XX.
TEATTERI-MUISTOJA.
Teatteriin tutustuin jo 8-vuotiaana. Viipurissa näytteli silloin Edv. Stjernströmin ruotsalainen teatteriseura, jota pidettiin hyvin etevänä. Vanhempani olivat koko näytäntökaudeksi, mikä lienee kestänyt pari kuukautta, tilanneet yhden sivuasioista eli "häränsilmistä" (oxöga), ja minäkin usein sinne pääsin. Joko olivat tämän aition kaiteet tavallista korkeammat taikka olin minä ikääni nähden tavallista matalampi, sillä minua varten hankittiin aitioon palli, jotta sillä seisoen paremmin näkisin mitä näyttämöllä tapahtui. Esitetyistä näytelmistä muistan vain kaksi: "Kuolema kummina" (Döden fadder) ja "Kyyryselkäinen" (Den puckelryggige). Edellinen painui lapsenmieleeni kammoksuttavien kohtaustensa kautta, jälkimäinen arvattavasti siitä syystä, että se minua järkevämpien katselijain mielestä oli niin ala-arvoinen, että he vihellyksillä keskeyttivät sen esittämisen.
11-vuotiaana itse esiinnyin näyttelijänä, en kuitenkaan julkisesti teatterissa, vaan koulutoverini Benjamin Alfthanin kodissa. Esitettiin August Blanchen "Löytölapsi" (Hittebarnet) niminen näytelmä, joka kyllä on huvittava, mutta lasten esitettäväksi hyvinkin sopimaton tekele. Olin naisena, vanhan pojan emännöitsijänä, ja tehtäväni suoritin kaiketi yhtä hyvin kuin muutkin saman-ikäiset näyttelijät. Yleisönä oli Alfthanin lukuisa perhekunta ja jotkut kutsuvieraat, joka yleisö tietysti makeasti nauroi kömpelöille yrittelijöille ja vilkkailla kätten taputuksilla meitä vaivannäöstämme palkitsi.
Jotenkin samaan aikaan tai ehkä vähän myöhemmin uskottiin minulle tärkeä tehtävä eräässä aika-ihmisten seuranäytännössä lehtori K.G. Ahrenbergin luona. Sain nimittäin toimekseni esiripun nostamisen ja laskemisen erään toverin avulla.
Keväällä 1859 näytteli Viipurissa jonkun aikaa O. Anderssonin ruotsalainen teatteriseura, minkä paras vetovoima naispuolella oli neiti Hedvig Forssman, hän, joka sittemmin rouva Raana ja rouva Winterhjelminä saavutti niin kunniakkaan sijan suomalaisen teatterin historiassa. Hän oli silloin vielä hyvin nuori, vasta 20-vuotias, mutta taiteessaan jo pitkälle kehittynyt. Ja viehättävä hän oli: ilmehikkäät, älykkäät kasvot, sointuva ääni, solakka, notkea vartalo, sulavat liikkeet. Kummako siis, että hän Wiipurin yleisöä hurmasi ja koulupoikia erittäin. Innokkaimpien ihailijain joukkoon kuuluin minä. Hän asui samassa täyshoitolassa kuin muuan koulutoverini, jotenka joskus sain hänet vilahdukselta nähdä teatterin ulkopuolellakin. Eräänä päivänä kysyi minulta tuo toverini, lainaisinko pukuni neiti Forssmanille, jonka oli esiintyminen poikana "Pariisin veitikassa". Ilosta paisui sydämeni: saisin nähdä neiti Forssmanin omissa vaatteissani! Pian oli puku näyttelijättären hallussa, ja parin päivän kuluttua sanottu näytelmä esitettiin. Mutta — oi kova kohtalo! — sitä ennen olin minä ehtinyt hankkia itselleni pahan yskän, joka minut pakoitti viikon päivät pysymään kamariherrana, eikä "Pariisin veitikkaa" sittemmin enää esitettykään. Vaan kalliina muistona säilytin tuota pukua vielä senkin jälkeen, kun se ei enää käytettäväksi kelvannut.
