V.
VÄÄRÄKOSKELLA.
Kesällä 1860 ei isäni ollut poikiensa kanssa Joroisissa. Hän oli edellisenä talvena mennyt uusiin naimisiin ja oleskeli nyt Vääräkosken tilalla, josta hänen vaimonsa oli toisen puolen perinyt eräältä enoltaan ja jonka toisen puolen isäni sittemmin lunasti.
Emintimäni, Sofie v. Wendland, oli isän puolelta tanskalaista tai holsteinilaista sukuperää, mutta Viipurissa syntynyt suomalaisesta äidistä. Miksi isä oli Tanskasta Suomeen muuttanut, se seikka on salaperäisyyden huntuun verhottuna; tyttärellä ei siitä varmaa tietoa ollut. Nuorena upseerina oli v. Wendland palvellut Tanskan sotaväessä Köpenhaminassa, josta hän sittemmin siirtyi venäläiseen sotaväkeen ja pääsi linnamajuriksi Viipuriin. Syynä tähän siirtoon lienee ollut joku rakkauden suhde hänen ja erään ruhtinaallisen naishenkilön välillä, jonka johdosta tuo nuori upseeri, joka kuuluu olleen erinomaisen komea mies, kotimaastaan karkoitettiin, kun hänelle ensin oli hankittu virka Venäjän sotaväessä. Emintimäni naimisiin mennessä ei hänen isänsä enää elänyt.
Meitä veljeksiä isämme naimisiin meneminen ei miellyttänyt. Ventovieras oli meille tuo 30-vuotias emintimä. Mutta ennen pitkää opimme hänessä tuntemaan hienosti sivistyneen, älykkään ja jalomielisen naisen, johon ystävyyden siteillä kiinnyimme. Molemmat veljeni olivat tavallaan jo lentäneet ulos kotipesästä, oleskellen lukukausina Helsingissä opintoja yliopistossa harjoittamassa; minä yksin olin vielä varsinaisesti kotiin kuuluva.
Vuonna 1862 vietin ensimäistä kesää Vääräkoskella. Sinne on 16| kilometrin matka Viipurista Pietariin päin. Kartano sijaitsee Perojoen rannalla, päärakennus puutarhan ympäröimänä erillään muista rakennuksista. Talon kohdalla on joki levinnyt lammen muotoiseksi, missä on kaksi saarta, isommassa mylly, jota käyttää noin kaksi metriä korkean kosken toinen haara. Toinen, puutarhan puolella oleva haara virtaa siihen rakennetun padon yli ja sitten kuohuen, kohisten kivikkopohjaa myöten jotenkin pitkän taipaleen. Lammentapaisen yläpuolella on pieni koski, ja tällaisia koski- ja virtapaikkoja on samassa joessa aina jonkun välimatkan päässä useita. Niistä enemmän tuonnempana.
Kun minä Vääräkoskelle tulin, oli toinen mainituista saarista, se joka on päärakennuksen ikkunain edessä, aivan alkuperäisessä luonnon tilassa, niin tiheän metsikön vallassa, ettei ihminen siellä liikkumaan päässyt, ja ranta osaksi liejuinen. Harvoin lienee ihmisjalka sinne eksynyt, sillä siltaa ei ollut. Ensimäiseksi työkseni otin tämän saaren siivoamisen, liikojen ja viallisten puiden ja pensaiden poistamisen, käytävän laittamisen, liejuisen niemekkeen täyttämisen ja suojakivillä varustamisen. Saatuani sen kuntoon, rakennutti isä saaresta sillat joen kummallekin rannalle, jotenka tuo sievä saari nyt tuli puutarhan yhteyteen ja joen toisella puolella, puutarhasta ennen erillään ollut ruokakasvitarha myöskin siihen liittyi. — Muuta en sinä kesänä saanut puutarhatyön alalla aikaan. Mutta kun minä, seuraavana kesänä oltuani Rautalammilla suomen kieltä paremmin oppimassa ja kesällä 1864 Lysekilin kylpylaitoksessa Ruotsissa terveyttäni parantamassa, sitten kolme kesää perätysten taas vietin Vääräkoskella, jatkoin innokkaasti samaista työtä. Niinpä kartanon puolelta myllysaarelle vievän sillan korvasta raivasin kävelytien pitkin kosken jyrkkää ja kivistä rantaa tämän saaren toisella rannalla olevalle uimahuoneelle, teetin sillan kosken toisen haaran poikki ja tein pulskan puiston käytävineen, turvepenkkeineen sen toisella puolella säilyneeseen metsikköön. Minun työni kautta laajeni Vääräkosken puisto entisestään melkein toista vertaa isommaksi.
Ja toisessakin työssä olin yhtä innokas: koskien perkaamisessa ja koskenlaskijan toimessa.
