I.
LAPSUUTENI KODIT.
Lapsuuteni aikana oli minulla kaksi kotia: toinen Viipurin kaupungissa ja toinen maalla, kahdeksan virstan päässä kaupungista. Kesällä asuimme jälkimäisessä, muulloin edellisessä.
Viipurin varsinainen kaupunki oli silloin luja linnoitus, vahvojen vallien ympäröimä, joista nyt vain vähäinen osa meren puolella enää on seisomassa. Näillä valleilla on lapsuuteni muistojen maailmassa tärkeä sija, sillä kotitaloni oli jotenkin lähellä merenpuolista vallia, eikä myöskään kaukana siitä osasta varustuksia, joka halkaisi sen niemen, millä silloinen kaupunki sijaitsi. Kesällä ei ollut luvallista valleille nousta, ainakaan joka paikkaan; vahtisotamiehet ajoivat yrittäjät pois. Mutta enhän minä kesällä kaupungissa ollutkaan. Talvella ei valleja vartioitu yhtä tarkasti. Silloin olivat niiden rinteet lasten mieluisia mäenlaskupaikkoja, ja ahkerasti niitä sellaisina käytettiin. Syystalvella menivät vallikaivannot jäähän aikaisemmin kuin Salakkalahti ja tarjosivat siten aikaista tilaisuutta luistelemiseen. Keväällä puhkesivat kukat aikaisemmin kuin muualla vallien tuulelta suojelluilla ja päivänpuolisilla rinteillä, ja siellä oli lasten kukkatarha silloin.
Vastapäätä kotitaloani, kapean Keisarinkadun toisella puolella oli ja on vieläkin suomalaisen eli, kuten yleisesti sanotaan, "Suomen kirkon" kellokastari, joksi aikanaan on muodostettu yksi niistä torneista, mitkä kuuluivat kaupungin vanhimpaan linnoitukseen, joka ei ulottunut kauemmas kaakkoispuolella, ja joista torneista toinenkin vielä on seisomassa, "ympyriäinen torni" lähellä ruotsalais-saksalaista kirkkoa. Tuota kellokastaria minä suuresti kunnioitin, kun jo paitaressuna olin saanut tietää, kuinka vanha se oli. Se oli mielikuvitukseni keskipiste, satumaailmani kuningas. Ja kun kelloa siinä soitettiin, kuului sen jotenkin heikko ääni aavemaiselta, milloin se kirkollista virkaansa toimitti, ja pelottavan kaamealta, kun se ilmoitti tulipalon kaupungissa riehuvan. En muista tuossa tornissa lapsena käyneeni kuin yhden ainoan kerran ja silloinkin luvattomasti. Sen portaat olivat jyrkät ja ränstyneet, jonka tähden kiellettiin lapsia sinne menemästä.
Vähän matkan päässä kellokastarista on mainittu "Suomen kirkko", entinen mustamunkkien luostari, joka lapsuuteni aikana oli jokseenkin samassa kunnossa kuin nyt. Ympäristö vain on nyt siivompi. Silloin oli kirkon takana laaja alue mitä kurjimmassa tilassa. Se lienee ennen ollut ainakin osaksi luostarin puutarhana, ja joitain rakennuksiakin näkyy siellä olleen, koska siellä täällä oli perustuskivi-kasoja. Multa oli arvattavasti käytetty viereisen vallin vahvistamiseen, sillä paljaina törröttivät kiviroukkiot ja kallionkielet. Mutta siinä tilassa, missä tämä alue silloin oli, tarjosi se oivallista leikkipaikkaa varttuneemmille poikaviikareille, siellä kun oli hyvä tilaisuus käydä intiaani-sotaa, esiintyä rosvoina tai turkkilaisina. Kirkon lähintä taustaa, joka oli tasoitettu ja siivo, käytettiin kesäisin ja syksyisin koulupoikien pallonlyöntikentäksi.
