XII:
ASEVELVOLLISUUSASIA 1871.
Se erinomainen kunto ja voima, jota yleiseen asevelvollisuuteen perustuva Saksan sotalaitos osoitti paraikaa riehuvassa ranskalais-saksalaisessa sodassa, sai muitakin Europan valtoja v. 1870 ryhtymään toimiin sotalaitoksensa järjestämiseksi samalle kannalle. Niinpä Venäjälläkin tehtiin ehdotus kaikkiin säätyluokkiin ulottuvan asevelvollisuuden säätämisestä. Ja arvattavahan oli, että Venäjän puolelta vaadittaisiin yhtäläisen asevelvollisuuden toimeenpanemista Suomessakin. Siten joutui tämä arka asia meilläkin harkinnan alaiseksi.
Suomessa ei silloin ollut muuta sotaväkeä kuin värvätty kaartinpataljoona ja niinikään värvätty merisotaväen kantajoukko, joiden molempain miesluku oli yhteensä noin 700. Ne ruotujako-pataljoonat, jotka asetettiin 1854 ja seuraavina vuosina, oli hajoitettu 1867.
Julkisesti otettiin asevelvollisuus-asia meillä ensi kerta puheiksi Kirjallisen Kuukauslehden vuosikerrassa 1870, joulukuun numeron kuukauskirjeessä, joka esitystavasta päättäen on Yrjö Koskisen kirjoittama. Siinä sanotaan luonnolliseksi asiaksi, että Suomelta vaaditaan sama asevelvollisuus kuin keisarikunnassa säädetään, ja lausutaan se vakaumus, että kansamme, jos se tahtoo säilyttää itsenäisen asemansa mahtavan keisarikunnan rinnalla, on tietävä täyttää kunniansa ja velvollisuutensa vaatimukset. Yhtäläisyyteen Venäjän sotalaitoksen kanssa on meidän suostuminen kaikessa, joka ei sodi maamme ja kansamme omituista luonnetta vastaan. Se Venäjällä ehdotettu säädös, että arpa määrää keiden on astuminen vakinaiseen sotaväkeen, ei ole muuta kuin toinen muoto pakollista väen-ottoa, joka ei ensinkään sovellu meidän oloihin ja jota täällä veriverona kammottaisiin. Porvoon valtiopäivillä luvattiin, suostuttiin ja säädettiin, "ettei mikään pakollinen rekryytin-teko tai sotaväen otto Suomessa ikinä ole tapahtuva". Suomessa olisi asetettava pestattua sotaväkeä, jalka-, ratsu-, tykki- ja meriväkeä, niin paljon, että sitä riittäisi rauhan-aikaiseen linnue-palvelukseen ja yleisen nostoväen harjoittamiseen, johon väkeen asevelvolliset kuuluisivat. Viitataan myöskin Porvoon valtiopäiväin päätökseen, että, kun vast’edes sotaväkeä Suomessa asetetaan, "sekä miehistö että päällikkökunta on otettava Suomen omista kansalaisista ja että tätä kansallissotaväkeä ei ole mihinkään retkiin tahi sotatoimiin Suomenmaan ulkopuolella käytettävä". Mutta myönnetään kuitenkin, että yleinen sodanjohto joskus saattaa lähimpään sotatantereeseen nähden vaatia poikkeusta jälkimäisestä periaatteesta. Kun asevelvollisuus tulee yleiseksi, on Suomen sotaväkeä komennettava sen omalla kielellä.
Paljoa pikemmin kuin osattiin arvata joutui asevelvollisuus-asia meillä virallisestikin vireille. Jo tammikuun 18 päivänä 1871 julaistiin ruotsinkielisessä ja seuraavana päivänä suomenkielisessä virallisessa lehdessä saman kuun 12 päivänä kenraalikuvernöörille annettu arm. käskykirje, jossa sanotaan, että hallitsija oli "ottanut mietittäväksi kohtuuden", että yhtäläinen asevelvollisuus kuin Venäjällä pantaisiin toimeen Suomessakin silloisen ruotujakolaitoksen sijaan, "noudattamalla maassa voimassa olevia lakia ja asetuksia", ja kenraalikuvernööri saa käskyn "ajoissa ryhtyä tarpeellisiin toimiin tämän asian valmistelevaa tutkimusta varten kaikilta haaroilta siihen ehdotukseen katsoen että, maan väkiluvun ja varain suhteen, asetettaisiin tarkk’ampuja-pataljoonia".
