II.
YLEISPÄTEVÄT ESTEETTISET ARVOSTELMAT.
Edellisessä luennossani koetin osoittaa, että ihmisen kauneudentajulla ja taidetta luovalla vaistolla on, kuten hänen ajattelunsakin laeilla, äärimmäinen perustansa siinä järjestävässä periaatteessa, jonka olemassaolo tulee esille maailmankehityksessä.
Jos tämä pitää paikkansa, tulemme välttämättä seuraaviin johtopäätöksiin: 1. On olioita tai ilmiöitä, joiden oma luonne on sellainen, että katselijan täytyy arvostella niitä joko kauniiksi, esteettisesti yhdentekeviksi tai rumiksi. 2. Ihmisten sisällinen rakenne on välttämättä sellainen, etteivät he ainoastaan erota kaunista ja rumaa, vaan myös sellainen, että he saattavat lausua yleispäteviä arvostelmia tarkasteltujen esineiden esteettisestä laadusta.
Tässä on kuitenkin väärinkäsitys hyvin lähellä. Siitä, että yleispätevät arvostelmat esineiden esteettisestä laadusta ovat mahdollisia, ei näet seuraa, että joka ihmisen esteettinen arvostelukyky olisi turvattu hairahduksilta, tai että etevinkään taidetuomari joka tapauksessa olisi erehtymätön.
Selvitykseksi sopii ottaa vastaavanlainen esimerkki toiselta alalta kuin esteettiseltä. Ei saata epäilläkään, että ihmisellä on kyky lausua yleispäteviä arvostelmia lasku- ja mittausopillisista kysymyksistä. Tästä ei seuraa, ettei sellaisia kysymyksiä ratkaistaessa voisi erehtyä. Etevinkin matemaatikko voi hajamielisyyden tilassa tehdä virheitä aivan yksinkertaisimmissa laskutoimituksissa, esim. yhteenlaskussa. Mutta kukaan ei silti epäile sitä, että yhteenlaskettavalla numerosarakkeella on tietty summansa, ja että ihmisymmärryksen luonnon mukaista on se keksiä.
Puhtaasti loogillisenkin perustelun alalla ovat todisteluvirheet mahdollisia eikä ollenkaan harvinaisia; emmekä kuitenkaan voi epäillä ajatuslakien ja johtopäätösten yleispätevyyttä. Eräs todisteluvirhe, nimeltä quaternio terminorum, lienee yhtä yleinen tieteellisissä väittelyissä kuin virheelliset esteettiset lausunnot taidearvostelussa. On taideteoksia, joihin nähden tuntee olevansa kuin pulassa. Mutta pulia on logiikankin alalla, ja ne ovatkin alkujaan sieltä kotoisin. Kretan saarella syntynyt ja asuva Epimenides väitti, että joka kretalainen valehtelee, heti kun suunsa avaa. Tähän väitteeseen nähden on pula siinä, että jos Epimenides, joka itse oli kretalainen, puhui totta sanoessaan, että jokainen kretalainen valehtelee, heti kun suunsa avaa, niin oli tämäkin totuus välttämättä valhetta.
Ei kuitenkaan käy kieltäminen, että juuri esteettisten arvostelmien alalla näyttää siltä kuin ei siellä olisi mitään sääntöä, mitään lakia, joka voisi esiintyä yleispätevänä. Ovathan esteettiset arvostelmat makutuomioita, ja muuan sananlasku, jonka tapaamme monen kansan keskuudessa, sanoo, että jokaisella on oma makunsa. Joku Pekka näkee maiseman tai kasvot tai maalauksen tai veistokuvan ja, tietämättä tai kysymättä miksi, pitää esinettä miellyttävänä tai vastenmielisenä. Juuri esteettisen tunteen luonteesta riippuu, että se toimii ymmärryksen tai tietämyksen käskyittä saadessaan ulkoapäin jonkun vaikutuksen, ja että se ilman edelläkäypää tietoista erittelyä herättää arvostelman: tuo on kaunista tai ei ole kaunista. Pekka on siis täysin oikeassa lausuessaan sellaisen arvostelman, vaikkei ilmaise sen syytä. Hän lausuu siten vain sen totuuden, että niin on tuo maisema, nuo kasvot, tuo maalaus tai veistos vaikuttanut häneen. Mutta Pekalla on ystävä, joka seisoo hänen vieressään katsellen samaa esinettä, ja mikä miellyttää Pekkaa, se ei hänessä herätä vaikutelmaa tai tuntuu vain vastenmieliseltä. Hän ilmoittaa sen Pekalle. Sopiiko heidän nyt ruveta väittelemään asiasta? Kenties he väittelevät, ja silloin saa edeltäkäsin olla varma siitä, ettei väittely pääty sovintoon, sillä se edellyttäisi, että Pekka voisi äkkiä saada ystävänsä tai tämä Pekan tunne-elämän uuteen vireeseen.