Kotikartanomme oli aikaisimpina lapsuuteni vuosina alaltaan jotenkin pieni. Mutta sittemmin yhdistettiin siihen naapurilta ostettu puisto, jossa kasvoi suuri joukko hedelmäpuita ja -pensaita, enimmäkseen omenapuita monta eri lajia. Tämä puisto oli sitten minun ja toisen naapuritalon poikain mieluisin olinpaikka. Keväällä siellä puuhattiin puhdistus- ja multaustöissä, talvella sinne tehtiin lumi-ukkoja ja lumilinnoja, syksyllä hedelmiä poimittiin ja syötiin, puissa kavuttiin, lankunpäistä majoja rakennettiin.
Äitini oli hyvin heikko. Ei häntä tietääkseni vaivannut mikään erityinen tauti, yleinen heikkous vain. Harvoin kävi hän ulkona, vielä harvemmin vieraissa, ja aniharvoin oli meillä vieraita. Hän nukkui, mitään vaivoja kärsimättä, kuoleman uneen jouluaattona 1855 minun ollessani 12-vuotias. Hellä äiti hän oli ja rakkaana hän muistossani elää.
Isä oli lapsuuteni aikana terve ja reipas mies, mutta kaupungissa virkatoimissa ollessaan alituisessa työssä. Kun ei ollut hovioikeudessa, istui hän työpöytänsä ääressä, kirjoitellen tai asiakirjoja lukien, aamuvarhaasta iltamyöhään. Työhuoneen ovi oli aina suljettuna, ja kun se avattiin tuli vastaan sakea savupilvi, sillä ahkerasti isä piippua poltti.
Koko perhe oli harvoin koossa muulloin kuin atrioidessaan sekä sunnuntai- ja pyhäpäivinä isän saarnaa lukiessa.
Lapsia oli meitä neljä poikaa, joista kuitenkin nuorin, minua kolme vuotta nuorempi, kuoli jo viiden vuoden ikäisenä. Vanhin, Oskar, oli minua seitsemän vuotta vanhempi ja siis aika mies minun rinnallani, jotenka hän pysyi minulle jotenkin vieraana. Toisen veljeni Fredrikin ja minun välillä ei iän eroa ollut täyttä kahta vuotta. Mutta ei hänestäkään ollut minulle toveriksi, sillä hän oli aina hyvin hiljainen ja umpimielinen, ei leikkinyt koskaan, luki ahkerasti läksyjään ja satukirjoja sekä myöhemmin romaaneja. Minä olin vilkasluontoinen, pian läksyt suoritin ja ulos riensin kun vain pääsin.
Jokapäiväiset toverini olivat naapuritalon kaksi poikaa, Aksel ja Viktor Ahrenberg, vanhempi niistä sangen vallaton, mutta hyväsydäminen miehen-alku. Hän se kujeet keksi ja sai usein selkäänsä isältään. Hänellä oli taipumus teknillisiin töihin, ja kun siihen aikaan sähkölennätinlaitos oli uutta maassamme, niin oli sentapainen laitos myös hankittava meidän ja Ahrenbergin talon välille. Mutta hyvin yksinkertainen johto siitä tuli. Seililankaa myöten vedettiin toisella langalla paperilappu, johon sähkösanoma oli kirjoitettu, toisesta päästä toiseen. Mieluinen ajanvietto oli katoilla oleskeleminen, mistä maailmaa avarammalta nähtiin. Kumma kyllä ei kukaan meistä niskaansa taittanut.
Rapatila oli vanhempieni maatilan nimi. Mutta ennen, kuin rupean siitä ja olostani siellä kertomaan, tahdon mainita, kuinka tämä maatila, niinkuin kaupunkitalokin, meidän omaksi joutui.
