III.
EI-ESTEETTISIÄ TEKIJÖITÄ.
Edellisessä luennossani huomautin, että yleispätevät esteettiset arvostelmat ovat mahdollisia, vaikka näyttääkin siltä, ettei niin olisi laita. Jokaisellahan on makunsa sen mukaan mitä muuan sananlasku sanoo ja kokemus varmentaa. Toinen sananlasku väittää, ettei mausta käy kiisteleminen, ja siinäkin piilee totuus, vaikka se onkin vain suhteellinen, ja vaikka tuskin on mitään, mistä väitellään niin paljon kuin mausta.
Tässä on meillä pulmallinen kysymys ratkaistavana.
Mainitsin kreikkalaisen filosofin Protagoraan, joka epäili yleispäteviä totuuksia, yleispäteviä arvostelmia, olkoot ne mitä laatua hyvänsä. Jokainen ihminen on oman maailmansa mittapuu, sanoi hän. Sen mukaan olisi toisen arvostelmalla esteettisissä asioissa aivan sama arvo kuin toisenkin. Jokainen on yhtä oikeutettu ottamaan oman tunteensa, oman tunnearvostelmansa kauneuden mittakaavaksi.
Jos Protagoras on oikeassa, saa kaikki se, mitä taidearvosteluksi nimitetään, sanoa hyvästit ja asettua harhatietojen, sellaisten kuin kullanteon ja tähdistä-ennustamisen, rinnalle. Kuitenkin luulen, ettei yleisö olisi erittäin mielissään, jos taidetta arvostelevat tutkistelut sanomalehdissä ja aikakauskirjoissa kokonaan lakkaisivat. Luulenpa, ettei se mukaantuisi olemaan kiinnittämättä suurempaa huomiota siihen, mitä paljon kokeneella taiteentuntijalla on sanottavana, kuin kenen tahansa mielipiteeseen, joka katselee ja on heti valmis lausumaan arvostelmansa jostakin taide-esineestä.
Luulen, että siinä tapauksessa muistaisivat useimmat, jotka tietäen tai tietämättään kannattavat Protagoraan oppilauselmaa, että meistä melkein jokainen kuitenkin uskoo olevan hienoa makua tai harjaantumatonta makua tai huonoa makua esteettiseltä kannalta ja siitä myös puhuu. Nämä puhetavat todistavat, että meillä, huolimatta kaikesta epäilystämme makutuomioiden yleispätevyyteen nähden, on jokin käsitys siitä, että toinen arvostelma voi olla parempi kuin toinen, ja että kauneuteen siis voi sovittaa muitakin kuin vain yksilöllisiä tai täysin subjektiivisia mittoja, siis sellaisia, jotka lähenevät yleispätevyyttä. Siitä taas seuraa, että yleispätevä makutuomio on mahdollinen tai että se on kuin ihanne, jota kohti on pyrittävä ja jota pyrkimällä todellakin voi lähestyä.
Kuulijani ovat kaikki kuulleet puhuttavan niinsanotusta värisokeudesta. Jos värisokeus on täydellinen, näkee asianomainen luonnon jokseenkin sellaisena kuin me näemme kivipiirroksen, jossa ei ole eri värejä. Ihminen voi olla punasokea, — ja silloin näkee sen, mikä terveistä silmistä on punaista, kyllästettynä heikkovaloisena vihreänä. Saattaa olla vihreänsokea, ja silloin näyttää harmaalta se, mikä terveistä silmistä on vihreää.
Värisokean silmiin, huomauttaa professori Holmgren, vaikuttaa tiilikaton ja ruohon väri, vilja keväällä ja vilja syksyllä sekä unikon kukka yleensä aivan samalla tavalla, ja hänen on senvuoksi sangen vaikea ymmärtää, että noille väreille annetaan eri nimet. — Aamu- ja iltaruskon ihana värileikki on punasokeasta vihreän ja mustan värivivahduksia.
