IV.
ULKONAISEN LUONNON VAIKUTELMAT.
Sen kysymyksen yhteydessä, jota edellisissä luennoissani käsittelin, — ovatko yleispätevät esteettiset arvostelmat mahdollisia, — on toinen: voiko keksiä mitään tuntuvampaa yhtäläisyyttä niissä vaikutelmissa, joita ulkonainen luonto on jättänyt ihmiseen hyvin etäällä toisistaan olevina ajankohtina ja hyvin erilaisilla sivistysasteilla?
Tähän kysymykseen tulee ennen kaikkea kirjallisuuden vastata; tämän asian tutkimus voi ulottua niin pitkälle kuin kirjallisuuskin, mutta ei pitemmälle, ja se voi siis käsitellä vain pientä osaa ihmissuvun kehityshistoriasta. Ne kokeet, joita on tehty yritettäessä tutkimalla nyt elävien, n.s. villikansojen luonnontunnetta tehdä taannehtivia johtopäätöksiä kirjallisuutta aikaisempien kansojen ja miespolvien luonnontunteesta, ovat laadultaan perin epävarmoja. Ja vaikka sellaisten johtopäätösten soveltaminen olisikin oikeutettua — ja siitä voi olla eri mielipiteitä —, puuttuu kuitenkin vielä luotettava menettelytapa n.s. villikansain sielunelämän tutkimisessa, ja pahoja erehdyksiä on siinä melkein mahdoton välttää — eikä vähimmin nykyaikana, jolloin monessa tutkijassa on voittamaton taipumus koettaa päästä otaksuttujen, syvälle ulottuvien muutosten perille, jotka kehitys muka on ehtinyt aiheuttaa sinä lyhyenä aikana, minkä ihmiskunnan kirjoitettu historia käsittää.
Lähimmät tutkijapolvet Newtonin jälkeen pyrkivät selittämään melkein kaikki hänen keksimiensä painolakien perustalla; samoin on yhdeksännellätoista vuosisadalla, sittenkun Darwin oli julkaissut oppinsa, koetettu sitä soveltaa siihenkin, missä sellainen soveltaminen oli ennenaikaista. Tässä tarvinnee viitata vain erääseen tohtori Hugo Magnuksen julkaisemaan teokseen [Vrt. Hugo Magnuksen teoksiin: Die geschichtliche Entwickelung des Farbensinns, Leipzig 1877, ja Die Anatomie des Auges bei den Griechen und Römern, Leipzig 1898], jossa hän koetti todistaa, että ihmissilmän kyky erottaa värejä on suuresti kehittynyt runoilija Homeroksen päivistä asti, siis noin 2700 vuoden mittaisessa lyhyessä ajassa. Silmä oli muka edistynyt niiden värien erottamisesta, joita aiheuttavat pitkät värähdysaallot, tajuamaan sellaisia, joiden aallot ovat lyhyemmät, ja runoilijain isän Homeroksen aikalaiset eivät muka vielä osanneet erottaa sinistä vihreästä.
Magnuksen teoria on täydellisesti kumottu, ja hän on sen itsekin tunnustanut. Kuitenkaan ei hänen ennenaikainen olettamuksensa ollut tieteelle aivan hyödytön. Hänen erehdyksensä syy oli siinä, että se sanavarasto, jolla värejä ja värivivahduksia ilmaistaan, on aikojen kuluessa tullut rikkaammaksi, ja Magnus on tehnyt sen aivan oikean huomion, että nimitykset ovat kehittyneet väreistä, joilla kuten punaisella ja oranssilla on pitkät eli lämpimät värähdysaallot, lyhyt- eli kylmäaaltoisiin väreihin, jollaisia ovat sininen ja sinipunerva.
Magnus on itse huomannut, että milloin jollakin kansalla ei ole eräiden värien nimiä, ei siitä suinkaan seuraa, etteivät sen kansan silmät erottaisi mainittuja värejä, vaikka sillä ei olekaan ollut käytännöllistä syytä antaa niille erikoisia nimiä. Niinpä esim. eräillä afrikalaisilla kansoilla ei ole nimiä kaikille pääväreille, kun taas tutkimus, joka rakentuu samalle pohjalle kuin professori Holmgrenin tutkimus värisokeudesta, osoittaa, että samat luonnonkansat erottavat värit ja vivahdukset yhtä selvästi kuin eurooppalaisetkin. Ovathan eurooppalaistenkin kansain kielet perin köyhiä värien nimistä, jos näitä vertaamme niihin värivivahduksiin, jotka kykenemme erottamaan. Vatikaanin mosaikkitehtaalla Roomassa on käytettävänään yli kahdeksantoista tuhatta erilaista väriainesta, mikä lukumäärä lienee kuitenkin pieni verrattuna kaikkiin silmän erottamiin värivivahduksiin. Asiain näin ollen on parasta olla varuillaan ja harjoittaa itsearvostelua, kun tutkitaan ihmiskunnan kirjallisia muistomerkkejä aikeissa löytää niistä todistuksia siitä, että ulkonaisesta luonnosta ihmisen tunne-elämään jääneet vaikutelmat ovat tuntuvasti muuttuneet historiallisen ajan kuluessa.
