VI.
MUOTOJEN KAUNEUSLAIT.
Tämän luentojakson johdantona oli kysymys, ovatko yleispätevät esteettiset arvostelmat mahdollisia. Olen tähän saakka koettanut osoittaa, että ihmisen kauneudentunne ja taidetta luova vaisto pohjaltaan perustuvat, kuten hänen ajatuksensa laitkin, järjestävään periaatteeseen, jonka olemassaolon huomaamme maailman kehityksessä; että, vaikka makusuuntia on monta, ne kuitenkin aaltoilevat määrättyjen äärimmäisten rajojen sisällä yhteisen navan ympärillä; että, kun makuarvostelmat päätyvät eri tuloksiin, se riippuu useissa tapauksissa siitä, että ei-esteettisillä aineksilla on määräävä osa niiden muodostelemisessa, ja että sellainen erittely, jonka avulla nuo ei-esteettiset ainekset voidaan poistaa, on mahdollinen. Olen osoittanut, että niinkuin ihmisten ruumiillinen ja älyllinen rakenne on peruspiirteiltään yksi ja sama, niin on heidän esteettinenkin rakenteensa pohjaltaan samanlainen.
Esim. neekerin ja eurooppalaisen ruumiilliset eroavaisuudet eivät ole sellaisia, ettei tiede ja yleinen kielenkäyttö olisi oikeutettu panemaan heitä samaan luokkaan: ihmissuku, genus homo. Heidän älylliset eroavaisuutensa eivät ole niin suuret, etteivät samat mielleyhtymien ja ajatuksen lait olisi voimassa molemmissa roduissa.
Samoin on asian laita heidän kauneuskäsityksiinsä ja makuarvostelmiinsa nähden. Taidehistoria, niiden eri tyylien ja makusuuntien historia, joita on rinnatusten eri kansojen kesken ja perätysten eri aikakausina, ei osoita ainoastaan näitä eroavaisuuksia, vaan samalla mitä eittämättömimmin ja vakuuttavimmin, että kaikki nuo eroavaisuudet haaraantuvat kuin puiden oksat yhteisestä rungosta, yleisinhimillisestä esteettisestä rakenteesta. Eräs meidän päiviemme perinpohjaisimmista taidehistorioitsijoista, Gottfried Semper, teoksen Der Stil in den technischen und tektonischen Künsten oder Praktische Aesthetik kirjoittaja, saattaakin sen vuoksi täydellä syyllä puhua "tyylin ikuisista laeista" ja kehoittaa niitä, jotka toimivat nykyaikaisen taideteollisuuden alalla, ahkerasti tutkimaan ei ainoastaan sitä, mitä on luotu taidekehityksen korkeimpina aikakausina, vaan niitäkin teoksia, jotka ovat lähellä taiteen alkua, sillä he voivat oppia ja oppivatkin paljon myös hinduilta ja intiaaneilta.
Näin ollen on luonnollista, että on sellaisiakin ilmiöitä, joita ihmisten yhteisen rakenteen vuoksi ja rotu- ja kansallisuuseroavaisuuksista huolimatta täytyy arvostella esteettisesti miellyttäviksi tai esteettisesti yhdentekeviksi tai rumiksi.
Jos kysymme, mikä ilmiöiden ominaisuus aiheuttaa sen, että ne ovat yhtä tai toista, vastaa n.s. aate-esteetikko, että tuo mikä on se aate, se aatesisältö, joka niissä piilee, tai oikeammin ilmenee. Mutta selvää on, että tuon aatesisällön silloin täytyy tulla esille ilmiöiden muodon tai värien välityksellä, ne täytyy ensin nähdä tai kuulla, koska ne silmän tai korvan kautta tulevat sieluun. Tämän kieltämättömän totuuden perusteella on syntynyt n.s. muotoestetiikka, joka ei tyydy hakemaan ilmiöstä vain sen aatetta, vaan haluaa tutkia ja osoittaa, mitkä muotosuhteet tai rytmilliset liikuntosuhteet, tai mitkä väri- ja valoyhtymät välittömästi miellyttävät ihmisluontoa tai ovat sille vastenmielisiä. Etenkin filosofi Herbart ja hänen koulunsa ovat huolehtineet muotoesteettisistä tutkimuksista; Fechner ja hänen kokeellinen koulunsa ovat sitä jatkaneet.
