XXI.
KIRKOLLISKOKOUKSESSA.
Suuresti minua kummastutti se sanoma, että minut oli valittu Kurkijoen provastikunnan edustajaksi 1886 vuoden kirkolliskokoukseen. Ensimäisessä kirkolliskokouksessa oli tätä provastikuntaa edustanut professori Yrjö Koskinen, joka nyt oli senaattorina. Muita tuttavia ei minulla tietääkseni ollut valitsijamiesten joukossa kuin kauppias J. Häkli; hän arvattavasti oli minut ehdottanut.
Tämän kirkolliskokouksen harkittavana tai ratkaistavana tuli olemaan monta hyvin tärkeätä asiaa, muun ohessa hallituksen esitys eriuskolaislaista sekä monien komiteain valmistamat ehdotukset uusiksi virsikirjoiksi, uudeksi kirkkokäsikirjaksi ja uudeksi katkismukseksi. Eriuskolaislain asiaan olin kutakuinkin perehtynyt, se kun oli jo kauan ollut julkisen keskustelun alaisena ja edeltäkäsin tiettiin mitä hallituksen esitys tulisi sisältämään. Valituksi tultuani hankin sitten itselleni nuo komiteain ehdotukset ja käytin kesälomaani niiden tutkimiseen mikäli maallikkona siihen pystyin, tarkkaan lukien varsinkin ehdotusta uudeksi suomalaiseksi virsikirjaksi ja verraten sitä vanhaan.
Majailin sinä kesänä perheineni Haralan talossa Kangasalla, ja eräänä päivänä tulin talon emännälle maininneeksi, että pian lähden kirkolliskokoukseen, jossa tehdään uusi suomalainen virsikirja. Emäntä, toimelias ja järkevä nainen, säikähtyen lausui: "Älkää, Herran nimessä, ottako meiltä vanhaa rakasta virsikirjaamme." Koetin lohduttaa häntä sanomalla, ettei ketään kielletä vanhaa virsikirjaa lukemasta, vaikkapa uusi määrättäisiinkin kirkoissa ja kouluissa käytettäväksi. Mutta ei tämä lohdutus häntä tyydyttänyt. Lupasin hänelle lukea virsikirjaehdotuksesta muutamia virsiä, jotta hän saisi ne verrata vastaaviin, hänelle tuttuihin virsiin vanhassa virsikirjassa ja itse päättää mitkä parempia olivat. Sen tein seuraavana päivänä, ja hartaasti, kädet ristissä, emäntä lukemistani kuunteli. Kun olin lopettanut ja kysyin mitä emäntä näistä uusista virsistä arveli, vastasi hän innostuneen näköisenä: "Kauniita, hyvin kauniita, selväsanaisia ne ovat, mieltä ylentäviä. Mutta eiväthän ne ole Jumalan sanaa."
Sain uuden todistuksen ennenkin tekemääni havaintoon, että suomenkielisten hengellisten kirjain silloin vielä yleensä kovin virheellinen ja sotkuinen kieliasu oli kansamme keskuuteen istuttanut sen käsityksen, että Jumalan sanan oli esiintyminen vaikeatajuisessa, oudossa muodossa.
Kirkolliskokouksen oli alkaminen syyskuun l:nä, ja edellisenä päivänä matkustin minä Agathon Meurmanin kanssa Turkuun, missä meillä tuli olemaan yhteinen asunto erään leskirouvan luona. Ensimäinen toimeni Turussa oli käydä katsomassa yliopiston entistä juhlasalia, jossa kokous oli pidettävä. Se teki kyllä tavallaan juhlallisen, mutta samalla hyvin synkän vaikutuksen, ollen päivälläkin sangen hämärä, kun nuo katon rajassa olevat matalat ikkunat eivät voi niin isoa salia tarpeeksi valaista.
Vaikka avajais-jumalanpalveluksessa istuin keskellä tuomiokirkkoa, lähellä saarnastuolia, en siitä, mitä papit alttarilla lausuivat, kuullut muuta kuin kaukaista huminaa, josta en saanut selville oliko se suomea vai ruotsia. Ehkäpä ne, jotka ovat tottuneet tämän kirkon hyvin huonoon akustiikkaan, paremmin kuulevat.
