mutta varmoja liikkeitänsä. Tuokion kuluttua virkahtaa Aukusti:
— Mutta, hyvä Alfrida, kuinka voisi olla toisin, kuin äsken sanoit? —
Löytyy ehkä puolet miehistä naimattomia, joiden — —.
— Täytyy saada himonsa tyydytetyksi naisparkain kustannuksella, aikonet sanoa. — Hm — —. Olisiko Jumala kaikkiviisaudessaan luonut vaan miehen sellaiseksi, ett'ei hän voi elää ilman naista? — Joko mies ja nainen, molemmat voivat elää yksinään tai ei kumpikaan. Ja jos mies on ulkopuolella avioliittoa naisen kanssa, täytyy sen olla siveellisen rikoksen, synnin hänelle, jos se kerta naisellekin synti on. Ovatko miehet, tehneenä samalla tavalla kuin mekin, meitä puhtaampia? Miks'ei miehiä arvostella yhtä ankarasti? He viettelyksillään ovat alkujaan meidät tällaisiksi saattaneetkin. — Jos yhteiskunta tekee oikein, täytyy sillä olla laki, joka yhtä ankarasti tästä paheesta rankaisee miehet kuin naisetkin. Eikä ainoastaan laki sitä saa tehdä, vaan ihmisten koko katsantokannan tulee molempia tuomita samalla tavalla. Me olemme oikeutetut olemaan ihmisten silmissä ja seuroissa aivan yhtä hyviä tai huonoja kuin te, miehet, jotka luonamme käytte. — Mutta on niin laita, ett'ette te, miehet, katso toisillenne häpeäksi teidän epäsiveellisyyttänne, kun olette ylimalkaan kaikki sellaisia. Ja te myös pääasiassa olette yhteiskunnassa määrääjinä ja muodostatte mielipiteet. Ei siis kumma, jos onkin, niinkuin on: te "kunniallisia", me taas — —. Ja jos kerta niin on, ett'ei mies luule voivansa elää ilman naista, niin naikoon, elköönkä vietelkö ja häväiskö neitosia, jotka eivät miesten vaarallisia, helvetillisiä houkutteluja ymmärrä, eivätkä jaksakkaan tarpeeksi vastustaa!
— Mutta jos mies ei voi elättää vaimoaan ja perhettään, kuinka sitten?
— Antakoon edes nekin rahat vaimolleen, jotka hän juo ja kantaa muille! Kuinka paljon tuosta ajan mittaan tulisikaan? — Ja ilman sitäkin, voi nainen myös naineena työtä tehdä ja ansaita.
— Entä lapset?
— Lapset! — Joll'eivät mies ja vaimo mitenkään kykene — mutta harvoinpa niin tapahtuu — lapsiansa elättämään ja kasvattamaan, silloin olkoon yhteiskunnan velvollisuus pitää noista pienokaisista huolta ja kasvattaa heidät kunnon ihmisiksi! He, tultuaan kelpo kansalaisiksi, kyllä palkitsevat yhteiskunnan vaivat.
— Entä äidinrakkaus lapsiin?
— Jos kellä on niin suuri äidinrakkaus, ett'ei hän henno antaa lastansa yhteiskunnan hoimeen, yhteiskunnan ylläpitämään kasvatuslaitokseen — sillä kasvatuslaitoksen, jossa huolellisesti kasvatetaan ja hyvin opetetaan, sen tulee olla — niin voihan hän sitten hoitaa lastaan tavalla tai toisella — tietysti rehellisesti ja kunniallisesti. Ja miks'ei yhteiskunta voi sittenkin olla lapsen kasvattamisessa ja opettamisessa hänelle avullinen?
— Niin kyllä, Alfrida hyvä; mutta kuka panee tuon toimeen?
— Kuka?! — Joll'ei kukaan yksin, eikä kaikki yhdessä saa hyvää aikaan, niin annettakoon olla! — — Löytyy kyllä seuroja ynnä muita, joilla kai on tarkoituksena pelastaa meitä. Kunnioitan tarkoitustaan, vaikk'eivät siinä näin ollen onnistukkaan — ja miks'ei? Epäilemättä siitäkin syystä, että toimensa mahtaa olla enemmän voivottelua ja tyhjää surkuttelua, kuin todellista työtä. — Ja toinen asia, jos lakkaisimmekin huonosta elämästä, muuttuisiko samassa ihmisten arvostelukin meistä hyväksi? Eikö sitten enää milloinkaan, meistä puhuttaessa, kiusalla palattaisi siihen, mimmoisia me ennen olemme olleet? Vai tunnetaanko sitä suurempaa ihastusta ja iloa, jos me näinkin huonosta tilasta vielä voisimme hyviksi ihmisiksi kohoutua?
