V.

USKONNOLLINEN TUNNE JA LUONNONKÄSITYS.

Edellisessä luennossani selostin klassillisten kansojen, roomalaisten ja helleenien, käsitystä luonnon kauneudesta ja koetin osoittaa, että se, puhtaasti esteettiseen sisältöönsä nähden, oikeastaan oli sama kuin meidänkin. Mutta arvostelmamme eivät juuri koskaan ole puhtaasti esteettisiä, koskekoot ne sitten luonnon tai taiteen ilmiöitä. Usein sekaantuu siihen, perin määräävälläkin tavalla, aistimuksia muiltakin aloilta kuin esteettiseltä, esim. sovinnaisesta säädyllisyydestä, varsinaisesta siveydestä, filosofiastamme tai uskonnostamme, jotka vaikuttavat makuarvostelmiimme, voivatpa ratkaista niiden suunnankin, meidän olematta siitä täysin tietoisia ja vakuuttaessamme itsellemme, että arvostelimme asiaa vain kauneuden kannalta. Tästä esitin edellisessä luennossa monta esimerkkiä ja huomautin, että taidearvostelijan tehtävänä on korjata sellaiset erehdykset, jotka pimentävät sen totuuden, että yleispätevät esteettiset arvostelmat ovat mahdollisia.

Jos nyt otamme huomioon, että klassilliset kansat uskoivat erityisten jumalallisten voimien olemassaoloon ja toimintaan luonnossa, niin on selvää, että heidän esteettinen käsityksensä siitä, vaikka se pohjaltaan olikin sama kuin meidän, sai hieman toisenlaisen tunnelman, kun tämä uskonnollinen käsitys sulautui yhteen sen tehon kanssa, jonka luonnonilmiöt suorastaan jättivät heidän tunne-elämäänsä.

Missä hyvänsä oli yksinäinen paikka, johon liittyi rakkaita muistoja, tai kohta, josta oli laaja ja kaunis näköala seudun yli, tai hedelmällinen laakso tai viljavia peltomaita, jotka herättivät jumalallisen hyväntyön aistimuksia, pystytettiin siihen mieluisasti alttari, vaikka mitä yksinkertaisin, ja paikka pyhitettiin sen seudun suojelushengelle. Samoin tehtiin myös varjoisissa lehdoissa ja lähteiden lähellä.

Se uskonnollinen väritys tai tunnelma, joka siis vallitsi antiikkisessa luonnonkäsityksessä, mutta joka pakanuuden hävittyä yhä enemmän katosi eurooppalaisten kansojen keskuudesta, aiheutti sen, että roomalaiset ja kreikkalaiset suhtautuivat, puhtaasti käytännölliseltä kannalta, luontoon toisin kuin me. He eivät, yhtä vähän kuin mekään, olleet hajoittamatta kalliota tarvitessaan kiveä tai kaatamatta metsää, jos se oli uutisviljelyksen tiellä, jossa tapauksessa kuitenkin mielellään säästettiin vanhimmat ja kauneimmat puut. Mutta sen ohessa ei kuitenkaan kadotettu näkyvistä, jos niin saan sanoa, kunnioittavaa seurustelua sen luonnon kanssa, jota näin muutettiin.

Antiikin ihmisillä täytyi olla omantuntonsa kannalta paikkansa pitävä syy tällaisen muutoksen tekemiseen, ja he pitivät velvollisuutenaan jollakin lailla korvata sen kauniin, mitä aineellisten etujen tähden oli ollut pakko riistää luonnolta.

Meidän päivinämme voi käydä niinkin, että talonpoika vähääkään epäröimättä, ilman ainoatakaan kaipauksen huokausta hakkaa maahan pihalla kasvavan tammen, jonka juurella hän tietää isänsä nauttineen viileyttä, ja hän itse on lapsena leikkinyt ja nähnyt omien lapsiensa leikkivän, jos hän vain saa puusta muutaman kolikon. Jokapäiväisestä yhdessäolosta huolimatta ei mikään side yhdistä hänen sydäntään tuohon hiljaiseen elimelliseen olentoon, joka on koristanut hänen kotiaan.

Toinen taas myy ja hakkauttaa maahan putipuhtaaksi metsän, joka on tarvinnut vuosisatoja saadakseen kylliksi kasvuvoimaa jonkun hänen omistamansa mäen rinteellä. Sade huuhtoo sitten pois sen mullan, josta puut saivat ravintonsa, ja tarvitaan ehkä miespolvien aika, ennenkuin uutta metsää kasvaa raiskatulle paikalle. Myyjällä ei ole siinä kohden mitään sääliä; jos hän on tyytymätön tekoonsa, johtuu se siitä, että hän on saanut huononlaisen hinnan.

Sellaista voi tapahtua ainoastaan niinä aikoina, jolloin kansan suurin osa on tottunut pitämään luontoa vain kuolleena aineksena, jonka luoja on, minkäänlaisitta sitoumuksitta ihmisen puolelta, antanut hänen käytettäväkseen, ja jota hän voi pidellä niin häikäilemättä kuin itse haluaa.