Kaksi vuotta sitten ilmestyi Skotlannissa eräs Proudfoot Beggin teos, jossa tutkitaan esteettisen maun kehitystä, etenkin luonnon kauneuden käsittelemiseen nähden, ja vaikka hänkin mielestäni näyttää olevan taipuvainen jossakin määrin liioittelemaan eri aikakausien välillä tässä suhteessa vallitsevaa erilaisuutta, johtuu hän sentään siihen lopputulokseen, jota minä puolestani pidän oikeana, että makuvivahdukset näkyvät paljoa enemmän pinnalla kuin tunkeutuvat syvälle tunne-elämäämme, ja että maun kehityksen historia vahvistaa, kuten kokeillakin voi näyttää toteen, että kauneudessa on objektiivisia kohtia, ja että yleispäteviä makuarvostelmia on olemassa siinäkin mielessä, että samat makuarvostelmat voivat olla päteviä Homeroksen aikalaisille kuin meillekin.
Aion nyt esittää muutamia todisteita luonnonkäsityksestä niiltä ajoilta, jotka ovat jokseenkin kaukana meistä. Otan aluksi eräitä esimerkkejä klassillisesta, kreikkalaisten ja roomalaisten kirjallisuudesta, joista muutama vuosi sitten, roomalaisesta sivistyksestä luennoidessani, tein selkoa, ja siirryn sitten seuraavassa luennossa vielä kauemmaksi esittääkseni eräitä piirteitä arjalaisten esi-isiemme luonnonkäsityksestä, sellaisena kuin sen tapaamme Rigvedassa, Intian arjalaisten ikivanhain pyhien laulujen kokoelmassa.
Antiikkisen elämän nuoruudessa ja kreikkalaisen kultuurin kukoistusaikoina tapaamme luonnonkuvauksia vain poikkeustapauksissa. Vanhimpia meille säilyneitä on Kalypso-jumalattaren saaren ja luolan kuvaus siinä mainiossa Homeroksen runossa, jossa kerrotaan Odysseus sankarin harharetkistä merellä Troijan hävityksen jälkeen. Hänen aluksensa oli myrskyssä särkynyt, ja aallot olivat heittäneet hänet itsensä sille saarelle, missä Kalypso-jumalatar asui. Tämä otti haaksirikkoisen miehen ystävällisesti vastaan ja koetti pidättää häntä sillä yksinäisellä meren kalliolla, joka oli hänen asuinpaikkanaan. Odysseus oleskeli siellä kauan, mutta vihdoin hänet valtasi ankara koti-ikävä, ja sen sijaan, että olisi istunut luolassa jumalattaren vieressä tämän kultasukkulalla kutoessa taidokkaita kankaita, harhaili sankari rannan louhikoissa ja katseli merta kyyneltynein silmin. Jumalien isä armahti häntä ja lähetti Olymposta maahan sanansaattajansa Hermeen ilmoittamaan Kalypsolle, että Odysseuksen täytyi lähteä pois hänen saareltaan.
Runoilija kuvailee ensin Hermeen laskeutumista Olymposta. Avaruuksien eetterin halki hän syöksyy merta kohti ja leijailee aution vesiaavikon laineiden yli kuin kalalokki, kun tämä saalista väijyessään lentää sinisten aaltojen yläpuolella ja joskus kastelee siipeään niiden suolaisessa vaahdossa. Kun Hermes vihdoin on joutunut saarelle, näkee hän, kertoo runoilija, näyn, joka ilahuttaa hänen silmäänsä ja herättää hänen ihmettelyään.
Sen luolan ympäri, missä Kalypso asuu, kiertää tuoreenvihreä ja viileänvarjoisa vaahterain, poppelien ja sulotuoksuisten kypressien lehto, joiden latvoissa monilla linnuilla on pesänsä. Nykyaikainen kirjailija olisi tässä ajatellut ensi sijassa laululintuja, mutta muinaiskreikkalaisella runoilijalla on toisenlainen maku. Ne lehdon siivekkäät asukkaat, joista hän kertoo, ovat sellaisia, jotka väkevillä siivillään joustavasti lentäen piirtyvät taivasta vasten sen sinen keskikohdalla: haukkoja, joilla on metsästysmaansa saaren louhikoissa, ja vesilintuja, jotka kalastellen elähyttävät rantatyrskyjen yksinäisyyttä.
Laulusta huolehtii jumalatar itse. Luolaa lähestyessään Hermes kuulee Kalypson sointuisan äänen, sillä hän laulaa kangaspuittensa ääressä, kahdelle puolelle avautuvan kallioholvin perällä, ja sillä kohtaa, minne päivänvalo ei voi tunkeutua, valaisevat luolaa liekit liedeltä, mistä palavat setripuut levittävät hyvää tuoksua kauas ympärille.
Luola on sisustettu mukavasti kuin palatsi, mutta verhojen tai muiden koristeiden asemesta peittävät reheväkasvuiset viiniköynnökset, rypäleterttu tertun vieressä, hänen kallioseiniään. Luolan sisäänkäytävien edessä solisee aivan lähetysten neljä lähdettä, joista yhtä monta kirkasvälkkeistä puroa oikullisesti kiertelee orvokkien peittämien niittyjen halki.
Sellainen on yksi niistä harvoista seikkaperäisemmistä luonnonkuvauksista, joita tavataan Homeroksen runoissa. Tavallisesti hän tyytyy vain yhdellä ainoalla sattuvalla sanalla kuvaamaan ympäröivää luontoa, joka hänen mielestään kuulijan tai lukijan oman mielikuvituksen tulee loihtia hänen henkilöittensä ympärille. Kun hän, kuten tässä tapauksessa, rikkoo tätä sääntöä vastaan, käy monisanaisemmaksi ja pysähtyy tarkkaamaan yksityiskohtia, tahtoo hän kuvata tyynenkaunista, sievää ja kaihoisaa, eikä suurenmoista ja ylevää. Ja tätä emme huomaa ainoastaan hänen, vaan kaikkien kreikkalaisten kirjailijain teoksissa antiikkisen elämän terveeltä kukoistusajalta.