Alfrida luo areksivasti kysyvän katseensa Aukustiin ja jatkaa suruvoittoisesti hymyillen:
— Jos siis todenteolla tahdotaan meitä parantaa, saada tästä kohoutumaan — mikä olisi siunattu asia —, niin se muistettakoon, ett'ei yleinen mielipide saa meitä, tästä alennuksen tilasta noustuamme, enää halveksia! — Ja naisten pelastumiseksi on välttämätöntä, että pelastetaan myös samallaiset miehet; sillä juuri tällaisten miesten viettelys saattaa naiset lankeemukseen.
Säälivä hellyys kuvastui Alfridan silmissä tätä sanoessaan. Rinta kohosi pehmeästi. Tuntui kuin viattomuuden huntu olisi kääriytynyt hänen ympärilleen peittämään kuluneen elämän varjopuolet. Hän heittäytyi kevyesti sohvalle nojalleen ja laski pienet, valkoset kätensä ristiin otsalle.
— Niin, niin, Alfrida parka! — huokasi Aukusti. Hän kiinnitti silmänsä osaaottavaisesti Alfridaan ja kysyi:
— Kerroppa vielä, kuinka sinä olet alkanut näin elää! Sen sinä jo lupasitkin — ja sitä kuulemaan olen halukas.
Alfrida nousee sohvalta ja asettuu taas pöydän vieressä olevalle pyöreäpohjaiselle karmituolille istumaan. Siinä katsoo hän totisesti lattiaan, katsoo pöydän alle levitettyä, vähän kulunutta, mutta puhdasta tilkamattoa, jonka hän oli rippikouluvuonna saanut äidiltään.
— Olen kotoisin likeltä Raumaa, puhuu hän melkein kuiskaamalla. Isäni oli koneenkäyttäjä eräässä pienessä rannikko-höyrylaivassa. Minä kasvatettiin "kurissa ja Herran nuhteessa". Isäni oli ahkera lukemaan — lomahetkinään aina luki. Jo lapsena opin isältä paljon, mitä hän oli lukenut kirjoista ja sanomalehdistä. — Vanhempani olivat köyhiä. Isäni pieni palkka kyllä tarvittiin jokapäiväiseen elämään. Kuitenkin oli isän halu kouluttaa minua. Samoin oli minulla itsellä, varsinkin lapsena, halua lukemiseen. Kansakoulun kävin Raumalla. Sitten menin tyttökouluun. Mutta siellä olin vaan neljä vuotta. Joll'ei isäni olisi pitemmäksi aikaa sairastunut, olisin varmaan saanut edelleen jatkaa koulunkäyntiäni. Mutta nyt se oli mahdotonta. Vanhempani eivät mitenkään voineet maksaa minun hyyriäni koulukaupunkiin, se kun jo ennenkin oli työlästä ollut. Jäin sen tähden kotiin äidin apulaiseksi. Mutta sitten pian äiti tahtoi, että opettelisin keittäjättäreksi — sanoi siinä olevan hyvät palkat, ja se taito kun minulle muutenkin tulisi olemaan tarpeeseen. Menin suorittamaan lyhyen keittokurssin. Etsin sitten keittäjättären paikkaa Turussa. Kun sen olin saanut, piti minun lähteä kotoa. Oi, kuinka silloin oli ikävä! Sen hetken muistan kuin tämän päivän. Ja aina säilytän rakkaassa muistossa hurskasluontoiset vanhempani. Tällöin olin kahdeksantoista vuotias. — Niin — — kolme vuotta siitä on jo kulunut. Äiti siellä elää vielä kotona nuoremman siskoni kanssa vähissä varoissa. Isä kuoli pari vuotta sitten. — Oih! — En kehtaa enää mennä äitiä katsomaan. Ehkä hän on kuullut, kuinka tyttärensä elää. — — Minä olin kaunis, sanottiin. Silti kai äitini usein sanoi, ett'ei liene niin haitaksi, vaikk'en enempää saanutkaan koulua käydä. Pian kyllä joudun hyviin naimisiin. Tässä nyt on minun "naimiseni"! — Kun menin Turkuun, olin saamassani palveluspaikassa yhden vuoden. En moiti sitä paikkaani. Mutta yhtämittainen keittiössä olo tuntui minusta kuitenkin niin ikävältä. Aina keittää, pestä, kuivata; eikä koskaan mitään muuta! — Mieleni teki kirjakauppa-palvelijaksi, ja sellaisen toimen onnistuinkin emäntäni myötävaikutuksella saamaan eräässä pienemmässä kirjakaupassa. Tämä toimi oli minusta varsin miellyttävä. Loma-aikaa oli minulla riittävästi. Sain haluni perästä istua hauskojen romaanikirjojen ääressä ja tehdä siinä itselleni pilventakaisia tuulentupia omasta onnestani.