Oman aikansa talonpojista kertoo roomalainen kirjailija Plinius nuorempi, että kukin heistä oli valinnut itselleen puiden joukosta ystävän, jota koetti suojella vahingolta. Jokaisella talolla oli, kuten germaanienkin kesken, oma nimikkopuunsa, ja kaupungeillakin oli omansa. Rooman muurien sisällä oli Neron aikana kaksi puuta, joita luultiin yli kahdeksansadan vuoden ikäisiksi ja pidettiin pääkaupungin nimikkopuina.

Muutamat kirjailijat ovat yrittäneet lukea kristinuskon viaksi sen, että sydämetön ja mielikuvitukseton suhtautuminen luontoon on levinnyt eurooppalaisten kansojen keskuuteen, ja he ovat taipuvaisia pitämään sitä monijumalaisten uskontojen häviön välittömänä seurauksena. Välttämätön ei tämä seuraus kuitenkaan ollut. Kristinopissa ei ole mitään, mikä estäisi ihailemasta luonnossa luojan työtä ja pitämästä sen kauneutta heijastuksena sen aiheuttajan ihanuuden loistosta.

On kyllä totta, että kristillisissä peruskirjoissa on lausuttu kirous luontoa vastaan. Mutta tuo kirous ei vedä mitään rajaa ihmisen ja luonnon välille; se esitetään päinvastoin ansaitsemattomana ja sen vuoksi myötätuntoon kehoittavana osallisuutena henkisen maailman ja etenkin ihmissydämen turmelukseen. Ja tälle myötätunnolle apostoli Paavali antaa liikuttavan ilmaisun eräissä sanoissa, joihin sisältyy mitä syvin ja rakastavin käsitys luonnon suhteesta ihmiseen. Ne puhuvat luonnon osallisuudesta ihmisen ohella Jumalan armolliseen päätökseen maailman tarkoituksesta.

Tarkoitan Paavalin sanoja, että luonto huokailee ja tuskailee meidän kanssamme, joiden syntisyyden takia se kärsii, ja että sekin, mikäli siinä elollista on, kerran on saapa Jumalan lasten ihanan vapauden. Tällä ylevällä opillaan on suurin evankeliumin sanansaattajista tahtonut olla riistämättä luonnolta sitä myötätuntoa, jota hänen aikansa pakanalliset kansat olivat sille osoittaneet, ja päinvastoin halunnut tuoda luonnon vieläkin lähemmäksi ihmisten sydäntä. Ettei niin ole tapahtunut, se osoittaa vain, että kristinuskossa vielä on paljon siemenviljaa, joka yhä lepää ladoissa eikä ole tavannut kylvömiestä. Eikä meidän hyötyä tavoittelevana aikanamme maaperä olekaan kylvöille sopivaa. Monista metsäkeinottelijoista apostolin oppi olisi perin epäkäytännöllinen.

Mitä sivistyneihin luokkiin tulee, on filosofia jo 1600-luvulta alkaen vaikuttanut tylsyttävästi luonnontunteeseen. Ranskalainen filosofi Descartes piirsi silloin mahdollisimman selvän rajaviivan, jonka toiselle puolelle jäi ihminen ajattelevana ja tuntevana olentona, toiselle eläimet automaatteina ja koko muu luonto voimien liikuttamana, mutta itsessään voimattomana aineena, elämän täydellisenä vastakohtana.

Luulisi, etteivät filosofien mielipiteet tunkeudu kauas heidän oman piirinsä ulkopuolelle, mutta näin on kuitenkin asian laita. Tuhansista näkymättömistä aukoista ne tihkuvat sivistyneitten luokkien käsitystapaan ja pääsevät tätä määräämään. Ja Descartesin oppi on helppotajuisuutensa ja selvyytensä vuoksi tässä kohdassa levinnyt yleisesti ja kiintynyt mieliin lujemmin kuin mikään myöhempi filosofinen järjestelmä, ollen elossa vielä nytkin, vaikka harvat ovat selvillä, mistä tuo mielipide alkujaan on kotoisin. Muuten on materialismikin 1700-luvulta lähtien tukenut uskoa siihen elottomuuden abstraktsioniin, jota sanotaan aineeksi.

Mutta meidän aikamme luonnontiede siirtää elävän ja tuntevan rajaa yhä kauemmaksi sille alueelle, missä Descartes näki vain automaattisia koneita ja kuolemaa, ja kokemukseen perustuva filosofia menettelee samoin. Kenties sen vuoksi saamme toivoa, että tulee aika, joka myöntää oikeiksi seuraavat erään ruotsalaisen tiedemiehen joku aika sitten lausumat sanat:

"Miksi Jumalan elävässä maailmassa pitäisi olla tuollainen elämän ja kuoleman vastakohta? On jo täysin otaksuttavaa, että tulevaisuuden opetus hylkää sen opillisten pyrkimystemme tarpeettomana tukena. Elämä on voittava kuoleman täydellisesti, niin että elämän käsitettä pidetään ominaisuutena kaikessa. Ja jäljellä olevat määritelmät 'orgaaninen' ja 'epäorgaaninen' luonto sovitellaan siihen suuntaan, etteivät ne enää merkitse elollisen ja elottoman erotusta, vaan ainoastaan elinvoiman eri lajeja. Silloin puhutaan vain orgaanisesta ja epäorgaanisesta elämästä."