Eräältä toiselta Kreikan vanhimmista runoilijoista, Alkmanilta, on vielä tallella kuvaus yön levosta. Se on lyhyt, kuten Göthen runo samasta aiheesta, ja alkaakin melkein sanasta sanaan niinkuin tämä: "Über allen Gipfeln ist Ruh", puhuen samaan tapaan pikkulintujen äänettömyydestä metsässä. Vanhaksi tultuaan sama runoilija toivoo olevansa käyrlos, "kultaisen kevään lintu", joka liitelee meren rannalla.
Plato, jonka suuruus filosofina melkoisesti johtui hänen aito runoilijaluonteestaan, on muutamin harvoin sanoin antanut meille mitä viehättävimmän piirroksen Ateenan luona virtaavan pienen Ilissos-puron plataanien varjostamista rannoista.
Runoilijatar Sappho ilmaisee useissa kohdin runoissaan myötätuntonsa tallattuja kukkia kohtaan.
Kun sankari Sophokleen murhenäytelmässä "Ajax" on päättänyt heittäytyä miekkaansa ja kuolla, ovat hänen viimeiset sanansa seuraavat:
"Oi, auringon valo! Oi, synnyinmaani pyhä manner! Oi, isäni majan kynnys, sinä Ateenan ylväs kaupunki! Oi, leikkitoverit, lapsuudenaikani ystävät, purot ja lähteet, hyvästi! Ja isä, äiti, hyvästi, hyvästi!"
Rakkaimmat kuvat, jotka piilevät hänen sielussaan, nousevat hänen silmänsä eteen sillä hetkellä, kun hän on vaihtamaisillaan auringon valon manalan synkkään pimeyteen, ja tällöin on vanhempien ja lapsuudenystävien rakkaiden kuvien ohella hänen sydämessään sijaa myös kotiseudun puroille ja lähteille.
Nämä olen esittänyt vain esimerkkinä siitä sydämellisestä ja teeskentelemättömästä luonnonrakkaudesta, jota tapaamme kaikkialla Kreikan klassillisessa kirjallisuudessa, kun taas melkein turhaan haemme laajempia luonnonkuvauksia tai yrityksiä sanoilla maalaten jäljitellä tai voittaa maalarin siveltimen luomia teoksia. Pyrkimys sellaiseen matkintaan oli kreikkalaisista yhtä kaukana kuin se yhäkin on joka pojasta ja tytöstä, joka saa joka päivä seurustella luonnon kanssa ja elävästi tajuaa metsän tuoksun, muotojen ja värien raikkauden ja kauneuden, eläinten elämän, lintujen laulun, kasvien eri muodot, kaikki ne tuhannet erilaiset ilmiöt, jotka houkuttavat lasten uteliaisuutta ja tiedonhalua, samalla kun ne viehättävät hänen kauneusaistiaan. He elävät kaiken tuon keskellä, mutta eivät sitä mietiskele eivätkä tiedä, kuinka sitä rakastavat, ennenkuin kaupungin muurien sisään suljettuina ja kirjan ääreen kahlittuina ovat pakostakin oppineet sitä kaipaamaan.
Kreikkalaisen nuorison kasvatus suuntautui reippauden ja iloisuuden luomiseen. Turhaan siis haemme tästä kansasta sitä kaihoisaa ja liikatunteellista, mikä uhkuu nykyisestä luonnonkäsityksestä ja luonnonkuvauksesta, jopa uudemman realistisen koulun piirissä, vaikka tunne siinä väistyykin jonkun verran syrjään ja sen sijalle tulee lopulta ikävystyttävän yksityiskohtien tuhlailu ja turhantarkka havainnollisuuteen pyrkiminen yksityispiirteissä.
Turhaan haemme tuota kaihomielistä ja liikatunteellista keskiajankaan runoteoksista, mitä ihmisen ja luonnon välisiin suhteisiin tulee. Yhtä turhaan haemme niistä sellaisia luonnonkuvauksia, jotka muistuttaisivat nykyaikaisissa runoissa ja romaaneissa tavattavia. Romaanisten kansojen keskiaikaisessa kirjallisuudessa kohtaamme useiden vuosisatojen kuluessa tuskin mitään, mitä kannattaisi sanoa luonnonkuvaukseksi.
Germaanisen keskiaikaisen kirjallisuuden laita ei ole sen paremmin. Saksan runoudessa keskiajalta emme tapaa ainoatakaan maisemakuvausta ja tuskin muita lausumia kuin eräitä sovinnaisia ja alati toistuvia lauhkeista kevättuulosista ja linnunlaulusta, jotka todistavat, että jonkinlainen luonnontunne sentään oli jäljellä.
Niissä vähäisissä rippeissä, mitä meille on pakanuuden aikaisesta vanhimmasta pohjoismaisesta runoudesta jäänyt, esiintyy luonnontunnetta tosin jonkun verran enemmän kuin saksalaisissa. Håvamål esim. vertaa miestä, jota kukaan ei rakasta, kelohonkaan, kun se lahoten seisoo kalliolla kuoretta ja neulasitta. Tämä vertaus taas muistuttaa toista, jonka voimme riimukirjoituksella merkittynä lukea Molinin "Vyöpainijain" jalustassa; siinä tyttö valittaa: "Yksin olen kuin lehdon haapa, ystävittä kuin oksaton honka."
