VII.
SUOMEA OPPIMASSA.
Suomi oli varmaankin ensimäinen kieli, jota lapsena sopertelin. Ensimäinen hoitajani, vanha Vappu, ei muuta kieltä osannut, ja molemmat vanhempani puhuivat hyvin suomea, toinen kun oli kotoisin Oulusta ja toinen Savosta. Mutta ruotsia isä ja äiti keskenään käyttivät, ja pian he lienevät ruvenneet sillä kielellä minuakin puhuttelemaan. Sain sittemmin venäläisen "niänjkan", joten opin venättäkin solkkaamaan. Puhuin siis lapsena yhtaikaa kolmea kieltä, mutta arvattavasti kaikkia yhtä puutteellisesti, ne kun lapsen aivoissa kaiketi sekaantuivat toisiinsa. — Kouluun tultuani pääsi ruotsi yhä enemmän voitolle, varsinkin kun suomi koulun alimmilla asteilla ei silloin ollut opetusaineenakaan. Vasta ylialkeiskoulun kolmannella luokalla ruvettiin suomen kielioppia ja erästä suomenkielistä kertomuskirjaa lukemaan. Vaan ei tästäkään opetuksesta suurta apua ollut, sillä opettajana oli tällä ja neljännelläkin luokalla, jolla Kalevalaakin luettiin, tuo ennen mainitsemani hajamielinen tohtori. Siviilikimnaasissa oli suomi opetusaineena muistaakseni vain ensimäisellä luokalla. Kenraali v. Kothen ja hänen oikkujansa noudattava silloinen senaatti eivät katsoneet suomenkielen taitoa vastaisille hallinnon virkamiehille yhtä tarpeelliseksi kuin venäjän, ranskan ja saksan kielten. Opettajana oli maisteri A.G. Corander, joka oppilaille saneli toimittamansa suomen lauseopin tärkeimmät säännöt, mikä ei vielä ollut painosta ilmestynyt. Suomen kielen kirjoittamista ei minun aikanani koulussa ollenkaan harjoitettu.
Mikä minut jo koulupoikana ollessani "fennomaaniksi" teki, sitä en osaa varmuudella sanoa. Ehkäpä sen alkuaan vaikutti se sääli, joka minussa syntyi nähdessäni kuinka vaikeata suomenkielisistä perheistä lähteneille tovereilleni oli ruotsinkielisten läksyjen oppiminen ja ymmärtäminen. Aloin aavistaa, että kieliolot maassamme eivät olleet oikealla kannalla.
Erityinen tapaus sai sitten minulle selvemmäksi suomalaisuuden aatteen. Käydessään keväällä 1858 kotimaassaan kuoli A.I. Arvidsson Viipurissa, ja minä muutamien koulutoverieni kanssa kannoin hänet hautaan. Luonnollistahan oli, että silloin kuulustelin, mikä mies Arvidsson oli. Sain kuulla hänen ikimuistettavat sanansa: "Ruotsalaisia emme voi olla, venäläisiksi emme tahdo tulla; olkaamme siis suomalaisia." Ja ne sanat painuivat syvälle mieleeni.
Kimnasisti-aikanani ilmestyivät Julius Krohnin "Kuun tarinat". Tekijä oli minulle tuttu mies, hän kun oli ollut vanhimman veljeni koulutoveri ja kodissamme käynyt. Ylpeilin siitä, että tämän oivallisen kirjan oli tehnyt viipurilainen ja tuttavani. Ja minussa syntyi se ajatus, että minäkin tulevaisuudessa ehkä voisin suomalaisuuden ja suomalaisen kirjallisuuden hyväksi jotain aikaansaada, jos suomen kielen kunnollisesti oppisin. Ryhdyin joutoaikoina suomennostyötä tekemään, ja eräällä joululomalla, kun Julius Krohn oli vanhempiensa luona Viipurissa, vein erään suomennokseni hänen luettavakseen. Hän ystävällisesti sitä tarkasti ja minua kehoitti jatkamaan.
