V.
Eräänä toukokuun aamuna rientää Aukusti hyvin aikaisin Alfridan luo.
Tuo Alfridaa kummastuttaa. Miksi hän tähän aikaan päivästä tulee?
Jotain painavaa on Aukustilla mielessä.
— Sinun, Alfrida, täytyy siis mennä linnaan, sanoo hän kuivasti; sillä niin kertovat ihmiset, että olet tuomittu kahdeksi kuukaudeksi, kun talvella syövedellä poltit erään pehtoorin kasvot ja vaatteet, heittämällä koko pullon hänen niskaansa.
Aukusti oli tuntuvasti harmissaan.
— Miks'ei hän mennyt pois huoneestani, kun pyysin ja käskin? — vastasi Alfrida ärttyisesti. Mikä oikeus hänellä oli ärsytellä minulle huoneessani? Samoin teen vieläkin, jos tulee — —.
— Elä kiivastu, Alfrida! — jatkaa Aukusti lauhtuneemmalla äänellä. Mutta onhan tuo kovin ikävää, kun ihmiset siitä taas saivat uutta virikettä juoruahjoonsa.
Alfrida hymyili kylmästi. — Puhukoot ihmiset mitä hyvänsä, se on minusta sama! — sanoi hän sitten välinpitämättömän levollisesti.
Alfridan välinpitämättömyys ja melkeinpä traagillinen vakavuus
hämmästytti Aukustia. Eikö hän olekkaan Alfridaa ymmärtänyt oikein? —
Hän oli hyvin areksiva, tahtoessaan sulkea Alfridan syliinsä. Mutta
Alfrida vetäytyi pois ja pitkitti:
— Minä olen nuori ja terve; voisin kyllä tehdä työtä, mutt'ei minulla ole kärsivällisyyttäkään siihen. Päivät pääksytysten hikoillen seista hellan ääressä — jos tuon paikan vielä jostain saisin — tai istua ompelemassa, että sormet verilihalle käyvät, saadakseni tuskin riittävää ravintoa, ja — sitten tuo ainainen, musertava jälkikaiku siitä, mitä on ollut! Parempi lienee jatkaa sitä, mitä on alkanut — ei niinkään sydän kuole.
Aukusti kuunteli ja katseli häntä äärettömällä hämmästyksellä.
Alfrida jatkaa:
— Toivo, että me kerran kuuluisimme toisillemme, on niin hämärä. Mahdollisuus siihen on ainakin hyvin kaukana — ja siksi ehdit sinä jo mielesikin muuttaa seitsemän kertaa. Mitä teen minä odottaessani sinua? Olethan itse sanonut, ett'et voi minua kohta ottaa — kukaties et tahdokkaan.
Kyynel pusertuu väkisin Alfridan silmästä; mutta sen hän huolellisesti salaa Aukustilta.
Pitkän vaitiolon perästä kysyy Alfrida naisellisella kainoudella:
Aukusti, rakastatko todella minua? — luoden totisen, tutkivan katseen
Aukustiin.
Katse tunkeutuu läpi Aukustin sielun. Hän tarttuu suonenvedon tapaisesti Alfridan käsivarteen ja haltioissaan vakuuttaa vilpittömästi rakastavansa.
Alfrida hymyilee vienosti. Hellyys ja suru kuvastuu hymyilyssä. — Hän vaipuu ajatuksiinsa.
* * * * *
Jo puolipäivän aurinko paistaa täydellä terällään. Niin on Aukusti viipynyt. Hän katsoo kelloaan. Se on kohta puoli kaksitoista. — Täytyy lähteä.
Aukustin sydäntä vihlasi kipeästi, kun hän kysyi: olethan sinä illalla kotona?
Alfrida vavahti ajatuksistaan:
— En tiedä. En ole mitään luvannut. Minä en voikkaan mitään edeltäpäin — ehkä tulevat viemään linn — —, vaan sitten — sitten saat nähdä.
