VI.
PARI ELÄINTARINAA.
Olen näissä muistelmissani maininnut monta lapsuuden ja nuoruuden ystävää. Mutta uskollisimmista on kaksi jäänyt mainitsematta, Hektor ja Kastor. Ne eivät eläneet yht’aikaa. Toinen elosti 1850-luvun keskivaiheilla, toinen sen loppupuolella ja seuraavan kymmenluvun loppuun asti. Eri rotua ne myöskin olivat, erikarvaiset ja eriluontoiset.
Hektorin vanhemmista oli toinen nähtävästi ollut jäniskoiran rotua ja toinen jotain isompaa, rotevampaa lajia. Se oli ruskea- ja sileäkarvainen, pitkäkoipinen ja luppakorvainen, jommoisia jäniskoirat meillä tavallisesti ovat, mutta isompi ja rakenteeltaan vahvempi. Silmät suuret ja älykkäät, milloin haaveellisen sameat, milloin säteilevän kirkkaat.
Pikku penikkana Fredrik veljeni ja minä sen saimme, sitä vaalimme, kasvatimme ja rakastimme. Ja uskollinen ystävä siitä tuli. Molempiin meistä oli se yhtä kiintynyt. Mutta minun seurassani se paremmin viihtyi siitä syystä, että olin liikkuvaisempi kuin veljeni, enemmin oleskelin ulkona, juoksentelin, hommailin ja peuhasin. Monet konstit se oppi: istui, hyppäsi jotenkin korkealla pidetyn kepin yli, "apporttasi", oli koskematta sokeripalaan ennen kuin siihen luvan sai, piti samaista herkkua tyynesti turvallaan kunnes sai käskyn heittää sen ilmaan ja sitten kaapata suuhunsa, y.m. Juoksi mielellään hevosena, päitset päässä ja ohjaksia totellen, kun vain ei ollut mitään vedettävänä. Mutta vetojuhdaksi se vastahakoisesti taipui. Sille hankittiin täydelliset valjaat, länget, mäkivyöt, vemmel. Talvella se valjastettiin kelkan ja kesällä pienten nelipyöräisten kärryjen eteen, mitkä olivat siksi isot, että minä, joka silloin olin noin kymmenvuotias, mahduin niihin istumaan. Rapatilassa ollessamme vedätin joskus Hektorilla ja noilla kärryillä hiekkaa niiden pienten puutarhojen käytäville, joissa siellä puuhailin ja joista ennen olen kertonut. Juhtana ollessaan oli Hektor aina tyytymättömän näköinen. Jos olisi osannut puhua, olisi se varmaankin sanonut: "olkoon menneeksi, koska sinä, Viktor ystävä, niin tahdot; mutta eihän tämä tällainen toimi koiran virkaan kuulu". Kuinka voimakas se oli, osoittaa seuraava tapaus.
Oli kaunis kevätpäivä. Lumi ja jää oli kaupungin kaduilta jo suurimmaksi osaksi sulanut. Mutta pohjoispuolella olevien talojen katveessa oli vielä siksi paljon iljannetta, että reki siinä luisti. Olin Hektorin valjastanut kelkan eteen ja mentiin ajamaan tuota iljannetta myöten. Fredrik veli juoksi edellä, jotta hevoseni pysyisi oikealla tolalla. Mutta sinne ilmautui eräs iso vieras koira, joka Hektoria nuuski ja ärsytti. Tämä suuttui, vieras pelästyi ja lähti kiitämään käpälämäkeen. Hektor perässä, lennättäen kelkkaa ja minua huimaavaa vauhtia paljaita katukiviä myöten pitkän matkan päähän. Kelkan rauta-anturat tulta iskivät, vaan Hektor ei ollut millänsäkään. Kuorma ei sen intoa vähimmässäkään määrässä hillinnyt. Mutta vihollinen, jolla ei mitään kuormaa ollut, jäi tietysti saavuttamatta.
Hektor ei koskaan pyrkinyt tai jäänyt yöksi huoneisiin, vaan meni aina, kaupungissa sekä maalla nukkumaan hevostallin ylisille, missä se kaivautui heiniin. Rapatilassa tehtiin sille yömajaksi sievä ja mukava koppi ja koetettiin jos jollain tavoin totuttaa sitä siinä nukkumaan. Mutta turhaan. Jos se pantiin kahleisiin, jotta kopissa pysyisi, ulvoi se koko yön.
Surkean lopun sai Hektor parka. Se oli talvella polttopuita hakemaan lähteneen tallirengin kanssa mennyt Rapatilaan ja jäänyt sinne yöksi, jolloin susi sen tappoi ankaran ottelun jälkeen. Minun ja koko talon suru oli suuri.
