VIII.
On jo lähes puoli vuotta kulunut Alfridan lähdöstä.
Aukusti on ollut erittäin ahkera maalailemaan; eikä hän ole yhtään juonut. Hän päätti jättää ryyppäämisen kerrassaan pois — ja meni silti raittiusseuraan, siten paremmin onnistuakseen tässä tärkeässä päätöksessä.
Aukustilla on jo koossa pienelläntä rahasummakin häiden varalle Alfridan kanssa. Vanhemmillensa on hän myös ilmoittanut aikomuksensa — ja lopulta sai heidän suostumuksensa, vaikka ensin olivat kovin tyytymättömiä.
On jo tullut tieto Vaasastakin, että Aukusti sinne varmaan pääsee.
— Nyt kirjoitan Alfridalle! — Aukusti ei ole oikein iloinen, mutt'ei surullinenkaan.
— Rakas, paljon kärsinyt Alfrida! — kirjoitti hän. Tahdothan olla ikiomani? — Jätä silti tärkkäämis-oppisi Viipurissa ja matkusta tänne! Olen saanut jo vanhempainkin suostumuksen naimisiimme. Toivon sinut tapaavani iloisena ja terveenä.
Määräpäivänä oli Aukusti asemalla sykkivin sydämmin odottamassa
Alfridan tuloa.
Jo juna kirkasee, lähestyy — pysähtyy. Vaunun rappusilla seisoo
Alfrida.
Aukusti katsoo häntä, katsoo —. Onko totta, että tuo on minun Alfridani? Noin yksinkertaisessa ja sievässä puvussa: musta syyshattu päässä — ilman mitään koristeita; mustat, kiiltävät hiukset riippuvat pitkinä palmikkoina takana; rinnassa tuoksuva, valkea ruusu — suu on onnellisessa hymyssä, kasvot loistavat ilosta.
— Rakas Aukusti! — kuuluu viehättävä tervehdys Alfridan onnea värähteleviltä huulilta. — Jumala sinua siunatkoon, palkitkoon! Minä en sitä kaikella rakkaudellani koskaan voi.
— Sinä et antanut minulle juuri mitään toivoa, — sanoo Aukusti heidän mennessään asemalta. Mutta kuitenkin minä toivoin ja rakastin. Nyt olen voittanut.
Alfrida tarttuu tulisesti Aukustin käteen ja lausuu:
— Minä olen onnellinen, niin onnellinen! Jumala on minut pelastanut sinun kauttasi. — Kiitos, oi, kiitos Jumalalle! Hänen rakkautensa ja laupeutensa on loppumaton.