X.
J.W. SNELLMANIN LUONA.
Juhana Wilhelm Snellmanin näin ensimäisen kerran kun, vastikään ylioppilaaksi tultuani, erään toverin kanssa syyskuulla 1862 kävin ilmoittautumassa hänen luennoilleen.
Mutta tuntematon hän ei minulle sitäkään ennen ollut. Isäni oli hänestä ja hänen toimistaan puhunut. He olivat olleet tovereita Oulun triviaalikoulussa ja sittemmin hyviä ystäviä ylioppilas-aikana. Mitä Snellmanin elämäkerrassa mainitaan hänen ja isäni olosta Paraisissa kesällä 1827, siitä oli isäni muun ohessa kertonut, muistellen kuinka hyvin hän suoriutui Snellmanin toimittamasta tutkinnosta, joka koski 1734 vuoden lain sisällystä, ja kuinka oli hukkumaisillaan kun uhkarohkeasti sukeltaen etsi Snellmanin mereen heittämää rahaa ja sen lopulta löysikin. Isäni puheista olin myös saanut jonkinlaisen käsityksen siitä, mikä mies Snellman nyt oli, ja selvemmäksi tämä käsitykseni kävi erään puheen kautta, jonka etevä opettajani, tohtori J.K. Lampén kerran aivan sattumalta kimnaasin luokalla piti Snellmanin aatteista ja toimista. Isälläni oli kyllä Snellmanin "Litteraturbladet"; mutta sitä ei koulupojan luettavaksi tarjottu.
Tiesin, että Snellman oli ankara mies, ja olin sen tähden hiukan peloissani kun toverini kanssa astuin hänen vastaanotto-huoneeseensa. Snellman seisoi keskellä lattiaa. Mitään karhuntaljaa ei silloin vielä ollut oven vieressä, niinkuin myöhempinä aikoina, eikä isännän siis vielä ollut syytä tulijoille huudahtaa: "Varokaa käpäliä!" Vaan me saimme häiritsemättä astua professorin eteen, ja ystävällisesti hän meitä kätteli. Kun olin nimeni ilmoittanut, kysyi professori, olinko Kalle Löfgrenin poika, ennenkuin olin ehtinyt sanoa terveiset isältäni, niinkuin aikomus ja käsky oli. Nyt sain ne lausua vasta tuohon kysymykseen vastattuani.
Istumaan ei meitä pyydetty. Ilmoitimme aikomuksemme käydä professorin luennoilla. Toverilleni, joka oli varttuneempi kuin minä ja professorin silmissä arvattavasti myöskin näytti henkisesti kehittyneemmältä, ei tuon ilmoituksen johdosta mitään sanottu. Mutta minun puoleeni kääntyi Snellman, lausuen:
"Turhaa on sinun tulla minun luennoilleni. Et niistä kuitenkaan vielä mitään ymmärtäisi. Lue ensin latinaa ja historiaa ja käy näiden aineitten luennoilla. Sittemmin voi sinulle vasta olla hyötyä filosofian lukemisesta."
Noloksi, kovin noloksi kävin poikaparka, joka luulin olevani kylläkin kypsynyt filosofian tajuamiseen. Mutta eihän tässä sopinut ruveta inttämään vastaan. Professori nyykähytti päätään hyvästiksi; me kumarsimme ja läksimme. Vaan jo lähtiessäni nousi minussa kapinan henki: päätin varoituksesta huolimatta kuitenkin käydä Snellmanin luennoilla. Ja niin teinkin syyslukukauden ensimäisestä luennosta alkaen.
Olin huomaavinani vienon hymyn suuren opettajan huulilla, kun hän minut kuulijainsa joukossa näki. Ja useita vuosia myöhemmin, kun muistutin Snellmania tuosta tottelemattomuudestani, nauroi hän makeasti ja lausui:
"Oikein teitte". [Snellman ei minua silloin enää sinutellut.] "Mitä sellaisista neuvoista. Itsehän jokainen paraiten tietää, mihin pystyy ja kykenee. Ei niistä ikinä mitään tule, jotka muiden neuvoihin turvautuvat ja niitä sokeasti noudattavat."