Varsin yleinen kokemus todistaa, että sellaista tuskin voi tapahtua. Vanha latinalainen sananlasku sanoo: de gustibus non est disputandum, mausta ei saa väitellä. Sekin sananlasku on jokaisen huulilla, mikä taas todistaa, kuinka yleinen on se kokemus, että makutuomiot puhuvat toisiaan vastaan ja kuinka toivotonta on tai ainakin näyttää olevan yrittää niitä väittelemällä sovittaa yhteen.
Kun Sokrates vaelsi Ateenan kaduilla — enemmän kuin 2300 vuotta sitten — ja siellä, kuten kerrotaan, pysäytteli älykkään ja kauniin näköisiä nuorukaisia tehdäkseen heidät oppilaikseen, kuljeskeli saman kaupungin kaduilla eräs filosofi ja kaunopuheisuuden opettaja nimeltä Protagoras, joka oli Sokratesta koko lailla vanhempi ja yhtä kuuluisa ja suosittu kuin hänkin. Nämä molemmat ajattelijat olivat hyvin erilaisia. Yhdessä seikassa he kuitenkin muistuttivat toisiaan: he olivat ensimäiset tai ainakin ensimäisiä eurooppalaisia, jotka etsivät selvitystä elämän hämärimpiin arvoituksiin ja tärkeimpiin kysymyksiin ei luonnosta ympäriltämme, vaan ihmisluonteesta itsestään. Mutta sen sijaan, että Sokrates haki ajatukselle ja toiminnalle kiinteitä tukikohtia, haki jotakin pysyväistä niissä vaihteluissa, joiden alaisia me ja maailma olemme, ja uskoi yleispäteviin totuuksiin, oli Protagoras heittänyt sikseen kaiken sellaisen etsinnän ja tullut siihen johtopäätökseen, että ainoa yleispätevä totuus on se, ettei mikään ole yleispätevää. Luonto ympärillämme on ainaisessa muuttumistilassa, huomispäivä ei koskaan ole eilisen kaltainen, kovinkin kallio on tänään illalla rapautuneempi kuin aamulla. Kaikki ajautuu Herakleitoksen esittämän maailmanvirran mukana, syntymisen, kukoistamisen, lakastumisen ja kuolemisen ainaisessa toistumisessa. Ihmissielussa kohisee sama maailmanvirta; ihminen muuttuu alinomaa. Nuorukainen on toinen kuin lapsi, mies toinen kuin nuorukainen. Ja mikäli hän muuttuu, sikäli hän katselee maailmaa toisin. Mitä on luonto? Mitä on maailma? Mitä se itsessään on, sitä emme millään lailla voi tietää, sanoi Protagoras. Tiedämme vain, millaiseksi sen aisteillamme havaitsemme ja sen perusteella käsitämme, ja tämä käsitys taas näyttää olevan perin erilainen, ei ainoastaan eri yksilöissä, vaan samassakin yksilössä eri ikäkausina.
Protagoras esitti sen vuoksi tämän väitteen: Kukin on oman maailmansa mittapuu; miltä maailma hänestä näyttää, sellainen se hänelle onkin. Mitään yleispätevää totuutta ei ole.
Siis Protagoraan kannalta ei myöskään ole esteettistä totuutta, ei mitään yleispätevästi kaunista. Kaikkein vähimmin hän olisi mukautunut tunnustamaan tätä, sillä jos mikään pistää silmään subjektiivisena ja yksilöllisenä, niin sellaisia ovat tietysti makutuomiot. Useimpien aikalaistemme ajatuksen pohjalla onkin epäilemättä vanhan protagoralaisen mielipiteen tuntua, kun he lausuvat julki sen muuten aivan oikean väitteen, että jokaisella on makunsa, ja lisäävät sen suhteellisesti oikean väitteen, ettei mausta saa väitellä.
