II.
KOULUSSA.
Milloinka alkoi kotikoulu, jossa äiti oli opettajana, sitä en osaa sanoa, enkä liioin mitä opetusjärjestelmää siinä noudatettiin. Sen vain muistan, että ruotsia lukea osasin ja vähän kirjoittaakin, kun 7-vuotiaana kouluun jouduin.
En ollut mitään koulua sitä ennen nähnyt, ja kammottava mielikuva minulla mokomasta laitoksesta oli. Kun huomenna oli ensimäinen kerta kouluun mentävä, näin yöllä unta, että minut vietiin isohkoon huoneeseen, jonka sisusta kauttaaltaan oli kiiltävällä staniooli-paperilla verhottu, seinät, katto, lattia ja kaikki huonekalut. Niin liukas oli lattia, että lankesin nenälleni.
Minut pantiin neiti S.E. Lindebergin pikkulasten kouluun. Se sijaitsi siinä pienessä kivirakennuksessa, mikä, vaikka se epäilemättä on Viipurin vanhimpia taloja, vielä seisoo paikallaan vastapäätä katolilaista kirkkoa sen kapean ja jyrkkämäkisen poikkikadun, Vesiporttikadun varrella, joka Kuningattaren- eli Katariinankadulta vie alas Karjakadulle. Rakennus on kahden kerroksen korkuinen, mutta asuinhuoneita on vain yläkerrassa: sali, jonka ikkunat ovat pihan puolella, salin takana kaksi huonetta, kummassakin ikkuna kadulle päin, puusta kyhätyn rappukäytävän vieressä puolipimeä keittiö ja saman käytävän toisella puolella — ainakin silloin — kauheasti haiseva hyyskä, joka tuoksuansa laajalle levitti. Salissa oli koulu, toisessa huoneessa asui neiti Lindeberg itse ja toinen oli vuokrattu kahdelle kimnasistille, jotka sinne ja sieltä kulkivat koulusalin kautta.
Opetusaineina olivat sisäluku, laskennon alkeet, kaunokirjoitus, pieni katkismus; muita en muista. Tarpeetonta on mainita, että opetus kävi ruotsiksi, arvattavasti sillä kuuluisan hyvällä kielellä, jota "Viipurin ruotsiksi" sanottiin. Mutta eräässä poikkeustapauksessa tuli oppilaiden puhua saksaa. Milloin tunnilla tahtoi päästä ulos, täytyi lausua: "Erlauben sie mir heraus?"
Neiti Lindeberg oli jotenkin pitkä ja hyvin laiha, silloin ehkä 35 vuoden ikäinen, teräväkasvoinen, iho kellahtava. Mieleeni on erittäin painunut se hänen pitkä ja laiha kätensä, jossa tunnilla melkein aina oli puinen tavuupuikko, millä hän viittaili ja lukijaa ohjasi. Sama käsi se myöskin joskus tarttui minun niinkuin muidenkin oppilaiden niskatukkaan, ja siinä lieneekin pääsyy, miksi se niin erityisesti on mieleeni painunut. Muuten pidettiin neiti Lindebergiä taitavana lasten opettajana silloisen mallin mukaan. Ja että hän oli jalo nainen, sen osoitti hän esim. sillä, että, vaikka itse oli köyhä, otti kasvatikseen erään turvattoman orpopojan. [Tämä orpo oli Viktor Hoving, josta sittemmin tuli varakas liikemies ja joka nuorena kuoli Roomassa, testamentin kautta säädettyään suurimman osan omaisuudestaan Suomen Taideyhdistykselle.]
Tässä yhteiskoulussa olin kaksi vuotta. Merkillistä kyllä en silloisista koulutovereistani ainoatakaan muista näöltään enkä nimeltään. Utukuvana vain häämöittää eräs punatukkainen tyttö.