Onpa Eddassa eräs luonnonkuvauskin, tosin niin vähäarvoinen kuin mahdollista, mutta aivan riittävä saattaakseen mielikuvituksemme toimimaan ja pakottaakseen sen täydentämään taulua. Se on ennustajattaren kuvaus siitä uudesta maasta, joka tulee Ragnarökin jälkeen, sittenkun jumalat ja jättiläiset ovat kaatuneet taistelussa toisiaan vastaan, ja vanha viallinen ja synnintahraama maa on hukkunut Surterin liekkeihin. Kaaoksen kuohusta nousee taas uusi maa kukoistavine kenttineen, jonka ruohosta jälleen löydetään suuren tuntemattoman jumalan viisaudensäkeitä sisältävät kultataulut, ja jonka pellot kyntämättäkin tuottavat kasvun.
Näin on tietäjätär kuvannut taulun etualan ja keskiosan. Näemme mehevänvihreän maan ja kauempana tähkäpäitten huojuvat aallot. Mutta vesi ja ilma, nuo kaksi muuta alkuainetta, puuttuvat tästä taulusta. Ne tapaamme kahdessa säkeessä, joissa yhteensä on viisi sanaa. Sanat ovat: "Forsar falla — och örn flyger däröfver." Siinä kaikki, mutta se riittääkin, jotta lukija, jolla on vähänkin mielikuvitusta, näkee taustalla vuorijyrkänteitä kuohuvine koskineen ja kaiken yllä ilman, jonka eetteriä vasten piirtyy kotkan kuninkaallinen lento.
Laveammin, enemmän tai vähemmän huolellisesti yksityiskohtiin käyvän luonnonkuvauksen tapaamme oikeastaan vasta keisariajan Rooman myöhempien kirjailijoitten teoksissa ja nykyajan, viimeksi kuluneiden kolmen tai neljän sukupolven kirjallisuudessa. Siinä on yksi niitä monia yhtäläisyyksiä, joita on keksitty näiden enemmän kuin vuosituhannen erottamien aikakausien välillä ihmiskunnan historiassa.
Kuitenkin ovat Rooman keisariajan runoilijat vielä antiikin pohjalla, vaikka valmiina astumaan sen rajaviivan poikki, joka erottaa tuon pohjan meidän ajastamme. He ovat oppineet liiaksi kreikkalaisilta esikuviltaan antaakseen hillitsemättömän vapauden taipumuksilleen komeilla joko tunteillaan tai taituruudellaan; he ikäänkuin yhä laskevat, kuinka monta sanaa sopii luonnonkuvaukseen uhrata, he luottavat yhä lukijan mielikuvitukseen toivoen, että se kykenee luomaan yhdessä heidän oman kuvittelunsa kanssa — jollainen luottamus näkyy suurimmalta osalta nykyajan runoilijoista ja romaaninkirjoittajista hävinneen, he kun innokkaiden matkaoppaiden tapaan seuraavat lukijansa kintereillä, alati huomautellen heille toista kaunista yksityiskohtaa toisen jälkeen, kieltäen heiltä itsepintaisesti kaiken itsehankitun nautinnon ja luultavasti odottaen palkakseen, että ihaillen tunnustettaisiin heidän kykynsä keksiä, mitä kaunista luonnolla on tarjottavana sille, joka tietäjän silmin sitä tarkastelee.
Juuri tämä suosion odottaminen, tämä tarkoitus vaikuttaa lukijaan tai voittaa puolelleen katsoja on painanut liiankin selvän leiman nykyajan sekä taiteen että kirjallisuuden tuotteisiin. Antiikkisten mestarien suuri salaisuus on oikeastaan siinä, että he osasivat antaa teoksilleen sen leiman kuin ne olisivat olemassa vain itsensä takia niinkuin aarniometsän kukka, jota ihmissilmä ei ole milloinkaan nähnyt. He eivät koskaan keikaile tunteellaan eikä taituruudellaan.
Aeneidinsä kuudennessa laulussa Vergilius kertoo, kuinka hänen sankarinsa Aeneas, monen harhailun jälkeen merellä, lopulta saapuu luvatun maan Italian rannikolle. Aeneaan ensimmäinen tehtävä sinne saavuttuaan on käydä tapaamassa kuuluisaa pelottavaa ennustajatarta, kumalaista sibyllaa, saadakseen häneltä kuulla omat ja jälkeläistensä vaiheet Italiassa.
Hänellä on samalla mielessään uskalias ajatus laskeutua sibyllan avulla manalaan, saadakseen siellä puhella isävainajansa kanssa ja kuulla hänen neuvojaan. Juuri se kohta Italian maaperää, missä hän oli astunut maihin, nimittäin sen niemen pohjoisrannikko, joka pohjoisessa rajoittaa Napolinlahtea, mainitaan jo vanhimpien aikojen tarinoissa hirmuisena paikkana, joka oli täynnä eriskummaisia ja kamalia luonnonilmiöitä, ja jonka metsien peitossa oli kuolleitten valtakunnan Hadeksen portti.
Vergilius itse tunsi tuon seudun perin tarkoin, eikä mikään siis olisi ennakolta luultavampaa kuin että hän käyttäisi näitä tietojaan kuvatakseen seutua mielikuvitukseen tehoavin yksityiskohdin, kun hän kertoo Aeneaan sikäläisistä seikkailuista. Mutta näin hän menettelee mitä säästäväisimmin. Jo Aeneaan laivaston ankkuripaikalla on vielä tänäänkin synkkä leima, jos sitä vertaa siihen hymyilevään seutuun, mikä aukenee silmälle kohta, kun kiertää niemen kärjen, sillä silloin on edessämme Bajae-poukama ja väriloistoinen Napolinlahti.
