VIII.
ENSIMÄISTÄ KERTAA RUOTSISSA.
Toista vuotta ylioppilaana oltuani sain joululomalla eräältä Viipurin lääkäriltä sen kamalan tuomion, että minussa muka oli keuhkotaudin alku. Oikeanpuolista keuhkoa ahdisti hengittäessäni. Helsingissä sitten tutkitutin rintani professori J. Pippingsköldillä. Hänkin sanoi siinä jotain vikaa olevan, mutta tuberkuloosin oireina hän ei sitä pitänyt. Määräsi sairasvoimistelua ja lääkkeen sekä käski minun seuraavana kesänä mennä johonkin valtameren rannalla olevaan kylpylaitokseen.
Tätä käskyä noudattaen läksin kesällä 1864 Ruotsin länsirannikolle, Lysekilin kylpylaitokseen, missä isäni ja vanhin veljeni ennen olivat olleet. Matkatoveriksi sain ylioppilas Oskar af Heurlinin, ja matkalla yhtyivät seuraamme Leppävirtain kirkkoherra, provasti Valle sekä hänen poikansa, maisterit A. ja K. Valle.
Yhdessä Tukholman merkillisyyksiä, museoita y.m. kolme päivää katseltuamme, jatkoivat Vallet matkaansa, mutta Heurlin ja minä jäimme vielä Tukholmaan, kun minut oli kutsuttu päivälliselle hovioikeudenneuvos Monteliuksen perheeseen, jossa entisen opettajani, rehtori K. W. Ahrenbergin pyynnöstä olin käynyt viemässä häneltä terveisiä vanhalle ystävälleen.
Minua, joka olin tottunut näkemään sitä ylellisyyttä, millä meidän maassamme korkeampien virkamiesten asunnot useimmiten ovat sisustetut ja kalustetut, oudostutti tuon arvokkaan ruotsalaisen virkamiehen pieni ja vaatimaton, vaikka kodikas, sievä ja hyvää järjestystä osoittava asunto. Sain sittemmin tietää, että virkamiehillä Ruotsissa silloin yleensä oli niukemmat palkat kuin Suomessa ja että heidän ei ollut tapana elää yli varojensa, niinkuin meillä valitettavasti on ollut ja vieläkin usein on laita. Hyvin miellyttävä oli koko perhe. Sen vanhimmasta pojasta, joka silloin oli nuori ylioppilas, on tullut kuuluisa mies muinaistieteen alalla, Oskar Montelius on nyt valtioantikvaarina.
Tukholmasta Göteborgiin matkustimme Heurlin ja minä hitaasti kulkevalla, joka asemalle ja melkein joka pysäkille seisattuvalla sekajunalla, jotta meillä olisi parempi tilaisuus tutustua outoihin seutuihin. Pari seikkailua tapahtui tällä matkalla, joita en malta olla kertomatta.
Puhuimme keskenämme suomea. Eräällä asemalla astui vaunu-osastoomme, jossa ei muita matkustajia ollut, kaksi nuorta herras-neitosta. Kauvan kummastellen kuunneltuaan puhumaamme outoa kieltä, tulivat he siihen päätökseen, että me olimme italialaisia. Heurlin olikin etelämaalaisen näköinen, tummasilmäinen, mustatukkainen ja ruskea-ihoinen. Päästyään vakuutetuiksi siitä, että me emme suinkaan ruotsia ymmärtäneet, rupesivat nuo tyttö-parat matalalla äänellä puhumaan asioista, jommoisista tytöt vain keskenään juttelevat, eivätkä koskaan miesten kuullen. Mutta eräällä asemalla olin minä lähtenyt ulos vaunuista, Heurlinin jäädessä paikalleen, ja palatessa satuin astumaan toverini varpaille. Hän kiljahti ja alkoi minua torua — ruotsiksi. Tytöt kalpenivat, rupesivat itkemään, peittäen silmänsä, ja seuraavalla asemalla siirtyivät he toisiin vaunuihin.