Tulin valituksi vakinaiseksi jäseneksi talousvaliokuntaan ja varajäseneksi suomalaisen virsikirjaehdotuksen valiokuntaan. Edellisellä valiokunnalla ei juuri muuta työtä ollut kuin kokouksen jäsenten palkka- ja matkalaskujen tarkastaminen ja hyväksyminen, jotenka minulla oli runsaasti aikaa ottaa osaa tuon toisenkin valiokunnan töihin. Minulle annettiin toimeksi tarkastaa niitä lausuntoja, jotka seurakunnat olivat virsikirjaehdotuksesta antaneet, ja valiokunnalle ilmoittaa mitä näissä lausunnoissa oli huomioon otettavaa. Sain siten käsitelläkseni aimo pinkan lausuntoja, joiden lukeminen kysyi paljon aikaa ja paljon kärsivällisyyttä. Ja saalis oli jotenkin niukka, sillä useimmat lausunnot sisälsivät vain yleisiä mietteitä, kiittäviä tai moittivia, ja milloin erityisiin kohtiin kajottiin, olivat muistutukset enimmiten sangen mitättömiä tai väärinkäsityksestä johtuneita. Mutta oli joukossa sentään arvokkaitakin lausuntoja, joiden muistutukset ja muutosehdotukset huomiota ansaitsivat ja huomioon otettiinkin. Näistä lausunnoista mainitsen erittäin sen, jonka Hämeenlinnan seurakunnan puolesta olivat antaneet tohtorit A. Genetz ja K. Forsman (Koskimies). Mitä laatua useat muut lausunnot olivat, osoittavat seuraavat otteet:
Raision seurakuntalaiset lausuivat, että "vanha, heidän tähän asti käyttämänsä virsikirja oli heidän mielestään verrattomasti parempi ja sekä yleiseen että erityiseen hartauteen soveliaampi. Heidän mielestään oli vanhalla virsikirjalla sekin etu, ettei siinä ole lahkolaisuuden aihettakaan, ja se tietysti on selvä luterilainen."
Pyhämaalaiset pyysivät saada yhä vieläkin pitää vanhan rakkaan virsikirjansa. Eivät sanoneet voivansa antaa lausuntoa uuden virsikirjan kielestä ja runollisuudesta; mutta sen sisältö ei ollut heille "antanut samaa nautintoa, henkeä ja elämänvoimaa", kuin vanha, esi-isien heille jättämä virsikirja.
Hinnerjoen seurakunnan lausunnossa mainittiin, että seurakuntalaisten kesken, jotka olivat miehissä saapuneet, nousi tuima melske. Muutama pelkäsi suuria kustannuksia; toiset arvelivat, että seurakunnassa ei ole miehiä, jotka olisivat kykeneviä löytämään uusissa kirjoissa ehkä salattua villioppia; toiset väittivät vanhojen kirjojen olevan niin täydellisiä, etteivät suvaitse parantamista.
Laitilan kirkonkokouksessa olivat muutamat seurakunnan jäsenet, "asian tärkeydestä innostuneina", astuneet esiin, ilmoittaen, etteivät tahdo ottaa näitä uusia ehdotuksia tutkiakseen, ollen varmat siitä, että niissä on Ilmestysraamatussa ennustettu antikristuksen henki, koska "eivät tiedä niissä vanhoissa, rakkaissa, Jumalan hengen puhtaudelta täytetyissä kirjoissa löytyvän mitään parattavaa, vaan on vaarassa, että parannukset vähittäin vievät pois siitä ainoasta oikeasta, autuaaksitekevästä opista, jonka he Jumalan avulla tahtovat säilyttää itsellensä ja lapsillensa puhtaana".
Vehmaalaiset sanoivat vanhoista virsikirjoista paljon enemmän pitävänsä sen tähden, "ettei uusissa virsikirjoissa löytynyt se Hengen valaistus eikä se Jumalan sanan päälle perustettu voima kuin vanhoissa virsikirjoissa".