Äitini isä, majuri G. Aminoff, oli hyvin omituinen mies, ylpeä, itsepäinen ja oikullinen. 1808-09 vuosien sodassa oli hän palvellut majoitusmestarina Savon prikaatissa, mutta sodan päätyttyä ruvennut maanviljelijäksi ja sahaliikkeen harjoittajaksi, ja hyvin rikkaana häntä pidettiin, rikkaimpana koko Savossa. Isäni oli sepänpoika Oulusta. Kun hän äitiini tutustui ja rakkaus heidän kesken syttyi, oli isäni v.t. tuomarina siinä tuomiokunnassa, mihin kuului myöskin Joroisten pitäjä, jossa majurin "hovi" sijaitsi. Majuri oli nuoreen tuomariin mieltynyt ja suostui hänet vävykseen ottamaan, mutta sillä jyrkällä ehdolla, että saisi hänet adopteerata ja siten aatelissäätyyn ylennetyksi. Isäni löi tuon ehdon leikiksi, sanoen myöntyvänsä, jos aatelisnimekseen saisi erään mainitsemansa hyvin ruman nimen - Mutta majuri raivostui ja ajoi pellolle mokoman aatelisarvoa halveksivan ja pilkkaavan miehen. Eikä mitenkään leppynyt; ei antanut suostumustaan tyttärensä naimiskauppaan. Ja siihen aikaan oli isän suostumus välttämätön, lain mukaan kun nainen ei saanut mennä naimisiin ilman isänsä tai muun naittajansa lupaa. Täysvaltaiseksi pääsi naimaton nainen silloin vain erityisen anomuksen ja hallitsijan armon kautta. Tähän keinoon turvautui äitini, pääsi täysvaltaiseksi ja meni naimisiin vastoin isänsä tahtoa. Missä vihkiminen tapahtui, sitä en muista kuulleeni.
Isäni haki ja sai kanslistinviran Viipurin äsken perustetussa hovioikeudessa. Nuori pariskunta asettui siis Viipuriin. Heidän siellä jonkun aikaa elettyään, toi sen talon pihalle, missä he vuokralla asuivat, majurin tallirenki kaksi kaunista hevosta, jotka majuri oli vävylleen ja tyttärelleen lähettänyt. Ukko oli katumapäälle joutunut ja ryhtyi tällä omituisella tavalla sovintoa hieromaan. Mutta miten elättäisi pienipalkkainen ja varaton virkamies kahta hevosta sekä suorittaisi muut niiden pitämisestä aiheutuvat kustannukset, ja mitä noilla hevosilla tehtäisiin? Tallirenki sai viedä ne takaisin sinne, mistä olivat tulleet. Vaan jonkun viikon kuluttua ilmautui samainen tallirenki hevosineen jälleen, ja tällä kertaa tuli vaunutkin sekä majurilta kirje, jossa ilmoitettiin, että majuri korvaa sen, mitä hevosten pitäminen maksaa. Isäni vastasi kirjeeseen, huomauttaen kuinka turhaa tuommoinen peli oli, kun hän ei hevosia tarvinnut, ei voinut niitä käyttää. Tuli toinen kirje; käskettiin ostaa talo kaupungissa ja kesäasunnoksi maatila lähellä kaupunkia. Tarpeelliset rahat saataisiin. Ei auttanut muu: talo ostettiin ja maatila myös, ja nyt olivat hevosetkin tarpeen. Sovinto oli rakennettu ja kehittyi helläksi väliksi.
Rapatila on paikalleen osattu nimi. Ei liene rapakiveä monen tilan alueella niin viljalta kuin siellä on. Lähellä kartanoa oleva jotenkin laaja ja korkea vuori on pelkkää rapakiveä, paikoittain niin murenevaa, että lapsikin voi sitä sormillaan louhia. Samaa lajia ovat useimmat kivet metsissä ja ahoilla. Porrasten laittaminen mainitun vuoren ja erään hyvin ison kiven kylkiin oli yksi mielitöitäni.
Peltoja oli Rapatilassa silloin jotenkin vähän. Paras tulolähde oli noin virstan pituinen ja yhtä leveä mustamulta-niitty, mikä ulottui läheltä kartanoa likelle Suomenvedenpohjan rantaa, mistä sen eroitti vain kapea laidunmaa. Tämä niitty kasvoi rehevää ja korkeata heinää, vaikka sitä ei vielä koskaan oltu viljelty ja vain osaksi oli ojitettu. Koko ala on varmaankin lahden vanhaa pohjaa, jotenka vesi muinoin on noussut sen paikan lähettyville, missä kartano seisoo peltojen ympäröimänä. Jälkeensä on Vellamo jättänyt suuren joukon tavattoman isoja ja kirkasvesisiä lähteitä. Ja näiden ympärillä, ojien varsilla ja muuallakin kasvoi runsaasti mesimansikoita, koreimpia ja makeimpia mitä olla voi.
