III.
POHJAN PERILLÄ.
Olen jo maininnut, että isäni oli Oulusta kotoisin. Siellä ja muualla Perä-Pohjolassa oli hänellä suku suuri, laji laaja. Oulussa oli veli kauppiaana ja kunnallisneuvosmiehenä; siellä myös nuorin sisar, lapseton leski, sekä toisen sisaren neljä lasta, joiden molemmat vanhemmat olivat kuolleet. Kemissä asui vanhin sisar, leski hänkin, vanhimman tyttärensä kanssa, Raahessa tämän tätini toinen tytär ja Tervolassa kolmas, molemmat naimisissa.
Äitini kuolemaa seuraavana kesänä ei isäni tahtonut Rapatilassa olla, vaan läksi poikineen noita sukulaisiaan tervehtimään. Matkustettiin kesäkuun alussa 1856 Kuopion kautta, joka matka kesti kuusi vuorokautta. Hyvin huonossa kunnossa olivat siihen aikaan useimmat majatalot tällä pitkällä välillä, varsinkin Savossa, mutta maantiet yleensä hyvät. Kun tullaan Oulun lääniin, muuttuu luonto hyvin yksitoikkoiseksi. Paljon soita ja rämeitä. Tie kulkee muutamissa kohdin monta kilometriä aivan suoraan kuin linjaalia myöten.
Oulun kaupunki oli mielestäni hauska ja kaunis kylä, ja herttaisesti meitä kaukaisia vieraita siellä kohdeltiin sekä ahkerasti kestittiin. Isällä oli siellä hyvin paljon nuoruuden ystäviä ja tuttavia, joiden luona käytiin ja kutsuvieraina oltiin. Merikoski kuohuineen, lohipatoineen, jommoisia en ennen ollut nähnyt ja koko tuo Oulujoen mahtava virta painoi lapsenmieleeni haihtumattomat kuvat; mutta erittäin ihailin n.s. Hupisaaria lukemattomine pikkukoskineen, jotka saaret silloin olivat alkuperäisessä luonnontilassaan, jota ihmiskäsi ei vielä ollut ehtinyt turmella.
Oulussa oltiin silloin vilkkaassa laivanrakennustyössä. Telakat oli taas saatu kuntoon englantilaisten poltettua ne itämaisen sodan aikana. Moni oululainen kauppahuone omisti siihen aikaan useita isoja laivoja, jotka kulkivat kaukaisia vesiä, ja laivat tuottivat tervakaupan ohessa niille suuret rikkaudet. Mahtavia olivat silloin Bergbomin, Franzénin, Granbergin, Snellmanin, Cannelinin y.m. kauppahuoneet. Siinä isossa huoneessa, mikä tätini talossa oli meidän veljesten hallussa, oli kymmenkunta laivankuvaa ja pari sirotekoista laivain pienoismallia, muistoksi niistä laivoista, jotka tädin miesvainaja oli omistanut.
Yksi nais-serkuistani oli kihloissa kapteeni Goluboffin kanssa, joka, ollen Ouluun majoitetun kasakkaväen päällikkönä, toista vuotta oli siellä asunut, oppinut ruotsia melkein virheettömästi puhumaan sekä sivistyneenä ja hyvin miellyttävänä miehenä saavuttanut kaupunkilaisten suosion. Hän ei kärsinyt, että häntä ja hänen miehiään venäläisiksi sanottiin. Donin kasakkaheimo piti silloin ja pitänee vieläkin itseään eri kansallisuutena. Sen ratsumiehet eivät olleet väen-oton kautta hankittuja sotureita, niinkuin muu Venäjän sotaväki siihen aikaan, vaan asevelvollisia erityisen paikallisen lain mukaan. Hevoset olivat miesten omia. Hauskaa oli kuulla Goluboffin kertomuksia oloista ja elämästä hänen kaukaisessa kotimaassaan, jotka hän etelämaisen vilkkaudella esitti. [Seuraavana syksynä vihittiin nuori pariskunta ensin Oulussa luterilaisen kirkon sääntöjen mukaan ja sittemmin Viipurin venäläisessä kirkossa, jolloin he olivat matkalla kapteenin kotimaahan. Sieltä he palasivat jo jonkun kuukauden kuluttua. Goluboff oli omasta pyynnöstään jälleen komennettu Suomeen, jossa hän sitten palveli noin kymmenen vuotta, ensin jälleen Oulussa ja myöhemmin Torniossa.]
