IV
JOROISISSA.
En osaa sanoa minä vuonna ensimäistä kertaa Joroisissa kävin. Lienen silloin ollut 8-vuotias. Äidin ja veljieni kanssa sinne matkustimme kolmen hevosen vedettävissä katetuissa vaunuissa. Matkalla oli paljon vastuksia siitä, että kyytihevoset, jotka eivät olleet tottuneet kolmivaljakkona kulkemaan ja joille länget ja mäkivyöt olivat liian väljät, eivät vaunuja tasaisesti vetäneet. Tuon tuostakin ne seisattuivat, varsinkin ylämäessä, jolloin vaunut pyrkivät pyörimään taaksepäin, minkä estämiseksi vanhin veljeni aina riensi asettamaan kiviä takapyöräin alle.
Isoisän kartano, Braseborg, sijaitsi niemellä, jonka muodosti pitkä ja leveä Saimaan vesistöön kuuluvan Joroisselän lahti ja siihen laskeva joki, mikä kartanon kohdalla oli niin leveä, että se järveltä näytti. Lahden pohjukka on sittemmin pitkältä maatunut sen kautta, että parin kilometrin päässä siitä oleva isonpuolinen Valvatos-järvi v. 1861 Pappilanjärven kautta raivasi itselleen tien tähän lahteen ja sen pohjukan hyvin laajalta täytti kaivamansa uoman soralla. Kirkolta on Braseborgiin noin 2 kilometrin matka, ihan suoraa tietä, jonka kummallakin puolella oli parhaasta päästä peltoja ja niittyjä. Puita ei saanut koko niemellä kasvaa muualla kuin kartanon pienessä puutarhassa, sillä majuri Aminoff rakasti laajaa näköalaa.
Päärakennus oli keskeltä kaksikerroksinen, alakerta vaatimattomasti sisustettu talon omaa väkeä varten, yläkerta ylellisesti komea vieraitten varalle. Navettaan mahtui noin sata elukkaa ja talliin ainakin kolmekymmentä hevostapa niin suuri lieneekin hevosten luku ollut, sillä majuri oli innokas hevosmies.
Isoäitini, o.s. Ehrnrooth, oli kuollut äitini syntyessä, mutta lempeästi oli äitiäni ja hänen kaksi vuotta vanhempaa sisartaan hoitanut ja kasvattanut heidän emintimänsä o.s. von Born, jolla ei omia lapsia ollut ja jota nuo sisarukset aina rakkaana äitinään pitivät. Ja herttainen "mummi" oli hän tytärpuoltensa lapsille. Hän oli silloin vielä reipas rouva eli "armo", joksi palvelusväki häntä sanoi. Mutta talouden toimiin hän ei saanut koskea, niitä hoiti palkattu naishenkilö. Ja muutoinkin oli hän omassa kodissaan syrjäytetyssä ja surkuteltavassa asemassa. Vaikka elivät saman katon alla, olivat mies ja vaimo ikäänkuin erossa toisistaan. Äitini mieltä nämä olot pahasti painoivat ja häntä estivät useammin isänsä luona käymästä.
Hämäriä ovat yleensä muistoni tältä matkalta ja ensimäisestä olostani
Joroisissa. Ainoastaan pari seikkaa minä selvästi muistan.
Isoisän omassa hallussa oli kaksi huonetta suuren salin takana. Toisen huoneen seiniä koristivat Sandelsin, v. Döbelnin, Adlercreutzin y.m. 1808-09 vuosien sodan sankarien muotokuvat. Kun me lapset aamulla kävimme sanomassa isoisälle "hyvää huomenta" ja illalla "hyvää yötä" tuli meidän myös kumartaa noille kuville. Silloin kirkastuivat majurin tavallisesti synkät kasvot.