Tällä olen tahtonut vain huomauttaa kahta seikkaa: 1. Uskonnollisen ja esteettisen tunteen yhteensulautuminen luontoa tarkastellessa oli tavallista antiikkisessa maailmassa ja koski rahvastakin, kuten asian laita ei nyt enää liene. 2. Mutta samalla ei saa lukea luonnonkäsityksen erilaista sävyä antiikin ja nykyajan kansain kesken johtuvaksi jostakin kehityskulun aiheuttamasta ja syvälti vaikuttavasta muutoksesta sukukuntamme esteettiseen rakenteeseen.

Uskonnollisen tunteen ja esteettisen luonnonkäsityksen sulautuminen yhteen on mahdollinen ja todellinen vielä nytkin, vaikkakaan ei enää niin tavallinen. Vieläpä se ilmautuu, kuten kaikki tiedämme, ruotsalaisessa virsikirjassammekin virressä 481, jota juuri sen takia on ankarasti moitittu ja puolustettu. Sen runoilija näkee Jumalan jälkiä kaikkialla, missä vain voima ilmenee, kukka tuoksuu ja tähkä taipuu, ja kuulee hänen äänensä yhtä hyvin siellä, missä kesätuuli suhisee ja lehto laulaa ja virta kohisee, kuin omassa sydämessäänkin.

Sen, joka käsittää luontoa siten, ei ole vaikea ymmärtää kreikkalaisia ja roomalaisia kirjailijoita, kun he joskus puhuvat omista luonnonvaikutelmistaan. Hän voi, huolimatta enemmän kuin 18 vuosisadan aikaerosta, huolimatta niistä vaiheista, mitä inhimillinen kulttuurielämä sittemmin on kokenut, täydellisesti ymmärtää seuraavat tunnetun roomalaisen valtiomiehen ja filosofin Senecan sanat:

"Jos sinä", sanoo hän, "katselet lehtoa, missä vanhoja, tavattoman korkeita puita seisoo tiheissä ryhmissä, niin että niiden toistensa väliin ja päälle ojentuneiden lehvien katos peittää taivaan silmistäsi, niin vaikuttaa puiden kuninkaallinen kasvu, paikan yksinäisyys ja puiden latvojen syvä varjo, joka taittuu auringon paistetta vastaan sitä ympäröivän seudun yllä — se vaikuttaa tunteeseesi niin, että tunnet jotakin jumalallista olevan läsnä. Ja kun näet luolan, jota eivät ihmiskädet, vaan luonnon oma voima on kaivanut, niin valtaa sydämesi jonkin salaperäisen ja korkeamman aavistus."

Luulen, että monetkin aikalaisemme voivat vahvistaa Senecan tässä lausuman sielullisen kokemuksen. Jos arvostelemme asiaa nykyaikaisista taulukokoelmista ja taidenäyttelyistä saamiemme vaikutelmien mukaan, ovat monet maisemamaalareistamme halunneet juuri tuota tunnetta ilmaista.

Asialla on kuitenkin eräs puoli, jota en vielä ole koskettanut. Useat kultuurihistorioitsijamme ja heidän joukossaan mainio Rooman tapojen historian tutkija, königsbergiläinen professori Friedländer, ovat huomauttaneet, että vaikka klassillisten ja nykykansojen luonnontunne niin sanoaksemme liikkuukin samalla tasolla, oli kuitenkin edellisten ahtaampi ja yksipuolisempi, ja mielestään sattuvana todisteena he mainitsevat sen seikan, että roomalaiset ja kreikkalaiset eivät ollenkaan pystyneet käsittelemään vuoristomaisemien ja alppiseutujen kauneutta. Friedländer ja hänen kannattajansa esittävät tämän mielipiteen tueksi kutakuinkin seuraavaa:

Roomalainen kirjallisuus todistaa joka kohdassa, että roomalainen ennen kaikkea tunnusti ja rakasti laaksojen, tasankojen ja meren kauneutta, kun näet laaksoa tai tasankoa elähytti kimalteleva vesi ja koristivat lehdot. Vuoria he pitivät esteettisesti arvossa oikeastaan vain taulun taustana tai kehyksenä. Milloin hyvänsä roomalainen puhuu luonnonkauneudesta, tarkoittaa hän tällaisten seutujen suloa. Hyvin harvoin puhuu roomalainen runoilija sillä tavalla, joka osoittaa, että hänen silmänsä on ihaillen viihtynyt vuoristomaisemassa. Tosin kuulemme Vergiliuksen puhuvan "isä Apenninuksesta", jonka tammien latvoissa myrsky pauhaa ja joka ylpeänä kohottaa lumista päätään pilvien yli, ja Horatius kertoo Soractesta, joka lumesta välkkyen kohoo campagnan taivaanrannalla. Mutta se mielenkiinto, jota runoilijat näille vuorille osoittavat, on mielenkiintoa matkan päästä, on mielenkiintoa taustalla olevaan esineeseen, joka vastakohtana kohottaa kokonaisuuden viehätystä.