Kartanon päärakennus seisoo kalliolla, jolta rappuset johtivat vanhojen, tuuheain puiden varjostamaan, marja- ja ruusupensaiden sekä muiden kukkakasvien kaunistamaan puutarhaan. Ja tämän tarhan takapäässä oli minulla erityinen ala, missä omin mielin sain raataa, käytäviä laittaa ja istutuksia hoitaa. Toinenkin samallainen alue oli minulla hevostallin takana. Olin lapsena niinkuin myöskin nuorukaisena ja miehuuteni aikana ahkera puutarha- tai oikeastaan puistotyön tekijä. [Kun v. 1890 kävin Rapatilassa näyttääkseni pojalleni lapsuuteni rakkaat leikkipaikat, oli puutarha kokonaan hävitetty ja vasikkaha'aksi jätetty. Minne minä olin tuon toisen erityispuutarhani raivannut, siellä seisoi nyt uusi navetta. Tämä hävitys teki minuun niin masentavan vaikutuksen, että kaikki muut paikat jäivät katselematta, muutaman minuutin kuluttua kun läksin paluumatkalle.]
Vaikka kartano on niin kaukana lahden rannasta, kuin mainitun niityn pituus osoittaa, oli päärakennuksen ikkunoista ja sen tilavalta verannalta kuitenkin hyvin kaunis näköala. Suomenvedenpohjan selkä näkyi leveänä hopeavyönä, jota myöten Saimaan kanavalle pyrkiviä ja sieltä tulevia aluksia taajaan liikkui. Peltoja ympäröi kolmelta puolelta tuuhea metsä, jonka keskeltä yllä mainittu korkea vuori kohosi, eikä näköalaa suinkaan rumentanut niityn vihanta meri.
Yhtä ahkera kuin isäni kaupungissa ollessamme oli virkatoimissaan, yhtä uuttera maamies oli hän maalle päästyään. Jo aamulla varhain lähti hän ulos, lapio olalla ja kirves kädessä. Milloin korjaili ojia, milloin raivasi pensaita tai liikoja puita pois niityltä, milloin mitäkin puuhaili. Kun hän kerran oli kyntämässä maantien varrella olevalla pellolla, kysyi häneltä eräs muualta tullut talonpoika, oliko "asessyöri" kotona. Isä vastasi: "tässä hän on". Mutta talonpoika, luullen kyntäjän pilaa laskevan, suuttui pahanpäiväisesti. Oli syntymäisillään tappelu, vaan onneksi todellisuus sitä ennen talonpojalle selvisi.
Pensaiden raivaamisessa minä ja Fredrik veljeni usein isää avustimme. Miehen kirvestä en jaksanut heiluttaa, mutta minulle oli teetetty pienempi kirves.
Ongella kävi isä joskus poikiensa kanssa. Lähdettiin anivarhain päivän noustessa, ja paras onkimapaikka oli kahden pienen saaren, Kakskiven ja Ykskiven ympäristö. Ennen kuin väljille vesille päästiin oli vene vaivalla soudettava tiheän kaislikon läpi, joka rannasta alkaen jotenkin pitkälle ulottui. Uimapaikaksi oli tämä liejuinen kotiranta hyvin sopimaton, jonka tähden useimmiten käytiin uimassa naapuritalon, Kaukolan, rannassa, minne matka ei ollut sanottavasti pitempi.
Viimeistä kesää Rapatilassa asuessamme olin kolmetoista-vuotias ja omasta mielestäni jo aika mies. Silloin oli meillä veljeksillä oma purjevene, jota ahkerasti Suomenvedenpohjalla viilettelimme, joskus kaupunkiin asti. Ja silloin oli minulla myöskin oman varteni mitan mukaan tehty viikate, jolla otin osaa heinäntekoon ja erityisesti niitin heinän eräältä aholta. Ahoheinien korjaamisessa oli Fredrik veljeni avullisena. Ne koottiin eri pielekseksi ja myytiin isälle käypähinnan mukaan.
Jo toista vuotta oli äiti haudassa maannut. Isä ei enää viihtynyt
Rapatilassa. Se myytiin keväällä 1858.