Vaikka tämä käskykirje ei tullut aivan odottamatta, vaikutti se kuitenkin kuin salamanisku, synnyttäen levottomuutta kaikkialla maassamme, kun oli mahdoton arvata, mitenkä käskykirjeen tarkoittama, kaikkia kansalaisia niin läheisesti ja kipeästi koskeva asia lopulta päättyisi. Täällä pääkaupungissa ei moneen aikaan muusta puhuttu kaduilla, perheissä ja seuroissa.
Uuden Suomettaren "toimituskokouksia", joihin, lehden täkäläiset avustajat saapuivat, pidettiin siihen aikaan säännöllisesti joka lauvantai-ilta minun asunnossani. Käskykirje ilmestyi keskiviikkona. Kutsu toimitettiin ylimääräiseen kokoukseen saman päivän illaksi, ja miehissä kokoonnuttiin neuvottelemaan siitä, mille kannalle U. Suomettaren oli asettuminen käskykirjeen tarkoittamaan yleiseen asevelvollisuuteen nähden. Vakava oli mieliala. Tiedettiin että Hels. Dagbladin miehillä oli kokous samana iltana. Olipa joku saapuvilla olevista tavannut sanotun lehden päätoimittajan ja tiesi kertoa, että hän kyllä omasta puolestaan oli valmis yleistä asevelvollisuutta puoltamaan, mutta että suuri erimielisyys heikäläisten leirissä tulisi vallitsemaan.
Meidän kokouksessamme päästiin pian yksimielisyyteen siitä, että suomalaisen puolueen taholta ei olisi yleistä asevelvollisuutta vastustettava, edellyttäen että asia koko laajuudessaan tulisi valtiopäivien ratkaistavaksi. Mutta varmana pidettiin, että tämänkin puolueen keskuudessa tulisi olemaan paljon kiivaita vastustajia, ja kauan keskusteltiin siitä, mitenkä tämä vastustus saataisiin torjutuksi ja estetyksi. Sitä varten oli U. Suomettaren käytettävä kaikki vaikutusvoimansa. Joku lausui sen arvelun, että Agathon Meurman tulisi liittymään vastustajain joukkoon. Yrjö Koskisen pitäisi käydä Liuksialassa hänen mielipidettään tiedustelemassa. Millä kannalla "Kangasalan oraakkeli" lieneekään ensi hetkellä ollut, mutta innokas ja vaikuttava yleisen asevelvollisuuden puolustaja hänestä tuli, kuten muun ohessa osoittaa se kirjanen asevelvollisuudesta, jonka hän nimellä "Aseeton Maamies" julkaisi.
Kokouksessamme oltiin sitä mieltä, että yhdenmukaisuus on tarpeellinen Venäjän ja Suomen sotalaitosten välillä. Mutta koko joukko tärkeitä poikkeuksia venäläisestä ehdotuksesta katsottiin Suomessa välttämättömäksi. Tämän ehdotuksen mukaan alkaisi asevelvollisuus Venäjällä 21:nnestä ikävuodesta ja kestäisi viisitoista vuotta siten, että miehet ensin seitsemän vuotta kuuluisivat vakinaiseen sotaväkeen ja sitten kahdeksan vuotta varaväkeen. Mutta eivät läheskään kaikki 21 vuotta täyttäneet nuorukaiset astuisi sotapalvelukseen, vaan ainoastaan se lukumäärä, millä armeija kunakin vuonna olisi täydennettävä ja joka arvalla otettaisiin. Muut kutsuttaisiin nostoväkeen vain sota-aikana. Tällaiseen järjestelmään ei voitaisi Suomessa suostua, se kun, kuten Kuukauslehti oli lausunut, on vain uusi muoto pakollista sotaväenottoa, josta Suomen kansa Porvoon valtiopäivillä juhlallisesti vapautettiin kaikiksi ajoiksi.