Toisen tunnustuksen suomen kielen oppimisen harrastuksesta sain kimnaasin kolmannelle luokalle päästessäni. Tohtori Wolmar Schildt (Kilpinen) oli suomentamaansa ja "venykkeillä" painattamaansa Runebergin "Nadeshdaa" maamme oppikouluille lähettänyt yhden kappaleen itsekullekin, annettavaksi sille koulun oppilaalle, joka innokkaimmin suomen kielen oppimista harrasti, ja Viipurin siviilikimnaasin osaksi tullut kappale lukukauden päättäjäisissä minulle annettiin.
Ylioppilaaksi tultuani päätin seuraavana kesänä asettua Rautalammille hyvää suomea kansan suusta oppiakseni. Paavo Korhosen ja Pentti Lyytisen runot olivat tälle pitäjälle tuottaneet sen maineen, että siellä puhdasta ja sointuvaa suomea puhuttiin. Ennen minua ja minun tovereitani oli siellä jo oleskellut useita ylioppilaita kansan kieleen perehtyäkseen, niiden joukossa myöskin Julius Krohn. Meitä lähti sinne nyt keväällä 1863 yksin matkoin kolme miestä, ylioppilaat Oskar Sallmén, Nikolai Selin ja minä, ja myöhemmin saapuivat vapaaherrat Otto af Schultén ja Reinhold Munck. Hinkkalan taloa Konneveden rannalla oli meille majataloksi suositeltu, siellä kun pari vuotta sitten oli asunut neljä viipurilaista ylioppilasta, jotka olivat olleet oloonsa hyvin tyytyväiset.
Tähän taloon ei silloin vielä ollut ajotietä. Maantielle oli neljä "suden virstaa" metsätaivalta, huono kivikko-polku vain. Jos tavaraa oli kuletettavana, niin ei sinne päässyt kesällä muulla neuvoin kuin veneellä, jolloin oli soudettava monen kilometrin matka. Kirkolle, jonne oli lähes kaksi peninkulmaa, pyhäpäivinä aina kulettiin pitkällä kirkkoveneellä, mihin mahtui ainakin kolmekymmentä henkeä. Konnekoski oli menomatkalla noustava hinaamalla ja palatessa laskettava, joka oli vaarallinen tehtävä. Niinpä oli eräänä kesänä muuan kirkkovene koskessa mennyt kumoon ja pari kymmentä henkeä yht’aikaa hukkunut.
Hinkkala oli ennen ollut herraskartanona, sen ollessa Forstén-suvun hallussa. Nyt sen omistivat talollinen Kaapro Kukkonen ja hänen veljenpoikansa Juho, edellinen arvokas, älykäs ja kirjallisuutta harrastava mies, silloin vain 56 vuoden vanha, mutta kivulloinen. Me ylioppilaat olimme pahemmassa kuin pulassa Kaapro Kukkosen kanssa keskustellessamme, sillä hän muisti kaikki, mitä oli lukenut, ja valtiollisista sekä yhteiskunnallisista asioista oli hänellä selvemmät ja kypsyneemmät mielipiteet kuin meillä. Ja hän lausui ajatuksensa selvästi, sujuvasti ja pontevasti. Olisi valittu tuomiokunnan edustajaksi valtiopäiville, mutta kieltäytyi heikon terveytensä tähden.
Lukuisa oli talonväki. Kaapro-isännän ja hänen hyväntahtoisen emäntänsä monista lapsista oli kotona kaksi täysikäistä poikaa ja 18-vuotias tytär, ja Juho-isännällä oli muistaakseni viisihenkinen perhe.
Meidän ylioppilaiden hallussa oli sali ja kamari toisessa talon kahdesta asuinrakennuksesta. Salin toisella puolella oli vanhemman isännän tyttären Maria Loviisan huone, jossa ahkerasti kävimme, meidän kun oli hauska jutella tämän vakavan, avomielisen ja lahjakkaan tytön kanssa, jota me kaikki suurimmalla kunnioituksella kohtelimme.