Aukustia värisytti, mutta hän koki hillitä itseänsä, eikä puhunut mitään. — Hän lähti. Alfrida seurasi portille ja jäi siihen katse kiinnitettynä eteenpäin rientävään Aukustiin, joka seuraavassa kadun kulmassa kääntyi vasemmalle ja niin katosi Alfridan nähtävistä.
Nyt saivat kyyneleet vapaasti valua Alfridan poskille tuossa portin pielessä — ei niitä siinä kukaan huomannut. Hän peitti silmänsä esiliinallaan, itki — itki ja huokasi:
— Hän ymmärtää minua. Niin hän on sanonut. — Jumalani, pelasta minut nyt! Elä ota minulta onneani! — — Mutta sittenkään en voi vielä täysin uskoa. En tohdi luottaa Aukustiin — en tohdi vielä. Kätkeytykööt tunteet sydämmeni pohjaan — siellä piilossa säilykööt!
Koko iltapäivän istui Alfrida pihalle olevan ikkunan ääressä, nojaten kyynärpäillään ikkunan alilautaan. Heitti aina silloin tällöin kourallisen ryyniä ulos ikkunasta pihalle. Ja joka kerta parvi kotikyyhkysiä siihen lentää pyräytti niitä tanakasti nokkimaan. — Niin tuo säpsättävä kyyhkysparvi tuossa huvitti Alfridaa, että hän aina väliin helakasti nauroi. Niiden sydän ei tuntenut surua, ei ollut niillä tuskaa synnistä ja häpeästä, eikä niillä tarvinnut olla huolta huomisesta. Sipsattivat siinä vaan, minkä voivat, tönkkäsiivillään ja Alfridalle kiitokseksi omalla äänellään ulisivat.
* * * * *
Jo kahdeksan aikaan illalla tuli Aukusti jälleen Alfridan luo. — Siellä istui kaksi komeaa herrasmiestä pyöreän sohvapöydän ääressä, toinen tuossa kiikkutuolilla, toinen sohvassa longallaan. Joivat siinä olutta ja kinastivat Alfridalta hänen uutta valokuvaansa.
Oi, kuinka Aukustin sydäntä leikkasi! Hän puristi nyrkkiään ja, "hyvää iltaa" sanottuaan, istui erilleen nurkkaan. — Alfrida tuli hänen luokseen — istui siinä hetken ja puhua lipatti sitä ja tätä. Näytti niin iloiselta, eikä ollut muistavinaankaan mitään — —,
Aukustin rintaa helpotti, kun herrat alkoivat tehdä lähtöä. Alfrida auttoi toisen ylle päällysnuttua, taputti häntä olkapäälle ja sanoi: sinä tulet siis takaisin ja tuot, mitä lupasit?
He menivät. — Alfrida tuli taas Aukustin tykö ja koetti puhua. Mutt'ei
Aukusti vastannut sanaakaan — kirkas kyynel vaan valahti silmästä.
— Aukusti! Mikä sinua vaivaa? — kysyy Alfrida hiukan kiusaantuneena. Elä ole turhamainen! — jatkaa hän vieno, hieman leikillinen hymy huulillaan. — Mitä tuollaisesta miehestä, joka itkee?
Vähitellen Aukusti hiukan rauhoittuu.
— Miksi olet levoton tähteni? Kyllä minä olen, miten minut jätit, — virkkaa Alfrida. Nuo herrat, jotka näit luonani, ovat, vaikka nauttivatkin suurta vuosipalkkaansa, kiusanneet minulta rahaa lainaksi — juomiseensa tietysti. Niinhän ne herrat! Ja minä, hupsu, olen heille antanut. Toiselta sain nyt vihdoinkin rahani pois; mutta toisella ei ollut vieläkään maksaa. Käskin sen tähden, niinkuin kuulit, tuota toista tulemaan takaisin ja tuomaan, mitä lupasi — rahani nimittäin. Tuoneeko tuo? Sitä en tiedä. Ei ole syytä moisiin herroihin paljoakaan luottaa, varsinkaan, kun he ovat tekemisissä "tyttöjen" kanssa. — Kas nyt, Aukusti, kuulit koko asian. Oletko siitä minulle suuttunut?
— En, Alfrida.