Järkiperäisesti menetelläkseen täytyy muotoestetiikan tietysti aloittaa yksinkertaisimmista ja alkeellisista muodoista, ottaakseen selville, joko niissä on jotakin miellyttävää tai vastenmielistä. Onko meillä oikeus puhua miellyttävästä tai epämiellyttävästä jo niin yksinkertaisissa muodoissa kuin suorissa, vaakasuorissa ja pystysuorissa viivoissa, tai jos otetaan käyrät viivat, alkeelliset matemaattiset kuviot: ympyrä, soikio, kolmio, suorakaide, tai eräät säveleinä tajuttavat ilman värähdykset tai eräät yksinkertaiset väriyhdistelmät, esim. punainen ja vihreä? Ja jos tähän kysymykseen voi vastata myöntävästi, kuinka käy silloin aate-estetiikan, joka väittää, että kaunis tai miellyttävä riippuu jostakin siinä olevasta sisäisestä, henkisestä? Mitä sisäistä ja henkistä voi keksiä alkeellisissa viivoissa tai yksinkertaisissa kuvioissa?
Ennenkuin voimme vastata jälkimäiseen kysymykseen, täytyy meidän tarkastaa, kuinka ihmiskunta on suhtautunut edelliseen.
Ruotsin ja Norjan Pohjanmeren puolisella rannikolla, etenkin Bohuslänissä on vuorien pintoihin piirretty kuvioita, kalliopiirroksia. Ne ovat peräisin pronssikaudelta, jonka otaksutaan alkaneen noin v. 1500 e. Kr. Useimmin toistuvina kuvioina näissä kalliopiirroksissa ovat ympyrät tai pyörät, milloin yksinkertaiset, milloin samakeskiset, joissa on harvempia tai useampia säteitä.
Liian rohkeata olisi väittää, että piirtäjä olisi kaivertanut nuo ympyrät kovaan graniittiin senvuoksi, että ne olivat erikoisesti miellyttäneet häntä, että toisin sanoen joku alkuperäinen kauneustajunta oli kehoittanut häntä ne piirtämään. Luultavasti on tavallisin olettamus oikea, se näet, että niillä oli hänelle jonkunlainen vertauskuvallinen uskonnollinen merkitys, vaikka samalla voidaankin todistaa, että tuon kaukaisen ajan skandinaaveilla kauneudentunne oli hyvin elävä. Sitä todistavat heidän muinaistieteen taiteenottamat aseensa ja työkalunsa, jotka ovat merkittäviä kauniiden muotojensa ja hyvää makua todistavien koristeittensa vuoksi ja joiden koristeissa on erilaisia ympyröitä ja kaaria suorien viivojen kanssa vaihdellen.
Ylimalkaan on yksinkertaisilla matemaattisilla kuvioilla suuri merkitys kaikkien muinaiskansojen koristeissa. Ja kieltämätöntä on, etteivät heitä miellyttäneet ainoastaan näiden muotojen yhdistelmät, vaan myöskin nuo yksinkertaiset matemaattiset viivat, jotka ovat koristesommitelmien alkeita, sillä niistä pidetään todistettavasti kautta vuosisatojen, ja ne kestävät kaikkien kultuuriasteiden läpi, ja vaikkapa niistä väitellään paljonkin, kuten myöhempinä aikoina, niin riita ei koske sitä, ovatko nuo muodot tarkoitetut esteettisesti vaikuttaviksi vai ei, sillä se vaatimus tunnustetaan yleisesti, vaan sitä, kumpiko niistä etupäässä edustaa kauniin muodon pääasiallista alkeellista ilmaisua.
Ympyrä on kaikkina aikoina ollut täydellisyyden vertauskuvana ja kauneuden ilmaisuna, nimittäin kauneutta yksinkertaisimmassa ja alkuperäisimmässä muodossaan. Winckelmann, taidehistorian isä, koetti taas todistaa, että soikio on kauneusviiva, Hogarth taas, että sellainen on aaltoviiva. Moni arkkitehti on pitänyt neliötä helppotajuisempana ja siten myös esteettisesti edullisempana ulottuvaisuus- ja jakosuhteena, kun taas Herbartin oppilas Zeising on koettanut näyttää, että se jako- ja muodosteluperiaate, joka enimmin miellyttää ihmissilmää ja esiintyy yleisesti sekä luonnossa että taiteessa, ei ole neliö eli yhden suhde yhteen, vaan n.s. kultainen leikkaus, mikä vastaa suorakaidetta, jonka sivut suhtautuvat toisiinsa kuten 5:8 tai, vielä tarkemmin, kuten 13:21.