Kamala kohtaus tapahtui serkkujeni perheessä pari päivää sen jälkeen, kun me olimme Ouluun saapuneet. Nuorin tytöistä, noin 18-vuotias, joutui äkkiarvaamatta mielenvikaiseksi. Eräänä aamuna meni hän, vuoteelta noustuaan, kenenkään huomaamatta paitasillaan ulos ja kapusi tikapuita myöten talon katolle, mistä häntä ei millään neuvoin tahdottu saada alas tulemaan. Vihdoin se kuitenkin onnistui. Raivoisa hän ei ollut. Ja kun isäni oli päättänyt juhannukseksi lähteä Kemissä asuvan sisarensa luo ja toivottiin, että kotioloista pois joutuminen parantaisi tuon tyttö-paran, niin otettiin hänet mukaan tälle matkalle, jolle minäkin pääsin. Matkalla ei ollut hänestä muuta vastusta kuin se, että hän, kun hevoset seisautettiin tiellä olevien porttien avaamista varten, tavallisesti astui alas vaunuista ja vastahakoisesti tuli takaisin.
Tuolla lyhyellä matkalla Oulusta Kemiin oli silloin kuusi lauttapaikkaa, pisin Oulujoen suun poikki. Ei ollut vielä siltoja kaupungista joen toiselle rannalle, vaan lautalla kierrettiin Linnasaaren alipuolitse. Yhdessä niistä muista vuolaista virroista, joiden yli lautalla mentiin, oli pilvisellä säällä vesi niin pikimustaa, että se mieleen johdatti Tuonelan joen.
Kun juhannusaattona saavuimme Kemijoen rannalle, oli ilma niin kolkko, että hampaat suussani kalisivat, vaikka talvitamineissa olin. Kävi vinha tuuli samaan suuntaan kuin joen vahva virta. Lauttamiehet eivät tahtoneet uskaltaa lähteä viemään meitä toiselle rannalle. Ei ollut enää kuin noin kahden virstan matka tätini asunnolle; mutta näyttipä siltä kuin emme sinne sinä iltana pääsisikään. Lopulta lauttamiehet kuitenkin taipuivat, kun isäni itse lupasi auttaa soutamisessa ja pari muuta soutajaa lisäksi hankittiin. Ja onnellisesti kulku kävi, vaikka eräällä hetkellä varsin arveluttavalta näytti. Perille määräaikana päästiin. Ilosta loistavat silmät meidät tervetulleiksi ilmoittivat; mutta juhannusaurinko ei suvainnut vilahdukseltakaan näyttäytyä.
Tätini asunto oli korkealla törmällä Kemijoen varrella. Suuremmoinen näköala. Joki on sillä kohdalla toista kilometriä leveä. Koskina se kuohuu useitten saarien lomitse, asettuen alempana vuolaaksi virraksi, tuonnempana taas kuohuja nostaakseen. Kirkkaalla ilmalla on tämä näköala kauniimpia meidän kauniissa maassamme.
Aseman ihanuus lienee osaltaan ollut syynä siihen, että tämä pieni talo, vaikka pappila oli läheisyydessä, valittiin keisari Aleksander I:sen levähdys- ja päivällispaikaksi hänen matkustaessaan Kemin pitäjän kautta v. 1819. Talo oli jo silloin nimismies Ståhlbergin omana ja emäntänä siinä tätini, joka nuorena kuuluu olleen sangen kaunis. Keisari oli erittäin mieltynyt tätini valmistamaan suomuurain-hilloon ja iloissaan kun sai tätä hilloa matkaeväiksikin. Vastalahjaksi antoi hän emännälle hyvin kallisarvoisen, monilukuisilla hohto- ja muilla jalokivillä koristetun kultaisen kantasormuksen, jonka omistamisesta tätini syystä ylpeili ja joka minulle moneen kertaan näytettiin.