Yrjö Koskinen esitti pääpiirteisen suunnitelman Suomen sotaväen järjestämiseksi, joka suunnitelma pantiin keskustelun pohjaksi. Hän oli laskenut, että jos kaikki 21 vuotta täyttäneet nuorukaiset kutsuttaisiin aseisiin ja pysyisivät palveluksessa kolme vuotta, Suomen sotavoima nousisi noin 48,000 mieheen, joista joka vuosi noin 16,000 joutuisi varaväkeen ja yhtä monta uutta miestä kutsuttaisiin riveihin. Näin suurta armeijaa ei kansamme jaksaisi voimassa pitää, ellei sitä järjestettäisi niin huokealle kannalle kuin mahdollista. Olisi sen tähden muodostettava rykmentit, pataljoonat ja komppaniat paikallisväeksi siten, että saman pitäjän miehiä ei jaettaisi komppanioille, vaan pidettäisiin koossa. Heidän pitäisi saada asua kodeissaan, harjoitella ampumista ja muita sotatemppuja kotiseuduillaan ja elättää itseään omalla työllään enin osa vuotta. Mutta heitä pitäisi kuitenkin voida käskeä harjoitusleireihin ja vartioimaan kaupunkeihin. Jos tämän kansallis-sotaväen lisäksi "seisova" eli vakinainen sotaväki katsottaisiin välttämättömän tarpeelliseksi, niin olisi se värväämällä ko'ottava.
Kun oli tämän suunnitelman eri kohdista keskusteltu, päätettiin että sen suuntainen kirjoitussarja U. Suomettaressa julaistaisiin, esittämättä sitä kuitenkaan minään ehdotuksena, vaan ainoastaan huomautuksena niistä pääkohdista, jotka saattavat tulla kysymykseen asevelvollisuusasiaa harkittaessa. Mutta ehdottomasti olisi lausuttava se vaatimus, että uusi sotalaitos meillä perustetaan tosikansalliselle kannalle, jotta kansallemme voi olla takeita siitä, että kun se ottaa tätä uutta kuormaa kantaakseen, Suomen sotalaitos tulee käytettäväksi oman maan eikä vierasten etujen hyväksi. Pääehtoina olisi pidettävä, että, niinkuin säädyt Porvoon valtiopäivillä päättivät, maamme sotaväkeä ei saa viedä Suomen rajojen ulkopuolelle, ja että tämän sotaväen päällikkökuntana ja miehistönä tulee olemaan yksinomaisesti Suomen miehiä. Niinikään olisi vaadittava, että suomi määrätään Suomen sotaväen komentokieleksi.
Yrjö Koskinen otti kirjoittaakseen sarjan kirjoituksia tähän suuntaan, joista ensimäinen ilmestyi siinä numerossa, missä yllämainittu arm. käskykirje julaistiin, ja toinen pian sen jälkeen.
Samaan aikaan oli Hels. Dagbladissa asevelvollisuusasiasta kirjoituksia, jotka ylimalkain kävivät samaan suuntaan kuin U. Suomettaren artikkelit, mutta pysyivät yleisemmissä piirteissä. Huomautettiin, että perustuslailliselta kannalta katsoen ei voi olla mitään epäilystä siitä, että ainoastaan molempien perusvaltain myötävaikutuksella sotalaitos-asian laillinen ratkaisu muulle kuin ruotujakolaitoksen tai värväyksen pohjalle täällä voi tulla kysymykseen. "Emme voi torjua ajatusta yleisestä asevelvollisuudesta muodossa tai toisessa, vaikkapa ehkä silloin ajattelisimmekin jonkun pienemmän ruotujakoisen kantaväen säilyttämistä." Asevelvollisen sotaväen palvelus olisi järjestettävä niin, että asevelvollisia ei pakoiteta kasarmielämään, joka heidät eroittaa muusta kansasta. Ei missään tapauksessa saa tulla kysymykseen rekryytin-otto arvalla. Viitataan Porvoon valtiopäiväin päätöksiin, jotka koskevat vapautusta pakollisesta sotaväen-otosta, yksinomaan suomalaista päällikkökuntaa ja miehistöä sekä Suomen sotaväen käyttämistä vain omassa maassa.