Kaikua useimpien ajatuksista esiintynee siis myös siinä, mitä tunnettu ranskalainen esteetikko ja taidehistorioitsija Taine lausuu teoksensa "Taiteen filosofian" esipuheessa: "Ihmistöistä näyttää taideteos satunnaisimmalta; tekeepä mieli luulla, että se syntyy sattumalta, oikusta, mielivallasta, säännöttä ja tarkoituksetta. Luohan taiteilija mielikuvituksensa tai makunsa mukaan, joka on persoonallista; kun yleisö hyväksyy, mitä hän on tehnyt, riippuu se taas mausta, joka vaihtelee ja muuttuu. Taiteilijan keksinnöt, yleisön tunnustus, kaikki tuo on säännöistä vapaata ja näennäisesti yhtä irrallista ja mielivaltaista kuin tuuli, josta ei tiedä, mistä se tulee ja minne se menee."
Taine lisää kuitenkin: "Ja sittenkin on tällä kaikella, kuten puhaltavalla tuulellakin, määrätyt ehtonsa ja varmat lakinsa. Tutkijan asiana on ottaa näistä ehdoista ja laeista selkoa." Niin lausuu ranskalainen taiteentuntija.
Asiaa arvostellessa on meidän ajallamme muuan etu, jota Protagoraan aikana ei ollut. Meillä on taidehistoria, joka, vaikka siinä on melkoisia aukkoja, osoittaa meille, kuinka inhimillinen kauneudentunne ja taidetta luova vaisto ovat vaikuttaneet vuosituhansien kuluessa, kivikauden ajoilta meidän päiviimme, kuinka ne ovat vaikuttaneet ei ainoastaan eri vuosisatoina, vaan myöskin eri kansojen ja rotujen keskuudessa, eri ilmanaloissa, erilaisten sivistysolojen vallitessa, erilaisten aatesuuntien alaisina. Voimme havaita niiden toimintaa, ei ainoastaan eri aikoina ja eri kansojen ja luokkien kesken, vaan myöskin siinä, kuinka niitä on eri lailla sovellettu kauneuden kaikilla aloilla ja taiteessa ja taideteollisuuden kaikilla haaroilla. Saamme havaita sitä egyptiläisissä jumalien asunnoissa, kreikkalaisissa temppeleissä, gootilaisten tuomiokirkkojen sisällä ja ulkopuolella, assyrialaisissa kuninkaanpalatseissa, keskiaikaisissa läänityslinnoissa ja germaanilaisissa maalaistaloissa, niissä väreissä ja väriyhdistelmissä, joilla arjalaiset, seemiläiset, japanilaiset, kiinalaiset koristelivat esineitään ja ilahuttivat silmäänsä.
Mikä on ylipäänsä tuloksena tästä eri aikoihin, kansoihin ja sivistysasteisiin kohdistuvasta esteettistä toimintaa käsittelevästä katsauksesta? Onkohan se muotojen ja värien sekamelska, loppumaton eri mielipiteiden ja oikkujen leikki, jossa ei ole viittaustakaan yhtenäisyyteen ja järjestykseen, ei jälkeäkään yleispätevien lakien toiminnasta?
Ei suinkaan. Moninaisuus on suuri, vivahduksia on paljon, makusuunnat toisistaan eriäviä; mutta myöskin voi havaita, että eri aikakaudet voivat käsittää toisiaan; että 1800-luvun skandinaavit voivat nähdä kauneutta niiden työkalujen ja aseiden koristeissa ja muodossa, joita heidän pronssikaudella, 3000 vuotta sitten, eläneet esi-isänsä valmistivat; että muuan Islannin poika, muinaisskandinaavisten päälliköiden jälkeläinen, Thorwaldsen, on voinut täysin perehtyä ja koko sielultaan eläytyä siihen taiteeseen, joka vietti riemujuhliaan Perikleen aikana, Kreikan taivaan alla; että arjalainen, joka vaeltaa Alhambran kupukaarien alla, voi täysin siemauksin nauttia seemiläisestä taiteesta; että keltaisen rodun mies, japanilainen, jonka esi-isät ovat vuosituhansia viettäneet Euroopasta riippumatonta kultuurielämää, saattaa tutustuessaan eurooppalaiseen taiteeseemme ymmärtää sitä ja lausua siitä huomattavia arvostelmia, kun taas kultuuristaan ylpeän eurooppalaisen täytyy omasta puolestaan ihailla japanilaisten mestarien nopeaa, sattuvaa, siroa muotojen käsittelyä ja tunnustaa, että hänellä on siitä oppimista.