Tultuamme Sköfden kaupungin asemalle, kysyin minä junailijalta, kuinka kauvan juna siellä seisoo. Ymmärsin hänen vastauksensa niin, että odotusaikaa oli kaksikymmentä minuuttia. Ja siihen luottaen läksimme kaupunkia katselemaan. Mutta kun palasimme asemalle, oli juna jo kymmenen minuuttia sitten jatkanut matkaansa. Junailija oli sanonut: "sju minuter" (7 minuuttia), ja minä kuulin hänen sanovan: "tjugu minuter". Niin pahasti oli ruotsalaisten laulavaan ääntämiseen tottumaton korvani pettynyt. Vaan ei "hätiä mitiä". Noin puolen tunnin kuluttua oli pikajuna saapuva, joka pian saavuttaisi meidän etana-junamme. Söimme aseman ravintolassa hyvän aterian, nousimme pikajunaan ja pääsimme ennen pitkää entisille sijoillemme, missä kapineemme olivat koskematta.
Göteborgiin myöhään illalla saavuttuamme, tuli meitä vastaan eräs vanhanpuolinen herrasmies, joka ystävällisesti tervehtien ilmoitti, että provasti Valle poikineen, jotka samana päivänä olivat laivalla lähteneet Lysekiliin, oltuaan yötä hänen asunnossaan, häntä olivat pyytäneet käymään asemalla meitä vastaanottamassa ja samaan majataloon viemään. Petosta aavistamatta seurasimme tuota herrasmiestä. Ajomatkasta ei tahtonut loppua tulla. Mutta viimeinkin pysähtyivät vaunut erään pienen kivirakennuksen eteen. Pimeitä rappusia myöten noustiin kolmanteen kerrokseen, jossa isäntä vei meidät pieneen, salintapaisen vieressä olevaan, hyvin yksinkertaisesti kalustettuun huoneeseen. Siinä olivat muka Valletkin yötä olleet. Kovin arveluttavalta kaikki näytti, mutta isäntä vain vakuutti totta puhuvansa. Tuskin olimme saaneet matkakapineet tuohon huoneeseen kannetuiksi, kun jotenkin siivottomasti puettu emäntä sinne saapui, ilmoittaen että hän oli samaisen huoneen luvannut eräälle herralle, joka juuri oli tulossa. Toinen meistä saisi kuitenkin maata huoneen toisessa sängyssä, mutta toiselle tehtäisiin yösija salissa, missä myöskin isäntä ja emäntä tulisivat nukkumaan salin perällä olevassa leveässä sängyssä. Jo loppui malttimme, ja isäntä sai kuulla kunniansa. Tahdoimme lähteä pois johonkin hotelliin. Mutta isäntä selitti, että keskellä yötä oli mahdotonta saada ajuria täällä laitakaupungilla. Meidän täytyi siis alistua ja tyytyä kohtaloomme. Heurlin jäi tuon vieraan herran kanssa kamariin ja minun osakseni tuli salin sohva. Neljänneksi tuotiin saliin vaunuissaan makaava lapsi, joka olisi parkumisellaan untani häirinnyt, jos suuttumukselta olisin unta saanut.
Aamulla läksimme pois, maksettuamme ne pari kruunua, jotka yösijasta otettiin. Rosvoluolaan emme olleet joutuneet. Anteeksi nöyrästi pyysi isäntä, sanoen köyhyyden tähden täytyvänsä hankkia yövieraita.
Lysekilissä karkasimme Vallelaisten kimppuun, kysyen kuinka he olivat voineet meidät saattaa niin kurjaan kortteeriin. He ällistyivät. Olivat Göteborgissa majailleet eräässä hyvässä hotellissa, eivätkä tietäneet meidän "Bauernfängeristä" mitään. Ja selittämättömäksi arvoitukseksi jäi, mistä tuo petkuttaja oli saanut tietonsa provasti Vallesta sekä Heurlinin ja minun tulosta.