Minun erityinen ystäväni oli vanhempi Kaapro-isännän kotona olevista pojista, Hinkkalan nykyinen isäntä, runoseppänä tunnettu Albert Kukkonen, joka on minua noin kuusi vuotta vanhempi. Hän jo silloinkin runoja sepitteli ja joutoaikoina uutterasti luki kirjoja ja sanomalehtiä, johon hänellä oli hyvä tilaisuus, isällä kun oli jotenkin runsasvarainen kirjasto ja taloon tuli "Suometar" sekä ainakin kolme muuta sanomalehteä. Minä häntä opetin murtolukuja laskemaan, ja yhdessä me haaveilimme suomalaisuuden edistyksestä ja kansamme tulevaisuudesta. Toinen, jonka kanssa usein seurustelin, oli torppari Kalle Gråsten. Hän osasi muistista sanella muutamia Kalevala-runojen katkelmia sekä paljon Lyytisen ja Ihalaisen runoja, ja puhuessaan käytti hän runsaasti sananlaskuja. Panin ne tarkkaan paperille, mutta valitettavasti se vihkonen, johon ne kirjoitin, katosi minulta sitten Helsingissä selittämättömällä tavalla.
Meidän ylioppilaiden kesken oli sellainen sopimus, että sen, joka Hinkkalassa otti ruotsia puhuakseen, piti maksaa sakkoa muistaakseni 25 penniä kerralta. Näitä sakko-rahoja karttui ensi aikoina jotenkin runsaasti, kun yksi meistä, vapaah. Schultén, tullessaan oli hyvin heikko suomalainen ja sen tähden usein itse eksyi ja muita eksytti ruotsia puhumaan. Mutta erinomaisen hyväpäinen kuin oli, oppi hän ennen pitkää suomeksi toimeen tulemaan, ja sakkorahojen lisääntyminen kävi silloin hitaammin. Schulténia sanottiin Hinkkalassa ja naapuritaloissa "kirjaherraksi" siitä syystä, että hän aina liikkui sanakirjat kainalossa ja niistä puhuessaan apua haki.
Hyvä meidän oli olla ja tyytyväisiä oltiin, vaikka ruokalista oli hyvin yksitoikkoinen. Huttu, tattariryynipuuro ja viili vaihtelivat. Kalaruoka oli herkkua, milloin Ahti suvaitsi alamaisiaan meille antaa. Perunat oli pakkanen talvella pilannut, ja leivässä, milloin sitä oli talon omista rukiista leivottu, oli kitkerä maku, kun halla edellisenä kesänä oli ruisvainioilla vieraillut. Meitä varten käytiin kuitenkin Kuopiosta parempia jauhoja ostamassa.
Elettiin kuin salolaiset ainakin. Järveen uimaan juostiin aamulla vuoteelta noustua paitasillaan, ja illoin saunasta Aatamin puvussa. Vanha emäntä meitä useimmiten sinutteli kuin omia poikiaan. Jos minä, joka aina olen ollut aamuntorkku, en ollut vuoteelta noussut, kun emäntä aamulla kahvia toi, niin veti hän peitteen pois päältäni ja, jos satuin vielä nukkumaan, kädellään lyödä räpsähytti minua pehmeimmälle paikalle.
Kolmissa häissä olivat "Hinkkalan maisterit" tervetulleina kutsuvieraina. Ensimäiset pidettiin eräässä Hinkkalan torpassa, toiset varakkaassa naapuritalossa ja kolmannet mahtavassa herraskartanossa lähellä kirkonkylää. Edellisissä noudatettiin vielä monia vanhan kansan häätapoja, joita en ennen ollut nähnyt ja jotka olivat hyvin hauskoja, ja kauhean usein syötiin, jotta oli ruokaan läkähtyä. Naapuritalon häissä tarjottiin parhaana virvokkeena punssin nimellä pikimustaa juomaa, joka valmistettiin siten, että pataan kaadettiin vettä, siirappia ja rommia, mikä sekoitus sitten tulella kiehutettiin. Minun oli mahdoton nauttia tätä juhlajuomaa; soveliaalla hetkellä kaasin kuppini sisällyksen ulos avonaisesta ikkunasta.