Pari viikkoa mietittyään katsoivat virallisetkin lehdet asiakseen kosketella asevelvollisuusasiaa. Ruotsalaisessa virallisessa lehdessä oli siitä kirjoitus helmikuun 6 päivänä ja suomalaisessa ilmautui sama kirjoitus seuraavana päivänä lyhennetyssä muodossa. Pidetään nuhdesaarna Hels. Dagbladille ja U. Suomettarelle, jotka muka olivat "erehdyttäneet yleisön käsitystä tästä Suomen kansalle niin tärkeästä kysymyksestä" ja esitetään sitten "asian oikeaksi valaistukseksi" mitä sotalaitosasiasta ajateltiin ja päätettiin Porvoon valtiopäivillä. Asia kerrotaan aivan samalla tavalla kuin U. Suometar oli sen kertonut, mutta väitetään, että se valtiopäiväin päätös, että Suomen sotaväen paällikkökuntaan ja miehistöön ei otettaisi muita kuin Suomen kansalaisia ja ettei tätä sotaväkeä saisi käyttää ulkopuolella Suomen rajoja, on tuiki mitätön. Ei kielletä, että säädyt Porvoon valtiopäivillä tekivät semmoisen päätöksen; mutta arvellaan, että se ei merkitse mitään, on kaikkea laillista voimaa vailla, koska hallitsija ei koskaan sitä vahvistanut eikä mitään "vakuutuksia" siihen suuntaan antanut, kuten väitetään Hels. Dagbladin ja U. Suomettaren sanoneen.
Näihin virallisten lehtien väitteisiin vastattiin U. Suomettaressa kirjoituksella, joka oli Jaakko Forsmanin kirjoittama. Mutta tämä vastaus ei päässyt julkisuuteen. Painoasiamies lehden pidätti ja painohallitus, johon vedottiin, määräsi painoksen takavarikkoon otettavaksi. Kun minun onnistui pelastaa yksi kappale tätä painosta ja se vielä on minulla tallella eikä mikään nyt enää estä sanotun kirjoituksen julkaisemista, otan sen tähän, jättäen pois vain ensimäisen kappaleen, jossa virallisten lehtien kirjoitusten sisällys kerrotaan.
"Kieltämätön tosi on, ettei hallitsija ole juhlallisesti tai missään julkisessa asiakirjassa vahvistanut tätä säätyjen päätöstä Suomen sotaväen vapauttamisesta marssimasta ulkopuolelle isänmaan rajoja yhtä vähän kuin muitakaan siihen kuuluvia seikkoja. Mutta tämä asianhaara ei voi kuitenkaan riistää tältä päätökseltä laillista voimaa, sillä kun Keis. Majesteetti kerran itse teossa asetti sotalaitosasian säätyjen päätöksen mukaan, oli hän myöskin sillä aivan selvästi hyväksynyt tämän päätöksen sen kokonaisuudessa; ja kaikissa sen kohdissa. Niin paljon tietää lapsikin meidän perustuslaillisista oloista, että, kun säädyt Keis. Majesteetin esityksen johdosta tekevät jonkun päätöksen, niin hänen Majesteettinsa joko hylkää päätöksen ja silloin ei tule päätetystä asiasta mitään, tai myöskin hyväksyy sen — ja silloin pääsee tämä päätös kokonaisuudessaan lailliseen voimaan. Meidän perustuslakimme ei salli sitä, että hallitsija valikoitsemalla hyväksyisi muutamat kohdat eräästä päätöksestä ja hylkäisi muutamat ja rupeaisi sillä lajilla uusia lakia voimaan panemaan. Vaan hänen on ne kokonaisuudessaan joko hyväksyminen tai hylkääminen. Nyt on Keisari Aleksanteri I hyväksynyt Porvoon valtiopäiväin päätöksen sotalaitoksesta, koska hän juuri säätyjen päätöksen mukaan asetti maan sotalaitoksen vakanssiveroineen päivineen. Tästä seuraa aivan selvästi ja perustuslain mukaisesti, että mainittu hallitsija armollisesti on hyväksynyt tämän päätöksen sen kokonaisuudessa, siis kaikki ne kohdat ja ehdot, jotka säädyt olivat päätökseensä liittäneet, ja siis myöskin ne kohdat tässä päätöksessä, ettei Suomen sotaväkeä saada viedä Suomen rajain ulkopuolelle ja että tähän väkeen pitää kuuluman ainoastaan Suomen miehiä. Sillä jos silloinen korkea hallitsija ei olisi tahtonut hyväksyä esim. näitä viime-mainittuja, nyt puheen-alaisia kohtia, jotka eroittamattomasti liittyvät säätyjen lausuntoon sotalaitos-asiasta, niin olisi siitä ollut perustuslaillinen seuraus, että koko sotalaitos-asia olisi jäänyt entiselleen, eikä siis olisi voitu asettaa esim. vakanssiveroa sotaväen kustantamisen sijaan.