Lysekil oli silloin vielä vaatimaton kylpypaikka, mutta oli jo hyvän maineen saavuttanut taitavan ja miellyttävän ylilääkärinsä, professori Churmanin kautta. Pääosan kauppalasta muodosti n.s. "vanha kauppala", korkean vuoren suojaan syntynyt ryhmä merimiesten ja kalastajain asuntoja, pieniä, mutta yleensä siivoja rakennuksia, joiden välitse kiemurteli mutkikas ja hyvin kapea katu. Uudessa osassa oli niinikään vain yksi katu, sekin vielä jotenkin lyhyt ja taloja vain siellä täällä. Kylpylaitos oli samalla paikalla kuin nytkin, mutta erillään kauppalasta, ainoastaan muutamien asuinrakennusten ympäröimänä. Nykyistä yleistä puistoa ei ollut olemassa, ja puitten varjoa tarjosi kylpyvieraille vain eräs yksityisen henkilön omistama puisto.
Mutta hauskempi oli kylpyvieraiden elämä Lysekilissä silloin kuin nyt, jolloin kauppala on kasvanut kaupungiksi ja kylpylaitoksineen, seurahuoneineen, ravintoloineen kehittynyt Ruotsin ylimysten ja rahapomojen huvituspaikaksi. Silloin nousi kylpyvieraiden luku kesän kuluessa muutamiin satoihin, nyt se kohoaa tuhansiin. Silloin tutustuivat melkein kaikki kylpyvieraat keskenään, muodostaen ikäänkuin suuren perheen; nyt syntyy vain pieniä venekuntia ennestään tuttavien kesken tai olelee itsekukin muista erillään.
Me suomalaiset olimme kaikkien suosiossa. Suomalaisten "kurssi" oli siihen aikaan Ruotsissa yleensä paljoa korkeampi kuin tätä nykyä, ehkäpä etupäässä siitä syystä, että meikäläiset silloin olivat siellä harvinaisempia vieraita kuin viime aikoina. Ukko Valle oli puhelias ja rattoisa seurustelija, ylioppilas Heurlin nuorten tyttöjen hemmikki ja lemmikki, hän kun oli "intressantin" näköinen ja tyttöjen parissa hyvin viihtyi. Häneen rakastui eräs nuori ruotsalainen neitonen niin hurjasti, että hän, kun Heurlin ennen minua läksi kotimatkalle, minulle itkusilmin lausui, että hän nyt tahtoisi kuolla. Yhteisiä purjehdus- ja muita huviretkiä tehtiin taajaan. Kerran viikossa kokoontui nuoriso erääseen pieneen saliin tanssimaan ja kisailemaan. Muuten purjehtiminen rannikkolaisten hauskoilla ja tanakoilla pursilla oli jokapäiväistä ja parasta huvitusta.
Entäs minun rintatautini, kuinka sen kävi? Professori Churman ei hänkään saanut selville, mikä vika keuhkoissani oli. Määräsi kylpyjä ja sairasvoimistelua sekä käski juomaan punssia aamusta alkaen ja pitkin päivää niin paljon kuin päihtymättä juoda voin. Mutta minäpä en tyytynytkään professorin lausuntoon, vaan tutkitutin rintani alilääkärilläkin, nuorella lääketieteen kandidaatilla, joka jo silloin tuttavapiiriini kuului.
Ja tämä nuori mies löysi vian, jota moni vanha lääkäri ei ollut löytänyt. Hän selitti, että oikeanpuolisen keuhkon kärki oli kasvanut kiinni, josta ahdistus aiheutui. Sairasvoimistelija sai erityiset määräykset siitä, mitä liikkeitä hänen oli minulle annettava, jotta irtautuminen vähitellen tapahtuisi. Jo parin viikon kuluttua ahdistus huomattavasti helpotti, ja Lysekilistä lähtiessäni en sitä enää tuntenut. Ylilääkärin määräyksiä tietysti myöskin noudatin, kylpien ja punssia juoden, joka juoma kuitenkin ennen pitkää rupesi minua niin ilettämään, että pyysin ja sain luvan lopettaa sen nauttimisen. Siitä asti on punssin juominen, jopa näkeminenkin ollut minulle hyvin vastenmielistä.