Niin ollen ei ole mahdollista, että säännöllisesti näkevä ja värisokea saisivat luonnonkauniista saman vaikutelman, mikäli tämä riippuu värien vaihteluista; ei siis myöskään ole mahdollista, että heidän makutuomionsa tässä suhteessa saattaisivat olla aivan samanlaiset tai yhtä arvokkaat. Muuan räätäli pani erehdyksestä punaisen paikan ruskean takin kyynärpäähän. Punasokealle maalarille voisi sattua, että hän maalaisi metsän puut punaisiksi. Jos punasokeat katselisivat hänen teoksiaan hyväksyisivät he ne täydellisesti; mutta tervenäköiset neuvoisivat häntä luopumaan siveltimestä. Onko näillä arvosteluilla sama arvo?
Protagoras vastaisi ehkä myöntävästi ja huomauttaisi, että niinsanottu värisokeus on väriaisti sekin, jolla on omat lakinsa ja oma väriasteikkonsa, ja että niillä tulee olla sama oikeus esiintyä objektiivisina ja tosina kuin niinsanotulla terveelläkin näkökyvyllä. Mutta hän ei kuitenkaan voisi kieltää, että edellisellä on köyhempi, jälkimäisellä on rikkaampi värijärjestelmä, ja että jälkimäisellä on terävämpi, vivahdusrikkaampi käsitys näköaistimusten laadusta. Ja jollei hän voisi sitä kieltää, tuntuu minusta olevan asian luonteen mukaista, että hänen tulee myöntää niille, joilla on "normaaliset" silmät, suurempi arvovalta kuin värisokealle väriyhdistelmien suurempaa tai pienempää kauneutta arvosteltaessa, kun edellytetään, että heillä muuten olisi yhtä hyvä esteettinen kasvatus.
Se, mikä koskee näköä, pitää paikkansa kuuloonkin nähden. On olemassa suhteellista sävelkuuroutta, samoin kuin suhteellista värisokeuttakin. Jokainen tietää, että musiikkikorva voi olla enemmän tai vähemmän tarkka. Se voi riippua kuuloelimen rakenteestakin, ja suhteellista sävelkuuroutta voi silloin täydellisesti verrata värisokeuteen. Se voi myös johtua korvan suuremmasta tai pienemmästä harjaantumisesta. Molemmissa tapauksissa on mahdotonta kieltää eräiltä henkilöiltä suurempaa arvovaltaa kuin toisilta sävelen laatua arvostellessa, ja edellyttäen muuten yhtä hyvää esteettistä käsityskykyä täytyy ehdottomasti myöntää, että niillä, joilla on, kuten sanotaan, hienompi korva, on myös parempi musikaalisten kysymysten arvostelukyky kuin muilla.
Oikeastaan ei voi sanoa, että tervenäköiset ja värisokeat näkevät ja arvostelevat samaa esinettä, tai että tervekuuloiset ja suhteellisen sävelkuurot kuulevat ja arvostelevat samoja säveleitä. Jos he katselevat samaa maisemaa ja arvostelevat sen värivaikutusta, mutta toinen näkee metsän vihreänä ja taivaan kimmeltävän latvojen välissä punaisena ja kullanvärisenä, kun taas toinen havaitsee saman metsän vaaleanharmaana ja taivaalla erivahvuisen vihreän vivahduksia, niin heidän edessään tosin on sama maisema, mutta ne esineet, joita he arvostelevat, nimittäin värit ja niiden yhteisvaikutus, ovat toisia, eikä kenenkään siis sovi heidän arvostelmiensa erilaisuudesta johtua siihen, ettei värien maailmassa ole mitään senlaatuista, että sen ehdottomasti havaitsevat kauniiksi olennot, jotka kykenevät esteettisesti arvostelemaan. Sama pitää paikkansa sävelten maailmaankin nähden. Pelkästään aisteilla havaittavalla kauniilla, se on: värissä tai väriyhtymissä tai soinnuissa ja sointuyhtymissä ilmenevällä kauniilla, on sellaisenaan eittämätön yleispätevyys.
Toisin näyttää asian laita olevan siinä, mitä Kantin koulun esteetikot pitävät oleellisesti esteettisenä, nimittäin muotokauneudessa. Siitä voivat tuomiot langeta hyvinkin eri lailla. Jos hakee syitä siihen, huomaa kuitenkin, että arvostelmien erilaisuus ainakin useimmissa tapauksissa, jollei aina, johtuu siitä, että niitä sommitellessa vaikuttavat toiset, ei-esteettiset ainekset itsetiedottomasti, mutta määräävällä tavalla.