Kun mummin huoneissa kävin — hänellä ja hänen kälyllään, isoisän vanhalla naimattomalla, hyvin kuihtuneella sisarella oli niitä yhteisesti kaksi —, avasi mummi usein jonkun niistä isoista arkuista, jotka asetettuina lattialle seiniä vastaan muodostivat suurimman osan huoneitten kalustosta, ja otti siitä makeisia, mitkä olivat ties kuinka vanhoja muistoja häistä, ristijäisistä, hautajaisista tai muista juhlallisuuksista. Niiden alkuperä aina tarkoin selitettiin. Bornin suvun omituisuutena kuuluu olleen halu säästää kaikenmoista pikkutavaraa, ja se omituisuus oli mummillani hyvin kehittynyt. Nuo monet arkut varmaankin parhaasta päästä sisälsivät sellaista vanhaa tavaraa. En koskaan päässyt niihin kurkistamaan, vaikka mieli teki.
* * * * *
Kertoessani ensimäisestä käynnistäni Oulussa olen jo maininnut, että sieltä palatessamme joksikin aikaa pysähdyimme Joroisiin. Isoisän hovissa oli kaikki entisellään. Hän oli yhtä innokas hevosmies kuin ennenkin. Tallissa oli kymmenkunta mitä komeinta rotuhevosta, työhevosten suurta joukkoa lukuun ottamatta, se kun oli työssä tai laitumella. Joskus päästettiin tallihevoset kartanon avaralle pihamaalle vapaasti telmimään, ja hauskaa oli niiden temppuja katsella. Majuri istui tai seisoi kuistin portailla nelijalkaisille ystävilleen leipää syöttäen. Tallissa, joka oli valoisa ja puhdas kuin sali, oli hänellä mukava nojatuoli, missä hän yhtä päätä saattoi istua tuntikausia katselemassa kuinka hevosia su'ittiin, pestiin ja ruokittiin. Tallin päällikkönä oli eräs Örnberg niminen renki, johon majuri kaikissa asioissa rajattomasti luotti ja joka oli häntä palvellut nuoruudestaan asti. Tätä miestä nuo hevoset tottelivat kuin sirkus-hevoset opettajaansa. Kukaan muu ei voinut niitä hillitä eikä ajurina varmasti ohjata. Ajamassa niillä kävivätkin vain majuri itse ja Örnberg. Työhevosiaankaan ei majuri mielellään antanut meidän vieraitten käytettäväksi, milloin johonkin oli ajettava, vaan käski hankkimaan hevosia jostain torpasta, joita kartanoon kuului kolmekymmentäkaksi. Mutta näinä päivinä sattui hän olemaan niin hyvällä tuulella, että itse tarjosi meille kaksi kaunista oritta lähtiessämme käymään Järvikylän Grotenfeltien luona. Toinen valjastettiin kahden-istuttavain ja toinen yhden-istuttavain kiesien eteen. Kun matkalle lähdettiin, oli Örnberg kasvattejaan taltuttamassa sekä majuri itsekin saapuvilla, ja silloin kävi kaikki tietysti hyvin. Isä ajoi vanhemman veljeni kanssa leveissä kieseissä edellä ja Fredrik veljeni ajurina ja minä taka-istuimella toisissa jälessä. Iloisesti hirnuen, mutta konstailematta oriit juoksivat. Mutta kun tultiin sille suurelle portille lähellä kirkkoa, joka oli majurin valtakunnan rajan merkkinä, silloin alkoi peli. Minun porttia avatessani rupesivat oriit tanssimaan, hyppimään. Päästiin kuitenkin portin toiselle puolelle. Vaan siellä sattui, oriiden telmiessä, jälessä kulkevien kiesien toinen aisa koskemaan edellä kulkevain pyörään. Fredrik veljeni ajamat orit pillastui, kiesit keikahtivat kumoon, ajaja retkahti maahan ja orit karahti kiitämään eteenpäin omin valloin, saaden ajopelit oikeaan asentoon, mutta heittäen ne mennessään