Makusuuntia on, kuten sanottu, monta, mutta ne kaikki väräjävät määrättyjen, äärimmäisten rajojen välillä yhteisen akselin ympärillä. Moninaisuus on suuri, mutta se säteilee yleisinhimillisen kauneudentajun yhteisestä keskipisteestä.
Mitä syvemmälle tunkeudumme taidehistorialliseen tutkimukseen, sitä varmemmin huomaamme tuon yhtenäisyyden moninaisuudessa. Huomaamme sen, vaikka samalla kertaa tajuammekin, ettei mikään inhimillinen ole niin herkkää, niin kaikilta suunnilta tuleville vaikutuksille altista kuin sukukuntamme esteettinen tunne. Kuin haavanlehti tuulessa värisee sekin jokaisessa historiallisessa henkäyksessä. Kuin sisäjärven pinta se kuvastelee jokaista historian taivaankannen poikki kulkevaa pilveä.
Sadut ja tarut voivat melkein muuttumatta säilyä vuosisatoja; uskonnollisilla käsityksillä on merkillinen vastustuskyky ajan kuluttavaan voimaan nähden; samoin yhteiskunnallisillakin, niin että vieläkin voi valtiollisissa käsityksissämme havaita ajatusten kaikua germaaniselta muinaisajaltammekin, sellaisena kuin Tacitus sitä kuvailee.
Kauneudenkin käsityksellä on tosin oma kiinteytensä, mutta sellaista joustavaa lajia, joka antaa perään ajan käden kevyestikin painaltaessa. Euroopan historiassa on tuskin sukupolveakaan kulkenut ohi painamatta jotakin itselleen ominaista merkkiä taiteeseen. Kiinakin, jota pidetään järjestelmällisen paikoillaan pysymisen edustajana, on nähnyt taiteensa alalla makusuuntien seuraavan toisiaan.
Kun sanoin, että kauneuden käsityksellä on oma kiinteytensä, mutta joustavaa lajia, joka antaa perään ajan käden kevyestikin painaltaessa, saanen jo nyt, ennenkuin lähemmin käsittelen tätä kysymystä, mainita siitä esimerkin muotien historiasta. Tulen myöhemmin osoittamaan ne tärkeimmät tekijät, jotka vaikuttavat ihmissuvun yhteisen kauneudentunteen niin proteusmaiseen esiintymiseen sillä tapaa, että on voitu epäillä sen yhteyttä ja yleispätevyyttä. Myöhemmin tulen näyttämään, kuikka tilapäinen kiihoitustila, kuinka yksilölliset eroavaisuudet, kuinka ikäkausi, sukupuoli, ammatti, tavat ja muodit, uskonnollinen maailmankatsomus, yhteiskunnallinen ajanhenki, kansallisuus ja rotu vaikuttavat ihmisen esteettiseen olemukseen ja luovat erilaisia taidesuuntia ja erilaisia makuarvostelmia. Tällä kertaa otan esimerkin vain siitä, kuinka muodit saattavat vaikuttaa taiteeseen.
Tekotukalla on pitkä historia. Sitä käytettiin vanhojen egyptiläisten, medialaisten ja ajoittain Rooman keisarivallankin aikana. Silloin se kuitenkin pysyi ulottuvaisuudeltaan kohtuullisena ja pyrki vain jäljittelemään ja korvaamaan luonnollisia hiuksia. Senvuoksi ei tekotukka vaikuttanutkaan millään lailla taiteeseen.