Kuten jo mainitsin, on Perojoki Vääräkosken alueella koskirikas. Myllykoskelta alaspäin lienee viime vuosisadalla ennen minua veneellä kulkenut tuskin kukaan muu, kuin ehkä sahapuiden uittajat joskus. Mutta minä hankin itselleni pienen, vaan tanakan veneen, jolla eräänä päivänä sauvomalla läksin koematkalle. Vaikeata kulku oli. Joka koskessa ja kovemmassa virrassa tarttui vene kivien väliin, mutta irti sentään aina pääsin tavalla tai toisella. Muutamissa paikoin oli puita kaatunut joen poikki, ja niiden alitse pujottautumisessa tai poikki hakkaamisessa oli kova työ. Pääsin eteenpäin pari kilometriä, Vääräkosken rajan ulkopuolelle, kunnes jouduin vihaselta näyttävälle koskelle, jonka valtaan en uskaltanut antautua. Ja uteliaisuuteni olikin jo tyydytetty. Käänsin veneeni kotia kohti, ja nyt pahimmat ponnistukset alkoivat, kun oli vastavirtaa sauvottava ja koskia noustava. Vaan kaikki ponnistukset runsaasti palkitsi matkan viehätys. Koko tuolla pitkällä matkalla ei ollut ainoatakaan ihmisasuntoa. Olin yksin jylhän luonnon keskellä, erämaan juhlallisessa hiljaisuudessa, jota vain lintujen iloinen laulu ja koskien kohina keskeytti. Aamiaisen jälkeen olin matkalle lähtenyt ja vasta illalla kotia ehdin märkänä, väsyneenä ja nälkäisenä, mutta hyvin tyytyväisenä hauskaan retkeeni. Ja eheänä oli mies sekä vene.
Päätin ruveta noita koskia ja virtapaikkoja perkaamaan, kunnollista veneväylää laittamaan, ja sitä työtä kesti kauvan, sillä ani harvoin sain Fredrik veljeni minua auttamaan ja työmiesten apua en tahtonut käyttää, kun työ ei silloin olisi ollut omaa tekoa. Kun väylä vihdoin oli valmis, luisti vene aika kyytiä myötävirtaa alaspäin ja vain suvantopaikoissa tarvitsi sauvomalla kulkea. Jotenkin nopeasti ja tasaisesti kävi paluumatkakin, sillä perkaustyössä olin sauvomiseen niin tottunut, että venettä täydellisesti hallitsin. Ensimäinen retkeni kesti ainakin kahdeksan tuntia; nyt suoritettiin meno- ja paluumatka parissa tunnissa. — Milloin vieraita Vääräkoskelle tuli, tarjouduin heitä yksitellen viemään koskenlasku-matkalle, ja ne, jotka uskalsivat tulla, olivat ihastuksissaan oudosta retkestään.
Niistä vieraista, jotka useimmin uskoivat henkensä minun ja veneeni valtaan, mainitsen erään naisen, joka muistossani kunnioitettuna ja rakkaana elää. Eräänä kesänä vieraili Vääräkoskella pari kuukautta överstinrouva E. von Wendland, emintimäni vanhemman veljen puoliso. Hän oli ylhäistä sukua, Sevastopolin puolustajan, insinöörikenraali Schilderin tytär, joka naimisiin mennessään oli keisari Aleksander II:sen hovissa palvelevana hovineitinä. Mutta sukuylpeyttä ei hänessä ollut vähimmässäkään määrässä. Vaatimaton, suora ja herttainen hän oli esiintymisessään, valistuneen ja hienotunteisen naisen perikuva. Kaunis hän ei ollut, mutta kasvot olivat miellyttävän ilmeikkäät ja vartalo komea. Meistä tuli hyvät ystävät. Illoin hän minua opetti pianon säestyksellä laulamaan. Hän soitti mainiosti, kuin taiteilija ainakin.
Isäni oli vuoteen 1867 asti hyvin terve ja voimakas. Vääräkoskella hän vietti samallaista maamiehen elämää kuin ennen Rapatilassa. Mutta keväällä mainittuna vuonna kohtasi häntä halvaus, joka, vaikka hän siitä toipui, kuitenkin oli hänen voimansa niin murtanut, että kirves, lapio, ojat ja niittyjen pensaat sittemmin saivat hänen puolestaan rauhassa olla. Ulkona hän kuitenkin vielä ahkerasti liikkui, varsinkin Vääräkosken komeassa metsässä, jota hän silmäteränään suojeli. Siitä ei saatu kaataa muita kuin viallisia tai kuivettuneita puita.
Emintimäni oli reipas emäntä, alituisessa puuhassa aamusta iltaan, milloin kasvitarhassa, milloin missäkin talouden toimessa, ja aina oli hän hyvällä tuulella ja teki parastaan muitakin hyvälle tuulelle saattaakseen.