1860-luvun alussa — muistaakseni keväällä 1861 — annettiin Wiipurin teatterissa muutamia seuranäytäntöjä, joissa esitettiin Ahlqvistin mukailema "Riita-asia" ja laulunäytelmä "En söndag på Amager". Päähenkilönä molemmissa näytteli maisteri (sittemmin senaattori) S. W. Hougberg, joka myös oli koko homman alkuunpanija ja johtaja ja jolla oli harvinaiset näyttelijälahjat, mitkä hän paraiten osotti esiintyessään seuraavana vuonna Helsingin teatterissa Shylockina Shakespearen "Venetsian kauppiaassa". Ensinmainitun näytelmän esittämisessä olin minäkin osallisena, mutta näkymättömänä, — kuiskaajana nimittäin, joka sekin on hyvin tarpeellinen ja tärkeä virka teatterissa. Harjoituksissa minua pahanpäiväisesti sätittiin ja morkattiin, kun en osannut auttaa näyttelijöitä juuri silloin kun muisti alkoi pettää. Mutta näytännöissä suoritin sitten tehtäväni moitteettomasti.
Ylioppilaana ollessani kävin jotenkin ahkerasti ruotsalaisessa teatterissa, jonka etevin naisnäyttelijä vuodesta 1864 alkaen oli koulupoikana ihailemani Hedvig Forssman-Raa, joka nyt oli täysarvoiseksi taiteilijaksi kehittynyt.
Teatteri-muistojeni sarjaan kuuluu tavallaan myöskin n.s. "uuden teatteritalon" palo yöllä toukokuun 8 päivää vastaan 1863. Asuin silloin Korkeavuorenkadun varrella aivan vastapäätä palotornia, enkä vielä ollut pannut maata kun palomerkit annettiin. Riensin ulos ja olin ensimäisiä, jotka teatterin edustalle saapuivat. Ihmetellä täytyi, ettei tulen valloillaan olemista oltu aikaisemmin huomattu. Nyt oli teatterin sisusta jo yhtenä tulimerenä, jonka sammuttamista ei ollut ajatteleminenkaan. Vain ravintolan puolelle ei tuli vielä ollut ehtinyt tunkeutua, ja erottajan puolella olevista varastohuoneista saatiin myös osa kalustoa pelastetuksi. Palokunnan oli rajoittaminen työnsä läheisten talojen suojelemiseen. Jotenkin huonossa kunnossa olikin vielä siihen aikaan pääkaupunkimme palosammutuslaitos.
Suomalaisen seuran sihteerinä ja taloudenhoitajana ollessani oli tämän seuran draamallisen osaston toiminta kokonaan minun toimialani ulkopuolella. Sitä hoiti erityinen toimikunta, jonka kaksoissieluna olivat Kaarlo ja Emelie Bergbom. Minä vain nautin niitä hedelmiä, jotka tuo osasto innokkaalla työllään kypsytti, ollen saapuvilla jok'ainoassa näytännössä, ellei voittamattomia esteitä esiintynyt.
Suomalaisen seuran draamallisesta osastosta syntyi suomalainen teatteri, ja sen perustajain joukossa olin tietysti minäkin. Rohkeita oltiin. Selväähän oli, ettei tuo yritys ainakaan ensi aikoina tulisi kannattamaan, omin voimin pystyssä pysymään, vaan vaatisi runsaita apuvaroja verrattain harvalukuisten kansalaisten kukkaroista. Ja samaan aikaan kysyivät samoista kukkaroista kannatusta yksityiset suomalaiset oppikoulut ja suomalaisuuden asiaa ajavat sanomalehdet. Mutta mitä julkeammin vallanpitäjät pyrkivät suomalaisilta sulkemaan sivistyksen tiet, sitä paremmin meidän puolellamme opittiin luottamaan omaan voimaan, sitä enemmän kasvoi se innostus, joka uhrauksia pelkäämättä vastukset voittaa.