Ja onneksi minulle tottelemattomuuteni oli. Jos olisin neuvoa noudattanut, niin en koskaan olisi saanut Snellmanin suullista opetusta kuulla, hän kun jo seuraavana keväänä senaattoriksi nimitettiin ja siten jätti opettajatoimensa yliopistossa.
* * * * *
Erottuaan senaatista v. 1868 ei Snellman muutamiin vuosiin kirjoittanut mihinkään sanomalehteen. [Senaattorina ollessaan oli hän, milloin katsoi tarpeelliseksi kääntyä yleisön puoleen, julaissut kirjoituksensa ruotsinkielisessä virallisessa lehdessä.] Mutta v. 1872 alkoi hänen tunnettu nimimerkkinsä esiintyä Morgonbladetissa, ja vuodesta 1876 alkaen oli hän kuolemaansa asti yksi tämän lehden ahkerimpia avustajia, kirjoittaen useimmiten ilman nimimerkkiä.
Kun Morgonbladetin silloinen päätoimittaja Aug. Hagman viimeksi mainitun vuoden lopussa, väsyneenä rasittavaan sanomalehtityohön, tahtoi erota lehden toimituksesta, syntyi Snellmanissa se tuuma, että Uusi Suometar ja Morgonbladet olisivat siten yhdistettävät, että niitä hoitaisi sama toimitus ja molempien sisällys olisi sama, toisessa suomen ja toisessa ruotsin kielen muodossa.
Eräänä päivänä kutsutti Snellman minut luokseen ja esitti tuon tuumansa. Hänellä oli valmis suunnitelma. Minusta piti tulla noiden molempien lehtien päätoimittaja. Avustajiksi saisin suuren joukon eteviä kirjailijoita, jotka nimiltään mainittiin. En niitä kaikkia enää muista; mutta joukossa olivat ainakin Yrjö Koskinen, A. F. Granfelt, Th. Rein, A. Meurman, Julius Krohn, K.F. Ignatius, O. Donner, Jaakko Forsman, J.J.F. Perander, Alb. Forssell, A. Almberg sekä veljekset J.R. ja E. Aspelin. Ellen väärin muista mainittiin myöskin Z. Topelius. Ne olisivat kaikki minun komennettavinani. Jokaisen piti kirjoittaa mistä ja milloin minä vain käskin. Mitä suomeksi kirjoitettiin, se oli alkuperäisenä pantava Uuteen Suomettareen ja ruotsinnoksena Morgonbladetiin, mitä ruotsiksi, se alkuperäisenä jälkimäiseen ja suomennoksena edelliseen. Kaikki toimisto-työ, ulkomaan osasto, uutiset y.m., oli tietysti suoritettava molemmin kielin.
Koetin osoittaa, kuinka hankala ja käytännössä mahdoton sellainen toimitus tulisi olemaan, kuinka monihenkistä toimituskuntaa se vaatisi; kuinka vaikeata olisi saada kunnollisia ja luotettavia kääntäjiä ja varsinkin sellaisia, jotka pystyisivät hyvin kääntämään suomesta ruotsiksi; kuinka epävarma ja epäsäännöllinen se apu oli, jota saatiin ulkopuolelta varsinaista toimituskuntaa; kuinka raskaaksi kahden erikielisen lehden toimituksen järjestäminen ja valvonta kävisi päätoimittajalle, ja kuinka minun heikot voimani eivät mitenkään kestäisi tässä toimessa, johon ei minulla kykyäkään ollut.