Monin paikoin tapaa sellaisiakin ilmaisuja, jotka edellyttävät itsestään selvänä asiana, ettei vuoriseutu voi olla kaunista, ja että tarvitaan tottumusta, ennenkuin silmä voi sietää sellaista luotoa. Niinpä esittää Cicero todistuksena tavan voimasta, että on seutuja, jotka, meidän niissä kauan oleskeltuamme, voivat näyttää miellyttäviltä, vaikka olisivatkin vuoriseutuja tai metsän peittämiä. Koko roomalaisesta kirjallisuudesta hakee turhaan yhtä ainoata sanaa, joka viittaisi siihen, että joku monista alppien yli kulkeneista roomalaisista olisi pitänyt niitä kauneudellaan tehoavina. Päinvastoin sanotaan niitä kaameiksi ja hirmuisiksi. Aikana, jolloin sadoittain ja tuhansittain roomalaisia vuosittain kulki lukuisia alppiteitä, kun Sveitsi oli Rooman vallan alainen ja siellä asui paljon roomalaisia, näkivät matkustajat vain ne vaivat, vastukset ja vaarat, joita heidän oli kestettävä, vuoripolkujen kapeuden ja suuren jyrkkyyden takia, kun ne kiemurtelivat hirmuisten äkkijyrkänteitten reunoja pitkin, vain jää- ja lumiaavikkojen kamalan yksinäisyyden ja sen tuhon, jota lumivyöryt aiheuttivat. Mutta he eivät puhu sanaakaan aamu- ja iltaruskon heijastuksesta alppien ikuisella lumella, vuorijäätiköiden värivivahduksista tai sveitsiläisten maisemien suurenmoisesta luonnosta.

Samoin mainitaan hyvin harvoin vuorille-nousuja tai vuoriretkeilyjä, ja kun niin tapahtuu, saamme tietää, ettei tarkoituksena ollut hakea alppiseudun tarjoamia luonnonkuvia, vaan uteliaisuuden tai muunlaisen tiedonhalun tyydyttäminen. Meille on vielä keisariajalta säilynyt kuvaus Etnasta, kirjoitettu runosäkeillä, ja on siis olevinaan jonkinlaista runoutta. Mutta tämä kertomus on sisällöltään aivan luonnontieteellinen eikä mainitse sanaakaan näköalasta vuoren kukkulalta.

Roomalaisten päähän ei olisi pälkähtänytkään, niin rohkeita ja lannistumattomia ja niin väsymättömiä marssimaan kuin he olivatkin, milloin sotaretkistä oli kysymys — perustaa alppiklubeja, joiden jäsenet olisivat päättäneet olla jättämättä yhtään vuorenhuippua maan päällä ihmisjalan koskemattomaksi. Ainoa, mikä hiukan muistuttaa nykyajan romanttista luonnontunnetta, on keisari Hadrianuksen nousu Etnan huipulle, sieltä päivännousua katsellakseen; mutta itse vuoristoseutu sellaisenaan ei liene häntä miellyttänyt. Vieläkin ovat Etnalla sen talon rauniot, joka rakennettiin keisarille ja hänen saattueelleen yömajaksi.

Kaikesta tästä luulee Friedländer voivansa päättää, että antiikin kansoilta puuttui kyky käsittää oikean vuoristomaiseman kauneutta. Eräässä tutkielmassa siitä, mikä klassillisen muinaisuuden käsitys luonnonkauneudesta oli, on eräs ruotsalainen roomalaisen kirjallisuuden professori Lysander lausunut päinvastaisen mielipiteen. Hänen mielestään oli kreikkalaisilla ja roomalaisilla aivan yhtä selvä käsitys alppimaisemien suurenmoisuudesta kuin meilläkin; yhtä hyvin kuin mekin he käsittävät niiden kauneuden, mutta ero oli siinä, että roomalaisilla oli niin sanoaksemme oma asteikkonsa sekä luonnonkuvien että kaiken muunkin kauneuteen nähden, ja että vuoristomaisemat loittonevat enemmän kuin useimmat muut siitä, mitä he pitivät luonnon kauneusihanteena. Juuri se vaikutus, jonka alppiluonto roomalaiseen teki — hänhän piti sitä kauhistuttavana, hirmuisena — todistaa, ettei hän suinkaan ollut tylsä ylevän suuren, synkän, aution, kesyttömän ja kauhistuttavan ilmauksiin nähden luonnossa. Mutta hänen mieleensä ei voinut juolahtaakaan kätkeä sitä kauneuden vaikutelmaa, minkä sellainen luonto pakostakin jättää jokaiseen terveeseen, herkkään mieleen, jota esteettiset tuumailut tai päivän muoti eivät ole pilanneet.