Olkootpa nuo mielipiteet kuinka eriäviä tahansa, ne ovat kuitenkin yhtä mieltä lähtökohdassaan: on olemassa jotakin, mitä voi sanoa matemaattisesti kauniiksi, ja silloin on myös luonnollista, että juuri matemaattisesti kauniin alalta on haettu ja haetaan vieläkin sitä mallimuotoa tai mallisuhdetta, joka on muotokauneuden perustuksena kaikissa sen loputtomasti vaihtelevissa ylemmissä ja alemmissa ilmenemismuodoissa. Ja mikäpä olisikaan lähempänä kuin juuri sellainen hakeminen?
Että matemaattisella aineksella on määräävä osansa kauniin maailmassa, että se on aivan kuin loimena kauniin kankaassa, sitä ei enää ole pidettävä vain päähänpistona. Kreikkalainen filosofi Pytagoras osoittautuu olleensa yhä enemmän oikeassa, kun hän lausui arvelun, että järjestynyt maailma perustuu lukusuhteihin, ja että musiikki on soivaa matematiikkaa. Meidän aikamme optiikka mittaa ja ilmaisee luvuilla niiden ääniaaltojen suhteet, jotka tajunnassamme muuttuvat säveliksi, ja mittaaja laskee ne valoaallot, jotka meissä muuttuvat värien leikiksi. Estetiikka on epäilemättä oikealla tolalla, kun se hakee kauniin alkeita matemaattisesti miellyttävän alalta, ja vaikka se vielä ei olekaan ehtinyt keksiä melkoisia uutuuksia tällä retkellään, johtuu se siitä, että alku on aina hankala, ja että itse kaunis, kuten kreikkalainen filosofi sanoi, on vaikeata.
Että niinkin yksinkertaiset ja, lisättäköön, ankarat ja pakolliset muodot kuin matemaattiset voivat miellyttää enemmän tai vähemmän tai myös olla enemmän tai vähemmän epämiellyttäviä, perustuu sielulliseen olemukseemme ja siitä riippuvaan fysiologiseen rakenteeseemme. Meidän sielunelämässämme on vaikutteita, jotka tekevät sen välttämättömäksi. Yksi näistä on jo vanhoista ajoista alkaen ilmaistu siten, että me kaikessa, mitä tajuamme, vaadimme yhteyttä moninaisuudessa ja moninaisuutta yhteydessä. Jos näköpiirissämme on joukko esineitä, jotka katseltuina yhdessä tai yksitellen tai muutamia kerrallaan eivät ilmaise minkäänlaista yhteyttä, ryhmitystä tai vastaa vaisuutta, vaan joista jokainen näyttää syntyneen toisesta riippumatta eikä ole missään yhteydessä sen kanssa, on meillä edessämme moninaisuus, jolta puuttuu tai näyttää puuttuvan yhteyttä. Sellaista moninaisuutta emme voi pitää kauniina.