Jos sama rakennus tuntuu eräästä katselijasta hyvin kauniilta, mutta toinen on siihen nähden välinpitämätön tai sitä moittii, saattaa viimemainitun arvostelma johtua syistä, joilla ei ole kauneudentunteen kanssa mitään tekemistä. Niinpä esimerkiksi on mahdollista, että pysyn jokseenkin kylmänä ja olen taipuvainen tyytymättömänä arvostelemaan jotakin niistä monista muistomerkeistä, joita Saksassa on pystytetty saksalaisten voittojen muistoksi sodassa Ranskaa vastaan tai heidän siellä kaatuneiden sotilaittensa kunniaksi. Mutta saksalainen, katsellessaan samaa muistomerkkiä, tuntee siinä määrin joutuvansa isänmaallisten tunteitten valtaan, että se, mikä muistomerkissä on kaunista, näyttää hänestä vieläkin kauniimmalta kuin muukalaisesta ja sen viat katoavat näkyvistä.
Mahdollista on, että arkkitehti, joka on tarkoin tutkinut talon kaikki yksityiskohdat ja huomannut ne erinomaisen järkevästi sovitetuiksi talon käytännöllisen tarkoituksen kannalta, antaa sen käytännöllisestä sopivaisuudesta ja sen ehkä vähemmän huomattavasta esteettisestä arvosta yhteisen arvostelun, siten suoden jälkimäiselle enemmän tunnustusta kuin se, joka ottaa tutkittavaksi vain esteettisen puolen, saattaisi myöntää. Toiselta puolen on mahdollista, että talo, joka ensi katsannolta vaikuttaa edullisesti hienotajuiseen maallikkoon, saa ammattimieheltä halveksivan lausunnon, kun tämä esim. tietää, että tuo talo tavoittelee sellaisia rakenteellisia periaatteita, joita siinä tosiasiassa ei ole, että se on olevinaan toista ainesta kuin mitä se on, että siinä ilmenee kannattavia osia, jotka oikeastaan eivät kannata, koska päällimmäisten ainejoukkojen paino lepää kätketyillä, silmälle näkymättömillä kannattimilla j.n.e.
Muotokauniin arvostelmiin vaikuttaa lukematon joukko tekijöitä, joilla oikeastaan ei ole mitään tekemistä puhtaasti esteettisessä, ja siten syntyy arvostelmissa erisuuntaisuus, jota ei olisikaan, jos siitä saataisiin syrjäytetyksi nuo vieraat vaikuttimet. Mutta juuri siksi, että asian laita niin on, on taidearvostelulla tässä suuri merkitys, sillä se voi johtaa katselijat sillä tapaa jättämään eri seikkoja lukuunottamatta, ja siten tulee myös mahdolliseksi tasoittaa mielipiteitten eroavaisuuksia ja osoittaa, että tässäkin on olemassa jotakin yleispätevää. Tällä alalla on taidehistoriallakin ratkaiseva merkitys, kun tulee opastaa yleisöä arvostelemaan vanhempia taideteoksia. Jos arvostelijan ja taidehistorioitsijan onnistuu asettaa esim. Fra Angelico da Fiesolen taulu siihen historialliseen valaistukseen, missä se näki päivän valon, pääpiirteiltään kuvata se ajanhenki, jonka alaisena se syntyi, osoittaa mihin asti taidekehitys oli ehtinyt, ennenkuin Fiesole esiintyi, mitä uutta hän toi ilmi ja kuinka hän vaikutti lähinnä seuraavaan aikakauteen, niin hän on etukäteen poistanut joukon vääriä edellytyksiä, joitten kannalta yleisö muuten ryhtyisi teosta tarkastelemaan, ja hän on tehnyt heille helpommaksi välittömästi nauttia tämän maalarin teosten naivisuudesta, hurskaudesta ja viattomuudesta ja supistanut oikeihin rajoihinsa ne teknilliset puutteet, jotka muuten olisivat vähentäneet taideteosten ansioita teknillisiin mestariesityksiin tottuneen yleisön silmissä.