tuon tuostakin kujan aitoja vastaan. Lähdettiin karkuria takaa ajamaan, ja pian se löydettiin. Se oli pysähtynyt kirkon vieressä olevan pitäjäntuvan eteen ja seisoi siinä liikkumatta, mutta vavisten ja pärskyen. Kiesit olivat venytetyn hanurin näköiset, linjaalit kun olivat pahasti toisistaan eronneet; repaleina oli jalkapeite ja etusuojus. Mikä nyt neuvoksi? Jos palattaisiin ja majuri saisi tapahtumasta tiedon, niin suuttuisi hän silmittömästi. Lähellä oli nimismiehen asunto. Mentiin sinne, saatiin lainata toiset kiesit, ja ystävällisesti otti nimismies pitääkseen huolta särkyneiden ajopelien korjaamisesta. Ikäänkuin onnettomuudesta viisastuneina käyttäytyivät molemmat oriit nyt siivosti. Jatkettiin matkaa Järvikylään ja palattiin sieltä ilman mitään seikkailua. Vaikka jo oli keskiyö, seisoi majuri kuistin portailla kun me ajoimme kartanon takapihalle. Vaan hän ei huomannut mitään outoa. Örnbergille salaisuus uskottiin, ja hän otti asian onnelliseen loppuun ajaakseen, viedäkseen nimismiehen kiesit salaa takaisin ja samaten tuodakseen korjatut ajopelit kotiin. Majuri ei koskaan saanut mitään vihiä seikkailustamme ja oli arvattavasti ylpeä siitä, että niin hyvin olimme osanneet hänen oriitansa hallita.
Mummi ja Ulla täti jatkoivat yksitoikkoista elämäänsä, edellinen sukkia kutoen ja muita käsitöitä tehden, jälkimäinen kädet ristissä istuen ja tuon tuostakin virkistäen itseään nuuska-annoksella. Harvoin he ulkona kävivät, Ulla täti tuskin muulloin kuin kirkossa käydessään. Mummi oli puhelias, mutta täti istui aina ääneti, ellei häntä kiusattu, jota ilkeyttä me poika-viikarit joskus harjoitimme, pyytäen häneltä nuuskaa, kun hän hyvään aikaan ennen atriain alkamista omalta puoleltaan siirtyi saliin, aina samalle tuolille istumaan.
Päivänsäteenä oli talossa minua viisi vuotta nuorempi tyttö, äitini serkun tytär Josefiina Kumlin, isoisän lemmikki, jonka kautta sain isoisältä kultakellon vitjoineen. Kello on jo aikoja sitten laannut tehtäväänsä toimittamasta; mutta kultavitjat ovat vielä nytkin kaulassani, missä joka päivä ovat viisikymmentäkaksi vuotta olleet ja toivottavasti tulevat olemaan niin kauan kuin kellonvitjoja tarvitsen.
Jo tällä kertaa Braseborgissa ollessani solmittiin ystävyyden side minun ja kartanossa pysyväisenä ruotuvaivaisena olevan sokean Matin välillä. Hän lienee silloin ollut noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen. Ei hän koskaan ollut päivän valoa nähnyt, oli sokeana syntynyt. Mutta iloinen ja tyytyväinen hän aina oli. Varsinaisena toimena oli hänellä voin kirnuaminen, joka tapahtui veivaamalla ratasta, mikä pani kirnussa olevan monihaaraisen männän pyörimään. Tätä yksitoikkoista työtä tehdessään hän alati lauleskeli, milloin ei kukaan häntä puhutellut. Joutohetkinään hän lauluansa kanteleen sävelillä säesti, ja silloin loistivat hänen kasvonsa, vaikka silmät tylsinä olivatkin. Minä kerroin hänelle maailman kauneudesta, josta hänellä ei mitään käsitystä ollut. Kirkossa hän kävi joka pyhä, tavallisesti jalkaisin sauvansa opastamana. Uimassa oli hän usein veljieni ja minun kanssa, menemättä tietysti syvemmälle, kuin että jalat pohjaan ulottuivat.