* * * * *
Siirryin sitten n.s. "Ståhlbergin kouluun", jonka oli perustanut Viipurin kimnaasin silloinen rehtori K.H. Ståhlberg, mutta jonka johtajana nyt oli pastori K.H.J. Ignatius, tunnettu toimittamistaan "Lukemisista Suomen kansalle". Tämä yksityinen koulu vastasi osaksi silloisia valtion alialkeiskouluja, mutta sen ohjelma oli kaiketi laajempi, koska oppilaat, suoritettuaan siinä kaksivuotisen kurssin, pääsivät suoraan kimnaasin toiselle luokalle. Kimnaasinko? kysynee lukija kummastellen. Niinpä niin. Viipurissa olivat siihen aikaan ylialkeiskoulun neljä luokkaa ja kimnaasin kolme luokkaa yhdistettyinä seitsenluokkaiseksi opistoksi, jolla oli kimnaasin nimi ja arvo. Toista samallaista opistoa ei maassamme ollut, sillä muualla olivat ylialkeiskoulut ja kimnaasit erillään.
Ståhlbergin koulu sijaitsi pastori Ignatiuksen tahi oikeastaan hänen poikansa omistamassa pienessä talossa Vahtitornikadun varrella, lähellä kaupungin vanhaa tuomiokirkkoa, joka silloin oli ja valitettavasti vielä nytkin on venäläisen sotaväen muonamakasiinina. Koulun hallussa oli yksi ainoa huone, joka ei ollut suuren suuri eikä pienen pieni, mutta nykyisen kouluhygienian sääntöjen mukaan oli aivan liian ahdas noin 30-lukuiselle oppilasjoukolle. Eteinen kyllä oli olemassa, mutta sitä ei käynyt lämmittäminen, jonka vuoksi oppilaiden päällysvaatteetkin saivat oleskella tuossa ahtaassa kouluhuoneessa. En muista että huoneen ikkunoita koskaan olisi välitunneilla avattu ilmanvaihtoa varten, eikä seinissä siihen maailman aikaan mitään ilmaläpiä ollut. Raitista ilmaa ei kouluhuoneeseen siis päässyt muulla tavoin kuin ulko-oven kautta, milloin se avattiin. Ja johtaja itse, jolla oli useimmat tunnit koulussa, oli — keuhkotautinen. Sellaiseen kouluun tuskin kukaan tätä nykyä lastansa panisi. Mutta Ståhlbergin koulussa istui silloin virkamiesten ja varakkaiden liikemiesten poikia, joita ei tahdottu panna alialkeiskouluun, missä he muka joutuisivat huonoon seuraan. Terveys-oppi ei vielä ollut jalansijaa saanut. Vaan terveinä Ståhlbergin koulun oppilaat pysyivät, eivätkä tietääkseni yhteenkään heistä keuhkotaudin-basillit pystyneet.
Opetusvälineitä ei koulussa muistaakseni ollut muita kuin solakka rottinki, jonka toinen pää oli kädensijaksi kierretty, ja joka tämän kädensijan nojassa riippui keskelle peräseinää lyödystä naulasta, ollen siten aina oppilaiden silmäin edessä rangaistuksen uhkana, ahkeruuteen ja tottelevaisuuteen kehoittajana. Usein ei sitä tarvinnut käyttää; sen pelkkä läsnäolo vaikutti tehokkaasti.
Opetus kävi sen ajan tavalliseen tapaan: läksyt luettiin ulkoa ja papatettiin opettajalle vuoron mukaan. Ei tullut kysymykseenkään, että opettaja läksyä valmistaisi tai luetun sisällystä selittäisi. Jotka eivät ymmärtäneet, mitä olivat lukeneet — ja niitä olivat useimmat —, he jäivät sitä käsittämättä. Kova pala oli varsinkin iso katkismus kysymyksineen ja vastauksineen. Moni sai saman läksyn moneen kertaan uudestaan, kunnes sanat oikeassa järjestyksessä suusta sujuivat, älykoppaan silti tunkeutumatta. Surkeata tosiaan on ajatella silloista kouluopetusta, kun lasten aivoja vaivattiin pelkällä ulkoluvulla eikä heidän käsityskykyänsä yritettykään kehittämään. Etenkin koulun alimmilla asteilla oli tuo opetustapa jotenkin hedelmätön.