Jos kaksikymmentä lasta, yksi toisensa jälkeen, viedään silmät sidottuina mustan taulun luo ja heitä kehoitetaan oman halunsa mukaan piirtämään liidulla viivoja, sellaisia kuin kukin tahtoo, on siitä kaiketi seurauksena suuri paljous viivoja, joissa ei ilmene mitään yhteyttä, ja jotka sen vuoksi osoittautuvat esteettisessä suhteessa epätyydyttäviksi. Yksinomaan moninainen tuntuu hämmentävältä. Yhteydetön moninaisuus on laittomuutta ja n.s. sattumaa. Ja koska ihminen itse on maailmassa vallitsevan järjen luoma, joka ilmenee ajatuksen ja luonnon lakeina, tuntee hän pysyvää, periaatteellista laittomuutta kohtaan vastenmielisyyttä. Epäjärjestystä, sekaannusta, ristiriitaa parempana hän pitää lainalaista epävapauttakin. Moninaisuuden tulee hänelle esiintyä yhtenäiseksi järjestettynä, yhteyden hallitsemana, totellen käsitettyä tai ainakin aavistettua lakia. Mutta moninaisuus on samalla tarpeellinen, koska puhdas, erotukseton yhtenäisyys väsyttää yksitoikkoisuudellaan, ikävyydellään. Tältä kannalta on helppo käsittää, että matemaattiset muodot voivat miellyttää enemmän tai vähemmän, ja että näin tapahtuu sikäli kuin niissä ilmenee moninaisuutta yhteydessä ja yhteyttä moninaisuudessa. Yhteyttä ilmaisee tässä säännöllisyys. Jo suorassa viivassakin on yhteyttä ja moninaisuutta. Suoran viivan yhteys on siinä, että kaikki sen ainekset ovat välittömästi samansuuntaiset. Ympyrän kehässä taas ei voida ajatella yhtään ainesta, joka ei suuntansa puolesta eroa jokaisesta lähinnä olevasta, mutta eräs niitä yhteyden periaatteita, jotka ovat ominaisia ympyräviivalle, on se, että tuo ero on vakinainen, yhtä suuri kaikissa vieretysten tai saman välimatkan päässä toisistaan olevissa aineksissa. Soikiossa taas ei poikkeus suunnasta ole yhtäläinen, yhtä suuri toisiaan rajoittavien osien kesken, mutta yhteys on siinä, että poikkeukset kuitenkin ovat saman säännön alaisia, jonka saattaa ilmaista matemaattisella kaavalla.
Mainitsen nämä esimerkkinä yhdistävän periaatteen olemassaolosta, säännönmukaisuudesta matemaattisissa muodostumissa, ja missä hyvänsä sellainen ilmenee, seuraa sitä mielihyvä, joka voi olla heikko ja helposti haihtuva, mutta jonka sentään selvästi tajuaa, kun vastakohtana on jotakin, mikä meistä näyttää olevan täydellisesti vailla yhteyttä, järjestystä ja yhtenäisyyttä.
Säännöllisyys voi olla erilaista. Esteettisesti tärkein säännöllisyys on symmetria. Symmetrialla tarkoitetaan, yksinkertaisinta määritelmää käyttääksemme, kokonaisuuden kahden puoliskon tai muuten tärkeän osan yhtäläisyyttä. Symmetriaa syntyy esim. silloin, kun useita tilan aineksia on järjestetty vastakkaiseen suuntaan yhteisen keskipisteen, navan tai keskipinnan ympärille yhtä suuren matkan päähän tai siten, että niiden välimatkojen erilaisuudessa helposti nähdään säännöllisyyttä.
Niin ankaralta, niin epävapaalta kuin tällainen säännöllisyys, jota sanotaan symmetriaksi, näyttäneekin ja todella on, niin se on kuitenkin kauneiden perusehtoja sellaisissa ilmenemismuodoissa, missä rauha ja sopusointu on voitolla tarmosta ja elämänvoiman hetkellisestä purkauksesta. Senpä vuoksi tapaamme symmetriaa kristallikiteissä, kasvin kukkasissa ja hedelmissä, eläinten rakenteessa ja taiteen alalla etusijassa ornamentiikassa ja rakennustaiteessa. Vertaileva sosiologinen estetiikka voi osoittaa, että kaikki alkeellinen taide alkaa sillä: villien ihopiirrokset, muinaishautoja ympäröivien kivien asettelu, aseiden ja tarve-esineiden koristelu seuraa symmetrian lakeja. Kun plastiikka ensiksi alkoi esiintyä, hallitsi symmetria sitäkin, kuten egyptiläiset ja vanhimmat kreikkalaiset veistokuvat osoittavat, ja symmetria on ja pysyy aina — käyttääksemme voimistelusta lainattua sanontaa — sinä perusasentona, johon kaikkein epäsuhtaisimmatkin plastilliset asennot viittaavat.
Puutarhataidossakin on symmetrialla ollut ja tulee aina olemaan merkitystä, mikäli näet puutarhataito on välittömässä yhteydessä rakennustaiteen kanssa. Suuri rakennus, symmetrisine ainejoukkoineen, ei kärsi aarniometsää välittömässä läheisyydessään; sen lähin ympäristö vaatii enemmän tai vähemmän symmetristä käsittelyä, vaikka tosin sellaista, jossa vapauden ilmaus ja ankarasti matemaattinen yhdistyvät ja jälkimäinen siitä lievenee.