Ajatelkaamme, että jollakin nykyajan tavallista etevämmällä runoilijalla, esim. täydellä syyllä ihaillulla Robert Hamerlingilla, olisi ollut käsiteltävänään sama aihe kuin tässä Vergiliuksella! Se antaa meille jonkinlaisen käsityksen siitä, kuinka eri tavalla samaa asiaa voi käsitellä. Vergilius puhuu ensin itse ankkuroimisesta, kun Aeneaan laivasto laskee Cumaen rannikolle ja järjestäytyy keulat ulapalle ja perät maata kohti. Sitten hän mainitsee rannan ulkonäön, mutta vain epäsuorasti, sanomalla: "Kilpailevin innoin karkaa rohkeitten nuorukaisten joukko Hesperian rannalle. Osa houkuttelee piikiven suonista piilevän kipunan, osa kiitää pitkin metsiä, eläinten lehväistä turvapaikkaa, ja pyrkii puroille."
Näin hän arvelee kyllin tarkoin ilmaisseensa rannan ulkonäön. Metsä ulottuu sinne saakka, ja se on tumma, valtava metsä, jossa ovat eläinten "lehväiset turvapaikat". Aeneaan itsensä hän panee sillä aikaa menemään Cumaen kunnioitusta herättävien muurien luo, siihen laajalle ulottuvaan luolaan, missä Cumaen sibylla asuu.
Hamerling olisi sen sijaan varmaankin heti syventynyt kuvaamaan metsää yhtä miellyttävästi kuin esim. runossaan Der König von Sion. Hän ei varmastikaan olisi jättänyt mainitsematta, että Cumae, jonka tornit ja sakarat olivat jo ehtineet vanhuuttaan harmaantua, silmäilee korkean tuffikeilan huipulta allaan olevaa synkkää metsämaisemaa. Hän olisi, Aeneasta metsään seuraten, kuvannut ne pimennot ja sen hiljaisuuden, mihin kulkija yhä syvemmin verhoutui, ja antanut sankarinsa kiipeillä tulenkuluttamien trakyyttilohkareiden keskellä muinaisten laavakenttien yli, joiden rakoihin jättiläistammet olivat tunkeneet kuhmuraiset juurensa, ynnä sen ohella viitannut niihin kamaloihin salaisuuksiin, kumalaisen kuolemanoraakkelin salaisiin menoihin, joita eräinä öinä vuodessa vietettiin niillä seuduin, missä Aeneas nyt harhaili. Hän olisi antanut sankarin suunnata askeleensa Averno-järven rannoille, jonka synkkä, vaitelias vesi vain epäselvästi voi kuvastella kastanjien sen yli kumartuvia latvoja, ja sieltä maisemiin, joita Dante myöhemmin käyttää esikuvina helvettiään sommitellessaan. Hän olisi, kaikki mielikuvituksensa varat käyttäen, kuvannut myös ikivanhaa Cumaen kaupunkia, sen merkillistä unielämää, sen salaperäisiä temppeleitä ja kuoleman oraakkelin pappeja.
Vergilius ei tee mitään tästä kaikesta. Tai oikeammin: hän tekee, mutta epäsuorasti, kuin ohimennen, ja jättää aina muutamalla reippaalla vedolla piirretyt luonnonkuvansa itse eepillisen kertomuksen sivuseikoiksi. Hän mainitsee "Avernon rikkisen lammikon", mutta samassa yhteydessä kuin kaksi kyyhkystä, jotka lennollaan osoittavat Aeneaalle, mistä tämä metsässä löytää sen kultaisen oksan, jota kädessään pitäen hän uskaltaa laskeutua manalan varjojen pariin.
Kun näet kyyhkyset tulevat Averno-järven läheisyyteen, lentävät ne suoraan ylös ilmaan välttääkseen järvestä kohoavia myrkyllisiä höyryjä. Hän kertoo nyt metsän pimennoista ja autiosta äärettömyydestä ja notkojen hämäryydestä, ilmoittaapa meille myös, mitä puulajeja aarniometsässä on, nimittäin: rautatammia, saarnia, jalavia ja mäntyjä, mutta senkin vain kertoessaan, kuinka noita puita kaadetaan rovioksi eräälle Aeneaan kuolleelle miehelle, ja vasta puhuessaan niiden kaatamisesta hän kertoo myös valtavista vuorijyrkänteistä, joita metsässä on, ja joilta kirveitten kaatamat jättiläisjalavat ryskyen syöksyvät alas.
Aeneaan retkestä metsän halki olisi Hamerling arvatenkin laatinut erikoisen kuvauksen, missä hetkeksi olisi päästänyt kertomuksen juonen kädestään, suodakseen meille synkkää luonnonlyriikkaa. Vergilius välttää tätä, niin että hänen kaikki kykynsä salaperäisillä väreillä maalaamiseen säästyy siihen juhlalliseen hetkeen, jolloin Aeneas ammottavan rotkon kautta "tumman järven ja synkästi pimentyvän metsän välillä" seuraa sibyllaa varjojen maailmaan. Tästä huolimatta Vergilius on kuitenkin saavuttanut tarkoituksensa luoden kuvailunsa kokonaisvaikutuksella mielikuvitusta kiihoittavan, kerrottujen tapausten kanssa sopusointuisen ja samalla perin tarkan kuvan Cumaen ympäristöstä. Erotus on vain siinä, ettei hän koskaan ole tunnustanut tai antanut aavistaa sellaista tarkoitusta, mutta saavuttanut sen kuitenkin, aivan kuin itsensä ja lukijan tietämättä.