"V.L. koettavat nähtävästi antaa koko asialle sen muodon, ikäänkuin olisi hallitus voinut tässä sotalaitosasiassa omin mielin päättää ja että ainoastaan tahdottiin kuulustella säätyjen mielipiteitä, jotka eivät kuitenkaan millään tavalla voineet hallitsijaa sitoa. V.L. eivät ole lausuneet semmoista ajatusta suoraan, mutta se on seurauksena niiden muista väitteistä. Tämmöinen ajatus on kuitenkin kaikkea perustusta vailla, joka nähdään siitäkin, että sotalaitos-asia Porvoon valtiopäivillä sisälti myöskin veroitus-asian, nimittäin vakanssiveron asettamisen. Jospa vakanssivero ei ollutkaan mikään uusi verokuorma, koska se maksettiin hajoitetun sotaväen kustannusten sijaan, niin oli se kuitenkin veroitus-asia, josta 'Ruotsin kansalla on kieltämätöin oikeus Kuninkaan kanssa keskustella, sovitella, kieltää ja suostua', kuten sanat kuuluvat Yhdistys- ja Vakuutuskirjassa vuodelta 1789. Siis oli hallituksen välttämätön tarvis saada säätyjen myötävaikutusta ja suostumusta sotilasuran järjestämisessä ja oli toiselta puolen, kun se asian toimeen-panemiseen ryhtyi, perustuslaillisesti sidottu säätyjen asiasta tehdyn päätöksen kautta. Siinä ei ollut, kuten jo olemme koettaneet osoittaa, hallituksen muuta ehtoa, kuin hylätä tämä päätös tykkänään ja jättää asia entiselleen taikka hyväksyä päätös sen kokonaisuudessa. Tämä onkin teossa tapahtunut, kun kerran hallitus on pannut säätyjen päätöksen toimeen.
"Se kyllä on asian selvyydelle haitallinen seikka, ettei hallitus ole missään julkisesti vahvistanut Porvoon valtiopäiväin päätöstä nyt puheenalaisessa ja muissa siihen kuuluvissa kohdissa. Mutta tämä on kuitenkin jokseenkin luonnollinen asia, sillä sotaväen asettamisen asia pantiin lepäämään 50 vuodeksi ja sentähden ei ollut mikään käytännöllinen tarve antaa ulos jotakin asetusta, joka olisi sisältänyt tarkkoja määräyksiä kaukaisessa vastaisuudessa asetettavan sotaväen oikeuksista ja velvollisuuksista. Mutta tämä puute, joka ainakin on jonkunmoinen vaillinaisuus itse lainsäätämisen muodossa, ei voi kuitenkaan, kuten yllä-sanotusta näkyy, tehdä mitättömäksi ja turhaksi Porvoon valtiopäiväin päätöstä Suomen sotaväen järjestämisestä ja sen oikeudesta sotia ainoastaan omassa maassaan."
Ennenkuin painohallitus kokoontui tätä kirjoitusta tarkastamaan ja siitä tuomionsa antamaan, menin minä sanotun hallituksen silloisen puheenjohtajan, valtioneuvos Arppen puheille, selittääkseni hänelle, että viralliset lehdet olivat väärin esittäneet U. Suomettaren kirjoitusten sisällyksen ja että tämän lehden sen tähden pitäisi saada niille vastata.
Arppen asuntoon saavuttuani, tuli hän minua vastaan salin ovelle ja siirtyi sitten vähän tuonnemmaksi, jotta minä pääsin astumaan kynnyksen sisäpuolelle. Nimeäni ei minun tarvinnut mainita, kun tiesin hänen minut tuntevan. Enkä olisi ehtinytkään itseäni esitellä, sillä kohta kynnyksen yli päästyäni kysäsi tuo mahtava herra tylyllä äänellä: "Mitä asiaa?"