Keskiajalla pidettiin kaljua päätä kunniassa. Katumuksentekijät ajattivat usein päänsä paljaaksi. Munkit noudattivat osaksi heidän esimerkkiään, ja kuudennella vuosisadalla Kristuksen jälkeen otti papisto saman tavan. Erotettiin kahdenlaista kaljupäisyyttä; toista nimitettiin apostoli Paavalin, toista Pietarin mukaan. Edellisellä tarkoitettiin kaljuutta, joka otsalta ulottui päälakea kohti, ja tätä jäljittelevää tonsuuria alkoivat käyttää byzantilaiset papit ynnä brittiläiset ja irlantilaiset. Jälkimäinen, Pietarin tonsuuri, jättää päälaelle ympyrän muotoisen paljaan paikan, ja sen ottivat roomalaiskatoliset papit käytäntöön.
Minun tietääkseni ei ole jälkeäkään siitä, että keskiajalla olisi käytetty tekotukkaa. Runsaasta hiustenkasvusta pidettiin silloin, niinkuin aina, mutta kaljupäisyyttä kunnioitettiin myöskin, ja sen oli, kuten näimme, kirkollinen käyttö pyhittänyt. Vasta 1500-luvun alussa saamme todisteita siitä, että joku käytti niinsanottua hiussäpsää. Vuonna 1518 kirjoitti Saksin herttua Juhana maaherralleen Arnold von Falkensteinille, että tämä tilaisi hänelle Nürnbergistä kauniisti tehdyn tukan, noudattamalla kuitenkin suurinta salaperäisyyttä, ettei kukaan saisi tietää hiussäpsän tulevan hänelle. Hän määräsi myöskin, minkä värinen ja laatuinen tukan tuli olla.
Myöskin Ranskan kuningas Henrik III valmistutti itselleen valetukan, kun oli taudin käsissä menettänyt omat hiuksensa.
Ludvig XIII:n aikana tuli tekotukan käyttäminen yleisemmäksi. Silloin laskettiin perustus tekotukan valtakaudelle, jota kesti koko seitsemännentoista ja suuren osan kahdeksattatoista vuosisataa. Luonnollisia hiuksia jäljittelemään aiottu valetukka matki yhä enemmän mahdollisimman runsasta hiuskasvua ja sivuutti lopulta sen tavalliset, luonnolliset rajat, niin että siitä tuli peruukki folio-kokoa, jatkoperuukki, joka otsalta korkealle kohotettuna, jakaus keskellä, laskeutui satoina kiharoina rinnalle ja selkään, jättäen olkapäät vapaiksi. Ja 1700-luvun alussa tuli käytäntöön tapa jauhottaa jatkoperuukkia.
Vasta 1750-luvulla alkoi tällaisen tekotukan valta horjua; mutta luopuessaan hallituksesta se jätti vallan seuraajalle, joka piirteiltään muistutti sitä jauhotetulle varatukalle, jossa oli suuret kiharat korvien yläpuolella, hiuspussi ja sitten palmikko niskassa.
Harvoja ovat ne vallanpitäjät, joiden kuolema on herättänyt todellisempaa murhetta kuin folioperuukin katoaminen. Eräässä lehdessä 1760-luvulta olen lukenut salamoivan kirjoituksen uutuudenhaiuista nuorisoa vastaan, joka halveksien isien tapoja ja vanhan hyvän ajan jaloa makua on alkanut noudattaa kirjoittajan mielestä luonnotonta lapaa pitää päässään vain omaa tukkaansa. Se kuulostaa ivalta, mutta oli lausuttu täysin vakavassa mielessä.
Teoksessaan Vorschule der Aesthetik kertoo Fechner itse kuulleensa vanhojen ihmisten sanovan, kuinka karkean, sivistymättömän, vieläpä raa'ankin vaikutuksen teki kiharaton ja palmikoton pää. Tekotukaton henkilö ei näyttänyt minkään arvoiselta.