Jo tällä enslmäisellä matkallani Ruotsissa tein sen havainnon, että suuri yleisö siellä on kummastuttavan välinpitämätön oman maansa sekä ulkomaiden valtiollisista ja yhteiskunnallisista kysymyksistä. Ani harvoin niistä seuroissa keskusteltiin, ja oudoksuen katseltiin sitä, joka yritti niistä puhumaan. Häntä pidettiin ikäänkuin rauhan häiritsijänä. Uusimmasta ruotsalaisesta kaunokirjallisuudesta joskus keskustelua syntyi; mutta enimmiten kilpailtiin, varsinkin herrain seuroissa, joutavien juttujen kertomisessa ja sukkeluuksien laskettelemisessa. Vaikka siihen aikaan Ruotsin ja Norjan väli oli hyvin kireä maaherra-kysymyksen johdosta, ja sanomalehdissä siitä paljon kirjoitettiin, en saanut ketään ruotsalaista tuttavaani siitä lausumaan mielipidettään asiallisemmassa muodossa kuin siinä, että koko asia vain oli "vrövliä" norjalaisten puolelta.
Matkasuunnitelmaani kuului käynti Vermlannin suomalaisten luona. Mutta siitä valitettavasti ei tullut mitään, kun sairasvoimistelun tähden tulin viipymään Lysekilissä paljoa kauemmin kuin aikomus alkuaan oli. Syksy oli jo tullut ja ilma muuttunut sateiseksi, jotenka liikkuminen Vermlannin metsäseuduilla olisi käynyt liian vaivaloiseksi. Päätin siis suunnata matkani suoraan kotia kohti. Kuten mainitsin, oli Heurlin aikaisemmin matkustanut kotimaahan, ja Vallet olivat lähteneet jo ennen häntä. Yksin oli minun siis palaaminen.
Lähdin laivalla Göteborgiin ja sieltä kanavatietä Tukholmaan. Mutta matkalla tahdoin käydä laajasta ja kauniista näköalastaan kuuluisalla, Venern-järven rannalla olevalla Kinnekullen vuorella. Sen laivan, millä Göteborgista kuljin, oli matkallaan Carlstadiin määrä poiketa Lidköpingin kaupunkiin, josta sanotulle vuorelle on muutaman peninkulman maamatka, mikä minun olisi täytynyt kyydillä kulkea. Mutta kuultuaan aikeeni, tarjoutui kohtelias kapteeni viemään minut laivallaan vuoren läheisyydessä olevan kylän edustalle, vaikka hänen sitä varten oli tehtävä melkoinen mutka säännöllisestä reitistä. Kiitollisuudella tietysti siihen suostuin.
Kun kylää lähestyi höyrylaiva, joka siellä ei ennen ollut käynyt, riensi rannalle koko kylän väki, vanhat, nuoret ja lapset, ja laivan vihellettyä työnnettiin vene vesille tulevaa vierasta noutamaan. Rannalle päästyäni minua uteliaasti katseltiin kuin mitäkin ulkomaan eläintä, mutta suurta kunnioitusta osoittaen. Ilmoitin tahtovani päästä vuorella olevaan majataloon. Kilvan tartuttiin matkakapineisiini ja kannettiin ne jyrkkää polkua myöten. Kun puhuttelin miehiä, sieppasivat he kohta lakit päästään. Tämä kaikki minua ihmetytti, jopa harmittikin, kun en osannut arvata, mitä se tiesi ja tarkoitti.