Kastarin kanta-isä lienee ollut bernhardilaista rotua, mutta monta polvea oli varmaankin välillä ollut. Se oli kookas, pitkäkarvainen, musta muutoin, otsassa vain valkoinen viiva ja toinen koipi niinikään osaksi valkoinen. Silmät pienet, mutta terävät.
Senkin pentuna saimme, pienenä pallerona. Olin sen tullessa noin 14-vuotias ja koetin sitä opettaa tekemään samat konstit kuin Hektor aikanaan oli osannut. Vaan se oli turhaa työtä. Kastor katseli minua vain vakavasti silmiin ikään kuin olisi arvellut: älä hassuttele, veli kulta. Ei se älytön ollut, päinvastoin hyvinkin viisas; mutta joutavia temppuja se ylenkatsoi, pitäen virkanaan talon vartioimista sekä totista seurustelua talonväen kanssa.
Sillä oli hyvin säännölliset tavat. Tarkasti piti se silmällä milloin aamukahvi meille pojille vietiin ja seurasi silloin aina palvelijaa meidän huoneeseen. Sen piti saada kahvista osansa, ja se saikin viimeiset tipat kummastakin kupista, teevadille kaadettuina. Huoneissa se ei kauan viihtynyt. Sen mieluisin olinpaikka kaupungissa sekä maalla oli portin suu, missä se istui tai makasi. Jos vieras tuli, ei se haukkunut eikä murahtanut, seurasi häntä vain kintereillä siksi kun joku talon väestä vieraan kohtasi, ja vieraan lähtiessä se häntä portille saattoi. Määräaikoina saapui se keittiöön ruokaansa saamaan. Kun kaupungissa joku talon väestä läksi ulos kävellen tai ajaen, juoksi Kastor aina vartijana perässä. Se saattoi isännän hovioikeuteen, pojat kouluun, palvelijat asioille, tallirengin vedennoudantaan. Ei se ollut keneenkään meistä erityisesti kiintynyt, vaan kohteli meitä kaikkia puolueettomalla ystävyydellä. Maalla, s.o. Vääräkoskella, se ei katsonut yksityisten henkilöiden vartioimista yhtä tarpeelliseksi kuin kaupungissa, arvellen kaiketi, ettei heitä siellä rauhallisissa oloissa mikään vaara uhannut, ja seurasi sen tähden harvoin ketään ulkopuolelle talon piiriä. Mutta jos varustuksista arvasi, että oltiin menossa kaupunkiin, silloin se häntäänsä heiluttaen juoksi edeltäpäin jonkun matkaa kaupunkia kohti. Sillä laputtaminen kaupungin ja Vääräkosken välillä oli paras huvitus, jota se ei koskaan laiminlyönyt, milloin siihen vain tilaisuutta tarjoutui. Vielä silloinkin kun ikä painoi, jalat olivat kangistuneet ja Kastor parka ei enää jaksanut juosta tuota 16½ kilometrin matkaa, teki se usein rohkeat yritykset. Juoksi niin pitkälle kuin voimat sallivat, seisattui sitten surullisen näköisenä, poikkesi tien viereen ja odotti siellä siksi kun kaupungista palattiin, vaikkapa iltamyöhään asti. Kotiin tultuaan kovin uupuneena näytti se kuitenkin iloiselta ja ylpeältä ikäänkuin olisi itse luullut kaupungissa käyneensä tai ainakin tahtonut kotiväelle sitä uskotella.
Jo nuorena ollessaan oli Kastor saanut päähänsä omituisen vian. Toinen puoli päälakea kohosi ja laskeutui joka hetki säännöllisesti niinkuin sitä olisi liikuttanut voimakas valtasuoni. Omituisuutena oli sillä sekin, että se kyljellään maatessansa tuon tuostakin rajusti liikutti koipiaan, juosten unissaan.
Vanhuutensa viimeisinä vuosina vietti Kastor kesät talvet
Vääräkoskella, ja siellä se nukkui kuoleman uneen noin 14-vuotiaana.
Se haudattiin siihen puistoon, minkä minä olin raivannut kosken toisen
haaran takana olevaan metsikköön.
* * * * *
On olemassa paljon kertomuksia hevosten ihmeteltävästä muistista.
Niihin voin lisätä seuraavan.