Kirkolla käydessämme meidät aina ystävällisesti kutsuttiin joko provasti Langin pappilaan taikka nimismies Östlingin taloon, joissa molemmissa oli nuorisoa, neitosia muistaakseni edellisessä viisi ja jälkimäisessä kaksi.
Tuon tuostakin olimme Hinkkalan vanhemmalle isännälle tarjonneet osan täyshoidosta suoritettavastamme maksusta. Mutta hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä; lausui vain, että kylläpä siitä sovitaan, kun eron hetki on käsissä. Ja kun tämä hetki sitten puolenkolmatta kuukauden kuluttua tuli, sain minä toimekseni suorittaa velkamme. Isännällä oli kyyneleet silmissä. Ei hän tahtoisi meiltä mitään maksua ottaa, kun tiesi, että meidät oli sinne tuonut rakkaus suomalaiseen kansaan, jota valmistauduimme palvelemaan sen omalla kielellä. Pitäisihän suomalaisten talonpoikainkin puolestaan jotain uhrata suomalaisuuden edistämiseksi. Mutta viime vuoden huono sato oli saattanut hänen taloutensa siihen tilaan, että hän nyt oli pakoitettu jotain maksua ruoastamme ottamaan. En enää muista mitä hän hengeltä määräsi, vaan mitättömän pieni se summa oli, enkä mitenkään saanut häntä enempää ottamaan.
Juhlallinen oli eron hetki. Liikutettuna piti isäntä kauniin jäähyväispuheen, toivottaen meille onnea elämän taipaleella, menestystä työssämme isänmaan ja kansan hyväksi.
* * * * *
Kun olin päättänyt ruveta sanomalehden toimittajaksi, katsoin tarpeelliseksi vielä kerran lähteä kesäksi johonkin paikkakuntaan, missä hyvää suomea puhuttiin, aikoen samalla matkalla myös tehdä muinaistieteellisiä tutkimuksia, joita siihen aikaan harrastin. Valitsin Keuruun pitäjän, tietäen että niillä seuduin kulkee raja länsi- ja itämurteiden välillä, jotka siellä ovat sekaantuneet toisiinsa, niinkuin kirjakielessäkin on tapahtunut.
Matkustin keväällä 1869 ensin Päijänteen Kärkisten salmelle, jonka läheisyydessä lehtori K.A. Gottlundin antaman tiedon mukaan sijaitsi ainoa Suomen sisämaassa löydetty "laivakumpu", laivan muotoon tehty muinaisaikainen hautakumpu. Etsin vuorta, sillä Gottlundin piirustuksen mukaan oli tuo kumpu vuoren kukkulalla. Vaan vuorta en likimailla missään nähnyt. Sattumalta hakemani paikan kuitenkin löysin. Tuo merkillinen muinaismuisto on matalalla törmällä jotenkin likellä salmen rantaa. Piirustin siitä kuvan, joka nyt on historiallisessa museossa. Jämsän ja Korpilahden metsissä ja saarissa sitten kävin katselemassa niitä "Hiiden kansan" rakentamia roukkioita, joita siellä paljon on olemassa, isoja ja pieniä, mutta joista pienimmät eivät lienekään tuon muinaiskansan hautakumpuja, vaan lappalaisten tai kalastusretkillä olleiden suomalaisten tulensijoja. Isoista kummuista oli usea osaksi hajoitettu, arvattavasti aarteen-etsijäin toimesta. Minä en näistä ainoatakaan avannut, kun en katsonut olevani täysin pätevä niitä tutkimaan. Merkitsin vain niiden olopaikat muistiinpano-kirjaani. Ainoastaan yhden pienen kummun eräässä Jämsän saaressa oppaani avulla hajoitin, löytämättä siitä muuta kuin tuhkaa ja hiilen muruja. Keuruullakin muinaisjäännösten etsimistä jatkoin. Niitä karttui siten luettelooni muistaakseni noin 70, minkä luettelon sitten Helsingissä annoin muinaismuistoyhdistyksen silloiselle sihteerille J.R. Aspelinille, joka sitä on käyttänyt teoksessaan "Suomen asukkaat pakanuuden aikana". Useita kiviaseitakin tällä matkalla sain.