Toukokuun 22 p:nä 1872 pidetyssä kokouksessa päätettiin perustaa suomalaista teatteria tukeva kannatusyhdistys, ja parin viikon kuluessa liittyi tähän yhdistykseen niin paljon jäseniä, että yrityksen taloudellinen puoli voitiin pitää taattuna. Johtokunta valittiin seuraavan kesäkuun 10 p:nä. Teatteriseuran loi tyhjästä Kaarlo Bergbom. Esiinnyttyään ensin muutamissa maaseutukaupungeissa, tuli tuo nuori seura Helsinkiin vasta maaliskuulla seuraa vana vuonna, näytelläkseen Arkadia-teatterissa, missä sille tyyssijan soi sen venäläisen teatteriseuran johtokunta, joka tämän teatteritalon oli viideksi vuodeksi vuokrannut.
Oli ensi aikoina tietysti kova puute suomenkielisistä näytelmistä varsinkin alkuperäisistä, ja kuinka niitä olisikaan voinut runsaammin syntyä ennen kuin suomalainen teatteri oli olemassa. Äsken mainitun kannatusyhdistyksen oli sen vuoksi sääntöjensä mukaan myöskin edistettävä suomalaisen teatterikirjallisuuden syntymistä, ja jo tammikuun 1 p:nä 1873 ilmoitettiin kaksi kilpapalkintoa haettavaksi alkuperäisistä näytelmistä, jotka ennen vuoden loppua tarjottaisiin teatterin esitettäviksi. Palkintolautakuntaan kuuluivat Aug. Ahlqvist, Kaarlo Bergbom, K. Slöör, K.S. Suomalainen ja minä. Se oli ensimäinen toimeni suomalaisen teatterin palveluksessa. Tarkastettavana oli jommoinenkin joukko näytelmiä, joista pisin, mutta kelvottomin oli nimimerkki Sammon kyhäämä. Kun lautakunta kokoontui päätöstä tekemään, ilmoitti Ahlqvist, ettei hän ollut katsonut tarpeelliseksi lukea Sammon käsikirjoitusta, koska hän sen pahasta hajusta arvasi, kuka sen oli tehnyt ja minkä arvoinen se oli. Ja että hän oli oikein arvannut, sen todistivat ne, jotka olivat tuon tekeleen lukeneet. Lautakunnan yksimielinen ajatus oli, ettei yksikään kilpailuun lähetetyistä näytelmistä ansainnut palkintoa, mutta se ehdotti, että P. Hannikaiselle ja E.F. Jahnssonille kummallekin kehoitukseksi annettaisiin 200 markkaa niistä heidän teoksistaan, jotka teatterissa oli esitetty.