Jos hän, kuten nykyajan matkailijat, olisi tyhjentänyt kielivaraston aarteet, ilmaistakseen hämmästyksensä ja ihmetyksensä alppimaisemia kohtaan, olisi hän kääntänyt ylösalaisin sen kauneusasteikon, joka oli kuulunut kaikille entisille ajoille, lukuunottamatta viimeksi kuluneita sataa vuotta, ja joka varmasti kuuluu tulevaisuudellekin, nimittäin sen kauneusasteikon, joka ottaa ihanteekseen sellaisen luonnon, mikä puhuu sopusointuisesti ja rauhoittavasti ihmissydämelle, sen luonnon, mihin ihminen tosiaankin voi arkipäiväisesti kotiutua, kun hän ei halua Byronin Manfredin tavoin inhimillisen tunteen lumirajalla taistella kauheita ihmisvihollisia voimia vastaan. Roomalainen ei halunnut kadottaa omaa itseään sellaisen luonnon vaikutelmiin, jonka kuulumattoman, mutta aineellisen suuruuden edessä ihminen painuu häipyvään mitättömyyteen.

Hän rakasti vuorta kauniina taustan koristeena; hän ihaili niitä plastillisia kukkulaviivoja, jotka ympäröivät Rooman campagnaa. Siellä, missä hän oli laaksossa, hänet saattoi, hämmennystä tuottamatta, myös vallata mystillinen tunto alppien vertauskuvallisesta merkityksestä ihmismielelle, ja hän voi uneksia, että noilla vuorenkukkuloilla asusti korkeita jumalia, ja että sieltä kumpuaa se lähde, josta runotaito virtailee. [Tämän kappaleen on tekijä käsikirjoituksestaan pyyhkinyt pois. Suom.]

Meidän päivinämme on ihastus vuoristomaisemien kauneuteen niellyt melkein kaiken muun harrastuksen luonnonkauneutta kohtaan. Tätä ilmiötä pitää Lysander osittain teeskentelynä, osittain sairaalloisena, ja hän huomauttaa — minkä seikan Friedländerkin on älynnyt —, että, sittenkun ihastus Sveitsin alppiluontoon on voittanut kaiken muun luonnonnäkyjen nautinnon, kuitenkin kaikki ne ihmiset, joilla on ollut kehittynyt antiikkinen katsantotapa, ovat mielestään saaneet perin vähän ravintoa sielulleen oleskelusta valtavilla vuoriseuduilla, mutta toiselta puolen kiitollisina nauttineet vuorille päin avautuvasta näköalasta.

Niin lausuu esim. nerokas ruotsalainen esteetikko Ehrensvärd Italian-matkansa kuvauksessa m.m. seuraavaa: "Hänen (Ehrensvärdin) silmänsä vapautuivat alppivuorista. Ne ovat kauniita matkan päästä, mutta niiden keskellä ollessa valtaa mielen hävityksen tunne."

Filosofi HEGEL sai saman vaikutelman, ja niin ajatteli myös taiteentuntija WINCKELMANN. Kun hän, oleskeltuaan pitemmän aikaa Italiassa, taas näki Tyrolin, ei hän tahtonut myöntää tätä vuoriseutua kauniiksi. Se, mikä hänestä ennen näytti valtavan majesteettiselta, tuntui nyt vain tuskastuttavalta ja painostavalta. Hänet valtasi alakuloisuus, eikä olo tuntunut hänestä miellyttävältä, ennenkuin hän oli jättänyt vuoret taakseen.

Ankarimmin on alppiluonnon kohottamista luonnon kauneusihanteeksi kuitenkin tuominnut runoilija Chateaubriand teoksessaan Voyage au Mont Blanc. Hän oli, kuten tiedämme, matkustanut hyvin paljon.

"Olen nähnyt", sanoo hän, "monta vuorta Amerikassa ja Euroopassa, ja minusta on aina tuntunut, että niitä kuvaillessa on sivuutettu totuuden rajat. Käyntini Chamonayssa on vain vahvistanut tätä vakaumustani."

Chateaubriand kokoaa mielipiteensä seuraaviin sanoihin:

"Niinkuin ei mikään maisema ole korkeimmassa merkityksessä kaunis, jos siltä puuttuu vuoristotausta, niin ei mikään maisema voi tyydyttää silmää ja sydäntä, kun siitä puuttuu tilaa ja vapaa näköala. Mutta niin on aina asian laita vuoriseutujen sisäosissa. Siellä joudutaan niin lähelle katseltavaa esinettä, ettei mittasuhteiden suuruutta voi tarkata, ja samalla ovat vuoret niin jättiläiskokoisia, että ne masentavat kaikki, mikä muuten voisi niitä koristaa. Lisäksi on Alppien lumikentillä se paha puoli, että ne tummentavat kaikki, vieläpä taivaan sinisen värinkin. —

