XI.
ALKU.
Kesäkuun 2 päivänä 1870 ilmoitettiin Uudessa Suomettaressa, että sen toimituspaikka oli muutettu Fabianinkadun taloon n:o 27, ja seuraavassa numerossa oli näin kuuluva tiedonanto:
"Lehden lukijoille ilmoitetaan, että allekirjoittanut luopuu Uuden Suomettaren päätoimittajan virasta, jonka tästä päivästä alkaen vastaanottaa filosofiankandidati V. Löfgren; tullen minä kuitenkin vastedeskin aputoimittajana olemaan osallisena lehden toimituksessa. Helsinki, kesäkuun 4 p:nä 1870.
A. Almberg."
Tuo uusi "toimituspaikka" eli toimisto oli minun yksityinen asuntoni
Palmqvistin perillisten talon toisessa kerrassa, josta olin vuokrannut
kaksi huonetta. Erityisen toimistohuoneen vuokraamista eivät Uuden
Suomettaren varat silloin eivätkä moneen aikaan vast’edeskään sallineet.
Muutto oli helposti tehty, sillä muuta omaisuutta ei Uudella Suomettarella ollut kuin eräs sanomalehti-hyllyillä ja parilla laatikolla varustettu, pahasti huojuva pulpetti, joka sijoitettiin etuhuoneeni ikkunan eteen. Kirjastoa ei ollut nimeksikään, eipä edes Suomen valtiokalenteria. Toimitukselle tilatut sanomalehdet hyvin mahtuivat noille pulpetin hyllyille. Kotimaassa ei siihen aikaan kovin monta sanomalehteä ilmestynyt ja rajantakaisia oli tilattu ainoastaan "Pietarin Sanomat", "S:t Petersburger Zeitung" ja "Stockholms Dagblad". Helsingissä ilmestyivät paitsi paria aikakauskirjaa, Lähetyssanomia ja virallisia lehtiä, "Helsingfors Dagblad", "Hufvudstadsbladet" ja "Folkvännen", Turussa "Sanomia Turusta" ja "Åbo Underrättelser", Viipurissa "Ilmarinen" ja "Viborgs Tidning", Hämeenlinnassa "Hämäläinen", Tampereella "Tampereen Sanomat", Porissa "Satakunta" ja "Björneborgs Tidning", Oulussa "Oulun Viikkosanomat", Vaasassa "Vasabladet" ja "Österbotten", Kuopiossa "Tapio", Jyväskylässä "Keski-Suomi" ja "Kansanlehti" sekä Porvoossa "Borgåbladet". Muita en muista, ja tuskinpa lienee useampia ollutkaan.
Moni arvellee, että pienen sanomalehden toimittaminen on hyvinkin helppo työ. Eihän siihen paljoa mahdu; vähällä vaivalla kai sen vähän kokoon saa, mitä kahdentoista palstan täyttämiseen tarvitaan. Mutta pahasti erehtyy se, joka niin arvelee. Hän ei ota huomioon sitä vaikeata seulomis-työtä, jota sellaisen lehden toimittaminen vaatii, jos mieli saada sitä edes jossain määrin tarkoitustansa täyttäväksi. Asiain esittäminen supistuneessa ja kuitenkin selvässä muodossa on yleensä vaikeampaa kuin niiden laveampi esittely. Ison lehden toimittajan ei tarvitse joka hetki punnita mitä ottaa mitä jättää, sillä palstain täytteestä ei sanomalehdillä koskaan ole puutetta, ei suurilla eikä pienillä.
Tähän maailman aikaan niin pieni ja niin harvoin ilmestyvä sanomalehti, kuin U. Suometar v. 1870 oli, ei voisi yrittääkään esiintymään minkään puolueen pää-äänenkannattajana. Mutta silloin se oli mahdollista. Yleisön vaatimukset eivät olleet suuria ja valtiollinen sekä yhteiskunnallinen toiminta maassamme kulki vielä niin hitaasti ja liikkui siksi ahtaissa piireissä, että pienikin sanomalehti kutakuinkin kykeni asiain kulkua seuraamaan ja saamaan äänensä kuuluville päivän tärkeimmissä kysymyksissä. Pääkirjoitusten sepittämisessä on U. Suomettarella alusta alkaen ja koko elin-aikanaan ollut eteviä avustajia eri aloilla. Ahkerimmat niistä olivat minun ensivuotenani Yrjö Koskinen, Jaakko Forsman ja Th. Rein. Kiitollisuudella muistelen sitä tehokasta apua, jota Rein, kun lehden muut avustajat juuri toimittajaksi tultuani olivat lähteneet kesäksi maalle, antoi minulle neuvoilla ja työllä. Hän oli silloin jostakin syystä melkein koko kesän kaupungissa ja kävi usein toimistossa monasti toruen ja puhkuen, kun minä jossain asiassa olin tyhmästi menetellyt tai jotain laiminlyönyt.