Seuraavinakin vuosina näytteli suomalainen teatteria seura, johon jo syksyllä 1873 oli liitetty erityinen lauluosasto, Arkadia-teatterissa entisillä ehdoilla. Mutta keväällä 1875 meni umpeen se viisivuotiskausi, joksi venäläiset olivat tämän teatteritalon vuokranneet. Oliko se vieläkin jäävä venäläisten haltuun ja suomalainen teatteri heidän armostaan riippuvaksi? Kovin hankalaksi oli käynyt vuokralaisen vuokralaisena oleminen, ja vuokralaisen asema on aina epävarma. Suomalaiselle teatterille oli välttämättömästi hankittava oma koti. Saatiin tietää, että se osakeyhtiö, joka omisti Arkadia-teatterin, oli halukas sen myymään. Mutta mistä rahat sen ostamiseen? Aprikoitiin, neuvoteltiin ja päätettiin suomalaisen teatterin ystäväin keskuudessa perustaa osakeyhtiö, joka tuon teatteritalon ostaisi ja parempaan kuntoon saattaisi. Saataisiinko tarpeellinen määrä osakkeita merkityksi, sitä moni epäili ja parhaassakin tapauksessa kysyisi osakeyhtiön muodostaminen aikaa kuukausmääriä. Vaan kiire oli käsissä, kauppa pian tehtävä, jotta ei toinen väliin pääsisi. Oli turvauduttava miehiin, jotka, luottaen osakeyhtiön syntymiseen, uskaltaisivat omiin nimiinsä teatteritalon ostaa. Ja mokomia uskalikolta oli olemassa. Ostajiksi tarjoutuivat Kaarlo Bergbom, senaatinkanslisti Edvard Boehm, kamreeri A.W. Helander ja minä. Kauppa tehtiin Arkadia-teatterin lämpiössä huhtikuun 23 p:nä. Se oli juhlallinen tilaisuus. Lämpiön saliin oli keskelle lattiaa riviin asetettu neljä tuolia, joille ostajat istuutuivat. Vastapäätä, pöydän takana istuivat myyjät, Arkadia-teatterin silloisen osakeyhtiön johtokunta, kenraali Lindfors etupäässä. Pian ehdoista sovittiin; hinta määrättiin 90,000 markaksi. Kuinka suuri osa tästä summasta oli heti suoritettava ja miten se kokoon saatiin, sitä en enää muista. Mutta maksetuksi se tuli, ja toukokuun 1 p:nä joutui teatteritalo meidän neljän miehen omaksi. Kesäkuun 1 p:nä vahvistettiin "Suomalaisen teatterihuoneen Osakeyhtiön" säännöt, ja osakkeilla oli niin hyvä menekki, että perustava yhtiökokous voitiin pitää jo seuraavan heinäkuun 31 p:nä, jolloin teatteritalon silloiset omistajat sen myös luovuttivat tälle uudelle yhtiölle. Vain kolme kuukautta omistin siis neljännen osan Arkadiasta.
N.s. "fusioni"-tuumaa en voi kokonaan sivuuttaa, koska minäkin olin siinä osallisena. Kilpaillakseen suomalaisen teatterin kanssa, oli ruotsalainenkin teatteri ruvennut oopperanäytäntöjä antamaan. Mutta selväähän oli, ettei siksi pieni kaupunki kuin Helsinki jaksaisi kannattaa kahta oopperaa. Syntyi sen tähden keväällä 1877 se tuuma, että yhdistettyä ruotsalaista puhe- ja suomalaista ooppera-osastoa varten, jotka molemmat näyttelisivät "uudessa teatterissa", perustettaisiin "kokoomus-aatteelle" rakennettu kannatusyhdistys. Suomalainen puheosasto pysyisi erillään Arkadia-teatterissa. Tämä ajatus oli kotoisin kansallismielisten keskuudesta, mutta sai kannatusta maltillisten ruotsinmielistenkin piireissä. Ja niin pitkälle päästiin, että väliaikainen toimikunta valittiin, joka vankkaa takausta esittäen tarjoutui vuokraamaan "uuden teatterin" heinäkuun 1 p:stä 1878. Mutta teatteritalon johtokunta tämän tarjouksen hylkäsi, huolimatta siitä, että vuokratarjous oli noin 10,000 markkaa suurempi kuin ruotsalaisen teatterin johtokunnan tekemä. Siihen koko tuuma raukesi, ja hyvä oli että niin kävi. Vaikkapa seurauksena olikin, että molemmat oopperaosastot ennen pitkää täytyi lakkauttaa, ei tämä vahinko kansallisen taiteen kannalta ollut niin suuri kuin se vahinko olisi tullut olemaan, minkä suomalainen puheosasto olisi kärsinyt fusionihankkeen toteutumisen kautta. Eivät ole nerojenkaan työvoimat rajattomia. Suomalaisesta puheosastosta aivan erillään oleva ooppera olisi epäilemättä siinä määrin anastanut Kaarlo Bergbomin voimia, että niitä ei olisi tarpeeksi riittänyt puheosaston johtoon ja kehittämiseen. En tullut tästä seikasta myöhemmin koskaan puhuneeksi Bergbomin kanssa, mutta luulenpa voivani sanoa, että hän, vaikka surikin suomalaisen oopperan kuolemaa, ei suinkaan valittanut fusioni-hankkeen raukeamista.