"Vuoristossa näkee liian vähän taivasta — sitä kangasta, jolle luonto maisemansa piirtää. Mutta missä taivas puuttuu, siellä jää kuva tehottomaksi ja sekavaksi. Sen ovat maisemamaalarit kyllä huomanneet, kun näyttävät vuoria vain matkan päästä katsottuina, mutta levittävät metsää ja lakeuksia keskustalle silmän nähtäväksi. Vain kuutamossa esiintyy vuoristomaiseman suurenmoisuus täydessä voimassaan. —

"Vuoristomaisemilla on se vika, että suurenmoinen ja ylevä menee hukkaan, kun tullaan niiden keskelle, ja etteivät ne kykene korvaamaan vahinkoa sillä viehkeydellä, mitä muissa luonnontauluissa piilee. Sveitsin laaksoja voi pitää vain suhteellisesti miellyttävinä. Se tunne, jota koemme vuoristossa, on perin kiusallinen, ja sitä tehostaa sen autius ja karuus.

"Ne laaksot, joihin Vergilius ikävöi, päästäkseen seurustelemaan laulun jumalattaren kanssa, ovat suloisia, hymyileviä laaksoja, ja niiden tulee sijaita runollisten ja historiallisten muistojen seudussa. Vergilius ei todella olisi pitänyt kovinkaan viehättävänä Chamonaylaaksoa jääkenttineen ja havupuineen. Antiikki, johon aina tulee vedota, kun on kysymys vaikutelmien totuudesta, piti vuoriseutuja tuskan ja epätoivon pakopaikkoina, ja sitä mieltä on raamattukin. —

"Mutta maisemien taustoina on vuorilla sitä huomattavampi esteettinen merkitys. Niiden lumipeitteiset huiput, alastomat kyljet, jättiläismäiset jäsenet, jotka ovat hirmuisia läheltä katsottuina, ovat ihailun arvoisia, kun ne puuntavat taustalla läpinäkyvien sumuharsojen verhoamina, auringon kullatessa. Mutta älkää vaatiko, että minun pitäisi ihailla alppilaaksojen pitkiä vuorenselänteitä, rotkoja, luolia, koloja ja kiemurteluja."

Niin lausuu Chateaubriand. Hänen käsityksensä vuoristomaisemista on, kuten huomaamme, täysin antiikkinen, ja ettei hänelläkään ole sanottavana mitään aamu- ja iltaruskon hehkusta lumikentillä, johtunee siitä, että pohjoismaalaisen, kasvaneena seuduilla, missä ilma on vähemmän läpinäkyvää ja värit siis vähemmän kirkkaita, on helpompi käsittää tuota kieltämättä suurenmoista näkyä kuin Chateaubriandin, joka niin usein oli nähnyt kuvaamattomat värileikit ilta-auringon kirkastaessa taivasta Keski- ja Pohjois-Italiassa mitä hienoimmin vivahduksin ruusunpunaisesta hehkuvimpaan purppuraan ja tummimpaan sinipunervaan.

Oma mielipiteeni asiasta on se, että klassillisten ja nykykansojen käsitys vuoristomaisemista on erotuksetta sama, jollemme ota lukuun sattumalta voimassa olevaa kirjallista muotia, joka muuten jo näyttää taantuvan. Yleensä myönnetään, ettei erotusta ole siihen vaikutukseen nähden, minkä korkeat vuoret kauempaa katseltaessa taustakoristeina jättävät mieleen. Tiedetään, että muinaisia roomalaisia miellyttivät plastillispiirteiset vuorijonot, jotka ympäröivät Rooman campagnaa. Tiedetään myös, että kreikkalaiset, nähdessään jäätiköiden kuin hopeapilvinä hohtavan sinisen eetterin läpi, uneksivat jumalainsa siellä asustavan ja korkealla, ikuisessa auringonpaisteessa, myrskyjen ja pilvien kulkuteiden yläpuolella, nauttivan loppumattoman elämän iloa, eikä kukaan epäile, että tämä unelma kuvastelee niitä vaikutelmia, joita korkeat jäätiköiden peittämät vuoret jättivät heidän esteettiseen rakenteeseensa.

Jos olemme yhtämieltä siitä, että tässä kohdassa on täysi yhtäläisyys, että siis klassillisetkin kansat nauttivat vuorista vielä elävämmin matkan päästä ja taustakoristeina, koska heissä oli mielikuvitusta viehättäviä myytillisiä käsityksiä eetterissä ylenevistä lumikentistä, niin on vielä tarkastettava, onko vuoristomaisemissa muissa suhteissa kauneusarvoja, joita kreikkalaisten ja roomalaisten mieli ei kyennyt käsittämään. Herättivätkö korkeiden vuorien väliin suljetut laaksot heissä vastenmielisyyttä, vai eivätkö he kyenneet havaitsemaan niitä yleviä näkyjä, jotka vuorien huipuilta avautuvat aamuruskon syttyessä ja auringon noustessa?