Lappilaiset myönsivät, että ehdotus "nähtävästi on kielen ja runouden suhteen parattu", mutta väittivät siinä olevan "lauseita, jotka paremmin soveltuisivat joissakin kansanlauluissa, kuin kirkkovirsissä, lauseita, jotka eivät sovi Raamatun ja uskontunnustuskirjain sisällön kanssa yhteen ja ovat niinmuodoin jotakin vierasta eli villioppia. Eivätkä he suurimmallakaan tarkkuudella ole löytäneet ehdotuksesta sitä elävää ja virvoittavaa henkeä, joka on vanhassa virsikirjassa ja sitä viljeltäessä voimallisesti vaikuttaa ihmisten sieluissa, sydämissä ja omissatunnoissa".
Rauman seurakunta ei ollut yhtä tyytyväinen vanhaan suomalaiseen virsikirjaan kuin edellä mainitut seurakunnat. Sen lausunnossa huomautetaan useista tässä virsikirjassa olevista sopimattomista paikoista. Esimerkkiä: "Vanhassa virressä n:o 224 kuuluvat 2 v:n alkusanat: 'Perkel oli minun saanut sahraans.' Epäilemättä on kylvämisen koneen nimi, sahra, sangen sopimaton sana puhuessa orjuudestamme saatanan vallan alle turmellun luontomme, pahuuden ja synteimme tähden". "Vanhan virren 116 kolmannen värsyn sanat 'Hamasta äidin kohdusta Maria neitsy ja äiti miehettä pojan ilmaan veti' saattavat pian jälkimäisessä osassaan lauseen suoralla raakuudella loukata aran kainouden tuntoa". "Yhtä peittämätön raakuus, kuin minkä äsken mainittu virsi tuo esiin, loukkaa siivon mielen virressä 129: 2, jossa sanat kuuluvat: 'Josef jo tott tunsi Marian poves potkivaks'."
Tyrvääläiset hylkäsivät virsikirja-ehdotuksen monista eri syistä. Eräs sanoi, että "ehdotus ei häntä miellyttänyt, koska se on pidettävä arkkiveisujen tapaisena". Toiset olivat tavanneet väärää oppia, esim.: "ei lihan', maailma viettele" ("Miksi liha maailmaa viettelee?"); "katkaise synnin sitehet ja perkeleenkin kahlehet, Vie kanssas elämähän" ("En ole kuullut, että perkeleen kahleet elämään vievät"); "he muistavat sun tuskias, Sun katkerata kuoloas, Ja kiittäkööt sua aina" ("Koska on Jumala kolmiyhteinen kärsinyt tuskaa ja kuollut! Tässä on sitä Waldenströmiläisyyttä, jota nyt kaikkialla tyrkytetään".)
Kun kappalainen F.J.A. Ahonius kysyi Eräjärven seurakunnalta syytä hylkäävään lausuntoon, vastattiin: "Kun kaikki uudistustyöt, joita nykyaikana niin pannaan toimeen kirkollisella alalla, eivät näytä tarkoittavan muuta kuin Jumalan sanan ja opin väärentelemistä ja järkeilemistä, niin on paras pysyä vanhoillaan."
Janakkalan seurakunnan lausunnossa, joka sisältää seikkaperäisiä ja sattuviakin muistutuksia, mainitaan eräitten arvelleen, "että samalla, kuin sana 'piru' on ehdotuksesta jätetty pois, olisi myöskin sanain 'perkele', 'saatana' ja 'helvetti' sijalla voitu käyttää jotain vastaavaa sanaa ja sikäli kirkon kautta vähitellen luovuttaa kiroussanat kansan jokapäiväisestä puheesta".
Petäjäveteläiset väittivät, että monessa ehdotuksen virressä on "täydellisiä uskon-opillisia erehdyksiä", ja esimerkkinä mainitaan v. 84: 2, jossa sanotaan: "Mun jalkani ei horju, kun ain' on valpas hän". "Useista virsistä on henki, vieläpä useammista henkeä haihtunut."
Sumiaisten seurakunnan hylkäävään lausuntoon oli kappalainen J.H. Lagus liittänyt erityisen lausunnon, joka päättyi seuraaviin sanoihin: "Ehdotus ei ole muuhun sovelias kuin karjapaimenen hyräiltäväksi, kun karjalaitumella päivä pitkäksi tuntuu, että sillä riettaimpia lauluja karttaa."