Surkealla kannalla oli tähän aikaan suomalaisen teatterin taloudellinen tila. Näytäntökauden 1876-77 lopussa oli velkoja toistasataatuhatta markkaa, vaikka edellisenä vuonna oli ooppera-osastoa varten kolmeksi vuodeksi toimitettu erityinen kannatuskirjoitus, joka tuotti vuosittain lähes 15,000 markkaa. Hyvin hämärältä näytti nyt puheosastonkin tulevaisuus, puhumattakaan oopperaosastosta, kun fusioni-tuumakin oli myttyyn mennyt. Pulasta sentään selvittiin, mutta tavalla, jota muistellessani vielä nytkin häpeästä punastun. Entisen kannatusyhdistyksen sijaan perustettiin toukokuulla 1877 "Suomalaisen teatterin osakeyhtiö", vaan edellisen velat jätettiin Bergbom sisarusten niskoille, he kun ihmeteltävällä alttiudella tarjoutuivat niistä vastaamaan. Ja suoritetuiksi ne aikojen kuluessa tulivat viimeiseen penniin asti. Moni velkoja tosin luopui saatavistaan ja melkoisen summan kuuluu lahjoittaneen sisarusten täti, leskitohtorinna Sofie Sanmark; mutta paljon jäi kuitenkin heidän omista varoistaan suoritettavaksi. Niinpä käytti neiti Emelie Bergbom parin kymmenen vuoden kuluessa noiden velkojen maksamiseen sen palkan, minkä hän raskaasta työstään suomalaiselta teatterilta sai.
No niin. Pulasta oli sillä hetkellä päästy. Mutta vaikka uutta osakeyhtiötä eivät rasittaneet edellisten vuosien asiat, oli sille jo ensimäisen tilivuoden lopussa karttunut noin 40,000 markan velka. Saman tilivuoden aikana tulin minä osakeyhtiön johtokunnan jäseneksi, jossa toimessa sitten pysyin neljätoista vuotta.
Kertoessaan suomalaisen teatterin historiassa tämän laitoksen ensimäisistä vuosista sanoo Aspelin-Haapkylä, että sitä hoidettiin "patriarkallisella tavalla". "Kaarlo ja Emelie Bergbom pitivät yhdessä kaikki johtonuorat käsissään ja johtokunta kutsuttiin kokoon ainoastaan silloin kun ilmautui joku erityinen asia, joka oli niin tärkeä taikka muutoin sitä laatua, että sisarukset eivät tahtoneet yksin olla vastuussa sen ratkaisemisesta, teatterin taloudellisesta toimeentulosta ja suhteesta viranomaisiin, kurinpidosta, milloin pahempi loukkaus järjestystä vastaan oli tapahtunut, j.n.e." Tämä kuvaus johtokunnan asemasta ja tehtävistä soveltuu säntilleen myöskin siihen aikakauteen, jolloin minä johtokuntaan kuuluin. Joskus tehtiin kyllä yrityksiä juoksevain asiain tehokkaampaan valvontaan johtokunnan puolelta, mutta pianpa nuo yritykset mahdottomuuteensa raukesivat. Vaadittiin päivä-, puvusto- ja kalusto-kustannusten supistamista; vaan saatiin aina se selitys, että niitä ei käynyt vähentäminen, jos mieli yleisön kohtuullisia vaatimuksia tyydyttää. Puheosaston jäsenten palkat olivat osaksi nälkäpalkkoja; mutta sitä ei suinkaan sopinut sanoa oopperalaisten palkoista, jotka kasvoivat kasvamistaan. Johtokunnan tukalin tehtävä,-niin kauan kuin ooppera-osasto oli olemassa, oli rahain hankinta palkkauspäiviksi, sillä kassassa harvoin oli mitä tarvittiin. Vekseleillä oli puuttuva määrä hankittava, eikä näissä vekseleissä missään kohdin kelvannut osakeyhtiön nimi, vaan omia nimiään oli johtokunnan jäsenten likoon pantava taikka, jos ne jo olivat liiaksi käytetyt, käännyttävä johtokunnan ulkopuolella olevien henkilöiden puoleen, päteviä nimiä saadakseen.