Käydessäni Ståhlbergin koulua syttyi suuri itämainen sota. Viipurissa oli paljon venäläistä sotaväkeä, joka talossa joukko sotureita majoitettuna. Koulupojatkin joutuivat sotaiselle tuulelle, ruveten sotaleikkejä harjoittamaan. Ja meillä Ståhlbergiläisillä oli mainio harjoituskenttä: yllä mainitun entisen tuomiokirkon aukea ympäristö ja sen vieressä oleva kallionkieli, jonka yläpuolella kellotorni seisoo. Talvella rakennettiin tuolle kallionkielelle vahva lumilinna, jonka omistamisesta ahkerasti ja uljaasti taisteltiin, oppilaat kun jakautuivat kahteen ryhmään: venäläisiin ja vihollisiin. Minä olin venäläisjoukon päällikkö. Taisteluissa oli minulla sapeli vyöllä ja pukeutunut olin erään toverin "kaprokkiin", joka oli varustettu pystykauluksella ja siten upseerin pukua muistutti. Kuumia nuo taistelut usein olivat, jopa vertakin joskus vuosi.
Mainitsematta en voi olla, että minä toista vuotta puheena-olevassa koulussa ollessani toimitin kerran kuukaudessa ilmestyvää käsinkirjoitettua sanomalehteä, jota halukkaasti luettiin koulutoverieni piirin ulkopuolellakin, kunnes kukin numero oli käynyt niin repaleiseksi, ettei sitä enää lukea voitu. Tämä lehti sisälsi muun hyvän ohessa virallisia kertomuksia merkillisimmistä "taisteluista Kellotornivuorella" ja luettelot urhoollisimmille sotureille annetuista kunniamerkeistä.
* * * * *
Kimnaasiin tulin v. 1855, siis 11-vuotiaana, kuten yllä mainitsin, suoraan toiselle luokalle. Kimnasisteilla oli siihen aikaan univormu: tummansinisestä verasta tehty puku, nutussa mustasamettinen pystykaulus ja kaksi riviä lyyran kuvalla koristettuja kullattuja nappeja. Arvaa sen, miten kahden kyynärän pituisen poikanaskalin rinta paisui, kun hän sai noin komeaan asuun pukeutua ja kimnasistin arvonimeä kantaa, joka onni ei tullut muiden samanikäisten Suomen poikain osaksi, kuin niiden, jotka Viipurissa koulua kävivät, sillä muuallahan pääsi kimnasistiksi vasta ylialkeiskoulun suoritettuaan ja siis 15:nnen ikävuoden korvissa. Ei tuota pukua kuitenkaan arki-elämässä kulutettu; sitä käytettiin vain vieraissa käydessä, tutkinnoissa ja muissa juhlatilaisuuksissa.
Opetusohjelmakin Viipurin kimnaasin alaluokilla poikkesi siitä lukujärjestyksestä, jota ylialkeiskouluissa noudatettiin. Venäjän kielellä oli edellisillä paljoa suurempi sija. Toisella luokalla luettiin venäjäksi yleistä historiaa ja kolmannella maantietoa. Läksyksi annettiin kulloinkin kymmenkunta riviä, jotka tietysti ulkoa luettiin. Ei opettaja läksyä antaessaan eikä sitä kuulustellessaan selittänyt, mitä nuo rivit tiesivät, ja aniharva oppilas niistä omin voimin selvän sai. Mitä hyötyä tästä historian ja maantiedon opetuksesta siten oli, on helppo arvata, eikä oppikirjoista lukuvuoden kuluessa monta sivua ehditty suorittaa. Minä osaan vieläkin ulkoa lasketella muutamia lauseita venäjänkielisestä historian oppikirjasta, mutta niiden sisällys selvisi minulle vasta myöhemmällä iällä, ja kuitenkin oli minulla ollut venäläinen "niänjkä" eli lapsenhoitaja, [Lapsuuteni aikana oli Viipurissa tapana n.s. "paremmissa perheissä" pitää venäläisiä, enimmiten Muolan pitäjän Kyyrölän kylästä kotoisin olevia tyttöjä lapsenhoitajina, ei muka oikeastaan sen vuoksi, että lapset oppisivat puhumaan venättä, vaan sitä varten, että he, totuttuaan ääntämään tuota vaikeata kieltä, sitten helpommin oppisivat muita vieraita kieliä puhumaan.] jotenka venäjän puhekieli ei ollut minulle koulussa ollessani vieras.