Minun erityinen tehtäväni Kemissä viikon päivät ollessamme oli tuon onnettoman serkkuni vartioiminen, joka yleensä ei ollut vaikeata, koska hän minun seurassani hyvin viihtyi. Mutta eräänä päivänä, kun minä joen rannalta ongin, läksi hän huomaamattani omille teilleen ja oli pari tuntia kadoksissa, kunnes nähtiin hänen keskellä tuota leveää virtaa istuvan veneessä, jota souti vanhanpuolinen nainen. Tyttö oli eräästä torpasta saanut tuon naisen viemään hänet joen toiselle rannalle, minne hänellä muka oli asiaa. Kiireen kaupalla lähetettiin mies heitä takaa ajamaan, ja kiltisti karkuri palasi.
Isäni oli koulupoikana ja ylioppilaana ollessaan usein kesällä oleskellut sisarensa ja lankonsa luona Kemissä, ja niiltä ajoin oli hänellä tuttavia siellä. Yksi näitä oli Akolan talon isäntä, jonka luona käytiin. Minua, joka en ollut käynyt talonpoikain taloissa muualla kuin Viipurin tienoilla, missä ne siihen aikaan olivat hyvin vaatimattomasti rakennettuja ja sisustettuja, suuresti ihmetytti se komeus, joka Akolassa vallitsi. Talossa oli kaksi upeata asuinrakennusta, toinen omaa väkeä ja toinen vieraita varten. Sinne tullessamme kuului edellisestä pianon soittoa. Soittaja oli talon tytär, joka oli käynyt koulua Tukholmassa. Sanottiin olevan jotenkin tavallista, että Kemilaakson suomalaiset lohi-pohatat kouluttivat tyttärensä Tukholmassa, jossa he muka saivat paremman kasvatuksen kuin kotimaan tyttökouluissa, joita siihen aikaan ei monta ollutkaan ja jotka nekin tietysti kaikki olivat ruotsinkielisiä. Hienointa, ylimysperheissä tavallista laatua oli Akolassa päivällispöytäkalusto porsliineineen, hopeineen.
Samalla matkalla kävimme myös Torniossa, Haaparannassa ja Tervolassa. Ensinmainitusta kaupungista, missä en sittemmin ole käynyt, vaikka kolmilla valtiopäivillä olen sen edusmiehenä ollut, on minulla se muisto, että siellä oli mäellä seisova jotenkin iso kirkko ja sen matalan lahdelman rannalla, jota myöten Suomen ja Ruotsin välinen raja kulkee ja joka Haaparannasta Tornion eroittaa, pari riviä matalia, punaisiksi maalattuja ja osaksi hyvinkin ränstyneitä taloja. Kartoilla on Tornion kaupunki tavallisesti joen itäisellä rannalla ja Haaparanta läntisellä. Todellisuudessa ovat molemmat kaupungit joen nykyisen uoman länsipuolella. Rajaa käytäessä oli Tornion kaupunki saaressa, mutta joen toinen haara, joka tämän saaren Ruotsin mantereesta eroitti, oli minun siellä käydessäni jo maatunut niin, että siitä oli jälellä vain tuo mainittu lahdelma ja siihen laskeva leveänpuolinen puro, jonka yli vei rajapylväillä varustettu silta. Suoraa yhteyttä naapurikaupunkien kesken välitti "pukkien" nojaan tehty kapea sillantapainen jalkamiehiä varten.
Pistäydyimme Haaparantaankin, joka oli sievä kylä: uudet, hauskannäköiset talot tuuheain puistojen ympäröiminä. Tein sen havainnon, että Haaparannassa kuultiin puhuttavan suomea enemmän kuin Torniossa.
Tornion jokilaakso on jotenkin taajaan asuttua seutua, ja varakkailta talot siellä näyttivät, — lohien ansioksi luettava seikka.
Kun Tervolassa, jossa serkkuni mies oli erään sahan hoitajana, viivyimme vain kaksi päivää, ei minulla sieltä ole muuta muistoa, kuin että sahan luona ongin harreja ja olin katiskoita kokemassa hyvin tiheässä kaislikossa.