"Täällä Leipzigissä", kertoo Fechner, "oli appeni, neuvoston rakennusmestari Volkmann, ensimäinen, joka juhlallisessa tilaisuudessa, tohtoriväittäjäisissään nimittäin, uskalsi esiintyä palmikotta. Hänen vastaväittäjänsä ja ystävänsä, sittemmin tunnettu kielimies Gottfried Hermann, auttoi häntä uhkapelissä, johon hän ei yksin olisi uskaltanut puuttua. Olipa vähällä, ettei häneltä tuon seikkailun vuoksi kielletty pääsyä kaupungin neuvostoon, sillä palmikoton kaupunginisä oli Leipzigin asukasten mielestä yhtä mahdoton kuin perämies peräsimettä. Ja kuitenkin olivat tekokiharat ja palmikko vain kerran maailmaa hallinneen jatkoperuukin heikkoa kaikua, viimeistä helähdystä. Sillä ja vastakkaisella lisäkkeellä, laahustimella, saatiin aikaan sellainen vaikutelma, että olisimme melkein valmiit valittamaan näiden muotiesineiden menetystä, joista toinen yhtä paljon korotti inhimillistä arvokkuutta ylöspäin kuin toinen, laahustin nimittäin, pitensi inhimillistä arvokkuutta alas- ja taaksepäin. —
"Viimeksi kuluneina vuosisatoina vaikutti suunnaton jatkoperuukki mahtavammin kuin Kölnin tuomiokirkko, joka ei tehnyt minkäänlaista vaikutusta ja sai olla keskeneräisenä. Tuskin liioitellaan, jos väitetään, että jatkoperuukki oli sen ajan ihmisistä ylevämpi kuin Kölnin tuomiokirkko nyt on meistä. Muuan pieni lapsi, jonka isän luona kävi neuvosherra ääretön peruukki päässään, kysyi senjälkeen aran kunnioittavasti, eikö vieras ollut rakas isä Jumala. Lapsi ei saattanut, kokemustensa perusteella, ajatella korkeinta olentoa ilman suuren suurta tekotukkaa ja tuli nyt suurimmasta näkemästään tekotukasta siihen johtopäätökseen, että sen kantaja ehkä oli korkein olento. Valetukan kunnioitus juurtui siis jo hennoimpiinkin mieliin."
On suora välttämättömyys, että tuollaisen, monien sukupolvien käyttämän muotiesineen ehdottomasi täytyi vaikuttaa sen vallassa kasvatettujen ihmisten muotoaistiin. Aikamme taiteilijat asettuvat säännöllisesti vihamieliselle kannalle päivän muoteihin nähden, kun ne, niinkuin usein tapahtuu, loukkaavat muotoaistia piirtäen luonnosta irvikuvia; ja niin he voivatkin tehdä, koska muodit nykyään harvoin ovat pitkä-ikäisiä. Senpä vuoksi ei pönkkähame eikä turnyyri, mikäli nykyaika voi havaita, olekaan voinut johtaa harhaan taiteilijoiden makuarvostelua. Ehkäpä tulee myöhempi, tarkkanäköisempi aika kuitenkin osoittamaan, että niin on käynyt, vaikkakin pienessä määrässä.
Aivan toisin oli asian laita jatkoperuukin ja sen jälkeläisten vallitessa barokki- ja rokokokautena. Jatkoperuukin säätämät ääriviivat olivat lakina sen ajan esteetikoille ja taiteilijoillekin. William Hogarth, kuuluisa englantilainen piirtäjä ja maalari, oli oikea peruukkiajan lapsi. Hän oli syntynyt v. 1697, ja hänen lapsena ollessaan tuli Englannin tuomioistuimissa käytäntöön yhä vieläkin säilynyt tapa pitää jauhotettua jatkoperuukkia, Hogarth lausui mietelmiä harjoittamastaan kaunotaiteesta ja koetti eritellä kauneutta ja määritellä sen aineksia. Siitä hän on julkaissut teoksen "Kauniin erittely", joka käännettiin useille kielille. Tästä teoksesta luemme muun muassa seuraavat sanat jatkoperuukista ja laahustimesta:
"Täydellisessä, pitkässä tekotukassa on, kuten leijonanharjassa, jotakin jaloa, eikä se tee kasvoja ainoastaan arvokkaan, vaan myöskin älykkään näköisiksi… Tuomarinkaavut pitkine laahustimineen näyttävät pelottavan arvokkailta. Kun laahustinta pidetään ylhäällä, kulkee kunnioitusta herättävä aaltomainen viiva tuomarin olkapäiltä laahustimen kantajan käteen. Ja kun laahustin hiljaa lasketaan, jää se tavallisesti monenlaisiin poimuihin, jotka kiinnittävät katselijan huomiota."