Tärkeänä välikappaleena opetuksessa ja kurinpidossa tämän koulun alimmilla luokilla oli n.s. "klobba", tukeva koivunvirpi-putsukka, jommoinen aina oli luokkahuoneessa, tavallisesti opettajan pöydällä. Kämmenille sillä lyödä läimähytettiin. Ei sitä kaikki opettajat käyttäneet; mutta joukossa oli sen ahkeriakin käyttäjiä, ja moni laiska, kovapäinen tahi pahankurinen oppilas sai tuontuostakin kokea virpien notkeutta ja omien kämmeniensä ihon kestävyyttä. Ahkerin putsukan heiluttaja oli historian ja maantiedon opettaja. Kun hän oli pahalla tuulella, antoi hän oppilaalle, jonka oli seinäkartalla jotain paikkaa osoitettava, putsukan käteen kartan luo lähtiessä, ja jos tehtävä ei onnistunut, oli klobba ja kämmen kohta opettajalle ojennettava. Mutta klobbaa ei sentään pahasti pelätty. Kammottavampia olivat ne hurjat tukkapöllyt, joihin joku opettaja kiivastuessaan ryhtyi saaden kouraansa koko tukun onnettoman uhrinsa hiuksia. Ja vielä raa'empiakin rangaistukin käytettiin. Niinpä muuan opettaja kerran tarttui erään oppilaan housujen pulleimpaan kohtaan ja heitti hänet suin päin mustaa taulua vastaan. Ihme vain, ellei tuo poika-parka siitä mitään ruumiinvikaa saanut.
Oppilaiden suosikki oli latinan opettaja, tunnettu runoilija J.G. Leistenius. Hän oli leikkisä mies, kuten hänen runoelmansakin osoittavat, ja leikkisä oli hänen opetustapansakin, Klobbaa hän muistaakseni ei koskaan käyttänyt, vaan hänellä oli omat rangaistustemppunsa. Lievin rangaistus oli "stut på magen" (tolloa vatsalle). Se suoritettiin siten, että hän otti rangaistavan polvilleen, painoi hänen takaraivonsa toisen käsivartensa nojaan Ja köykäisellä kädellä taputteli vatsaa. Toinen rangaistusaste oli "suutarina olo" ja kolmas "räätälinä olo". Luokkahuoneessa olevassa kaapissa, jossa säilytettiin oppilaiden kirjoitus- y.m. tarpeet, oli kaksi osastoa päällekkäin. Suutariksi tuomittu pantiin alaosastoon ja räätäliksi tuomittu nostettiin yläosastoon, ja siellä he saivat asianmukaisessa asennossa istua tunnin loppuun asti. Näin rangaistut olivat häpeissään, sillä he joutuivat koko luokan naurun alaisiksi, ja varmaa on, että nämä rangaistukset vaikuttivat tehokkaammin kuin klobban iskut. Erityisissä tapauksissa käytti Leistenius toisia rangaistuskeinoja. Huomattuaan kerran, että eräs luokan viimeisellä penkillä istuva, pahasti änkyttävä oppilas "lunttasi" (salaa luki läksyä kirjasta), kysyi hän, mikä kirja oppilaalla siellä oli auki. Tämä vastasi: "De ä' min bib-bib-bib-liska" (se on Piplian historiani). "Tuo se tänne." Se tuotiin, mutta olikin Strelingin latinan kielioppi. Rangaistukseksi asetettiin syyllinen seisomaan mustan taulun eteen, kirja ylöspäin ojennetussa kädessä, ja milloin Leistenius merkin antoi, tuli pojan lausua: "De här ä' min bib-bib-bib-liska."