Matemaattisten kuvioiden symmetriasta minun tarvitsee puhua vain perin lyhyesti. Ympyrä on symmetrinen mihin hyvänsä suoraan viivaan nähden, joka vedetään keskipisteen kautta kehälle. Sillä on symmetriansa ilmaisemiseksi loppumaton luku akseleita. Säännöllinen monikulmio on symmetrinen jokaiseen viivaan nähden, joka sen keskipisteestä kulkee johonkin kulmaan tai jonkin sivun keskipisteeseen. On huomattu, että monikulmiot, joissa on tasainen kulmaluku, miellyttävät silmää enemmän kuin jos tuo luku on epätasainen: viisikulmio ei miellytä niin paljon kuin kuusikulmio, kuusikulmio on miellyttävämpi kuin seitsenkulmio j.n.e.
Syynä on kai se, että säännöllisessä monikulmiossa, jossa on tasaluku kulmia, vastakkaiset sivut ovat yhdensuuntaiset, ja että jokainen sen symmetrinen puolisko voidaan jakaa taas kahteen symmetriseen puoliskoon. Vielä on huomattu, että säännöllinen kuusikulmio miellyttää silmää enemmän kuin kaikki muut monikulmiot, ja että melkein kaikki sen vuoksi pitävät kuusikärkistä tähteä kauneimpana kaikista säännöllisistä n.s. tähtikuvista, kenties siksi, että sen kolme kulmiin suuntautuvaa akselia jakaa kuvion kuuteen tasasivuiseen, yhtäsuureen kolmioon.
Nelikärkinen tähti vaikuttaa puutteelliselta; kahdeksankärkisessä alkaa esiintyä liikarunsautta, joka, jos kärkiä tai säteitä vielä tulee lisäksi, vähentää kuvion osien havainnollista suhdetta toisiinsa. Luonto itsekin suo säteittäisissä, orgaanisissa olioissaan etusijan kuusisäteisille tyypeille.
Palataksemme ympyrään ei sen vanha arvo täydellisyyden vertauskuvana ole voinut sitä pelastaa siitä, että soikio nyt esiintyy sen onnekkaana kilpailijana esteettisessä suhteessa. Soikion molemmat polttopisteet aiheuttavat sen, että siitä tulee symmetrinen toisessa, esteettisesti pätevämmässä muodossa kuin ympyrä. Jälkimäisen kaikki osat halkaisijan molemmin puolin ovat aivan samanlaiset ja näyttävät sen vuoksi myös yhtäälle suunnatuilta. Soikion osat akselin molemmin puolin eivät ole täysin samanlaiset eivätkä kulje samaan suuntaan, vaan toisiaan kohti, niinkuin kreikkalaisen temppelinpäädyn tai gootilaisen portti- tai ikkuna-aukon eri osat.
Mitä tulee symmetriaan luonnosta, saanen ensin huomauttaa sen merkityksestä epäorgaanisessa luonnossa, jolloin se osaksi esiintyy tasapintaisesi monikulmioissa ja tähdissä, useinkin hyvin rikas muotoisena ja kauniina, kuten lumihiutaleissa, osaksi myös kappaleissa, erimuotoisissa kristalleissa, kuusikulmiosta palloon saakka.
Orgaanisessa luonnossa kohtaamme symmetrian monissa kasvimuodoissa, havainnollisimmin ja muiden periaatteiden vähimmin häiritsemänä kukan kupujen ja lehtien sovittelussa. Eri puulajit ovat enemmän tai vähemmän symmetrisesti järjestetyt runkoon nähden, kuten jokainen leikkaus kohtisuorasti rungon akselia vasten osoittaa. Mutta mitä tulee puun ulkopiirteiden luonteeseen kokonaisuudessaan, ilmaisevat erikoisesti havupuut mahdollisimman yksinkertaista muotolakia, jossa symmetria on vaikuttavana ja joka selvimmin näyttää viittaavaan laskevaan ja punnitsevaan ymmärrykseen. Näiden puiden muodon ankaruus ja matemaattisuus ei millään lailla estä niitä näyttämästä kauniilta, vaikka niiden kauneus onkin toisenlainen kuin lehtipuiden. Kuusen kartiomaiset, taivasta vasten kuvastuvat piirteet, hoikan hongan voimakas pyrkimys kohtisuoraan taivaalle miellyttävät katsojaa ja esiintyvät oivallisena vastakohtana lehtipuiden muodoille. Itse säännöllisyyskin näyttää viittaavan voimaan, joka voittoisesti uhmaa tuulten yrityksiä murtaa tai taivuttaa sitä lakia, joka niissä vaikuttaa. Mutta samalla ei käy kieltäminen, että näköalassa, jossa havupuut ovat voitolla, on jotakin yksitoikkoista. Rakenteen järkevyys ja lainalaisuus pistää liiaksi silmään. Havupuu jäykkine asentoineen, säännöllisesti asettuneine oksineen, kärjistyneine latvoineen on jonkinlaista luonnon rakennustaidetta, joka tosin ankarine ja samalla jaloine piirteineen on tervetullut vastakohta rehevämmille ja vähemmin ankaramuotoisille kasveille, mutta joka kuitenkin vaikuttaa yksitoikkoiselta.