Ei-esteettisten vaikutteiden joukossa, joista osaksi riippuu kauniin arvosteleminen, on siveellisestä käsityksestä johtuvia. Tässä voi sattua ristikohtia, jotka aiheuttavat mitä erilaisimpia arvostelmia taideteoksesta. Näytteillä voi olla maalaus, joka loistavan sopusuhtaiseen värinkäsittelyyn nähden on käänteentekevää laatua jättäen samanaikaiset teokset varjoon. Mutta esityksen aihe voi olla niin valittu, että sen, syystä tai syyttä, katsotaan loukkaavan siveellistä tunnetta, ja muutamien suuttumus sen johdosta voi niin yltyä, että he ovat aivan sokeita taideteoksen puhtaasti esteettisille ansioille. Tässä on taas taidearvostelun tehtävänä puuttua asiaan ja antaa jokaiselle oma ansaittu osansa.
Usein voi silloin käydä niin, että taidearvostelijan täytyy, ratkaistakseen ristiriidan, astua siveellisenkin erittelyn alalle ja tutkia, onko siltä taholta langetetuilla hylkäävillä tuomioilla oikeaa siveellistä arvoa vai eikö. Voi sattua, että ne eivät perustu yleispäteviin siveellisiin periaatteihin, vaan väärään sovinnaisuuteen, säädyllisyyteen, joka "ilmestyi hyvien tapojen kadottua", joka ei käsitä, että on olemassa siveätä alastomuutta, samanlaista, kuin madonnan polvella lepäävän lapsen, mutta joka suvaitsee puettua epäsiveyttä, kun se poimuttaa pukunsa mielikuvituksen houkutteluvälineeksi. [Samaa asiaa on Rydberg tarkemmin käsitellyt kirjoitelmassa: Om nakenhet och klädselsätt. Kts. Uppsatser m.m. s. 83. Suom.] Sellaisten valesiveellisten arvostelmien kumoaminen on välttämätöntä, ettei koko aikakauden taidesuunta eksyisi väärään sovinnaisuuteen.
Mutta voihan sattua niinkin, että siveelliseltä kannalta lausutut vastaväitteet ovat paikallaan. Taidearvostelun tulee silloin ottaa ne käsiteltävikseen ja vakavasti huomauttaa, että ne esteettiset ansiot, jotka taideteoksella on ja joiden tässäkin tapauksessa täytyy saada täysi tunnustus, eivät voi eivätkä saakaan yksinään ratkaista kokonaisarvostelua taideteoksesta. Kaunista ja sielullisesti puhdasta ei voi vahingotta erottaa; se henkinen ilma ei ole tervettä, jossa nuo molemmat eivät ole aineksina.
Kaikki ei ole kunnossa, jos meidän, ennenkuin astumme taidenäyttelyyn, täytyy mielestämme jättää epäsiveelliset tai älylliset vaatimukset oven ulkopuolelle, ollaksemme vain eläviä esteettisiä koneita seistessämme niiden teosten edessä, joita aiomme katsella. Taidetta pitää tosin harjoittaa, ikäänkuin se olisi olemassa ja vaikuttaisi vain itsensä vuoksi. Mutta sittenkin se on suuressa maailmantaloudessa ihmissuvun kasvatuskeinoja, eikä taiteilija kärsi, vaan saa etua ollessaan tästä tietoinen. Hän tekee virheen, joka rankaisee itsensä, jos hänellä on se käsitys, että se tunne, joka viime sijassa johtaa hänen työnsä kokonaisarvosteluun, on yksinomaan esteettinen. Sitä se voi olla vain poikkeustapauksissa ja hetkellisesti, mutta yleensä ja kestävästi se ei saa sellainen olla.