Mitä jälkimäiseen kysymykseen tulee, tahdon viitata Rufus Festus Avienuksen mielipiteeseen. Hän on vain maantieteellinen kirjailija, joka runomuotoisessa tutkielmassaan antaa kiireisen katsauksen omista maantieteellisistä tiedoistaan, niin kiireisen, että runo on tuskin muuta kuin nimiluettelo. Alpeille hän omistaa kaksi säettä; toinen viittaa niiden jylhiin jyrkänteihin, toinen juuri niihin näköaloihin, jotka avautuvat niiden huipuilta, kun aamusarastus alkaa ja sen mukana ne näyt, joita uuden päivän syntyminen silmälle tarjoaa. Hän kuvittelee itse alppivuortenkin kaihoisasti ikävöivän tuota näkyä näkemään ja sen vuoksi kohottavan päitään, toinen vuorijättiläinen toisiaan korkeammalle, sitä katsellakseen.

Mitä taas tulee elämään laaksoissa, korkeiden tunturien välissä, niin muistuivat mieleeni, lukiessani Friedländerin mielenkiintoista kirjoitusta ne, vaikutelmat, mitä Vergiliuksen runoista nuoruudessani sain. Minne tämä runoilija mieluimmin siirtyy mielikuvituksessaan? Arkadiaan, Balkanin vuorten laaksoihin ja Thessaliaan, etenkin Tempen laaksoon. Arkadia on vuorimaata. Sitä leikkelevät melkein lukemattomat korkeat ja matalat tunturiharjanteet. Eräälle niistä, Maenalukselle, sijoittaa Vergilius yhden kauneimpia paimenidyllejään, ja hän seurasi siinä monia vanhoja helleenisiä esikuvia, jotka kuvittelivat Arkadian laaksoissa vietettävän onnellista, viatonta ja runollista elämää.

Monet antiikin runoilijat ovat ylistäneet myös Tempen laakson kauneutta. Vieläpä maantieteilijä ja luonnonhistorioitsija Plinius vanhempi, joka ei muutoin mainiossa Historia naturalis-teoksessaan poikkeile tunteen alalle, ei saata, Tempen laaksosta kertoessaan, olla puhumatta vuorijyrkänteiden korkeudesta, joka häipyy ihmisen katseilta, tuoreista ruohoniityistä ja lintujen suloisesta laulusta. Ja kuitenkin aukenee Tempen laakso vuorijättiläisten Pelionin ja Ossan välissä ja tuo eräissä kohden esille jokseenkin villiä romanttisuutta.

Ensimäisessä paimenrunossaan Vergilius antaa paimenen valitella, että hänen täytyy lähteä kotiseudultaan, ja kun paimen sen ohella kertoo, mitä hänen siten on pakko menettää, puhuu hän myöskin näköalasta, joka aukeni hänelle vihreyden koristamasta luolasta toisella puolella kohoavalle vuorenrinteelle päin, jota vasten laitumella käyvät laumat piirtyivät kuin jyrkänteiden yläpuolella liitelevinä.

Helleenien ja roomalaisten katse tajusi aivan yhtä hyvin kuin meidänkin alppi-laakson kauneuden. Mistä siis on johtunut, että on yritetty tehdä ero meidän ja heidän välillään vuoristomaiseman käsitykseen nähden? Erotus on oikeastaan vain siinä, että roomalaiset niin suoraan, ettei se nykyään ole muodissa, puhuvat siitä kamalasta, kauhistuttavasta, mitä alppimaisemissa ilmenee. Mutta ne nykyajan esteetikot, jotka asettuvat muodin yläpuolelle, sanovat aivan samaa. Kuuluisassa estetiikka-teoksessaan sanoo Karl Köstlin m.m. vuoristomaisemasta, kuvattuaan sen erilaiset kauneuspiirteet:

"Mutta vuoristomaisema on kauhun, hirmun maailma, jossa huomaamme olevamme yksin ja avuttomia, missä pienuuden ja voimattomuuden tunne meitä värisyttää, missä suistuvien ainejoukkojen pauhu valtaa ihmisen ja eläimet silmittömällä kauhulla, missä myrskyt raivoavat pelottavasti, missä tyynelläkin ilmalla ammottavat rotkot, rapautuneet vuorenseinämät, pirstoina ympäriheitellyt kallionjärkäleet, kuilun uhkaavien voimien vinosti kasaamat vuorikerrostumat siirtävät meidät ajassa takaisin kaikkinielevän kaaoksen autiuteen ja kauhuihin."

Juuri tämän tunsivat roomalaiset niin syvästi ja vakavasti ja myös rehellisesti lausuivat ilmaisten tuon tunteen sanalla horror, kauhu. Sana oli hyvin valittu, sillä se ilmaisee myös jotakin muuta kuin kauhua! se ilmaisee tuota sanoin selittämätöntä, mikä valtaa mielen, kun se tuntee yli-inhimillisen voiman läsnäolon. Siinä yhtyy kauhunkäsitteeseen ylevän ja salaperäisen käsite. Siksi voikin Vergilius sanoa kumalaisesta ennustajattaresta, että hän oli horrenda.