Uskonnon opettajana oli eräs korkeasti oppinut, mutta tavattoman hajamielinen ja hyvin likinäköinen filosofian tohtori. Kun hänen, voidakseen seurata oppilaan läksyn latelemista, täytyi pitää kirjaa aivan nenänsä alla, ei hän nähnyt, että oppilaskin luki läksyn suoraan kirjasta, ja se oli sääntönä. Kuria luokalla ei samainen tohtori ollenkaan osannut pitää. Oppilaat tekivät hänen tunneillaan juuri mitä tahtoivat. Oikein harmittaa muistellessa sitä hävytöntä peliä, mitä oppilaat pitivät tuon hyväntahtoisen, mutta opettajan toimeen kerrassaan kykenemättömän miehen kanssa.
Oppilaita oli suomen-, ruotsin-, saksan- ja venäjänkielisistä kodeista. Kirjava joukko siis. Suomea kaikki osasivat, niinkuin lapset yleensä Viipurissa silloin ja nytkin. Mutta opetuskielenä oli vielä ruotsi kaikissa Suomen valtion kouluissa. Useat niistä oppilaista, joilla oli toinen kotikieli kuin ruotsi, erosivat jo aliluokilta, tuo vieras koulukieli kun tuotti heille niin suuria vastuksia ja ehkäisi heidän edistyksensä. Kun minä tulin toiselle luokalle, istui siellä viimeisenä luokalle jääneistä oppilaista noin 15-vuotias nuorukainen Ilvonen. Vaivoin oli hän, vaikka ei suinkaan ollut hengenlahjoiltaan heikoimpia, päässyt ensimäiseltä luokalta ja toiselle luokalle olisi hän jäänyt kolmanneksi vuodeksi, ellei keväällä olisi merelle mennyt. Suomenkielisistä kodeista lähteneistä luokkatovereistani yksi ainoa jaksoi ponnistaa yliopistoon asti, runoilija Aleks. Rahkonen.
Kimnaasi sijaitsi kaksinkertaisessa valtion omistamassa kivirakennuksessa Karja- ja Mustamunkkikatujen kulmassa, aivan likellä n.s. Ympyriäistä tornia, joka nyt seisoo erillään keskellä nykyistä kauppatoria, mutta silloin liittyi kaupunkia ympäröivään varustusvalliin. Luokkahuoneet olivat yläkerrassa ja tarpeeksi tilavat, vaikkapa eivät vastanneetkaan nykyajan vaatimuksia. Alakerrassa olivat kirjastohuone sekä rehtorin ja yhden opettajan asunnot.
Kauan en saanut tällä erää kimnasistina olla, kaksi vuotta vain. Tapahtui nimittäin v. 1857 se suuri mullistus, että Viipurin seitsenluokkainen kimnaasi lakkautettiin ja sen sijaan perustettiin tavallinen neliluokkainen ylialkeiskoulu ja kolmiluokkainen n.s. siviilikimnaasi paroni K. von Kothenin keksimän kaavan mukaan. Alenin siten kimnasistista pelkäksi koulupojaksi jälleen.
* * * * *
Kolmannen luokan kurssit lakkautetussa kimnaasissa ja uudessa ylialkeiskoulussa eivät täydelleen vastanneet toisiaan. Jälkimäisessä oli tällä luokalla luettava enemmän historiaa ja geometriaa kuin mitä edellisessä oli suoritettu, Näin ollen eivät samaisen kimnaasin kolmannen luokan oppilaat voineet suoraa päätä päästä ylialkeiskoulun neljännelle luokalle. Heidän oli kesällä luettava lisää noita aineita ja syksyllä suoritettava tutkinto niissä. Mutta tämä oikeus myönnettiin vain kahdelle oppilaalle, joista minä olin toinen. Sitä katsottiin puolueellisuudeksi, ja se pisti vihaksi. Miksi ei suotu samaa oikeutta kaikille niille oppilaille, jotka, jos koulu-olot olisivat pysyneet entisillään, olisi neljännelle luokalle ylennetty? Tämäkö seikka vai pelkkä laiskuusko sen vaikutti, että minä en viitsinyt noita kesäläksyjä kunnollisesti lukea, siihen kysymykseen en osaa vastata. Vaan seuraus oli, että tutkinnossa sain repposet ja siis jouduin entisten luokkatoverieni seuraan uuden koulun kolmannelle luokalle. Ainoastaan tuo toinen etuoikeutettu pääsi neljännelle.