Eräässä lausunnossa, jonka muuan seurakuntalainen oli laatinut ja seurakunta — en muista enää mikä — hyväksynyt, tehtiin se yleinen muistutus, että vanhassa virsikirjassa käytetty lausetapa "uskoa Jumalan päälle" uudessa virsikirjassa oli muutettu lausetavaksi: "uskoa Jumalaan". Tämä muutos oli lausunnon kirjoittajan mielestä kerrassaan sopimaton ja väärä, koska Kristus itse Raamatun mukaan sanoi: "uskoa Jumalan päälle". Vapahtaja puhui siis suomea!
Lausuntoja oli tullut kaikkiaan 294 seurakunnalta, joista 93 hyväksyi ehdotuksen ilman ehtoja ja 53 muutoksilla, 28 jätti asian kirkolliskokouksen päätettäväksi, 21 hyväksyi ehdotuksen tahi tunnusti sen vanhaa virsikirjaa paremmaksi, mutta tahtoi kuitenkin pitää vanhan, ja 99 hylkäsi ehdotuksen ilman ehtoja.
Hiippakuntakokoukset olivat ehdotuksen kaikki hylänneet. Turun hiippakuntakokous oli katsonut tarpeelliseksi, että muutoksia ja korjauksia tehtäisiin, ja lausunut sen toivomuksen, että, jos kirkolliskokous asettaisi uuden komitean virsikirjaehdotuksen korjaamista varten, tämä komitea velvoitettaisiin ottamaan vaaria myös Lönnrotin "Väliaikaisen virsikirjan" uusimmassa painoksessa tavattavista monista hyvistä virsistä. Vielä jyrkemmät olivat Porvoon ja Kuopion hiippakuntakokousten lausunnot, joissa ehdotettiin uuden komitean asettamista, joka ehdotuksensa pohjaksi panisi Lönnrotin uusimman virsikirjapainoksen.
Provastikunnista oli 16 hylännyt ehdotuksen ilman ehtoja, ja vain 9 sen hyväksynyt ilman ehtoja, 14 hyväksynyt muutoksilla, 10 puolustanut Lönnrotin virsikirjaa ja 3 jättänyt asian kirkolliskokouksen päätettäväksi.
Lausuntoihin oli myös luettava kaksi painosta ilmestynyttä teosta, piispa G. Johanssonin "Muistutuksia Suomalaisen Virsikirjakomitean ehdotukseen" ja professori Aug. Ahlqvistin "Uusin Suomalaisen Virsikirjan ehdotus kielelliseltä ja runolliselta kannalta tarkastettuna", jotka molemmat teokset sisälsivät paljon ja osaksi tärkeitäkin muistutuksia.
Ei joutunut siis suomalainen virsikirjaehdotus hyvillä enteillä kirkolliskokouksen käsiteltäväksi, ja lähetekeskustelusta ei voinut muuta arvata kuin että ehdotus jo ennakolta oli tuomittu kuolemaan, auttamattomasti tulisi hyljätyksi.
Keskustelun aloitti Agathon Meurman, joka oli ollut viimeisen virsikirjakomitean jäsenenä. "Ensimäinen kysymys", lausui hän, "ei varsinaisesti ole se: kummoinen uusi virsikirja on, vaan: kummoinen virsikirja evankelislutherilaisella seurakunnalla tätä nykyä on." Hän väitti, että tässä virsikirjassa ei ole edes 20 virttä, jotka täyttäisivät kainoimmatkaan vaatimukset kielen ja runouden, tuskinpa hengenkään puolesta. Ja osoittaakseen mihin määrin parhaatkin virret loukkaavat kaikkia siivouden vaatimuksia, luki hän kohtia parista sellaisesta virrestä. Virsikirjan parantamisessa oli nyt työskennelty 70 vuotta, mutta työn tulokset eivät vieläkään näyttäneet kelpaavan. Lausui sen toivomuksen, että valiokunta, ottaen huomioon tehdyt muistutukset, muodostaisi ehdotuksen sellaiseksi, että kirkolliskokous voisi sen hyväksyä.