Omasta puolestani ja vaikka lapsuudestani saakka olen tottunut havumetsiin, olen sitä mieltä, että havupuiden muodossa on jotakin muinaisaikaista, mikä on jäänyt elämään menneiltä geologisilta kausilta, niiltä ajoilta, jolloin maailmaa järjestävä periaate antoi kasvien elämälle toisia muotoja, koska kehitys silloin jatkui hiukan toisenlaisissa oloissa kuin nyt.
Sanajaloissa ilmenee myös ankara säännöllisyys ja symmetria. Sanajalkojen tapaiset puut peittivät suuria osia maapalloa kivihiilikaudella, ja suureksi osaksi juuri noiden sanajalkoja muistuttavien puiden jäännökset hyödyttävät nykyisen geologisen aikakauden enimmin kehittyneitä olentoja kivihiilenä. Havupuunmuoto esiintyi jurakaudella, lehtipuut vasta sitä seuraavalla liitukaudella. Minulla on syytä arvella, että se muinaisaikainen luonne, jolla havupuumetsä vaikuttaa esteettiseen tunteeseen, ei perustu niihin mietteihin, jotka ovat lähtöisin geologiasta ja liittyneet havumetsän välittömästi tekemään vaikutelmaan. Olen kuullut ihmisten, joilla ei ole pienintäkään tietoa geologiasta, sanovan, että havumetsä näyttää ikivanhalta lehtimetsään verraten. Ihmisellä, joka itse on geologisten aikakausien muovailutyön tulos, on niin sanoaksemme niiden kaikua sielussaan.
Sitten muutama sana symmetrian ilmaantumisesta eläinmaailmassa. Ankara tasapintainen symmetria ilmenee sädekkäisissä, polyypeissä ja muissa alhaisemmissa eläinmuodoissa. Korkeammissa eläimissä tasapintainen symmetria väistyy viivasymmetrian tieltä. Ihmisvartalo järjestyy symmetrisesti kohtisuoran viivan mukaan; tämä antaa sille vasemman ja oikean puolen, joissa osat parittain vastaavat toisiaan ja kaikki viivat ovat symmetrisessä sopusoinnussa. Minun tarvinnee tuskin viitata, kuinka erikoisen tärkeää tällainen symmetria on inhimilliselle kauneudelle. Sen ei suinkaan tarvitse olla matemaattisen tarkka, sellainen yhdenmuotoisuus ja säännöllisyys, joka järkkymättömässä kovuudessaan aivan kuin kieltää, että elävä elimistö on altis ympäristön vaikutuksille ja on tulos taistelusta järjestyksen ja jonkun muun periaatteen välillä, on pikemmin omiaan näyttämään epämiellyttävältä tunteettoman virheettömyytensä nojalla kuin miellyttämään. Sellainen kauneus on jäykkä, ja siitä tulee jotakin elotonta, koska siinä ei näy jälkeäkään, mikä viittaisi, että elämä on ollut taistelua alusta alkaen, ja että siellä, missä sitä on, ja missä se on rikasta ja täydellisesti kehittynyttä, siellä sen myös täytyy ilmaista jotakin suvun kärsimystaistelusta ja sen pyrkimyksestä yhä korkeampaan vapauteen.