* * * * *
Kun kolmannen kerran, keväällä 1858, Joroisiin tulin, jäädäkseni sinne isän ja veljieni kanssa koko kesäksi, ei isoisää enää ollut olemassa. Hän oli nukkunut kuoleman uneen maaliskuulla samana vuonna.
Kuten lapsuuteni kodeista kertoessani mainitsin, pidettiin majuri Aminoffia hyvin rikkaana. Kuollessaan omisti hän Joroisten pitäjässä yhdysviljelyksessä olevat Braseborgin ja Stendalin ratsutilat sekä Ylä- ja Ala-Immolan perintötilat ja erään niistä erillään, jossain Saimaan saaressa olevan tilan, joka oli lampuodin hallussa, ynnä Leppävirtain pitäjässä toisen puolen Oravikosken sahasta. Muutamia vuosia ennen oli hän myynyt Juhanalan kartanon sahoineen, jo aikaisemmin oli hän omistanut muitakin sahoja ja maatiloja. Arvopapereita tiettiin hänellä olevan melkoiset määrät, venäläisiä ja Saimaan kanavan obligatsioneja.
Kun majuri sairastui, käski hän suosikkinsa Örnbergin kiireimmän kautta yötä myöten ajamaan Viipuriin, tuodakseen isäni sieltä. Jonkun päivän kuluttua saapuikin isäni; mutta sillä välin oli potilas menettänyt puhetaitonsa ja käynyt niin heikoksi, ettei kyennyt kirjoittamaankaan. Tuskissaan vain kädellänsä viittaili erääseen suuntaan ja jo seuraavana yönä hän kuoli.
Isäni velvollisuus oli nyt ottaa vainajan omaisuus huostaansa. Rahoja oli talossa kaikkiaan noin sata ruplaa; niistä suurin osa eräässä salalaatikossa. Mutta arvopaperia ei löydetty ainoatakaan, vaikka kaikki paikat tarkoin tutkittiin vainajan huoneissa ja niiden ulkopuolellakin. Vainajan viittaamassa suunnassa oli pellolla vanha kellari, joka jo kauan oli ollut käyttämättä. Arveltiin että salainen aarreaitta ehkä oli tämän kellarin yhteydessä. Se hajoitettiin ja ympäristökin tutkittiin, mutta ei sieltäkään mitään löydetty. Ja vielä tänäkin päivänä on majuri Aminoffin arvopaperien säilytyspaikka tietämättömissä. Vaan ehkäpä se vielä joskus sattumalta löytyy.
Seuraavana vuonna kuoli mummi.
Majurin perillisiä oli kuusi: me kolme veljestä ja kolme serkkua. Toistaiseksi jäi meidän perintömme jakamatta isäni hoidon alaiseksi. Ainoastaan muille henkilöille testamentissa tehdyt säädökset suoritettiin. Omituisuutena mainittakoon, että testamentti määräsi mummin veljenpojalle, senaattori J.A. von Bornille muun ohessa kaksi talon vanhinta hevosta ja vanhimmat vaunut. Isäni, pesän selvittäjänä ehdotti, että ne korvattaisiin rahasummalla, mutta siihen ei senaattori suostunut, vaan vaati, että testamentin sanoja noudatettaisiin. Nuo hevoset ja vaunut näin minä sittemmin monta vuotta Helsingin kaduilla.
Maatilojen hoitajaksi hankittiin Ruotsista eräs hyvillä todistuksilla varustettu herrasmies, joka kyllä osoittikin olevansa taitava maanviljelijä, mutta myös osasi panna rahoja runsaasti liikkeelle. 1860 vuoden sato oli huono ja seuraavan vuoden vielä huonompi. Tulot eivät kustannuksia korvanneet, ja tilat sen vuoksi myytiin polkuhintoihin.