Silloin ei vielä katsottu välttämättömäksi, että joka numerossa oli pääkirjoitus. Ja kerrassaan mahdotonta olikin aina saada sellaista tuohon pieneen lehteen mahtumaan. Kun esim. oli julaistava seikkaperäinen selostus jostakin yleisestä kokouksesta tai juhlatilaisuudesta, kirje ulkomaalta tai joku pitkähkö lähetetty kirjoitus, silloin ei mitenkään saanut pääkirjoitukselle sijaa. Ja kun heinäkuun keskipaikoilla syttyi ranskalaissaksalainen sota, jonka vaiheista yleisö tahtoi saada tuoreita ja tarkkoja tietoja, silloin kävi tilan ahtaus kerrassaan tuskastuttavaksi. Sotakertomukset usein anastivat toisen puolen koko lehdestä, jotta muut osastot täytyi supistaa mitä vähimpään määrään.
Harvoin olen eläessäni niin hikoillut kuin näitä sotakertomuksia kirjoittaessani, sillä suomalainen sotasanasto oli silloin vielä niin köyhä ja puutteellinen, että tuon tuostakin esiintyi sanoja, joille en suomalaista vastinetta keksinyt ja jotka sen tähden täytyi kiertämällä kaartamalla sivuuttaa. Omia sähkösanomia ei U. Suometar jaksanut kustantaa. Ne lainattiin aamu- ja virallisista lehdistä. Kesällä ei ollut minulla mitään apua noiden pitkien sotakertomusten kirjoittamisessa. Mutta syksystä alkaen sain avukseni siinä työssä joksikin aikaa maisteri Erkki Almbergin.
Uutis-osasto oli siihen aikaan kaikissa maamme sanomalehdissä jotenkin laiha. Virastomme olivat vielä virkavallan sulettuja pyhäkköjä. Hallituksen ja keskusvirastojen toimista harvoin saatiin muita tietoja kuin mitä virallisissa lehdissä suvaittiin ilmoittaa, ja ne tavallisesti supistuivat virkanimityksiin ja -eroihin, asetuksiin, julistuksiin, käskyihin ja kieltoihin. Jos olisi jonkun sanomalehtimiehen päähän pistänyt mennä senaatin toimituskuntain virkamiehiltä tiedustelemaan, mitä asioita senaatissa käsiteltiin tai mitä siellä jostakin asiasta oli päätetty, niin olisi toimituskunnan vahtimestari varmaankin saanut käskyn taluttaa ulos mokoman röyhkeän uskalikon. Ja niinpä olisi keskusvirastoissakin tapahtunut. Vaikka Hels. Dagblad oli silloisen senaatin epävirallinen äänenkannattaja, ja lehden päätoimittaja Lagerborg senaattorien hyvä ystävä, sai tämäkin lehti vain ani harvoin urkituksi erityisiä tietoja hallituksen toimenpiteistä. Ainoastaan yliopisto ja tuomiokapitulit sekä muutamat lääninhallitukset ja kaupunkien viranomaiset sanomalehdille tietoja toimistaan antoivat.
Kokousten selostukset, jotka nyt antavat sanomalehtien toimituksille niin paljon työtä ja vaativat niin paljon tilaa, eivät silloin vaivaksi käyneet, sillä seurojen ja yhdistysten luku oli vielä vähäinen. [Ei vielä osattu tehdä eroa yhdistysten ja yhtiöiden välillä. Edellisetkin "yhtiöiksi" sanottiin. Esim. muinaismuistoyhtiö ja kasvatusopillinen yhtiö.] Tarkat selostukset annettiin U. Suomettaressa vain Suomalaisen kirjallisuuden seuran, Kasvatusopillisen yhdistyksen, Suomalaisen seuran ja Muinaismuistoyhdistyksen kokouksista.