Alkoi vihdoinkin selvitä, että ooppera-osaston jatkuva kannattaminen oli mahdoton. Se oli lakkautettava, koska muutoin koko suomalainen teatterilaitos ennen pitkää olisi saattanut haaksirikkoon joutua. Viimeinen oopperanäytäntö oli tammikuun 11 p. 1879. Haikein mielin yleisö sinä iltana teatterista lähti. Suuria, liiankin suuria uhrauksia oli oopperan hyväksi tehty. Mutta merkitystä vailla ei tuo rohkea yritys ollut. Se osotti, kuinka eteviä kykyjä meillä jo silloinkin oli laulutaiteen alalla, antoi näille kyvyille tilaisuutta edistykseen ja tutustutti suomalaista yleisöä maailman mainioimpain säveltäjäin teoksiin. Moni suomalaisen oopperan yleisöstä minun kanssani tunnustanee, että se korkeamman musiikin tajunta, mikä meillä on, se on tämän oopperan synnyttämä ja kasvattama. Esitetyistä oopperoista minua enimmin ihastutti Beethovenin "Fidelio". Iloiseksi käy mieleni, milloin joskus jälleen saan kuulla noita yleviä säveleitä, ja ajatus silloin kiitollisena lentää suomalaisen oopperan aikoihin.
Oopperan lakkauttaminen vyörytti raskaan taakan teatterin johtokunnan hartioilta, mutta vain vähitellen, sillä kauan vielä painoivat oopperan viimeisinä vuosina syntyneet velat, joiden suorittamiseen saatiin varoja parhaasta päästä niiden arpajaisten ja iltamien kautta, mitkä sitä varten toimitettiin Helsingissä sekä maaseuduilla.
Vaikka puheosasto oopperan aikana joutui ikäänkuin lapsipuolen asemaan ja kaupungista toiseen siirtyen sai kokea monia vastuksia, ei sen kehitys kuitenkaan keskeytynyt. Sitä johti näillä kiertomatkoilla Bergbomin ohjeiden mukaan mies, jolla Bergbomin sisarusten rinnalla on suurin ansio suomalaisen teatterin syntymisestä ja joka itse oli etevä näyttelijä, miehuutensa parhaassa iässä manalaan mennyt Wilho (Oskar Wilhelm Gröneqvist). Mutta kun Kaarlo Bergbom vuodesta 1879 lähtien taas voi kohdistaa kaiken taitonsa, intonsa ja voimansa puhenäyttämön johtoon, silloin alkoi suomalaisen teatterin kukoistusaika. Ennen pitkää kohosi tämä teatteri täyskuntoisen taidelaitoksen arvoon, kyeten kunnialla suorittamaan vaikeimmatkin tehtävät. Sen ohjelmistoon liittyi toinen klassillinen näytelmä toisen jälkeen, ja kotimainen teatterikirjallisuus kasvoi kasvamistaan, sekin Bergbomin ohjaamana.