Kun mainitsen, että uuden ylialkeiskoulun rehtoriksi tuli lehtori K. V. Ahrenberg, niin se tietää, että tämän koulun johto joutui etevän ja tarmokkaan koulumiehen käsiin. Koulussa vallitsi erinomainen järjestys, vaikka "klobba" oli jäljettömiin hävinnyt. Rehtorin pelkkä esiintyminen hillitsi rajuimmatkin metelöitsijät ja hänen terävä katseensa sai laiskatkin ponnistamaan voimiaan. Hänen katseessaan oli ikäänkuin tenhovoima, peloittava ja käskevä. Opetustavassakin tapahtui huomattava muutos. Ahrenberg itse oli johonkin määrin uuden ajan pedagoogi. Hän sai oppilaansa harrastamaan opettamiaan aineita, ja hänen ponteva persoonallisuutensa ja esimerkkinsä vaikuttivat nähtävästi muihin opettajiin, joista useat olivat samat kuin vastaavilla luokilla entisessä kimnaasissa. Hedelmätön ja kuolettava ulkoluku supistui vähempään määrään. Opettajat eivät enää olleet pelkkiä läksyn kuulustelijoita, vaan ainakin koettivat tehdä opetusta elävämmäksi. Niinpä esim. tuo edellä mainittu hajamielinen tohtori, joka nyt opetti suomen kieltä, teki parastaan selittääkseen kolmannen luokan oppilaille vastaavat säännöt ja sananmuodot muissa suomensukuisissa kielissä, jopa turkinkin kielessä.
Koulu oli muistorikkaassa rakennuksessa, entisessä piispantalossa, joka sylenpaksuisine ulkoseinineen ja syvine ikkuna-komeroineen joka hetki muistutti, että oltiin historiallisella pohjalla. Ensimäisen luokan hallussa, se kun oli suurin, oli avara sali ja kolmannenkin luokan huone tarpeeksi tilava; mutta muut luokkahuoneet olivat jotenkin ahtaat. Mitään erityistä opettajain huonetta ei ollut, vaan oleskelivat he välitunnilla ensimäisen luokan salissa, pihanpuolisen ikkunan komerossa ja sen läheisyydessä. Eteistä ei myöskään ollut. Päällysvaatteet ripustettiin toisen ja neljännen luokan huoneisiin, joista toinen oli kouluhuoneiston toisessa ja toinen sen toisessa päässä, siis ahtaimpiin huoneisiin, joka epäkohta valitettavasti ei ollut vältettävissä.
Neljäs luokka oli oikeastaan kaksivuotinen, mutta saattoi sen läväistä yhdenkin vuoden työllä, ja se onnistui minulle, epäilemättä sen vuoksi, että kaksi vuotta kolmannella luokalla istuessani olin saanut tukevan perustuksen.
* * * * *
Tulin nyt uudestaan kimnasistiksi, ja tällä kertaa sellaiseksi, joka täydellä oikeudella voi tuota korkeata arvoa kantaa. Mutta omituista laatua oli tämä kimnaasi, jommoisia kenraali v. Kothen, ollessaan senaatin kirkollistoimituskunnan päällikkönä, oli saanut perustetuksi, kaksi, toisen Viipuriin ja toisen Hämeenlinnaan.