Ilmoitin asiani ja huomautin erittäin siitä, että viralliset lehdet väittävät U. Suomettaren sanoneen, että Porvoon valtiopäivillä annettiin säädyille "vakuutuksia" Suomen sotaväen kansallisesta kokoonpanosta ja sen tehtävästä palvella ainoastaan omassa maassa, vaikka U. Suometar vain on sanonut, että nämä ehdot sisältyvät säätyjen päätökseen Suomen sotalaitoksesta.
Herra valtioneuvos oli jo U. Suomettaren vastauksen lukenut. Sanoi sen olevan pelkkää arvotonta koukuttelua (advokatyr), jommoista painohallitus tällaisessa asiassa ei voi sallia. On tarpeetonta ja vahingollista, että sanomalehdet sekaantuvat asevelvollisuusasiaan. Se on estettävä. Sen saakoon U. Suometar kuitenkin nyt sanoa, että viralliset lehdet ovat erehtyneet väittäessään sen puhuneen Porvoon valtiopäivillä annetuista vakuutuksista mainitsemieni ehtojen täyttämisestä.
Pään nyykkäys ilmoitti, että minun oli poistuminen. Ja minä läksin puuhaamaan uutta painosta päivän lehdestä, koska painohallituksen tarkastettavaksi alistetun painoksen kohtalo oli selvillä. Ensimäisen sivun ladelmasta otettiin pois tuo otsakkeella "Tarpeellista selitystä" varustettu vastaus virallisille lehdille ja tyhjä sija täytettiin ilmoituksilla sekä puolen palstan pituisella, kirjoituksella, jossa lyhyesti mainittiin, mitä viralliset lehdet olivat väittäneet sekä lausuttiin, että U. Suometar ei ole puhunut annetuista vakuutuksista, vaan ainoastaan säätyjen tekemistä päätöksistä, ja ettei se nytkään ole voinut virallisten lehtien antamain selitysten johdosta päästä toiseen käsitykseen kuin sillä on ollut, koska ne tosiasiat, jotka viralliset lehdet mainitsevat, olivat U. Suomettarelle jo ennen tunnetut ja se juuri niihin oli lausuntonsa perustanut.
Painohallituksen päätös saatiin vasta myöhään illalla, ja se oli sellainen, ettei tuo valmiiksi laitettu toinenkaan painos kelvannut. Paitsi artikkelia oli sanottu hallitus myöskin pyyhkäissyt neljä riviä lehden kolmannelta sivulta, Jyväskylästä lähetetystä kirjeestä, jossa sanottiin, että sanoma arm. käskykirjeestä yleisen asevelvollisuuden toimeenpanemisesta Suomessa "oli aivan odottamaton koko Suomen kansalle, ja se tuottaa mielikarvautta monelle niistä, joiden pitää jättää kotonsa, talonsa ja omaisuutensa ja mennä sotapalvelukseen". Kolmaskin sivu oli siis paikattava, ja U. Suometar ilmestyi vasta seuraavana aamuna.
Hels. Dagblad ei myöskään saanut asiallisesti vastata virallisille lehdille. Se painos, missä vastaus julaistiin, meni sensuurin kitaan, ja saman kohtalon alaiseksi joutui Folkvännenkin yrittäessään kirjoittaa asevelvollisuus-asiasta. Selvää oli, ettei Suomen sanomalehtien enää sallittu kirjoittaa mitään siitä tärkeästä asiasta, johon kaikkien kansalaisten huomio oli kiihkeästi kiintynyt, eivätkä ne sittemmin moneen vuoteen koko asiasta mitään omia ajatuksia lausuneetkaan. Selaillessani U. Suomettaren seuraavia vuosikertoja en ole niistä löytänyt ainoatakaan kirjoitusta asevelvollisuudesta ennen kuin lokakuulla 1876.
Mutta venäläiset lehdet kyllä väliin kajosivat meidänkin asevelvollisuus-asiaamme, vaatien melkein täydellistä yhtäläisyyttä Venäjän ja Suomen sotalaitosten välillä. Osoitukseksi siitä suunnasta, mihin näiden lehtien lausunnot kävivät, mainitsen tässä pääkohdat eräästä kirjoituksesta, jonka Pietarissa ilmestyvä ja silloin vaikutusvaltainen "Golos-lehti" julkaisi kohta sen jälkeen kun arm. käskykirje asevelvollisuuden toimeenpanemisesta Suomessa oli annettu.