Kun velipuoleni Kalle oli siksi varttunut, ettei hän enää erityistä hoitoa tarvinnut, oli hän aina minun kintereilläni. Vartioi tarkkaan, etten minä vain pääsisi ilman häntä ulos pujahtamaan. Ja hauska ja vilkas lapsi hän oli. Minua hän ehdottomasti totteli, vaikka muutoin kyllä vallaton oli. Kerran oli meidän molempien hullusti käydä. Eräänä syyspäivänä minulle ilmoitettiin, että pyyparvi oleskeli metsässä noin kolmen kilometrin päässä kartanosta. Olin silloin vielä pyssymies. Valjastutin hevosen kärryjen eteen, otin Kalle veljen, joka silloin oli 6-vuotias, mukaan ja ajoin huonoa metsätietä sinne, missä pyitä sanottiin olevan. Oma pyssyni oli edellisenä talvena varastettu huoneestani Vääräkoskella ja toista en vielä ollut tullut hankkineeksi, vaan olin nyt lainannut isäni kaksipiippuisen tuliluikun, jota ei oltu moneen vuoteen käytetty, mutta jota isä oli huolellisesti hoitanut, jotta luulin sen olevan hyvässä kunnossa. Kun lähestyimme määräpaikkaa, sidoin hevosen suitsien perillä puuhun kiinni, jätin pojan kärryihin, käskien hänen pysyä siinä, ja läksin sinne päin, mistä pyyn vihellys kuului. Vähän matkan päässä pyrähtikin pyy toisesta puusta toiseen. Tähtäsin, laukaisin. Aika pamahduksen kuultuani, makasin selälläni sammalikossa, pyssyn perät kädessäni. Piiput olivat räjähtäneet sirpaleiksi ja lukkokin oli poissa. Ihmeen kautta oli henkeni pelastunut. En saanut pienintäkään vammaa; kasvoissa ja käsissä oli vain muutamia ruudin jyviä. En mitenkään osaa tätä ihmettä selittää. Ehkä kaatuminen minut pelasti. Mutta olisihan kuitenkin sen käden, joka pyssyä kannatti, pitänyt ruhjoutua. Ja kuinka olisi tuon poika-paran käynyt, jos minä olisin sinne metsään kuollut. Eihän hän omin neuvoin olisi kotiin päässyt.
Luulisipa, että tämä tapaus olisi minun saanut pyssyä kammoamaan. Mitä vielä. Kerran myöhemminkin olin metsästämässä. Mutta se olikin vihoviimeinen kerta. Ajettiin naapuritalon isännän kanssa koirilla jäniksiä Vääräkosken metsässä. Seisoessani erään aukeaman vieressä, tuli hyvin iso, melkein tavallisen koiran kokoinen "venäläinen" jänis, jota koirat eivät silloin ajaneet, yht’äkkiä sakeasta metsästä ja istuutui keskelle tuota aukeamaa, minuun suurilla keltaisilla silmillään visusti tuijottaen. En hennonut sitä ampua. Katselimme siinä toisiamme kotvan aikaa. Minusta tuntui kuin olisi tuo jänis pitänyt minulle nuhde- ja varoituspuheen, sanoen: "miksi sinä, tunnoton ihminen, vainoot meitä viattomia ja turvattomia metsän-eläjiä?" Äännähdin, ja jänis läksi pois yhtä tyynesti kuin tullutkin oli. Sen tapauksen jälkeen en ole jänistä enkä muitakaan eläviä ampunut.
En minä Vääräkoskella oleskellessani opintojani aivan laiminlyönyt. Puutarha- ja perkaustöiden ja huvitusten lomassa luin historiaa, estetiikkaa y.m., harjoittelin suomenkielistä kirjoitusta, jopa kokeilin "Vänrikki Stoolin tarinain" suomentamisessa, johon uhkarohkeaan yritykseen jo kimnasistina ollessani olin ryhtynyt, mutta tietysti huonolla menestyksellä.
Viimeistä kertaa olin Vääräkoskella muutamia viikkoja kesällä 1873 vaimoni kanssa. Olimme äskettäin kadottaneet esikkomme, jota haikeasti kaipasimme, emmekä siten olleet aivan alttiit kesän suloutta nauttimaan. Painostavasti myöskin vaikutti isäni surkea tila. Hän oli saanut toisen halvauksen, ei osannut enää ymmärrettävästi puhua eikä mihinkään toimeen kyennyt. Käveli vain vaivoin huoneissa sauvansa nojassa.
Kun isä seuraavana vuonna kuoli, joutui Vääräkoski emintimäni omaksi. Hallittuaan sitä pari vuotta, hän sen myi harmittavan halpaan hintaan. Kun kauppaa hierottiin, muistutin häntä tilan oivallisesta metsästä, jota isä-vainaja niin huolellisesti oli säästänyt, ja neuvoin asiantuntijalla luettamaan puut, jotta metsän arvo selville saataisiin. Mutta hän ei neuvoani noudattanut, vaan luotti voutinsa vakuutukseen, että 50 tuhatta markkaa oli runsas hinta niin hallan-arasta tilasta kuin Vääräkoski on. Ja se myytiin tähän hintaan. Ostajat saivat hinnan monin kerroin korvatuksi metsästä myymillään puilla. Nyt on tila valtion varoilla lunastettu ja palstatilallisille jaettu. En luule heidän siellä menestyvän haaskatun metsän ääressä.