Aeneidin yhdeksännessä laulussa on toinen luonnonkuvaus kehyksenä kertomukselle Nisus ja Euryalus ystävysten kuolemasta. Vihamieliset rutulit ovat piirittäneet troijalaisten leirin, kun Aeneas, näiden päällikkö, on poissa. Kaksi troijalaista nuorukaista, Nisus ja hänen nuorempi ystävänsä Euryalus, ottavat yöllä hiipiäkseen vihollisjoukon läpi saattaakseen Aeneaalle sanan hänen miestensä vaarallisesta tilasta. Näin tehdäänkin. Vihollisleiri on kuvattu hyvin havainnollisesti: "Unen ja viinin horroksissa makaavat miehet, ja varustetut vaunut peittävät ruohon. Pyörien välissä on hajallaan ruumiita, viinitynnyreitä, valjaita ja aseita."
Leiritulet luovat valoaan kentälle, ja niiden piirin ulkopuolella ovat ratsuväen hevoset liekaan pantuina laitumella. Nykyaikainen kertoja olisi, saadakseen valovaikutuksia tauluun, tuskin jättänyt kuvaamatta, kuinka leiritulien loimu taittui aseihin ja varustuksiin, mutta Vergilius ei niin tee, koska tapausten kulku ei sitä vaadi. Hän siis jättää lukijan mielikuvitukselle tuon valovaikutelman lisäämisen.
Mutta ennenkuin ystävykset ovat ehtineet hiipiä rutulien leirin läpi, missä he viipyvät pistääkseen miekkansa joidenkuiden nukkujien ruumiisiin, nousee kuu näköpiirin yläpuolelle. Satapäinen ratsuparvi näyttää lähestyvän leiriä, ja ennenkuin Nisus ja Euryalus ovat ehtineet syöksyä metsään, jonka reunassa rutulien leiri on, ovat ratsastajat heidät nähneet. Kuun säteet, jotka heijastuivat Euryaluksen kiiltävästä kypärästä, ovat ilmaisseet heidät. Tässä on siis käytetty edellä kaivattua valovaikutusta, koska sillä on osansa kertomuksessa ja nuorukaisten kohtalossa.
Metsäkin, jonne he nyt syöksyvät piiloon, on kuvattu jokseenkin laajasti; mutta se ei tapahdu luonnonkuvauksen itsensä vuoksi, vaan sen selittämiseksi, miksi nuorukaiset eksyivät toisistaan. Euryalus joutuu ensin rutulilaisten ratsumiesten käsiin. Nisus kiiruhtaa hänen avukseen, vaikka kaikki apu on mahdotonta, ja heittäytyy keihäitten lävistämänä kuolleen ystävänsä ruumiin päälle. Euryalusta verrataan hänen kaatuessaan purppurakukkaseen, joka auran viiltämänä riutuu kuolemaan, ja korkeavartiseen unikkoon, kun se kumartaa päätään myrskyisten sadekuurojen painaessa.
Säkeet, joissa hänen kuolemaansa kuvataan, ovat sointisävyltään kauneimpia, mitä roomalainen runous on luonut. Tämä kohta on merkillinen vielä siitäkin, että se on ainoa, missä Vergilius luopuu eepillisestä tyylistään, ylistääkseen omasta puolestaankin niiden onnea, jotka hyvinä ystävinä saivat kuolla yhdessä, ja lausuakseen sen toivomuksen, että hänen laulunsa osaltaan ikuistaisi heidän muistoaan.
Se eroavaisuus muinaisroomalaisen ja nykyaikaisen maisemakuvauksen välillä, josta tähän saakka olen huomauttanut, koskee sitä oikeastaan vain sen esiintyessä eepillisessä kertomuksessa, ja tämä ero, kuten olemme huomanneet, on siinä, että roomalainen eepikko pitää tarkkaa vaaria, ettei maisemakuvaus milloinkaan saa paisua pääasiaksi tai pitemmäksi aikaa keskeyttää tapausten kulkua — jollainen ilmiö sitävastoin on perin tavallinen nykyaikaisissa eepillisissä runoissa.
Usein on koetettu yleisemmällä, kaikkiin kohtiin soveltuvalla tavalla määritellä sitä eroa, joka suuresta yhtäläisyydestä huolimatta heti pistää silmään verratessa antiikkista ja nykyaikaista luonnonkuvausta. Niinpä on esim. oltu huomaavinaan, että antiikkinen maisemakuvaus on pääasiallisesti plastillista kiintyen enemmän muotoihin kuin valoon ja väreihin. Se pitää kuitenkin vain osittain paikkansa.
On antiikkisia luonnonkuvauksia, jotka ovat suurimmalta osaltaan tai aivan kokonaan plastillisia, jotka tekevät selkoa maiseman suurista viivoista eikä mistään muusta, mutta on myös toisia, joissa valolla ja väreillä on päätehtävä. Horatius puhuu puhtaan kuun loistosta yöllisellä merellä; Vergilius kuunsäteiden värinästä meren aalloilla ja meren auringonvalossa vyöryvistä purppura-aalloista; Lucretius kastepisaroista, jotka kullanpunaisessa aamuvalossa läikkyvät ruohossa kuin timantit, samalla kun järvet ja virrat huokuvat sumua, ja Catullus on pitemmälti kuvannut meille merta aamunkoitteessa, jonka kauneutta ei yksikään nykyaikainen kirjailija ole kyennyt sen paremmin esittämään.
