IV.
Kevät-aurinko paistoi lämpimästi. Linnut lauloivat mieltä ylentävästi. Kaikkialla sorisi ja lirisi pieniä puroja. Jäät olivat jo ryskyen vyöryneet Tammerkoskesta sen alla aukeavaan, pieneen Pyhäjärveen, missä ne nyt suurina röykkiöinä vaivalloisesti huljuivat. Ruskea maa pistäytyi näkyviin sulavan lumipeitteen alta ja taivas loisti täydessä sinisyydessään. Kuitenkin oli ilma varjopaikoissa vielä kalseata ja talvimaista. Niissä paikoissa, joihin ei lämmittävä auringon säde voinut päästä, oli röhmöisiä lumiläjiä, eikä kevät vielä ollut siellä. Kuitenkaan ei se ollut kaukana, ja sen lähestyminen täytti nuorison sydämmet riemullisella sykinnällä, antoi vanhuudelle takaisin osan sen entistä vireyttä ja herätti murheellisten rinnoissa uutta toivoa, uutta elämän halua.
Kauniin Pyhäjärven rannalla säännöllisesti kohoava, tasaisesti kaareahko kumpu, jossa hongat huikean solakkoina majesteetillisesti huojuvat — tuo kaikkia miellyttävä Pyynikki, se on jo kevät-liejuista kuiva kautta pituuttaan. Hento ruohon terä siinä nousee vihantana maasta. — Ja kevään ensi sulo houkuttelee sinne ihmisiä joukottain jo aamulla varhain ja illalla myöhään.
Tuolla kummun laiteella kevät-tuulessa humisevain petäjäin välissä olevalla lautapenkillä istuvat nyt Alfrida ja Aukusti.
— Sinä tahtoisit siis elää paremmin, jos voisit? — kysyy Aukusti.
— Tahtoisin.
— Alfrida! — Ja Aukusti likistää tulisesti hänen kättänsä. Sano: voisitko rakastaa minua? — Tiedäthän, mitä on todellinen rakkaus!
— "Tiedäthän!" — Voisinko rakastaa sinua!? — Minä en taida oikein vastata, mutta — —. Ei, elä puhu sellaista! Jätä se! Se vaan saattaa sinut onnettomaksi.
— Alfrida! Minä pidän sinusta, luulen oikein rakastavani, huolimatta siitä, mihin tilaan olet joutunut. Minä tiedän, että sinulla on sydän, joka — —.
— Saattaa olla, että sinä ainakin nyt luulet minusta pitäväsi. Mutta sinä et voi olla varma, ovatko tunteesi muuta kuin hetkellistä — kuinka voisitkaan pitää minusta, tämmöisestä, joka — ja ajatteletko sitten ollenkaan seurauksia, jos ottaisit minut vaimoksesi? Sinä tulisit minun tähteni suljetuksi tuttava- ja ystäväpiiristäsi ja — —.
— Saattaa niin olla. Mutta minä kuitenkin koetan. Kohta ihan en tosin voi sinua ottaa. Olen — paha sanoa — viime aikoina elänyt vähän kevytmielisesti. Toimeentuloni on nyt jotenkin tukala; mutta sittenkin minä koetan ja tahdon — —. Luulen, että voisin sinun tähtesi kestää mitä pahintakin. Enkä minä itse asiassa ole yhtään sinua parempi, jos kohta sitä lienen ihmisten silmissä.
— Tee, kuinka tahdot! Mutta elä sitten syytä minua, jos tunnet tähteni kärsiväsi! — En minä myöskään voi mitään asialle, ennenkuin otat minut kokonaan. Se on vallan samantekevä, jos sanon rakastavani sinua. Tulin ehkä sitä jo sanoneeksi, mutt'ei sinun tarvitse yhtään uskoa. Tiedät kyllä, että jokainen tällainen nainen on halukas ottamaan miehen, johon vaan jotakin luottoa voi panna, ja on samalla valmis vakuuttamaan rakastavansa, vaikk'ei niin olisikaan laita. — Minä olen vallassasi; tee, kuinka tahdot!
— Alfrida! Minä ymmärrän sinua, luulen ainakin ymmärtäväni.