Provasti B.K. Sarlin luki pitkän lausunnon, jossa nähtävästi ilmeni papiston enemmistön mielipide ja joka päättyi siihen ehdotukseen, että kirkolliskokous virsikirja-ehdotuksen korjausta varten asettaisi "viimeisen valmistuskomitean", minkä olisi kokoutuminen kohta tämän kirkolliskokouksen loputtua ja jonka tekemän ehdotuksen viimeistään viiden vuoden päästä kokoutuva uusi kirkolliskokous sitten voisi lopullisesti hyväksyä. Tätä ehdotusta kannattivat kansakoulun-opettajat A. Ruoranen ja E. Häggman. Muut maallikkopuhujat, ratsutilallinen K. Wärri, kansakoulunopettaja K.J. Rahikainen, tohtori A.W. Jahnsson y.m., yhtyivät Meurmanin lausuntoon. Papeista esiintyivät, paitsi provasti Sarlinia, vain provasti E.M. Rosengren, N. Järvinen ja G.G. Forsman sekä piispa G. Johansson. Kaksi ensinmainittua vastusti niitä kovia lauseita, jotka vanhasta virsikirjasta oli lausuttu, mutta katsoivat, niinkuin provasti Forsmankin, suotavaksi että valiokunta saisi virsikirja-ehdotuksen korjatuksi hyväksyttävään kuntoon. Piispa Johansson vastusti niitä evästyslausuntoja, joissa valiokuntaa tahdottiin pelättää sanomalla: jollei virsikirjaa nyt hyväksytä, niin tapahtuu se ja se. "Valiokunta tehköön omantuntonsa mukaan, minkä voi." Kuulijat saivat tästä puheesta sen käsityksen, että puhuja epäili valiokunnan työn menestymistä.
Alakuloisella mielellä ryhtyi valiokunta työhönsä ja sai sen kestäessä tuon tuostakin kuulla, että turhaan se työskenteli. Mutta ahkerasti ja tunnollisesti se toimi, tarkastaen jok'ainoata värsyä, ottaen huomioon kaikki huomiota ansaitsevat muistutukset ja tehden niiden johdosta korjauksia sisällykseen tai muotoon. Etenkin piispa Johanssonin ja professori Ahlqvistin muistutukset varteen otettiin. Ja mikäli työ edistyi, sikäli korjaus-ehdotukset arkittain painettuina jaettiin kirkolliskokouksen jäsenille, jotta he ehtisivät niitä tarkastaa. Lopullinen mietintö joutui kokouksen käsiteltäväksi vasta syyskuun 27 päivänä eli neljä päivää ennen kirkolliskokouksen päättymistä.
Olen pitkän elämäni aikana ollut lukemattomissa julkisissa ja yksityisissä kokouksissa, mutta tuskinpa missään niistä mielet ovat olleet niin jännitettyinä kuin tässä istunnossa, jossa suomalaisen virsikirjan kohtalo oli ratkaistava. Kaikki edustajat olivat saapuvilla.
Ensiksi esiintyi virsikirjavaliokunnan arvoisa puheenjohtaja, lääninprovasti V.L. Helander. Tehtyään selkoa valiokunnan työtavasta, puhui hän omasta kannastaan esillä olevassa asiassa. Ennen kuin hänen täytyi ruveta pitelemään ehdotuksia uusiksi seurakuntakirjoiksi oli hän ollut niitä, jotka kammoksuvat kaikkia muutoksia näihin kirjoihin. Lukiessaan virsikirjaehdotusta oli hän löytänyt siinä pelkkiä mahdottomuuksia, vain puutteita, vieläpä opinvirheitä. Mutta hänen täytyi ruveta sitä tarkastamaan ja vanhaan virsikirjaan vertaamaan. Ja silloin tuntui kuin olisi liha hänen ruumiistaan pois revitty, tai kappale siitä, kun täytyi luopua ennakkoluuloistaan. Yhä selvemmin hän tuli huomaamaan, kuinka suuria ansioita ja etuja ehdotuksella oli vanhaan virsikirjaan verraten. Ja nyt oli hänen mielipiteensä muuttunut niin, että hän oli ehdottomasti asettunut valiokunnan kannalle ja tahtoi ehdotuksen hyväksyä valiokunnan tekemillä muutoksilla. "Hetki on hyvin kallis ja asia hyvin tärkeä. Minä en voi nyt mitään muuta kuin toivoa, että Jumala niin taivuttaisi kirkolliskokouksen jäsenten mielet, että he tässä Suomen kansalle niin tärkeässä asiassa voisivat tehdä kaikin puolin oikean päätöksen. Minä luulen, että se kukaties olisi suuri erehdys, jos tämä ehdotus nyt hyljättäisiin."