Vaikka U. Suomettarella ei vielä ollut mitään vakinaisia kirjeenvaihtajia tai asiamiehiä maaseuduilla, tuli toimitukselle runsaasti kirjeitä eri seuduilta. Kirjoittajista olivat useimmat pappeja tai kansakoulunopettajia, mutta moni koulunkäymätönkin kirjoitti, "koska ei kukaan kykenevämpi ole meidän kunnastamme tietoja antanut". Enimmät kirjeet olivat pitkiä ja jakaantuivat tavallisesti kolmeen osaan: johdantoon, asialliseen esitykseen ja loppulausuntoon. Jos ne olisi kaikki sellaisinaan julaistu, niin olisivat ne melkein koko lehden täyttäneet. Täytyi niitä sen tähden armottomasti seuloa ja karsia. Johdanto ja loppulausunto pyyhkäistiin kohta ja asiallinenkin esitys lyhennettiin. Se vaati aikaa ja työtä, mutta tärkeäksi katsottiin, että läheinen yhteys lehden ja lukijakunnan välillä pidettiin vireillä, ja sen tähden koetin, mikäli mahdollista, saada joka numeroon pari maaseutukirjettä.
Tuo kirjeitten seulonta, karsinta ja muokkailu ei tietysti kirjoittajia miellyttänyt. Moni suuttui pahanpäiväisesti ja ilmoitti toimitukselle tyytymättömyytensä kovin sanoin. Hauskana tyytymättömyyden purkauksena mainitsen, että kun Kilpinen (Wolmar Schildt) oli päättänyt lakkauttaa Jyväskylässä toimittamansa "Kansanlehden", johon lähetetyt kirjoitukset korjaamatta, karsimatta otettiin sellaisina kuin ne toimitukselle tulivat, eräs "Kansan mies" lehden viimeisessä numerossa haikeasti valitti, että, jos U. Suomettarelle kirjoituksen lähettää ja se sattuu lehteen pääsemään, lähettäjä "ei enää tunne sitä omakseen".
Matin "Kirjeet Helsingistä" eivät vielä olleet alkaneet, mutta tuon tuostakin oli lehdessä noin palstan pituinen, leikilliseen muotoon kyhätty katsaus viime päivien tapahtumiin. Näistä katsauksista sittemmin Matin kirjeet kehittyivät.
Jatkuvalle novellille koetettiin saada tilaa ainakin kerta viikossa. Minun toimittajaksi tullessani oli E.F. Jahnssonin kirjoittama novelli "Herra Niilo" loppumaisillaan. Heinäkuulla alkoi E. Nervanderin "Uotilan isäntä", jonka minä tekijän ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta suomensin. Aiheenkin tähän novelliin olin minä tekijälle antanut. Se perustuu tositapaukseen, jonka isäni oli minulle kertonut.
Ilmoitukset eivät suurta tilaa anastaneet. Niitä oli tavallisesti vain toista palstaa, joskus puoli. Ei ollut lehdellä omaa konttoriakaan. Tilaukset kaupungista ja ilmoitukset vastaanotettiin Hufvudstadsbladetin konttorissa, jonka lehden kirjapainossa U. Suometar silloin painettiin. Latojia oli ainoastaan kaksi, taituri oppilaineen, joille täytyi käsikirjoituksia säännöllisesti pitkin viikkoa syöttää.
U. Suomettaren pahin kilpailija oli Suomen Virallinen Lehti, se kun ilmestyi kolme kertaa viikossa ja maksoi koko vuodelta vain viisi markkaa postimaksuineen, mutta kaksipäiväinen Uusi Suometar Helsingissä kahdeksan markkaa ja maaseudulla kymmenen. Tuota kilpailijaa toimitti silloin jotenkin huolellisesti maisteri K. Slöör, ja tekstiä siihen mahtui enemmän kuin myöhempinä aikoina, jolloin ilmoitukset ovat anastaneet melkein koko tilan. Se saattoi siis uutislehtenäkin tyydyttää vaatimattomia lukijoita, ja tilaajia sillä olikin runsaasti. Muistaakseni oli virallisten lehtien tilaushinta äskettäin entisestään alennettu, jotta ne paremmin voisivat kilpailla yksityisten sanomalehtien kanssa. Että ne tuottivat valtiolle tappiota noin 75,000 markkaa vuosittain, se oli tietysti hallituksen mielestä vähäpätöinen asia.