Äskenmainittuina vuosina asuimme veljeni ja minä taas kesällä Joroisissa, ja hauska siellä oli olla. Tätä pitäjää sanottiin siihen aikaan "pikku Pariisiksi". Siellä oli useita herraskartanoita, joissa melkein kaikissa oli paljon nuorta väkeä, ja seurustelu oli hyvin vilkasta. Neljässä kartanossa, Järvikylässä, Paajalassa (Ornevik) Kotkassa ja Frugårdissa asui Grotenfeltejä, vanhoja ja nuoria, Pasalassa leskivapaaherratar Rehbinder poikineen ja tyttärineen, Puomilassa leskirouva Paldani, Koskenhovissa kruununvouti Sahlstein ja kirkonkylässä nimismies Backman, joilla kaikilla oli suuret perheet. Vierasvaraisessa isossa pappilassa oli niinikään nuorisoa. Kun koko "sosieteetti" oli koossa, oli se tosiaan suurilukuinen, ja kaunottariakin oli joukossa.
Fredrik veljeni ja minä olimme toisena kesänä Joroisiin lähtiessämme Viipurissa ostaneet ison upseerinteltan, joka pystytettiin Braseborgin pihalle ja jossa me ilman lämpimänä ollessa yöllä nukuimme. Rapatilassa asuessamme hankittu purjevene niinikään Joroisiin tuotiin, ja ahkerasti sitä siellä käytettiin, varsinkin Puomilassa, Joroisselän toisella puolella käydessä, jonne äskenmainitun veljeni usein teki mieli erään tummasilmäisen neidin tähden.
Kalastusretkiä joskus tehtiin, kerran suurella joukolla Leppävirtain puolelle asti, jolloin meitä Varkauden tehtaalla rosvoina pidettiin, eikä meille missään yösijaa annettu, jotta täytyi tyytyä ison sikoläätin ylisiin, missä sattui heiniä olemaan. Syksyllä jänisparkoja vainottiin, mutta useimmiten huonolla menestyksellä.
Vaan ei aikaa sentään pelkkiin huvituksiin käytetty. Rovastin poikapuoli Th. Järnefelt ja minä pidimme toisena kesänä pitäjäntuvalla koulua — en enää muista kuinka usein viikossa —, johon kokoontui lähiseudulta melkoinen joukko poikia lukemista, kirjoittamista ja laskentoa oppimaan. Ryhdyimme myöskin toimiin ensimäisen kansankirjaston hankkimiseksi pitäjään. Tarpeellisten varain hankkimiseksi toimitettiin rahankeräys ja muistaakseni iltamakin. Siten kootuilla varoilla ostin minä sitten Viipurissa ensimäiset kirjat ja perille lähetin.
Vielä on minun mainittava kuinka niiden komeain tallihevosten kävi, jotka meille perinnöksi jäivät. Huonosti niiden kävi. Ainoastaan kahdesta vaunuparista saatiin kunnolliset hinnat. Kaksi erinomaisen kaunista raudikkoa ja uljaan mustan oriin vei Örnberg Pietariin myytäväksi. Toisen raudikon jalka pahasti vioittui Pietarin kadulla ja muut oriit saivat "patin" kauan tallissa seisoessaan, jotenka kaikki menivät polkuhintoihin. Minun lemmikiltäni, liinaharja-oriilta taittui jalka, kun tuo ruotsalainen tilain hoitaja sillä ajoi heikolla jäällä, ja se oli tapettava. Toinen musta orit hirtettiin kengittäessä, sitä kun ei saatu pysymään paikallaan muulla tavoin kuin että pää suitsilla korkealle nostettiin ja nyt, Örnbergin sattumalta poissa ollessa, niin pahasti pingoitettiin, että hevonen kuolleena kaatui maahan.