Siinä ei siis ole roomalaisen ja nykyaikaisen luonnonkuvauksen varsinainen erotus. Sitten on taas haettu erotusta siitä, että antiikkisista luonnonkuvauksista, niin plastillisia kuin ne ovatkin ja niin suuresti kuin ne rakastavatkin väriä ja valoa, puuttuisi kuitenkin se, mitä me sanomme taustaksi. Mutta sitäkään väitettä ei voi puolustaa. Kun roomalainen runoilija Statius kuvailee näköalaa Sorrenton rannalla olevan huvilan ikkunasta, on tässä kuvauksessa yhtä selvä tausta kuin missä nykyaikaisessa kuvauksessa hyvänsä, joka esittää Napolinlahden silmälle tarjoamaa näkyä. Taustana on Statiuksen runossa näköpiiri merellä ja "laskeva aurinko ynnä taivas, joka saa tunnelmansa illalta, kun ennen päivän sammumista metsän kattamat vuoret upottavat varjonsa vesiin ja palatsit aivan kuin uivat kristallinkirkkaassa meressä".
Ainoa, mitä tässä suhteessa voi täydellä syyllä sanoa, on se, että keisarikunnan runoilijat, samoin kuin koko antiikkinen ajanjakso, rakastivat sellaisiakin luonnonkuvia, joilla on ahtaat rajat, ilman näköalaa etäisyyteen, jollainen esim. on syvällä metsän sylissä kirkkaansininen lähde, jota sen partaille saakka ympäröi hieno kukkien kirjailema ruohopeite ja hiukan kauempana vanhat ja tuuheat puut.
Niin kuvaa Ovidius sitä lähdettä, missä Narkissos nuorukainen näki oman kauneutensa ja siihen ihastuneena riutui toivottomasta rakkaudesta peilikuvaansa. Niin ylistää Horatius Bandussian lähdettä, omaa lähdettään maatilallaan Sabinilaisvuoristossa, ja sen pienestä vesikuvastimesta, joka on hänen sanainsa mukaan kirkkaampi kuin kristalli, ja kalliosta, jolta sen lirisevät pikkulaineet hyppelevät, ynnä vanhasta rautatammesta, joka kasvaa tuolla kalliolla, hän laatii eräässä laulussaan pienen sievän maisemamaalauksen. Tuollaiset pienet ahdaskehäiset luonnonkuvaukset eivät myöskään ole harvinaisia nykyaikaisessa runoudessa, ja tältä alalta tavataankin hyvin miellyttäviä kuvia kaikkein uusimpien maisemamaalausten joukossa.
Kolmas yritys tavata oikea erotus muinaisroomalaisen ja nykyaikaisen maisemakuvauksen välillä hakee tätä eroa siitä, että edellinen aina esittää kirkasta ilmaa ja täyttä valoa, mutta siltä puuttuvat väliasteet, kaikki hämärään ulottuvat heijastukset ja kaikki valoon tunkeutuvat puolivarjot — että se siis ei jää katselemaan eikä huomaa ilmaperspektiivin ja valohämyn omituisuuksia. Tätä huomautusta pidän puolestani oikeana, sillä ne poikkeukset säännöstä, mitä tässäkin voi havaita, eivät ole sellaisia, että ne todellakin sen kumoaisivat.
Etelän runoilijoilta ja maisemamaalareilta puuttuisi vieläkin tämä väliasteiden ja valohämyn ymmärrys, jolleivät pohjoisen Euroopan kokemukset olisi tässä tulleet heille avuksi. Pohjoinen taivas kalpeampine väreineen ja alakuloisempine, sekaisempine vivahduksineen pakottaa hakemaan korvausta valojen ja varjojen moninaisuudesta. Ja kuultavanhämärään varsinaisessa maalauksessa liittyy se, mikä on uneksivaa ja salaperäistä nykyisen runouden luonnontunteessa.
Kenties on myös tuo suuremman osan vuotta sisällä vietetty elämä, joka on tavallista pohjoisten kansojen keskuudessa, ja veltostunut kyky käsittämään luonnon yksityiskohtia, jonka sivistyneen luokan pitkät kouluopinnot aiheuttavat, osaltaan vaikuttanut luonnonkäsityksemme muuttumiseen. Meidän joukossa m.m. on tämän johdosta hyvin monta, jotka eivät kykene erottamaan niinipuuta ja saarnia toisistaan, tai tuntemaan tavallisimpia lintujamme niiden laulusta ja höyhenpuvusta. Sellaisissa oloissa kiintyy mielikuvitus pikemmin yleisiin piirteisiin, maiseman tunnelmaan, ja jos edellinen kyvyttömyys onkin valitettava puute, niin sen tässä huomautettu seuraus on taas etu.
Realistinen suunta nykyaikaisessa kirjallisuudessa pyrkii, kuten tunnettu, korjaamaan tätä epämääräistä yleisyyttä luonnonkuvauksessa, ja sen onkin joskus onnistunut luoda mainioita pienoiskuvia, erinomaisia havainnollisuuden ja yksilöllisyyden puolesta; mutta vielä useammin se on joutunut pitkäveteisesti luettelemaan yksityiskohtia, jotka kiihoittamatta lukijan mielikuvitusta vaikuttavat ikäviltä ja väsyttäviltä eivätkä tee kuvaa kokonaisuudeksi sielun silmälle, vaan yhteyttä vailla olevaksi yksityiskohtien kokoelmaksi.