Tuon kilpailun johdosta virallisen lehden kanssa täytyi U. Suomettaressa antaa tarkat ja täydelliset tiedot "laillisista ja virallisista ilmoituksista", luetella vuosihaastot, lainhuudatukset, ala-ikäisiksi julistetut, konkurssit, julistettavat tuomiot, kuoletukset, huutokaupat, haettavat virat, testamentti- ja perintöasiat, velkojain kokoukset, "peräänkuulutukset" y.m. Eikä virallisissa lehdissä silloin vielä merkitty monesko kerta mikin kuulutus niissä julaistiin, vaikka esim. vuosihaaston määräaika luetaan siitä päivästä, jona kuulutus on ollut kolmannen kerran julaistuna. Oli sen tähden pidettävä erityistä kirjaa noista kuulutuksista, jotta U. Suomettaressa osattaisiin sanoa mistä päivästä määräaika oli luettava. Sillä, joka nyt toimittaa puheena olevaa osastoa, ei ole mitään aavistusta siitä vaivasta ja ajanhukasta, jota samaisen osaston toimittaminen 1870-luvulla tuotti.
Painohallituksen kanssa jouduin ensi kerran tekemisiin elok. 18 p. Uutisessa vapaaehtoisen palokunnan vuosijuhlasta mainittiin, että viranomaiset olivat kieltäneet palokuntaa tässä juhlassa käyttämästä sitä kunnialippua, minkä pääkaupungin naiset olivat sille lahjoittaneet, ja lausuttiin kummastus siitä, että tangon päässä liehuvaa, palokunnan merkillä koristettua riepua pelättiin. Se oli nyt muka "sopimatonta moitetta". Painoasiamies pidätti lehden ja painohallitus määräsi painoksen takavarikkoon otettavaksi. Näin joutavista syistä sanomalehtiä siihen aikaan ahdistettiin. Ehkäpä saan vast’edes tilaisuuden kirjoittaa eri muistelman sensuuri-oloista 1870-luvulla.
Tilaajia oli U. Suomettarella ensimäisenä vuonna 1869 noin 900. Mutta minun toimittajaksi tullessani oli niiden luku alentunut noin 600:aan. Ilmoitukset tuskin tuottivat 2,000 markkaa. Lehden taloudellinen tila alkoi käydä arveluttavaksi, sillä tulot eivät kustannuksia korvanneet, vaikka nämä eivät suinkaan suuria olleet. Toimituksen määräraha oli kaikkiaan 2,000 markkaa; avustajat eivät saaneet kirjoituksistaan mitään palkkiota. Painokustannukset olivat suhteellisesti paljoa vähemmät kuin tätä nykyä, mutta paperi oli kalliimpaa, kun silloin ei vielä osattu puuvanukepaperia valmistaa.
Marraskuulla tehty arviolasku osotti, että kuluvan vuoden tappio nousisi ainakin pariin tuhanteen markkaan. Sen johdosta pidettiin tohtori O. Blomstedtin luona kokous, jossa otettiin vakavan harkinnan alaiseksi lehden lakkauttaminen. Alakuloinen oli kokouksen alussa mieliala. Mutta vähitellen rohkeus nousi, sitä kun voimakkain sanoin viritti etupäässä Blomstedt. Ja päätökseksi tuli, että lehteä ei lakkauteta, vaan päinvastoin laajennetaan kolme kertaa viikossa ilmestyväksi, jolloin toivottiin tilaajamäärän kasvavan ja ilmoituksia runsaammin saatavan. Taloudellisen tilan turvaamiseksi päätettiin perustaa kannatus-yhdistys, johon jäseniä koottaisiin maaseuduiltakin. Kannatus-osuus tulisi olemaan 25 markkaa, mutta sama henkilö saisi tietysti ottaa useampiakin osuuksia. Ilomielin erottiin.
Kansan "karttuisa käsi" ei siihen aikaan vielä ollut tottunut ojentumaan sanomalehtien kannattamiseksi, ja olihan yleinen varallisuuskin maassamme vielä hyvin heikko, varsinkin niiden keskuudessa, jotka suomalaisuuden asiaa harrastivat. Suurilla ponnistuksilla saatiin kannatusvarat nousemaan noin 3,500 markkaan, joista suurin osa karttui Helsingistä. Ei ollut siis kovin vahva se tuki, jonka nojalla U. Suometar lähti tointansa jatkamaan.