Snellman tuon tuostakin keskeytti puheeni. Äreällä äänellä hän väitti, että kaikki, mitä minä sanoin, oli pelkkiä verukkeita, laiskan miehen estelyjä. Nykyisen nuoren sukupolven miehet ovat saamattomia ja laiskoja melkein kaikki. Ei ole heissä innostusta eikä mielen lujuutta; eivät saa mitään aikaan. Eivät kelpaa sanomalehti-miehiksi mokomat. Toista maata oli esim. Lars Hierta Ruotsissa, Aftonbladetin perustaja ja monivuotinen toimittaja. Hän teki työtä kuin mies. Kun hän ei enää jaksanut kirjoittaa istualta, kirjoitti hän seisaalta ja kun ei enää jaksanut seista, laskeutui hän polvilleen ja kirjoitti siinä asennossa.
Sain miettimisen ja katumisen aikaa seuraavaksi päiväksi, jolloin minun oli tultava takaisin.
Poistuin ja palasin seuraavana päivänä.
Sama suunnitelma ja samat väitteet Snellmanin puolelta, sama äreä ääni ja sama katkera tyytymättömyys minuun ja koko silloiseen nuoreen sukupolveen. Minun puoleltani samat selitykset hänen tuumansa toteuttamisen mahdottomuudesta.
En muista, kuinka monta kertaa eri päivinä tuo väittely uusiintui, kunnes Snellman vihdoin luopui kaksoislehti-tuumastaan ja rupesi minulta kyselemään, kuka kelpaisi ja voitaisiin saada Morgonbladetin päätoimittajaksi Hagmanin jälkeen. Ehdotin muutamia henkilöitä. Mutta ei niistä kukaan Snellmanille kelvannut. Jokaisella oli joku heikko puoli ja puute. Joko ne olivat liian taitamattomia tai liian epäkäytännöllisiä taikka tarvittiin niitä muuhun työhön. Satuinpa muiden muassa ehdottamaan yhden Snellmanin omista pojista, joka joskus oli kirjoittanut Morgonbladetiin ja osoittanut taipumusta tällaiseen työhön.
Hänen nimensä mainittuani, rupesi Snellman kiivain askelin ja ääneti astumaan edestakaisin huoneensa toisesta päästä toiseen ohimennessään aina minuun tylysti katsahtaen. Sitä kesti kotvan aikaa. Sitten seisattui hän eteeni, lausuen:
"Oletteko hullu? Oletteko tosiaan hullu? Kelpaisiko sanomalehden päätoimittajaksi mies, joka käy yötakissa ja tohvelit jalassa? Oletteko hullu?"
Huomaten ällistyksenä lisäsi hän leppyneellä äänellä: "Te varmaankaan ette koskaan käytä yötakkia ettekä tohveleita."
Siihen päättyi neuvottelumme. Morgonbladetin päätoimittajaksi tuli maisteri K.V. Forsman (nykyinen kansakouluntarkastaja Kaskisten piirissä), joka siinä toimessa oli vain yhden vuoden, minkä kuluttua Aug. Hagman jälleen päätoimittajaksi rupesi.
* * * * *
Oli Wilhelmin päivä v. 1881, Snellmanin nimipäivä. Vanhan tavan mukaan kävi ylioppilaita aamulla laululla tervehtimässä kunnioittamaansa ja rakastamaansa suurmiestä, ja heitä seurasi, niinikään vanhan hyvän tavan mukaan, joukko Snellmanin entisiä oppilaita. Niinkuin samana päivänä aina ennenkin piti Snellman nuorisolle asuntonsa portailta ytimekkään ja innostuttavan puheen, ja viimeisen laulun vaiettua tapahtui mitä ei ennen ollut Wilhelmin päivänä tapahtunut, se nimittäin, että Snellman kutsui koko kokoontuneen nuorison ja sitä seuranneet entiset oppilaansa tulemaan hänen asuntoonsa. Sinne meni miehiä niin paljon kuin huoneisiin mahtui ja niiden joukossa minäkin.