Jos seison valtavan temppelin edessä, joka silmän sitä lähemmin tarkastamatta näyttää siltä kuin olisi rajaton innostus ja kekseliäisyys kohottanut sen taivasta kohti ja iloinnut voidessaan sen runsaiden kauneuksien pienimmälläkin yksityiskohdalla tarjota rakkaudenuhria Hänelle, jota temppelissä rukoillaan — jos seison rakennustaiteen sellaisen teoksen edessä, kohottavat sen kauneutta ne uhrautumishalun, vakavuuden, rakkauden siveelliset vaikutelmat, joita rakennus minussa herättää ja joita otaksun olleen myös temppelin pystyttäjillä. Mutta jos jälkeenpäin huomaan, että uhrautuvaisuus ulottuu juuri niin pitkälle kuin esteettinen näennäisyys vaatii, mutta ei pitemmälle; että aines valehtelee arvolla, jota sillä ei ole; että kuvapatsaat ja koristeet ovat sitä huolimattomammin tehtyjä, mikäli ne korkeammalla maasta välttävät lähemmän tarkastelun; ja että pyhäinkuvissa, joiden etusivut esittävät miehiä ja naisia uskonnollisen hurmion ilme kasvoillaan, seinään päin käännetyt takaosat ovat vain muodottomia kivimöhkäleitä, niin vaikutelma heikkenee tuntuvasti.
Sitä esteettistä tunnustusta, jota katselija äsken ilomielin antoi temppelin ulkonäön jaloudelle, ja jonka valtaan hän äsken voi häiriintymättä antautua, on hänen velvollisuutensa nytkin ylläpitää, mutta siitä tulee sellainen velvollisuus, jonka täyttämiseen liittyy epämieluisa tunne, kun hän on nähnyt, että on mahdollisimman pienellä työllä ja uhrauksella koetettu synnyttää esteettistä tehoa, että on aivan kuin tahdottu pettää katselijaa sellaisen antaumuksen ja rakkauden ulkonäöllä, joka muka ei ole pelännyt mitään ponnistuksia, vaikka todellisuudessa on tarkasti harkittu, ettei tuhlattaisi enempää työtä kuin mitä silmän viehättämiseksi oli välttämätöntä.
Huomautan tätä muistuttaakseni sitä vaikutusta, mikä eetillisillä tunteilla on taiteen tuotteita arvostellessa. Niistä johtuva mielipiteiden eroavaisuus ei todista, etteivät yleispätevät arvostelmat olisi mahdollisia. Jos nämä tunteet voi jättää lukuunottamatta, eroavat arvostelmat toisistaan paljoa vähemmän.
Ollakseen varma taidearvostelija täytyy pystyä tällaiseen abstrahoimiseen. Mutta hänessäkin pyrkivät, kun abstrahoiminen on suoritettu ja esteettinen makutuomio langetettu, eetilliset tunteet vaikuttamaan arvosteltuun taideteokseen nähden, ja jos hän on normaali-ihminen, tuntuu hänestä kuin olisi sattunut onnettomuus, milloin tahansa taideteos on sellainen, että se ilmaisee melkoisia esteettisiä ansioita, mutta samalla loukkaa siveellistä tunnetta. Me emme ole, kuten äsken huomautin, esteettisiä ja ainoastaan esteettisiä olentoja; me olemme eläviä, konkreettisia persoonallisuuksia, joilla on muitakin ihanteita kuin kauneus. Ja nauttiaksemme tästä häiriintymättä ja syvästi, on välttämätöntä, että kaikki ihanteelliset aineksemme voivat sitä katsellessamme sointua yhteen.
Eri ihmisten esteettinen rakenne on peruspiirteiltään sama, kuten sielullinen ja ruumiillinenkin rakenne. Mutta samoin kuin ruumiillinen ja sielullinen rakenne on kehityksen alainen, niin on myös esteettisen ja yleensä tunne-elämän laita. Asian luonnosta johtuu siis, että siinä ilmenee eroavaisuuksia iän, kasvatuksen, sukupuolen, ammatin, kansallisuuden, rodun ja ajanhengen mukaan, puhumattakaan yksilöllisten taipumusten äärettömistä eroavaisuuksista, sillä ihmiskunnan suuressa sukupuussa ei yksikään lehti ole toisensa kaltainen.
Asiaan vaikuttavista tekijöistä on lasten kasvatuksella suuri merkitys. Se voi enemmän tai vähemmän edistää luonnollista, tervettä mielikuvitus- ja tunne-elämää. Muuan huomauttamisen arvoinen kokemus on se, että taiteen ja kirjallisuuden historiassa voi havaita vaikutteita niistä erilaisista tavoista, millä eri sivistyskansat ja eri aikakaudet ovat edistäneet tai laiminlyöneet lasten mielikuvituselämää, että kansojen ja aikakausien taide- ja kirjallisuustuotannossa saattaa nähdä eri kasvatusmenetelmien hedelmiä.