Ainoa mainittava palvelus, minkä minä suomalaisen teatterin johtokuntaan kuuluessani tälle taidelaitokselle tein, oli se, että minä niin sanoakseni löysin Gustav von Numers'in ja hänet ohjasin Bergbomin kouluun, siten ikäänkuin solmien sen kirjailijaliiton, joka suomalaiselle teatterille tuotti näytelmät "Erik Puke", "Elinan surma", "Tuukkalan tappelu" ja "Kuopion takana".
Vuonna 1884 oleskelin kesälomalla Haralan talossa Kangasalla, lähellä Suinulan asemaa. Tämän aseman päällikkönä oli silloin v. Numers. Tutustuimme, ja kun hän eräänä iltana oli Haralassa ja kahden istuimme juttelemassa, tuli muun ohessa teatteri puheiksi. Hän mainitsi pari vuotta sitten yrittäneensä kirjoittamaan teatteria varten, mutta huonolla menestyksellä. Oli ruotsiksi kyhännyt "Erik Puke" nimisen näytelmän ja sen lähettänyt maisteri Raf. Hertzbergille Helsinkiin, pyytäen häntä sitä arvostelemaan ja lausumaan, kelpaisiko se ruotsalaisessa teatterissa esitettäväksi. Pitkään aikaan ei mitään vastausta tullut. Vasta monien muistutusten jälkeen sai v. Numers käsikirjoituksensa takaisin ja Hertzbergiltä kirjeen, jossa sanottiin että tekele oli niin ala-arvoinen, ettei siitä korjaamallakaan kalua saisi. Tämän arvostelun saatuaan ei v. Numers enää ollut yrittänytkään kirjoittamaan mitään näytelmää. Minä pyysin saada lukea käsikirjoituksen. Siihen v. Numers ei mitenkään tahtonut suostua, mutta taipui kuitenkin lopulta. Sain käsikirjoituksen ja lu'in sen. Sommittelu oli hyvin hajanainen, mutta vilkasta ja raitista mielikuvitusta osottava. Epävarmuutta henkilöiden luonteiden kuvauksessa, mutta siellä täällä piirteitä, jotka todistivat, että tekijältä ei suinkaan puuttunut taipumusta luonteenkuvaukseen. Puhelu sujuvaa ja usein sattuvaa, mutta paikoittain sangen lapsellista. Ellen väärin muista, esiintyi näytelmässä myös kaksi karhua, jotka nekin osasivat puhua. Tekeleen monista puutteista huolimatta, tulin vakuutetuksi siitä, että tekijässä piili draamallinen kyky, joka vain ohjausta ja kehitystä kaipasi. Ja tunsinhan minä miehen, joka pystyisi tarpeellista ohjausta antamaan ja kehityksen suuntaa osoittamaan. Pyysin saada viedä käsikirjoituksen Kaarlo Bergbomille, johon pyyntööni v. Numers, jonkun aikaa vastaan kinasteltuaan, viimein myöntyi.
Seuraavana vuonna esitettiin "Erik Puke" suomalaisessa teatterissa. Jännitetyin mielin riensin ensi-iltana sitä katsomaan. Lukemastani näytelmästä oli vain osa runkoa jälellä; suurin osa oli minulle aivan uutta. Näin eheän draaman. Oliko uusi sommittelu kokonaan Bergbomin tekemä vai oliko v. Numers sen itse tehnyt Bergbomin viittausten mukaan, sitä en osaa sanoa. Mutta varma vakaumukseni on, että Bergbomin osallisuus tämän näytelmän lopullisessa muodostamisessa on ainakin yhtä suuri kuin v. Numers'in. Ja niinkuin "Erik Puke" on yhteistyön tuote, niin ovat nuo muutkin v. Numers'in näytelmät syntyneet saman yhteistyön kautta. Sitä ei suomalaisen kirjallisuuden historia voi olla todentamatta, sillä se on todistettavissa, kuten Kaarlo Bergbomin osallisuus monen muunkin kirjailijan näytelmäin luomisessa.