Hogarth käsitti siis tekotukan ja laahustimen puhtaasti esteettiseltä kannalta; hän havaitsi niiden piirteissä jotakin ihanteellista. Valetukan ääriviiva, "käärmeviiva", joksi sitä sanottiin, oli hänestä ja hänen aikalaisistaan varsinainen kauneusviiva. Hänen kirjansa ilmestyi kuitenkin hiukan myöhään, nimittäin v. 1753, jolloin irtokiharat ja palmikko jo uhkailivat jatkoperuukin valtaa, ja myöhemmän muodin kannattajat, joka sai alkunsa sotilasmaailmasta, ivasivat hänen ylistyksiään jättiläisperuukista, aavistamatta, että ne taideperiaatteet, joihin se oli hänelle antanut herätyksen, olivat samat kuin heidänkin. Rokokoajan taidemuotoa on myöhempi aika syystä nimittänyt peruukkityyliksi, sillä jatkoperuukin vaikutus ilmenee siinä kaikkialla — ensiksikin ja silmäänpistävimmin rakennustaiteessa, joka selvemmin kuin muut taidelajit osoittaa meille aikansa maun, mutta myös kuvanveistossa, koriste taiteessa, taideteollisuudessa, vieläpä silloisten tanssienkin, menuetin, ecossaisen liikkeissä.
Rokokon edeltäjä barokkityyli on yhtä selvässä vuorovaikutuksessa jatkoperuukkiin. Olenpa taipuvainen uskomaan, että barokkityyli, joka seitsemännellätoista vuosisadalla seurasi 1500-luvun taiteen ylevää rauhaa ja pidättyvää kauneutta ja sen sijaan tavoitteli suunnattoman isoa, uhkeata ja prameilevaa, teki tällä makusuunnallaan jatkoperuukin syntymisen mahdolliseksi, samoin kuin olen varma siitä, että jatkoperuukki vuorostaan vaikutti barokkityyliin, ja sen jälkeläiset, tekokiharat ja palmikko, vaikuttivat rokokoon. Näiden tyylien aaltoviivat on tekotukalta lainattu; niiden koukerot ovat pyörökiharoita. Kun kulkee Roomassa ja näkee sen monet barokki- ja rokokokirkot, vaikuttavat ne hyvin omituisilta antiikkisen maailman rakennusjäännösten rinnalla. Rooman Forumin varrella ovat erään temppelin jäännökset keisarikaudelta: Antoninuksen ja Faustinan. Sen pylväsrivin takana kohoaa vanhaan temppelinpihaan rakennettu Lorenzo in Miranda-kirkko kiemuraisine päätyineen. Tästä yhdistelmästä jää nauruaherättävä vaikutelma. Tuntuu kuin äsken käherretty ja puuteroitu pää, pyörökiharat korvien yläpuolella, kohoisi uteliaana piilopaikastaan antiikkisen pilarikatoksen takaa katselemaan matkustajia, joita kuljeskelee Forumilla.
Olen maininnut tässä esimerkin siitä, kuinka altis kauneusaisti on ottamaan vaikutteita siitä, mitä ajassa liikkuu, vieläpä muotienkin piirissä liikkuvasta. Muotien historia on vuorovaikutuksessa taidehistoriaan, mikä seikka muutamina aikoina on mitä selvimmin havaittavissa, mutta itse muotien alkuperä ei ole sama kuin taiteen. Pitkään aikaan ne eivät enää ole olleet kauneudentunteen, vaan aivan toisten tekijöiden luomia, jotka osaksi ovat kauneudentunteen vastakohtia. Muotien määräämisessä näyttelee nykyään merkittävää osaa juuri kauneudenlakien uhmailu. Muodin maailmassa on kilpailevia ruhtinaita ja ruhtinattaria, jotka joskus kuuluvat ylimystöön, joskus erääseen toiseen hyvin alhaiseen piiriin. Kuulukoot he mihin piiriin tahansa, heillä on luontainen taipumus koetella, kuinka pitkälle heidän valtansa vaikutus ulottuu. Sitä ei todista se, että jonkun heistä, ainaisesti haeskellessaan uutta tällä alalla, onnistuu saada käytäntöön puku, joka tyydyttää esteetikkojen, taiteilijoiden tai suuren yleisön kauneudentunnetta, sillä sellainen puku voisi vaikuttaa omalla voimallaankin; vaan todistus on siinä, että puku herättää jotakin pahennuksen tapaista ja kuitenkin saa suosiota.