Helleenit yleensä, joonilaiset ja ateenalaiset erikoisesti, pitivät kasvavan sukupolven mielikuvituselämän ylläpitämistä perin tärkeänä. Tarinat, laulut, voimisteluharjoitukset olivat pääkohtia heidän kasvatusjärjestelmässään. Olihan mytologia vain kokoelma satuja, ja se, mikä näissä saduissa oli hyödyllistä lasten kuultavaksi, välitettiin heille sanoin, lauluin ja kuvin. Sadun opastamina heidät johdettiin uskonnolliseen maailmaansa; runoin ja tarinoin kentauroista heidät vietiin siihen temppeliin, missä heidän kotimaansa tai kaupunkinsa suojelushenkeä palveltiin.
Helleeniläisistä lapsista luonto oli täynnä eläviä, mystillisiä olentoja; merellä väikkyi heille se viehätys, jonka Homeroksen laulut, Odysseuksen seikkailut, olivat sen ylle levittäneet. Voisi luulla, että kun sellaisen kasvatuksen saanut sukukunta oli jättänyt lapsuusiän taakseen, se olisi tuntenut itsensä pettyneeksi ja ihanteensa menneiksi, saatuaan kestettävikseen elämän ankarat vaatimukset, tai että se olisi niin kietoutunut mielikuvituksen verkkoon, ettei voinut niistä irtautua, vakavasti tarttuakseen käytännöllisiin toimiin, tai että se suuntautuisi niin yksipuolisesti vain esteettisiin harrastuksiin, ettei kykenisi valtion kansalaisen tehtäviin, soturin ammattiin, tiedemiehen kylmäjärkiseen tutkimukseen, filosofin käsitemäärittelyihin. Mitään tällaista ei tapahtunut.
Lapsuutensa satumaailmoista he tosin saivat mukaansa vaikutelmia, jotka saattoivat elää läpi kaikkien ikäkausien, mutta ne olivat sellaisia vaikutelmia, jotka loivat työhön ja vaivaankin, vastoinkäymisiin ja onnettomuuksiinkin, jotakin siitä runoudesta, mikä säteilee paljon kokeneen Odysseuksen ympärillä. He olivat kasvaneet vahvoiksi juuri sen sielunravinnon avulla, jota lapsuuden luonne kaipaa, ja kaikki muutkin kyvyt olivat saaneet luonnollista ravintoa mielikuvituksen terveellisestä ravinnosta ja sen välityksellä. Mikään muinaisuuden kansa ei ole synnyttänyt isänmaallisempia kansalaisia, urheampia sotilaita, seikkailuihin halukkaampia merimiehiä, älykkäämpiä kauppiaita, terävämpiä luonnontutkijoita tai syvällisempiä filosofeja kuin tämä kansa, joka samalla on kehittänyt verrattoman loistavan taiteellisen sivistyksen.
Roomalainen kultuuri on verrattain hedelmätön. Mutta roomalaisella ei ollutkaan lapsuusparatiisia, mielikuvituksen yrttitarhaa, josta hän olisi astunut ulos käytännölliseen elämään. Roomalaisella kultuurihistorialla on mainittavana tuskin yhtään merkittävämpää luonnontutkijaa tai filosofia. Kuiva kasvatus, jonka roomalaiset lapsilleen saivat, ei kehittänyt heistä sen älykkäämpiä kauppiaitakaan. Roomalainen kunnostautui liikeasioissa pikemmin koronkiskurina kuin hyödyllisten ja suurenmoisten kauppa- tai teollisuusyritysten suunnittelijana. Hän kunnostautui pikemmin viekkaana, intoilevana, hiuksia halkovana asianajajana kuin käsitteitä erittelevänä filosofina. Hänen tiedonhalunsa oli melkein mitätön, eikä hän juuri milloinkaan tutkinut valloittamiaan kansoja ja maita. Tacituksen tutkielma germaaneista on ainoa roomalaisessa kirjallisuudessa. Taiteessa ja kirjallisuudessa roomalainen oli helleenien heikko jäljittelijä. Tämä olkoon sanottu roomalaista muuten alentamatta. Onhan hänen suuruutensa sotilaana ja lainsäätäjänä yleisesti tunnettu ja kieltämätön.