Koska Suomella on omat paikalliset lait ja laitokset sekä kansan tavat ja maan luonto siellä ovat erilaiset kuin Venäjällä, myöntää "Golos", että koko valtakuntaa varten määrättävistä asevelvollisuuden yleisistä periaatteista voidaan Suomessa sallia joitakuita poikkeuksia mitä tulee aikaan, jolloin palvelukseen on astuttava, kutsunnan järjestykseen ja siihen tapaan, jolla arvanotto on toimitettava. Mutta yleisistä pääsäännöistä ei saa sallia mitään poikkeuksia. Sama miesluku tuhannelta on palvelukseen otettava ja palvelusaika armeijassa sekä varaväessä säädettävä yhtä pitkäksi kuin Venäjällä. Suomen ja Venäjän sotaväellä pitää olla samanlainen järjestys, yhteinen sotalaki, samat kurinpitosäännöt ja yhteinen komento. Suomen miesten pitää mennä palvelukseen Venäjän sisämaihin ja Venäjän miesten Suomen pataljooniin. Tällainen sekoitus on välttämätön senkin vuoksi, että suomalaisten siten on helpompi oppia sotatemput, komentosanat ja sotalakia, jota ei missään tapauksessa saa olla olemassa muulla kuin venäjän kielellä.
Arm. käskykirjeen määräyksen mukaan asetettiin heti komitea eli komissioni "asian valmistelevaa tutkimista varten". Mutta kutka tähän komiteaan kuuluivat, sitä ei yleisö saanut tietää. Helmikuun 6 päivänä virallisissa lehdissä vain annettiin seuraava tieto: "H. ylh. ministerivaltiosihteeri kreivi Armfelt ynnä salaneuvos, vapaaherra Stjernvall-Walleen ja kenraaliluutnantti Indrenius palaavat näinä päivinä takaisin Pietariin, sittenkun ne valmistelevat keskustelut ovat päättyneet, joiden tarkoitus oli niiden ehkä löytyvien valtiovarain tutkiminen, joita esitetyn asevelvollisuusasian toimeenpanemista varten pitäisi ottaa huomioon, sekä niiden kustannusten arvaaminen, joita tarkk'ampuja-pataljonain asettaminen Suomessa myötänsä tuonee." Muita tietoja ei sittemminkään komitean toimista saatu kuin mitä huhuna sanomalehdissä toukokuun alussa kerrottiin, mainiten että komitea katsoi ruotujakolaitoksen hylättäväksi ja ehdotti, että asetettaisiin tarkk’ampuja-pataljoonia, joihin miehistö arvalla otettaisiin asevelvollisten joukosta. Samaan aikaan näkyy tuo ensimäinen komitea hajonneen ja sijaan astui seuraavan kesäkuun alussa toinen, jonka puheenjohtajaksi oli kutsuttu kenraaliluutnantti vapaah. B. Indrenius, sekä jäseniksi, senaattorit K. Furuhjelm, C.H. Molander, ja vapaah. J.A. von Born, kenraalimajuri G.R. Ehrnrooth, kreivi Aug. Armfelt, vapaaherra H.G. Boije, valtioneuvos vapaah. J.G. von Bonsdorff, kamarijunkkari J.R. von Taube, kollegiasessori W. Brummer, professori C.G. von Essen, kauppaneuvos Levon ja valtiopäivämies J.E. Keto.
Alkuaan lienee ollut aikomus esittää ehdotus asevelvollisuus-laiksi jo 1872 vuoden valtiopäiville. Mutta se kävi mahdottomaksi etupäässä siitä syystä, että Venäjän asevelvollisuus-laki, jonka valmistumista suomalaisen komitean oli odottaminen, valmistui ja julaistiin vasta tammikuulla 1874. Siten lykkäytyi arm. esitys 1877-78 vuosien valtiopäiville. Valtiosäätyjen ko'ossa ollessa sanomalehdetkin asevelvollisuus-asiaa ahkerasti pohtivat, sensuurin estämättä. Painohallituksen puheenjohtajana ei enää ollut valtioneuvos Arppe.