Antiikin kirjailijoilta ei kuitenkaan kokonaan puutu valohämyn tajua. Mutta on kuvaavaa, ettei heissä herätä varjojen ja valojen moninaisuutta tajuamaan päivän, vaan kuutamoisen tai tähtikirkkaan yön valohämy. Lucanus kuvaa mielellään tähtitaivasta silloin, kun se kaartuu meren yli, jonka myrskyiset aallot vilahtelevat yön pimeässä. Vergilius antaa Aeneaan, kun tämä on laskeutunut manalaan, kulkea yli kenttien sellaisessa puolihämärässä, jonka kuu aiheuttaa pilvien välistä lähettäessään pettävää valoaan kulkijan polulle ja tässä hämärässä hän näkee isänsä haamun "sellaisena kuin utuharsojen läpi kuvittelee näkevänsä vilahduksen äsken syntyneestä kuusta".
Epäilemätöntä on, että syvät metsät värisevine valoineen ja varjoineen ovat jättäneet Rooman keisarikunnan runoilijoihin vaikutelmia, samanlaisia kuin mitä me itsekin voimme tuntea syvän metsän sylissä. Kuvatessaan lehtoa, missä druidit muinoin suorittivat uhrejaan, tuo Lucanus esille sitä kaameata ja lumoavaa tunnetta, jota tuollainen sisäkuva voi herättää. Vergilius taas panee tummat myrttimetsät humisemaan niillä manalan kentillä, surun kentillä, missä onnettoman lemmentuskan uhrit oleskelevat. Siellä voivat ne henget, jotka haluavat olla yksin muistoineen, loitota yksinäisille poluille, häiriintymättä mietiskelläkseen tuskaa, jota tuskin haluavat menettää, tai jos rakastavaiset täällä ovat jälleen tavanneet toisensa, saavat he taas kuljeskella kahden kesken.
Ne, jotka tunkeutuvat syvemmälle siihen kysymykseen, johon tässä olen koskettanut, ovat olleet keksivinään varsinaisen ja kaikissa kohdissaan todistettavan erotuksen antiikin ja nykyajan luonnonkuvauksen välillä siinä, että jälkimäinen on subjektiivisempaa, että nykyaikainen ihminen ikäänkuin liittyy luontoon, uneksii siihen jotakin omasta sielustaan. Ja sitten kun näin on tehty, näkee hän luonnonilmiöissä oman sisäisen elämänsä peilikuvia. Luonto, jolle antiikki antoi jumalaisen elämän, on oltuaan kauan kuolleen koneiston kaltaisena saanut ihmisen omasta povesta uuden elämän, jota kohtaan hän luulee voivansa olla vielä syvällisemmin myötätuntoinen kuin jos tuo elämä olisi hänelle vierasta ja korkeampaa.
Tässäkin vastauksessa on epäilemättä jotakin oikeata, vaikka tämä oikea on ilmaistu perin häilyvin sanoin. Immanuel Kantin ja häntä seuraavien ihanteellisten järjestelmien mukana alkoi uusi ajanjakso runoudessa ja luonnonkäsityksessä. Näiden järjestelmien mukaan luonto ei oikeastaan ole muuta kuin osa ihmisen omaa itseä, nimittäin hänen aistihavaintojensa kokonaisuus, joille ihmishengen käsitystapa ajan ja paikan rajoissa antaa järjestyksen ja muodon.
Luonnontieteenkin mukaan jää ihmisen omaksi tehtäväksi pukea luonto valoon ja väreihin, säveliin ja tuoksuihin, sillä eetteriatoomien värähdykset muuttuvat valoksi ja väriksi vasta ihmisen silmässä, ja ilman värähdykset muuttuvat soinnuiksi ja säveliksi vasta hänen korvassaan. Toiselta puolen myönnetään samalla, että juuri tuo sama ilmiömaailma antaa herätteitä ja vaikutelmia, joiden välityksellä ihmishengessä uinuvat älylliset voimat saadaan toimimaan ja kehittymään, ja siten on ihmisen ja luonnon välille taas solmittu mitä läheisin side. Ne ovat olemassa toisiaan varten, toisilleen tarkoitettuja, ja se, mikä luonnossa on todellisuutta, kumpuaa samasta lähteestä kuin inhimillinen persoonallisuuskin.
Kuinka syvälle nämä ajatukset ovat puuttuneet nykyaikaiseen runouteen ja määränneet sen kannan, sitä todistaa uudemman runouden historian joka sivulla sekä sellainen luonnonsymboliikka kuin esim. Lenaun että myös ne tavallisesti vähemmän onnistuneet yritykset, joita joka päivä saamme havaita, kun haetaan rinnakkaisuuksia ihmissielun tunnelmien ja luonnonilmiöiden välillä.
Ylevimpiä luonnonkuvauksia, mitä koskaan on luotu, lienee se, missä Goethe tekee tajuttavaksi Faustin sammumatonta valon ja kirkkauden kaipuuta siinä ikävöimisessä, joka valtaa hänet, kun hän vaeltaessaan kaupunginportin ulkopuolella näkee kukkulalta auringon laskun:
Jos siivin voisin nousta lentohon, sen myötä liitää, yhä liitää! Iki-iltahohteess' silmä nähdä sais hiljaisen mailman käyvän esiin; kuin hehkuin välkkyis vuoret, laaksot uinahtais, hopeapurot virtais kultavesiin. Ei estäis jyrkät vuoret rotkoineen ylevää retkeäni taivaan sineen; — ja hämmästyksin aavan meren veen nään tuossa soiluvine lahdelmineen. Taa vetten jumalatar vihdoin vaipuu, mut innoin sydämeni lyö: pois kiidän, ikivaloon mun on kaipuu, on eessäin päivä, takanani yö, ja ylhäällä on taivas, alla selät seljaat!
[Käännös Valter Juvan. Suom.]