Kun oli laulettu muutamia lauluja ja mietoa viinimaljaa maisteltu, poistuivat vieraat; mutta sitä ennen oli isäntä kutsunut kahdeksan noista entisistä oppilaistaan palaamaan päivälliselle. Nämä kahdeksan olivat professorit Th. Rein, O. Donner, Jaakko Forsman ja J.J. F. Perander, lehtori Julius Krohn, dosentti E. Böök ja maisteri Aug. Hagman sekä allekirjoittanut, joka edusti oppilaiden nuorinta ikäluokkaa.
Paitsi meitä oli päivällispöydässä vain isäntä itse, hänen lapsensa ja vanhimman poikansa morsian. Alussa vallitsi iloinen mieliala. Isäntä oli herttaisella tuulella, jota kuitenkin pyrki häiritsemään se seikka, että lihaliemi hänestä oli liian suolaista. Hän kertoi hauskoja juttuja, muun muassa seuraavan:
Senaattorina ollessaan oli hän eräältä saksalaiselta pomo-tuttavaltaan saanut kunnialahjaksi laatikollisen hyvin vanhaa ja kallisarvoista Rein-viiniä. Siitä oli juotu vain pari pullollista, kun ei sattunut talossa olemaan juhlatilaisuutta sellaista, jossa olisi niin kallista viiniä sopinut tarjota. Kellarissa makasi laatikko pulloineen koskematta monta vuotta. Tapahtui sitten erään naispalvelijan häät, jotka vietettiin isännän asunnossa. Hän oli estettynä itse saapuvilla olemasta, ja ulos mennessään oli hän sille senaatin vahtimestarille, joka sai toimekseen esiintyä isännän sijaisena, antanut luvan ottaa kellarista viiniä määrätystä paikasta ja tarjota sitä häävieraille. Jonkun ajan perästä ilmautui isännälle sopiva tilaisuus tuon kalliin viinin käyttämiseen. Itse hän meni kellariin sitä noutamaan. Mutta laatikko olikin tyhjä; kaikki pullot poissa. Selville saatiin, että mainittu vahtimestari erehdyksestä oli ottanut nuo kalliit pullot ja ne häävieraille tyhjentänyt. — Aika oli jo ehtinyt sulattaa harmin, jotta Snellman nyt saattoi nauraa vahingolleen.
Päivällisen loppupuolella tapahtui mielialan muutos. Isäntä kävi vakavan näköiseksi, ja piti sitten puheen, joka ei koskaan unohdu niiltä, jotka saapuvilla olivat. Hän loi lyhyen silmäyksen vaiherikkaaseen elämäänsä, kiitti entisiä oppilaitaan hänelle aina osoitetusta ystävyydestä ja pyysi heitä tekemään hänelle sen viimeisen palveluksen, että he hänen poikiensa kanssa kantavat hänet hautaan. Hän sanoi tuntevansa, että tämä oli hänen viimeinen nimipäivänsä.
Profeetallisella varmuudella nämä sanat lausuttiin, ja kosteiksi ne kaikkien silmät saivat. Hetki oli surullisen juhlallinen, eikä tämä tunnelma pian haihtunut. Se seurasi meitä lähtiessämme.
Ja ennustus toteutui. Vajaan kolmen kuukauden kuluttua, heinäkuun 4 päivänä, nukkui kansamme suuri opettaja kuoleman uneen kesä-asunnossaan Danskarbyn talossa Kirkkonummella, mistä yllämainitut hänen entiset oppilaansa — paitsi professori Donner ja dosentti Böök, jotka matkoilla ollen eivät voineet saapua hautajaisiin — saman kuun 7 päivänä kävivät noutamassa hänen ruumiinsa "Lotta Svärd" höyrylaivalla. He myös vainajan poikien kanssa arkun kantoivat ensin metsäpolkua myöten laivaan, kaupungin rannalla ruumisvaunuihin sekä sitten vaunuista kirkkoon ja hautausmaalle.