— Oltuani liki vuoden kirjakaupassa, tulin tuntemaan erään apteekkiprovisorin. Hän oli nuori, oikein kaunis mies. Hän vivahti ulkonäöltään sinuun — ja nimensäkin oli Aukusti. Kun hänet ensi kerran näin, värähteli niin kummallisesti sydämmeni alla. Hän ei yhtään ollut, niinkuin toiset herrat, tuollainen imartelija ja vetelys. En koskaan kuullut hänen puhuvan tuhmuuksia. Mutta hän katseli aina niin lumoovasti. — Kerran lauvantai-illalla, käydessään kirjakaupassa ostamassa kynänteriä ja pari lyijykynää, antoi hän minulle pieneen, hyvin soukkaan koteloon suljetun kirjeen. Minä vapisin, kun, hänen pois lähdettyään, aukaisin kotelon ja avasin kirjettä käänteestä. Siihen oli kirjoitettu ainoastaan nämät sanat:
"Minä rakastan Teitä, kallis neiti! Jos tunnette edes sääliä kohtaani, tulkaa Kirkkopuistoon tapaamaan minua kohta, kun kirjakauppa on suljettu!"
— Minä menin: — — ja minulle alkoi ihana aika.
Minä rakastin häntä kaikesta sydämmestäni. Hän vakuutti, että pidetään häät ennen joulua.
— Silloin oli syksy.
— Minä olin sanomattoman onnellinen. Mutta — onneni ei kestänyt kau'an. Jo marraskuun lopulla samana syksynä sain eräänä sumuisena päivänä illan suussa odottamatta kirjeen:
"— — Kun luet tätä, olen jo kaukana luotasi. Voittamattomat raha-asiat pakottivat minua lähtemään toiselle puolelle valtamerta. Kun saan asiani kuntoon, tulen takaisin — ja sinä olet omani. Anna minulle kaikki anteeksi! Odota uskollisesti! — —"
— Hämmästykseni oli ääretön. Olin surusta pakahtua. Sydämmessäni päätin odottaa uskollisesti.
— Sain Aukustilta useampia kirjeitä. Missä hän vakuutti minua vielä rakastavansa. Mutta takaisin tulostaan ja häiden viettämisestä ei hän milloinkaan kirjoittanut.
— Minä odotin tuskalla hänen tuloansa — ja onnettomuuteni aika lähestyi pelottavasti. Kau'emmin en voinut palvella kirjakaupassa. Muutin asumaan erään tytön luo, jonka olin tullut tuntemaan hedelmäkaupassa. Kotiinkaan äidin luo en tohtinut, enkä kehdannut mennä. Mitä olisi äiti sanonut? — Minulle syntyi tyttö. Ah, kuinka se oli kaunis! — Ja kurjuus läheni aina enemmän. Ne pienet säästöt, jotka olin palveluksessani saanut kokoon, eivät kau'ankaan kestäneet. Ja viimeiseksi onnettomuudeksi sain kuulla, että Aukusti oli kuollut Amerikassa. Pian sen jälkeen kuoli hänen pikku tyttönsä täällä. — Olin onnettomista onnettomin. Kirjakauppaan en kehdannut enää pyytää takaisin, ja tuskin olisin päässytkään. Häpesin pyrkiä muuallekin, sillä minusta tuntui, kuin minä olisin kaikkialla tunnettu. Joka paikassa luulin kohtaavani halveksivia silmäyksiä. En kehdannut — sen verran kuin enää kadulla kuljin — nostaa ylös päätäni ja katsoa ihmisiä silmiin. — Tyttö, jonka luo jouduin asumaan, oli hurja — — Ja silloin epätoivossani alkoi minulle tämä elämä. Siitä on jo liki vuosi. — Tämmöiseen kurjuuden tilaan jouduttuani en enää kau'an asunut Turussa, vaan muutin tänne Tampereelle. Luulin täällä oudossa kaupungissa paremmin saavani jotakin tointa. Mutta kun kirjoissani oli epäsiveellisyyden tahra, pelkäsivät ihmiset minun kunnollisuuttani — ja mihin pyrinkin, sain aina kieltävän vastauksen. Sen lisäksi puute ja nälkä ahdisti minua. Tunsin elämäni onnen ainaiseksi menneen, näin kaikki kadonneeksi — viheliäisyys ja häpeä vaan jäljellä. Minä olin langennut, enkä voinut siitä itse nousta. Kukaan ei tahtonut minua nostaa, päinvastoin painaa aina syvemmälle. — Useasti ajattelen pelolla Jumalaa ja ijankaikkisuutta. Sydämmessäni olen äärettömästi kärsinyt. Ajattelen aina — aina ajattelen alottaa uutta elämää, mutt'en voi, en saa siihen tilaisuutta — ja niin jää kaikki entiselleen!
Loppua kertoessaan Alfridan kasvot vaalenivat, ääni kirahti oudosti hänen huo'ahtaessaan: "kaikki entiselleen!" Hän vaipui tainnottomasti pöydän syrjälle, josta Aukusti hänet hiljaa — varovasti nosti sohvalle. Silmät — nuo siniset ja isot — tui'ottivat nyt mustain kulmakarvain alta kamalan pelottavasti — —.