Historia esittää toisenkin aikakauden, jolloin satu ja laulu taas valtasivat kasvavan sukupolven. Se aikakausi alkoi ensimmäisen ristiretken jälkeen, kun kotiin palaavat ristiretkeilijät kertoivat monista vierailla mailla näkemistään ihmeistä ja kun nuo kertomukset kohta hahmottuivat uusien näkemyksien hedelmöittämän mielikuvituksen vaikutuksesta ja herättivät uuden värikkäämmän ja seikkailurikkaamman käsityksen maailmasta. Ne lapset, jotka kasvatettiin tämän vaikutuksen alaisina, loivat miehinä ylevän gootilaisen rakennustaiteen ja laskivat perustuksen tieteen ja taiteen uudestisyntymiselle.
Sillä seikalla, että mielikuvitus saa terveellistä ravintoa lapsuusijällä, on perin tärkeä merkitys. Ken haluaa perehtyä tähän kysymykseen, voi ottaa luettavakseen esim. lehtori Julius Humblen ajatusrikkaan tutkielman. [Vår tids ungdomsläsning i hennes inflytande och riktiga ledning, Sthlm 1871.] Tässä huomautan vain muutamista kohdista, jotka erityisesti koskevat käsiteltävääni ainetta.
Kasvatus, joka jättää syrjään mielikuvituksen hoidon tai pyrkii sitä masentamaan, aiheuttaa kolme vaaraa. Ensimmäinen on se, että mielikuvitukseton yleensä käy itsekkääksi, kovaksi ja tunteettomaksi. Amfiteattereita, joiden seinien sisällä esitettiin pirullisen julmia näytelmiä, kohosi Rooman vallan aikana kaikkiin suuriin ja keskikokoisiin kaupunkeihin. Vain Kreikassa ne herättivät vastalauseita.
Toinen vaara on se, että tieteellinen tutkimus menettää hedelmiä tuottavia aloitteita ja sellaisia kokemusperäisten tosiasioiden yhdistelmiä, jotka tekevät mahdollisiksi uudet keksinnöt, sillä, kuten suuri ranskalainen fysiologi Claude Bernard on osoittanut, nuo yhdistelmät ja siis myöskin keksinnöt ovat mahdottomia ilman mielikuvitustoimintaa. Mielikuvitukseton oppi saattaa "seisoa", mutta ei "käydä", se ei voi astua ainoatakaan askelta uudelle mantereelle. Siihen juuri tarvitaankin kuvitteluvoimaa.
Kolmas vaara on se, että niinä aikoina, jolloin suurempia pääomia keräytyy ja ainakin yksi yhteiskuntaluokka voi elää jonkinlaisessa yltäkylläisyydessä, tämä yltäkylläisyys tulee vain vähässä määrässä taidekehityksen hyväksi ja sen sijaan edistää kopeilevaa ja barbaarisen aineellista ylellisyyttä, joka taas puolestaan pilaa maun ja hämmentää makuarvostelmat. Katselijalta vaaditaan mielikuvitusta, jotta hän voisi todellisella myötätunnolla eläytyä taiteilijan mielikuvituksen luomaan teoksen; mutta silkin, peilien ja kultausten kiillon nauttimiseen ei tarvita mielikuvitusta.
Köyhä työmies, joka säästää hiukan päiväpalkastaan, koristaakseen seinänsä väripainoksella, taalalainen metsätorppari, joka hankkii itselleen n.s. taalaalaismaalauksen ja iloitsee sen katselemisesta, kivikauden mies, joka elämän ylläpitämistyöltä sieppasi jonkun hetken, kaivertaakseen työkaluihinsa mielenkiintoisina pitämiensä eläinten kuvia, on todella uhrannut enemmän ja hartaammin taiteelle kuin moni meidän päiviemme rikkaimmista miehistä.