Tämä pontevasti lausuttu, lujan vakaumuksen kannattama puhe teki mahtavan vaikutuksen.
Odotettiin piispa Johanssonin lausuntoa, arvaten että se tulisi asian ratkaisemaan. Ja kun lääninprovasti A.G. Westerlund ja kirkkoherra K. Öller olivat valiokunnan ehdotusta kannattaneet ja valiokunnalle lausuneet kiitokset hyvästä työstä, esiintyi piispa Johansson neljäntenä puhujana. Hänen puheensa oli lyhyt. Hän valitti, että Suomen kansa, jonka runolahja on niin suuri, kirkollisrunouden alalla on ollut viimeisten joukossa. Viimeisten komitea-teosten kautta on Suomen kansa kumminkin osaksi siirtynyt vähän korkeammalle kannalle. Virsikirja-kysymyksessä on ennen kaikkea kolme kohtaa tarkastettavana: opillinen, hengellinen ja kielellinen. Opillisessa suhteessa ovat virheet korjatut, valiokunta on poistanut epäkohdat. Mitä hengelliseen kohtaan tulee, on ehdotus vielä heikko; mutta heikko on kyllä vanha virsikirjakin. Kielellisessä suhteessa on ehdotus epäilemättä puhtaampi vanhaa virsikirjaa. "Oli minulla toivo saada Suomen kansalle parempi virsikirja. Mutta kun ne esteet nyt ovat poistetut, jotka olisivat pakoittaneet minua omantunnon kannalta vastustamaan uutta, kun poikkeukset raamatusta ovat korjatut, niin minä tahdon puolestani hyväksyä valiokunnan ehdotuksen."
Piispa Johansson oli siis vastustajasta kääntynyt puolustajaksi.
Helpotuksen huokaus pääsi uuden virsikirjan kannattajain rinnoista.
Mutta ei vastustus kuitenkaan ollut kokonaan murtunut.
Provasti Sarlin tunnusti, että valiokunta oli tehnyt enemmän kuin mitä toivoa voitiin, vaan hän ei vieläkään ollut tyytyväinen. Uudisti ehdotuksensa, että asetettaisiin uusi komitea, johon valittaisiin miehiä eri opinsuunnista. Tätä ehdotusta kannatti vaskiseppä Sjöström, luetellen suuren joukon "puutteellisuuksia", ja uutta komiteaa tahtoi myöskin lukkari Tuomikoski, yhtymättä kuitenkaan provasti Sarlinin perusteluun. Provasti Rosengren ilmoitti, että hän ei aio äänestää virsikirjaehdotusta vastaan, mutta lausui suotavaksi, että muutamia kohtia siinä vielä korjattaisiin, ja samaa mieltä oli lukkari Roos. Ratsutilalleen Wärri ehdotti vain yhden korjauksen. Kaikki muut puhujat innokkain sanoin ehdotuksen hyväksyivät sellaisena kuin se valiokunnan käsistä oli lähtenyt, ja useimmat lausuivat valiokunnalle hartaat kiitokset sen suorittamasta jättiläistyöstä. Kaikkiaan käytettiin 45 puheenvuoroa, ja keskustelu kesti noin 5 tuntia. Äänestyksessä hyväksyttiin virsikirjaehdotus 71 äänellä 9 vastaan.
Kuka suomalaisen virsikirjaehdotuksen valiokunnan puheenjohtaja oli, sen olen jo maininnut. Jäseninä olivat provastit G. Dahlberg, E. V. Petterson ja A. O. Törnudd, lehtori K. G. S. Suomalainen, kansakoulunopettaja O. Berg ja kanttori P. Päivärinta. Taitavina runoseppinä olivat Suomalainen ja Berg (Olli Wuorinen) erinomaisena apuna korjausten sovittamisessa runomuotoon.
Muihin tämän kirkolliskokouksen käsittelemiin asioihin en kajoa. Tarkoitukseni on vain ollut kertoa, miten uusi suomalainen virsikirja lopultakin syntyi.