Näiden opistojen erityinen tarkoitus oli virkamiehen alkujen valmistaminen hallinnon toimiin. Vanhat klassilliset kielet, latina ja kreikka, oli ohjelmasta poistettu ja niiden sijaan määrätty suurempi tuntimäärä venäjän, ranskan ja saksan kielille sekä luonnontieteille ja matematiikalle. Luettiin, paitsi eläin- ja kasvitiedettä, myöskin kemiaa, geologiaa ja geognosiaa. Lainoppikin oli opetusalueena, oppikirjana J. Ph. Palménin "Juridisk handbok för medborgerlig bildning".
Uutuutena kieliopetuksessa oli, että ranskan kielen opetus tapahtui ranskaksi. Opettajaksi oli hankittu aitoranskalainen, ranskalaisesta Sveitsistä kotoisin oleva I.A. Perret, joka alussa ei osannut ruotsia juuri ollenkaan ja sittemminkin, kun jo kutakuinkin oli perehtynyt tähän kieleen, opetuksessa parhaasta päästä käytti omaa kieltään ja vähitellen totutti oppilaitakin sitä puhumaan. Lienee ollut tarkoitus, että samaa järkevää tapaa noudatettaisiin muidenkin kielten opetuksessa, mutta siitä ei tullut mitään.
Yleensä oli tässä opistossa hyvät opettajat. Etevimpinä mainittakoon tohtori J.K. Lampén, uskonnon, psykologian ja logiikan opettaja, ja maisteri J.H.Em. Nervander, joka opetti luonnontieteitä. He sekä mainittu ranskalainen edustivat uudenaikaista pedagogista suuntaa, joka vaatii oppilaiden käsityskyvyn kehittämistä eikä tyydy yksistään läksyjen luettamiseen. Lampénin persoonallinenkin vaikutus oppilaisiin oli tehokas, hän kun asettui heitä kohtaan toverilliselle kannalle ja neuvoillaan heitä opasti.
Jos missään, olisi opetuksen pitänyt tässä koulussa pystyä oppilaiden päähän, sillä niiden luku oli hyvin vähäinen. Kun minä sinne tulin, oli meitä ensimäisellä luokalla kolme, toisella neljä ja kolmannella kuusi, siis yhteensä kolmetoista oppilasta, eikä tämä luku seuraavinakaan vuosina kasvanut, jonka tähden koko laitos lakkautettiin jo v. 1862, jolloin minun luokkani, mikä silloinkin oli kolmimiehinen, pääsi yliopistoon. Syynä oppilaiden vähälukuisuuteen oli etupäässä vanhain kielten opetuksen puute, joka yliopistossa tuotti vastuksia niille, jotka siellä tahtoivat harjoittaa historiallis-kielitieteellisiä tahi jumaluusopillisia opintoja. Useista Viipurin koulupiirin kodeista lähetettiin sen tähden pojat johonkin klassilliseen kimnaasiin.
Hiljaista ja siivoa oli elämä Viipurin siviilikimnaasissa verraten siihen elämään, jota oppilaat maamme muissa kimnaaseissa vielä siihen aikaan viettivät, tehden opettajilleen kaikenmoisia kepposia ja esiintyen koulun ulkopuolella usein hyvinkin pahankurisesti. Kyllähän mekin joskus toimitimme salaisia juominkeja, vaan se tapahtui ani harvoin Ja jotenkin viattomassa muodossa. Mutta ehkäpä siivoutemme vain oli luettava vähälukuisuutemme ansioksi. Yksi ainoa oppilas minun aikanani joutui rangaistuksen alaiseksi, karsseriin.
Suuret toiveet näkyy parooni v. Kothenilla olleen hänen luomansa uuden koulumuodon menestymisestä. Viipurin siviilikimnaasille rakennettiin uusi, muhkea koulutalo, johon kuului kolme eri rakennusta. Päärakennuksessa oli tilavat luokka-, kirjasto- ja kokoelmahuoneet sekä rehtorin asunto, toisessa sivurakennuksessa hyvin avara voimistelusali ja toisessa kemiallinen laboratoori, karsseri ja vahtimestarin asunto. Tämän koulutalon peri sitten ruotsinkielinen lyseo, jonka seitsemän luokkaa mahtui rakennusryhmään, joka oli aiottu kolmelle luokalle.