Ouluun palattuamme, jonne veljeni olivat jääneet, oleskelimme siellä elokuun alkupuoleen asti, jatkaen sitä vilkasta seurustelua sukulaisten ja isän vanhain tuttavien kanssa, joka ennen lähtöämme Kemiin oli alkanut. Kotimatkalla pysähdyimme pariksi viikoksi Joroisiin, äiti vainajani isän hoviin.
* * * * *
Kaksi kertaa olen sittemmin Oulussa käynyt.
Vanhin veljeni, joka silloin oli maisteri, oli keväällä 1859 kihlannut erään Oulun kaunottaren, ja kesän tultua läksimme kaikki kolme veljestä tuonne meille rakkaaksi käyneeseen Pohjolan kylään. Tutustuaksemme samalla muihin maamme osiin, teimme pitkän kiertoretken, matkustaen Lappeenrannan ja Hämeenlinnan kautta Tampereelle, sieltä Satakunnan ja Etelä-Pohjanmaan halki Uuteen-Kaarlebyhyn sekä sitten pitkin rannikkoa Ouluun.
Asuimme tällä kertaa setämme luona, joka meidän käytettäväksi oli jättänyt hänen talossaan olevan pienemmän asuinrakennuksen. Setä, yleisesti kunnioitettu ja kaupungin kunnallisissa asioissa innokkaasti toimiva vanhus, oli naimisissa serkkunsa Sofia Wacklinin kanssa, mutta heidän avioliittonsa oli lapseton.
Oulu oli meissä veljeksissä saanut kolme kavaljeeria lisää. Ja taajaan oli siellä sinä kesänä tanssipitoja ja muita huveja, milloin kaupungissa, milloin Raatin saaressa tai kaupunkilaisten omistamille niittymaille rakennetuissa huviloissa.
Sedällänikin oli Kaukopellollaan huvila, mikä sisälsi äärettömän suuren salin, johon mahtui koko Oulun "sosieteetti" ja joka oli ikäänkuin rakennettu sedän nimipäivän, Laurin päivän viettoa varten, jolloin tuo "sosieteetti" sinne miehissä ja naisissa kokoontui. Kuinka huolellisesti kaikki oli näitä nimipäiviä varten varustettu, osoittaa muun ohessa se, että sedän talon ylisillä kolmessa isossa laatikossa säilytettiin monta kymmentä, ehkäpä satakunta merivahapiippua varsineen, jotka piiput Laurin päivänä Kaukopellolle vietiin miesvieraitten käytettäviksi, koska he siihen aikaan mieluimmin piippua polttivat.
Että syötäviä, varsinkin lohiruokia, ja juotavia näissä pidoissa runsaasti tarjottiin, siitä ei minun tarvinne mainita. Ilo oli ylimmillään. Vanhuksetkin ottivat osaa piirihyppyihin ulkosalla, ja usein leskisillä oltiin. Päivää jatkettiin Pohjolan valoisalla yöllä. Purjehdusretkiäkin joskus tehtiin.
Harrastaen siihen aikaan kasvitiedettä, keräilin ja tutkin ahkerasti kasveja, jotenka en aikaani sentään pelkkiin huvituksiin tuhlannut.
Kolmannen kerran kävin Oulussa kesällä 1877. Setäni oli äkkiä sairastunut ja kutsui sähkösanomalla minut luokseen. Läksin matkalle höyrylaivalla, sillä eihän rautatietä Ouluun silloin vielä ollut. Kun perille pääsin, oli setä onneksi jo jalkeilla ja tauti ohi.
Oltuani Oulussa muutamia päiviä, matkustin perheeni luo, jolle olin hankkinut kesäasunnon Keuruulla. Kulkiessani laivalla Oulusta Vaasaan, tutustuin taiteilija Severin Falkmaniin, joka, vaikka hänen oli aikomus kulkea laivalla Helsinkiin asti, nyt Vaasasta seurasi minua Keuruulle, mistä sitten yhdessä vesiä myöten matkustimme Hämeenlinnaan ja sieltä junalla Helsinkiin. Meidän kesken syntyi tällä matkalla ystävyys, joka lämpimänä pysyi Falkmanin kuolemaan asti.