VII.
Aukusti on nuori kameralisti. Kotoisin on hän Tampereelta — läkkisepän poika sieltä.
Tultuaan ylioppilaaksi, oli Aukusti muutaman vuoden noin kotosalla vaan — mitään lukematta. Ei saanut mistään rahoja, joilla olisi Helsinkiin lähtenyt. Tuo häntä kyllästytti — ja sekö lie syynä, että poika oli vähällä oikein hurjaksi käydä? Rupesi pahoin juopottelemaan.
Kun Aukustin lukutyö oli näin keskeytynyt, koetti hän vähän ansaita maalauksillaan. Hän maalaili suurentaen muotokuvia valokuvain jälkeen sekä pieniä maisemataulujakin ja oli myös tavallisena maalarina. Siihen oli hänellä taipumusta itsestään ja siitä sai hän vähän rahoja. Mutta nuo rahat alkoivat yhä enemmän huveta väkijuomiin. Köyhälle äidille ei niistä tahtonut paljoakaan riittää, vaikka Aukusti vieläkin oli kodin ruo'assa ja vaatteessa.
Suuret toiveet olivat Aukustin vanhemmilla olleet tästä pojastaan, hän kun oli lyseota käydessään ollut niin ihmeen terävä- ja hyväpäinen — käytökseltään harvinaisen hiljainen ja siivo.
Paljon oli Aukusti itsekin toivonut. Lääketieteelliselle alalle oli hänellä ollut mieli antautua. Mutta kun sai kokea, mikä tenä on rahojen lainaksi saamisessa, heitti hän kokonaan tuon pitkän oppiuran mielestänsä. Hän päätti nyt tyytyä vaan pieneen kameraalitutkintoon; mutt'ei siitäkään tahtonut enää valmista tulla. Sitäkin varten piti olla rahoja, eikä hän tiennyt, mistä saada senkään verran.
Siihenkö ne Aukusti S——n lukupuuhat jäivätkin, vaikka poika niin suurilla toiveilla ensin kouluun pantiin? — alkoivat ihmiset aina enemmän kuiskia. Vahinko sitten vaan, niin hyvä poika kuin Aukusti muuten on! Hänen juomistaan ei vielä sen vaarallisempana pidetty, vaikka sitäkin jo kyllä hoettiin. Eikä tuota juomista niin selvään tiedettykään, sillä Aukusti koetti sitä huolellisesti salata.
Mutta Aukustin vanhemmat, jotka hänen juomisensakin paremmin tiesivät, alkoivat jo murehtien peljätä, mitä heidän toiverikkaasta pojastansa tulleekaan?
Kuitenkin tuli vanhemmille taas parempia toiveita, samoin Aukustille itselle näytti elämä valoisammalta, kun hän vihdoin väkisinkin onnistui kameraalitutkinnon suorittamaan.
Aukusti toivoi ensin pääsevänsä ylimääräiseksi kanslistiksi Vaasan lääninvirastoon — ja odotti joka päivä erään koulutoverinsa kautta, joka siellä palveli, likempiä tietoja asiasta.
Nyt Aukusti valmisti maisemakuvaa, valmisti niin ahkeraan, että hiki otsalta tippui — ja hyräili. Se soikea Pyhäjärven lahdelma, jonka rannalla hän viimeksi Alfridan kanssa istui, oli tekeillä. Niitä vesipyreitä, jotka muikkuparven uimisesta silloin syntyivät lahden syrjälle, ei hän tahtonut oikein saada onnistumaan.
Sanokoot ihmiset, mitä tahtovat, saanko kärsiä tähtensä, yhtäkaikki! Minä tiedän olevani oikeassa — ja rakastan Alfridaa. — — Milt'ei riemuissaan heitti Aukusti "pensselinsä" pöydälle ja sytytti paperossin.
Hän kirjoitti usein Alfridalle pitkiä, kauniita, rakkautta uhkuvia kirjeitä, joissa myös oli helliä neuvoja ja varoituksia. Niihin hän ei saanut Alfridalta paljonkaan lohduttavaa vastaukseksi. Mutta sittenkin uskoi hän, ett'ei toivonsa ole turha, eikä ponnistuksensa, mitä hänellä niitä on Alfridan tähden, mene hukkaan.
Illoin tahtoi kuitenkin lentää pahoja ajatuksia hänen mieleensä. Sydäntä kirveli, kun hän ajatteli: kuinka jaksanee Alfrida? Voineeko hän siellä elää siivosti ja nuhteettomasti? Hän huokasi syvään, mutta kuitenkin toivovasti; uskoi taas Alfridasta hyvää ja — nukkui rauhallisesti.