Edward von Hartmann on kirjoittanut aineellisen ja esteettisen ylellisyyden epäsuhdasta nykyaikaisen ylimystön elämässä. Hän pitää tätä epäsuhtaa pelottavana; hän vaatii valtiota ja kuntia puuttumaan asiaan auttaakseen aineellisen ylellisyyden syrjäyttämää tai alhaisia tehtäviä täyttämään pakotettua taidetta taistelussa sen olemassaolon ja ihanteellisuuden puolesta. Hän kehoittaa kaikkia järkeviä miehiä liittymään yhteen ja toimimaan sen mielipiteen levittämiseksi, jonka mukaan olisi kansallinen kunnia-asia ja velvollisuus sivistyselämää kohtaan, jota kukaan varakas ei saisi lyödä laimin, käyttää osa tuloistaan taiteen edistämiseen.
Hän pitää onnettomuuden syynä sitä, että sivistyksen ylimystö ja omaisuuden ylimystö ovat osittain toistensa ulkopuolella ja joutuvat yhä enemmän erilleen, koska nykyajan oloista johtuu, että henkisesti vähän sivistyneet, mutta saalistamiskykyiset ja voitonhimoiset henkilöt voivat koota suunnattomia omaisuuksia. On kyllä mahdollista, että kun he ovat näin pitkälle päässeet ja täyttäneet asuntonsa pelkillä aineellisen ylellisyyden tuotteilla, he vetoavat taiteenkin apuun, saadakseen salongeilleen aateluuden leiman. Mutta näin he eivät tyydytä mielikuvituksen ja kauneusaistin, vaan turhamaisuuden luomaa tarvetta, tai jos he vaativat taiteelta jotakin muutakin, tahtovat he siltä tavallisesti jotakin aisteja kiihoittavaa, ja seuraus on se, että rahalle altis ja turmeltunut taide, jota samoin rahalle altis ja lahjottu taidearvostelu suosittelee, hankkii heidän välityksellään maailmaan rakastajatarten muotokuvia ja äitelän imeliä laatumaalauksia.
Valitettavasti ei von Hartmann vaivaudu hakemaan sen syitä. Se, mitä hän valittaa, on auttamatonta, jollei siihen käydä käsiksi juuria myöten. Mutta pahan juuria ei ole haettava siitä erotuksesta, jonka hän on huomauttanut vallitsevan sivistyksen ja omaisuuden ylimystöjen välillä. En myöskään luule olevan mitään apua hänen kehoituksestaan järkeville ihmisille yhdistymään, jotta yleisen mielipiteen voimalla rikkaat pakotettaisiin uhraamaan taiteelle. Jos kehoitus saisikin kannatusta, ei suositeltu keino kuitenkaan ole terveellinen. Taide, jonka täytyy elää pakkokeinoilla, on jo tuomittu kuolemaan.
Jos on totta, että suurin osa nuorisoa lähtee kouluistamme mielikuvituselämä kuivettuneena tai väärälle uralle suuntautuneena; jos on totta, että vanhemmat yhä enemmän opettavat lapsiaan halveksimaan sitä, mikä ei voisi tulevaisuudessa tuottaa heille leipää; jos on totta, että laulut ja sadut yhä enemmän saavat väistyä lastenkamaristakin, niin ei sovi kovinkaan pian odottaa parannusta niihin epäkohtiin, joista von Hartmann on ehkäpä liioitellenkin huomauttanut. Liioittelut toteutuvat siinä tapauksessa seuraavan sukupolven aikana.
Varmasti voidaan lapset varustaa kelpo taistelijoiksi elämän kamppailussa silti riistämättä heiltä todellisuudessa voimia lisäävää terveen mielikuvituselämän iloa. Tätä vailla he pystyvät vain työläästi käsittämään kypsinä miehinä ja naisina niitä yleviä päämääriä, joihin meidät on määrätty pyrkimään ja joita aineellisen työn tulee palvella. Silloin saamme realistisen kasvatuksen vaikuttaessa odottaa aineellisen ylellisyyden nousua, sen katkeruuden yltymistä, joka on alkanut ilmetä luokkien uudistuneessa taistelussa toisiaan vastaan, rikollisten lukumäärän lisääntymistä ja yhä syvempää laskua taiteen ja tieteen alalla. Mutta meidän ei tarvitse tätä odottaa kaikille ajoille määrättynä kohtalona. Taidevaisto ja kauneuden kaipuu ovat ihmisluonteen oleellisia piirteitä, ja ennemmin tai myöhemmin tulee terveellinen vastavaikutus, joka palauttaa ne oikeuksiinsa.