Muodin ruhtinattareksi tai ruhtinaaksi ei täysin tunnusteta ketään, ennenkuin hän on yleiseksi pukutavaksi toteuttanut jonkin oikun, päähänpiston, jonka käytäntöön saaminen muodin alamaisten keskuudessa, olivatpa he kuinka tottelevaisia hyvänsä, ensi hetkellä näytti mahdottomalta. Kun se onnistuu, on mausta saatu voitto, ja niin asia käsitetäänkin. Sillä nuo muodin ruhtinaat ja ruhtinattaret tuntevat jokseenkin hyvin vanhemmat muotilehdet ja tietävät kyllä keksintöjensä yleensä olevan sellaisia, että kun ne taas näkee jonkun vuoden vanhoissa muotilehdissä, ne herättävät naurua tai pahennusta.
Kaikkeen tähän sekaantuu kuitenkin itsetiedottomiakin tekijöitä, eikä ole aivan vailla totuutta se väite, että pukujen historia antaa oman osansa aikojen luonnekuvaan ja jossakin määrin esittää vertauskuvallisesti ainakin yhden puolen niiden sielunelämästä. Kuitenkin on vaarallista ryhtyä selittelemään sellaista symboliikkaa. Siten voisi johtua käsittämään Euroopan kohtaloiden vaihteluja perin kummallisesti. Laaja pönkkähame ei ole ajassa niin kaukana, ettei moni meistäkin sitä vielä muistaisi; sen sijalle tuli sangen pian niin ahdas hame, että täytyi ihmetellä, kuinka sen käyttäjättäret saattoivat astua täysipitkiä askeleita sen alla. Välillä olevan ajan valtiollisissa vaiheissa tai sivistysilmiöissä en huomaa mitään, mitä sellainen siirtyminen äärimmäisyydestä toiseen voisi vertauskuvallisesti esittää. Vaarallista on vainuta itsetiedotonta tai salaperäistä syvyyttä niissä tuloksissa, jotka ovat johtuneet muodin kuningattarien ja heidän hoviräätäliensä neuvotteluista.
Edellämainituista syistä olisi liian hätäistä tehdä muotien vaihteluista sellainen johtopäätös, joka ei myöntäisi, että kauneudentunteessa on jotakin yleispätevää. Etteivät vastenmielisetkään ja esteettisesti loukkaavimmat muodit, kuten esim. ne, missä vaatteet ovat tiukasti ruumiinmukaiset ja siten tuovat esille ne muodot, jotka niiden tulisi kätkeä, lisäämällä näihin pikemmin jotakin eläintä esim. lintua kuin ihmistä muistuttavaa — etteivät edes sellaisetkaan kaikissa suhteissa jätä esteettistä tunnetta syrjään, johtuu itse asian luonnosta. Mitä vastenmielisempiä ne jossakin suhteessa ovat, sitä tärkeämpää on, että ne jossakin muussa suhteessa koettavat lepyttää silmää.
Jos ne loukkaavat muotoaistia, koettavat ne korvata sitä väriaistiin vetoamalla. Rumimmankin pukutavan täytyy menestyäkseen vedota johonkin, mikä syystä voi saavuttaa suosiota. Mutta vaikka näin ollen esteettinen aines ei täysin puutukaan uudempien muotien historiasta, ei niitä kuitenkaan, kuten sanottu, saa pitää ilmauksina sen ajan kauneudenaistista, jolloin ne ovat syntyneet. Usein ne ovat kauneusaistin vastakohtia; ne ovat myös osoittaneet voivansa viedä sitä harhaan, kun sama muoti pienemmin vaihteluin on hallinnut useita sukupolvia, Mutta kauneus on harhapoluillaankin kauneutta: barokin ja rokokon päivät ilmaisevat murtunutta makua, mutta kaikissa tapauksissa sellaista makua, joka on voinut synnyttää unohtumattomia tuotteita.
Muodin vaikutuksista johdun tulevissa luennoissa toisiin, paljon huomattavampiin, jotka johtuvat sielutieteellisistä ja historiallisista tekijöistä, koettaakseni sitten määritellä, mitä jää jäljelle ja voidaan sanoa esteettisesti yleispäteväksi, kun noiden vaikutusten tulokset on karsittu. Samassa yhteydessä tulen selostamaan, kuinka esteettinen tiede on koettanut määritellä kauniin käsitettä.