Kun olin saapunut majataloon, joka oli hyvin yksinkertainen tavallisen talonpoikaisasunnon kaltainen, panin heti maata, edellisenä yönä kun olin nukkunut vain pari tuntia ja olin kovin väsynyt. Herättyäni jonkun tunnin kuluttua, näin että majatalon ympärille oli kokoontunut jotenkin paljon ihmisiä, joista jotkut tirkistelivät sisään ikkunoista. Soitin pöydällä olevaa kelloa, ja syvästi niiaten tuli majatalon emäntä. Kysyin mitä varten tuo ihmisjoukko oli kokoontunut ja mitä ikkunoista katseltiin. Yhä niiaten vastasi emäntä, että olivat tulleet katselemaan minua, ulkomaan prinssiä. Purskahdin makeaan nauruun ja ilmoitin olevani suomalainen ylioppilas, enkä mikään prinssi. Mutta sitä ei emäntä ottanut uskoakseen. Ylioppilaanko tähden tänne olisi poikennut höyrylaiva, joka muutoin pitkän matkan päässä ohitse kulkee? Ruotsinkin prinssit väliin liikkuvat muka ylioppilaina ja milloin milläkin valenimellä, ja osannevathan ulkomaiden prinssit samoin menetellä, saadakseen paremmin rauhassa olla. Jos olen suomalainen, niin olen kaiketi suomalainen prinssi. Ylioppilas en missään tapauksessa ole, sillä nehän kulkevat jalkaisin matkalaukku selässä. Eivät tepsineet mitkään vastaväitteeni. Prinssi minä vain olin.
Päivällisen syötyäni — emäntä tietysti tarjosi mitä parasta talossa oli —, sain oppaan, joka vei minut vuoren korkeimmalle kukkulalle ja niiden suurten aateliskartanoiden puistoihin, jotka vuoren rinteellä sijaitsevat. Suuremmoinen on näköala Kinnekullelta, mutta aivan erilainen kuin Suomen korkeilta vuorilta. Toisella puolella aava, mereltä näyttävä, melkein saareton Venern-järvi, toisella rajaton viljelty tasanko erivärisine ruutuineen, joita eri viljalajit muodostavat. Metsää tasangolla vain siellä täällä, ikäänkuin saarina tuossa viljaruutujen meressä. Yhdellä taholla metsäinen selänne kaukaisella taivaanrannalla.
Bonde-suvun kauniissa puistossa kävellessäni huomautti oppaani, että kreivi oli kotona ja että minun sentään pitäisi käydä häntä tervehtimässä. Tämän johdosta rupesi minua peloittamaan se ajatus, että tuo lapsellinen prinssi-juttu ehkä vielä pääsee noiden kartanon-herrainkin korviin ja minä saatan joutua ties mihinkä ikävään asemaan. En sen vuoksi jäänytkään yöksi Kinnekullelle, vaan hankin kyytimiehen, joka yötä myöten vei minut Törebodan asemalle, joka on Götan kanavan vieressä ja josta laivalla jatkoin matkaani Tukholmaan.
Saatuaan tietää, että minä olin suomalainen, kysyi Kinnekullelta saamani kyytimies, osaavatko kaikki suomalaiset loitsia. Sanoi kuulleensa että osaavat ja että se usko on yleinen Ruotsin rahvaassa. Selitin että loitsuja kyllä vielä luetaan ja noitiin luotetaan syrjäisissä Suomen seuduissa, mutta että leviävä valistus vanhan taika-uskon jätteet yhä enemmän hävittää. Vaan tämä selitys ei näyttänyt kyytimiestä rauhoittaneen. Hän minua pelkäsi, jota osoitti esim. se, että hän, joka ensin oli ajanut hyvin verkalleen, niinkuin Ruotsissa yleensä on tapana, kuultuaan että olin suomalainen alkoi ajaa niin hurjasti, että minun täytyi pyytää häntä säälimään hevostaan, matkaa kun muistaakseni oli neljä peninkulmaa. Mutta pyynnöstäni ei mitään apua ollut. Tuo nuorenpuolinen kyytimies vain arasti minuun katsahti yön pimeydessä. Vasta kun Törebodan kauppala lähestyi, näytti hän tyyntyvän ja pyysi minua lahjoittamaan hänelle jonkun oudolta näyttävän esineen, jonka voisi sanoa saaneensa suomalaiselta noidalta ja jolla saattaisi tuttaviaan ja varsinkin tyttöjä peloittaa. Ostin hänelle eräästä kaupasta ruman lapsenlelun, mikä lienee ollut savikukon virkaan aiottu.
Valistus ei siihen aikaan vielä ollut yhteiseen kansaan Ruotsissa syvälle tunkeutunut.