Keuruulla asetuin asumaan Viikin taloon, Keuruunselän läntisellä rannalla, ja sinne toverikseni saapui Helsingistä ystäväni K. Fr. Eneberg, runoilija ja vertailevan kielitieteen tutkija, joka v. 1876, oltuaan ensin kuuluisan nuolenpääkirjoitusten selittäjän Oppert’in oppilaana Pariisissa, matkusti itämaille opettajansa työtä jatkamaan, mutta Palestiinaan ehdittyään siellä kuoli tai murhattiin. Viikissä emme kauan viihtyneet, vaan muutimme samalla Keuruunselän rannalla olevaan Uotilan taloon, jossa ennestään asuskeli ylioppilas J.H. Svan (Päivärinta) ja jossa oli hauskempi isäntäväki kuin Viikissä. Mutta sieltäkin oli meidän ennen pitkää muuttaminen, sillä Enebergin huono vatsa ei sietänyt Uotilan emännän laittamaa ruokaa. Siirryimme muutaman kilometrin päässä kirkolta olevaan lukkarinleski Andelinin asuntoon, jossa kielimestarinamme oli emännän vanhin poika, ylioppilas E. Andelin.
Kansan keskuuteen en Keuruulla joutunut niin usein kuin Rautalammilla ollessani. Seurustelin parhaasta, päästä majatalojemme väen kanssa. Valtiopäivämies J. Riihimäen luona kävimme kerran ja Jukolan talossa, jonne oli pitkä vesi- ja jalkamatka, niinikään kerran. Melkein joka sunnuntai olimme silloisen pitäjänapulaisen F. Bergrothin Lehtiniemellä, jonka hienosti sivistyneen perheen luo silloin tavallisesti kokoontui muitakin Keuruulla oleskelevia kesävieraita. Siellä myöskin tapasin tulevan vaimoni, joka, oltuaan useita vuosia eräässä asumakoulussa Ruotsissa, nyt oli tullut Keuruulle suomea oppimaan. Minä en häntä silloin "pikiintyneen" silmillä katsellut, mutta kyllä sen teki moni muu nuori mies, jonka johdosta minä, kun tuo neitonen ennen meitä oli matkustanut pois, tekaisin seuraavan "Kesän viimeisen ruusun" sävelillä laulettavan pilarunon:
Nyt Keuruun kesäkukka
Jo meiltä mennyt on,
Ja moni poika-rukka
On vallan onneton.
Ja kyynelvirta entää
Kuin koski silmistä,
Ja ajatukset lentää
Tuon ruusun jäljissä.
Kaunista, täyteläistä, mallikelpoista suomea kansa Keuruulla puhuu. Se ei ole yhtä sanarikasta kuin kieli Savossa ja Karjalassa, mutta säännöllisempää ja kirjakieltä lähempänä olevaa. Mainitsin jo, että raja itä- ja länsimurteiden välillä kulkee Keuruun seuduilla, ja se oli siihen aikaan vielä niin selvästi huomattavissa, että Keuruunselän länsipuolella toinen murre oli voitolla, itäpuolella toinen. Länsipuolella kuuli sellaisiakin länsimurteen omituisuuksia kuin "semmottoinen"; itäpuolella, esim. syrjäisessä Asunnon kylässä, lausuivat vanhat ihmiset "muaa", "tulukee" j.n.e., niinkuin savolaiset ainakin.