Lapsuuteni kodeista kertoessani olen maininnut, että äitini isä Joroisista lähetti vanhemmilleni lahjaksi kaksi kaunista hevosta. Mainitsin myöskin, että ne ensi kerran Viipuriin tultuaan saivat marssia takaisin Joroisiin ja sitten jälleen kulkea tuon 20 peninkulman matkan, jonka jälkeen ne Viipuriin jäivät. Mutta koti-ikävä lienee niitä vaivannut, halu päästä takaisin syntymäseuduilleen.
Oltuaan monta vuotta Viipurissa — muistelen kuulleeni viisi vuotta —, pääsi toinen noista hevosista karkaamaan. Täyttä laukkaa juoksi se ulos kaupungista ja Pietarin "lopotin" (esikaupungin) kautta suorinta matkaa n.s. Karjalan maantielle, jota myöten Ruokolahden, Puumalan ja Juvan pitäjien halki kuletaan Joroisiin. Arvattiin, että se oli lähtenyt matkalle syntymäkotiinsa. Tallirenki lähti takaa ajamaan. Kuulustellessaan tien varrella asuvilta, sai hän monessa paikassa tietää, että musta hevonen oli ohitse juossut niin kovaa kyytiä, ettei kenenkään mieleen juolahtanut yrittää ottamaan sitä kiinni. Niin kesti takaa-ajoa Puumalan salmelle asti. Vuoksen poikki oli karkuri uinut, mutta Puumalassa nousi sille tie pystyyn. Oli nähty sen kulkevan rannalla, miettien uskaltaisiko lähteä uimaan tuon leveän salmen yli. Ja siellä oli eräs mies sen kiinni saanut. Siten joutui se takaa-ajajan käsiin.
Joka on kulkenut tuota tietä Viipurista Puumalan salmelle, hän tietää, että tällä matkalla on useita tienhaaroja eri suunnille. Mutta karkuri, joka moneen vuoteen ei ollut sitä tietä kulkenut ja silloinkin vain kerran pohjoiseen suuntaan, ei oikealta tieltä eksynyt. Hevosen muistia siinä tosiaan kysyttiin.
Omituinen eliö oli muutoinkin tuo samainen "Ukko", joksi sitä sanottiin. Se oli aina vihainen ja tyytymätön. Ei sitä mitkään hyväilyt tai herkut lepyttäneet; aina se pyrki puremaan sitä ihmistä, joka uskalsi sitä lähestyä. Tallirenki oli sen kanssa pahemmassa kuin pulassa. Mutta tavattoman väkevä hevonen se oli. Mainitsen erään esimerkin.
Kuormien kuletuksessa on Viipurissa keväisin pahana vastuksena se pitkä silta, "Turun silta", joka vanhasta kaupungista linnasaaren ohitse vie Tervaniemelle eli "Pyhän Annan" kaupungin-osaan. Se paljastuu lumesta ja iljanteesta paljoa aikaisemmin kuin kaupungin kadut ja ympäristön maantiet, ja silloin saa siellä nähdä sydäntä särkevää eläinten rääkkäystä, kun hevosia pakoitetaan vetämään raskaita rekikuormia tuota paljasta siltaa myöten.
Eräänä keväänä oli Rapatilasta reellä tultu joitakin tavaroita kaupungista noutamaan. Huonon kelin tähden oli reen eteen varmuuden vuoksi valjastettu kaksi hevosta, ja Rapatilan työhevoset eivät suinkaan olleet heikkoja. Mutta kun kuormalla sitten oli palattava tuota paljasta siltaa myöten, niin huomattiin että kuorma oli liian raskas kahdellekin hevoselle. Ajaja lähti hakemaan toista vaunuhevosistamme avuksi, ja Ukko vietiin. Vaan tallirenki ei pannutkaan sitä kolmanneksi, vakuuttaen että kyllä Ukko yksinkin mokoman kuorman sillan yli vie. Työhevoset riisuttiin pois reen edestä ja Ukko pantiin aisoihin. Se oli vihainen kuin ainakin, mutta näytti samalla hyvin ylpeältä, oivaltaen mistä oli kysymys. Ja hyvää vauhtia se lähti pitkin askelin harppaamaan niinkuin kuormana olisi ollut vain säkillinen heiniä, ylenkatseellisesti silmäillen niitä tovereitaan, joita nyt joutilaana sen rinnalla talutettiin. Eikä se kertaakaan sillalla seisattunut.
Hyvissä voimissa pysyi Ukko noin 30 vuoden ikään asti. Mutta viimeisenä elinvuotenaan pyrki se alamäessä, kun ohjakset kireillä pidettiin, heittäytymään maahan, jonka tähden sitä oli mahdoton enää ajohevosena käyttää. Se ammuttiin.