Mikä tässä kysymyksessä erottaa meidät roomalaisista, on oikeastaan vain muotiseikka, joka toivoakseni pian lakkaa olemasta nykyaikainen. Muoti ei merkitse sitä, että se tehostaisi vuoristomaiseman ylevää luonnetta, jota ei mikään aikakausi olekaan kieltänyt, vaan sitä, että sille halutaan antaa kauneuden privilegium exclusivum ja puhutaan halveksivasti tasangon ja sen yli kaareutuvan taivaan kauneudesta, joissa kuitenkin on pohjattoman rikkaita aarteita. Se suunta, johon nykyaikainen maisemamaalaus pyrkii, oikeuttaa toivomaan, että tuo luonnoton ja valheellinen muoti piankin on lopussa.

Se polveutuu 1700-luvulta ja sai vauhtia Macphersonin "Ossianista" ja vielä enemmän Rousseaun "Tunnustuksista" ja "Uudesta Heloisesta". On kuitenkin myönnettävä, että tämä makusuunta oli alussa terveellisenä vastavaikutuksena sille laiminlyönnille, johon runous ja maalaustaide siihen saakka olivat joutuneet syyllisiksi alppiluontoa kohtaan. Vasta v. 1820 kuvasi sveitsiläinen maalari Meuron [Maximilian Meuron de Corcelles, s. 1788] kankaalle alppihuipun koko villissä loistossaan, kun se kasteen kylvettämänä ja aamusumusta eroten ottaa vastaan auringon ensimäiset säteet. Häntä seurasivat Calame, Diday ja monet muut. Tästä valloituksesta saamme kiittää mainittua makusuuntaa, jonka hairahtuminen pitämään arvottomana kaikkea muuta maisemakauneutta on kouraantuntuva ja niin vastainen terveelle inhimilliselle tunnevireelle, että sen täytyi korjautua oman liioittelunsa välityksellä.

Olin aikonut tänään kuvata luonnontunnetta sellaisena kuin se esiintyi arjalaisilla esi-isillämme kolmetuhatta vuotta sitten niissä lauluissa, joista hindujen pyhä kirja Rigveda on koottu, mutta nyt en jouda siitä puhumaan. Ehdin vain huomauttaa yhden ainoan, mutta sielullisesti huomattavan piirteen: sen ihailun, mikä noissa lauluissa ilmenee aamuruskon ja auringonnousun valo- ja värileikkiä kohtaan.

Olen usein kuullut väitettävän, että rahvas meidän päivinämme, ruotsalainen, ranskalainen ja englantilainenkaan, ei vähääkään välitä tuosta loistavasta näystä. Jos se olisi totta, niin ei meidän olisi kansanjoukkoihin nähden tunnustettava kehitystä, vaan perin painostava ja arveluttava taantuminen eläimellistä tylsyyttä kohti heidän tunne-elämässään.

On huomattava, että nuo muinaisajan arjalaiset, joihin aamuruskon värileikki ja auringonnousun mahtavuus niin elävästi vaikutti, olivat paimentolaiskansaa jokseenkin alhaisella kultuuriasteella ja että heiltä vielä suureksi osaksi puuttui kiinteitä asumuksia. Siis emme voi selittää esteettistä valppautta toiselta ja esteettistä tylsyyttä toiselta puolen vain sivistysasteesta riippuvaksi. Jos kultuuri terästää kauneudenvaistoa, ja jos myönnetään, että kansamme sivistystaso on korkeampi kuin heidän isiensä kolmetuhatta vuotta sitten, niin odottaisi aivan päinvastaista tulosta.

Ennenkuin ryhtyy tarkemmin käsittelemään tätä kysymystä, tulee kuitenkin olla varma siitä, onko väite tosi vai sen vaarallisen taipumuksen tuote, joka usein tulee yhteiskunnallisella asteikolla hiukan korkeammalla olevassa kansanluokassa esille, kun näet tahdotaan selittää alemmalla asteella olevien tunne-elämä toiseksi ja vähän kehittyneeksi — jollaisesta taipumuksesta on johtunut paljon pahaa ja joka useimmissa tapauksissa nojaa hyvin vähän tutkitulle perustalle.

On asian luonnon mukaista, että työhönsä menevä päivätyöläinen vain vähän huolii luonnon esteettisistä vaikutelmista, jos hänen mieltään painavat surut ja huolet, jotka äsken syttynyt päivä on kasaava hänen hartioilleen. Se on yhtä luonnollista kuin että kuka hyvänsä meistä voi olla tunteeton luonnon kauneudelle surun ja alakuloisuuden hetkinä. Mutta teemme väärän johtopäätöksen, jos tämän perusteella pyrimme pitämään hänen esteettistä kykyään alempana kuin omaamme tai kiellämme, että hän suotuisammissa ja iloisemmissa olosuhteissa ei tuntisi samaa, mitä hänen Indraa tai Odinia palvelleet esi-isänsä tunsivat, kun aamurusko syttyi ja aurinko herätti vaiteliaan ja kalpeavärisen maailman elämään ja loistoon.