Antoninilaisella ajalla oli nuorukaisen kauneuden ihanteena Antinous, ja Antinouksen toinen olkapää on toista hieman korkeammalla. Hyvin harvinaiset ovat sellaiset kasvot, joiden oikea puoli on aivan samanlainen kuin vasen. Helleeniläisenkin kuvanveiston kaikkein tyypillisimmissä kasvokuvissa, vieläpä juhlallisen kauniilla Junollakin, on kasvojen toisessa puoliskossa jotakin erilaista kuin toisessa. Mutta välittömästi silmäänpistävä ei tämä erilaisuus saa olla; määrättyjen rajojen yli ei symmetriaa voi häiritä kauneuden tai miellyttävyyden siitä kärsimättä. Luulen myös, että tämä mitta, joka lähinnä on silmämitta, voidaan jonakin päivänä tarkasti määrätä, vaikkei tähän asti ole niin tehty.
Niin viistoon asettunut nenä, että se kohta havaittavassa kulmassa poikkeaa kasvojen symmetrian akselista, niin vino suu, että sama akseli jakaa sen kahteen huomattavasti erilaiseen ja erisuuntaiseen osaan, silmien erisuuruiset ja erimuotoiset aukeamat eivät miellytä, eivät anna kasvoille kauneuden, vaan sen vastakohdan leiman. Mikään ei ole paremmin omiaan osoittamaan, kuinka läheisessä yhteydessä symmetrian ja kauneuden periaatteet ovat, mistä ei kuitenkaan seuraa, että symmetrian periaate olisi kaikissa suhteissa tai tapauksissa tärkein. Se väistyy enemmän tai vähemmän syrjään niinkin pitkälle, että se piilee vain salaisena eräissä määrätyissä oloissa, joita tuonnempana käsittelen. Voipa melkein sanoa, että sen laita on samoin kuin painolain, joka vaikuttaa kaikkialla, mutta ei yksinään ja joka näennäisesti tuntuu voitetulta jalan noustessa, tykinkuulan kulkiessa ratansa alkuosaa, leivon kohotessa taivaille ja näyttäessä hetkisen lepäävän ilmassa siipiensä varassa tai irti päässeen ilmapallon nuolennopeasti kiitäessä pilviä kohti.
Symmetria on yleinen periaate, mutta vain yksi niistä, jotka vallitsevat ja vaikuttavat maailman rakenteessa. Se vaikuttaa otaksuttavasti pienessä ja kaikkein pienimmässä, atomien yhtymisessä molekyleiksi; ehkä se vaikuttaa myös kaikkein suurimmassa maailmojen ainejoukkojen jakelussa, vaikkemme voikaan sitä nähdä, koska me, maamme ja aurinkokuntamme, olemme vain häipyvän pieni piste kokonaisuudessa, jota emme voi tajuta. Jos kuvittelisimme olevamme niin suuressa temppelissä, ettemme edes kaukoputkella saattaisi nähdä muuta kuin aivan pienen osan asemapintaa, joka kuuluisi jollekin temppelin sadoista pilareista, emme älyäisi mitään symmetristä sen rakenteessa, vaikka temppeli olisikin rakennettu symmetriselle alalle ja olisi symmetrinen suuremmilta osiltaan.
Oman helposti katseella tajuttavan pikku kotinsa seinien sisäpuolella ihminen vaistomaisesti haluaa nähdä symmetrian sovellettuna niin laajalti kuin olosuhteet ja mukavuus myöntävät. Eri makusuunnat ja muodit seuraavat toisiaan eivätkä asetu samalle ystävälliselle kannalle symmetrian periaatteeseen nähden. Eräinä aikoina ilmenee liioittelua, joka pyrkii tekemään symmetriasta kaikkien muiden periaatteiden tyrannin, — niiden, joilla on oikeus vaikuttaa kauniin maailmassa. Silloin voi ruhtinaan päähän pälkähtää rakentaa pääkaupunkinsa levitetyn viuhkan muotoiseksi, jonka säteet yhtyvät keskellä ruhtinaallisen palatsin porttia. Silloin voi kuninkaan mieleen juolahtaa sovittaa ankaran symmetrisesti rakennetun linnansa ympärille, niin kauas kuin silmä kantaa, symmetrisiä, matemaattisten kuvioiden muotoisiksi leikattuja puita ja niittyjä, symmetrisesti asetettuine kuvapatsaineen, suihkulähteineen, pengermäportaineen, joita kaikkia suorakulmaisesti leikkaavat puistokujat, ja näillä ovat puiden latvat leikatut saman mallin mukaan, muistuttaen jättiläismäisiä krenatöörejä, jotka on komennettu riviin ja joiden asennosta ja puvusta korpraali pitää tarkkaa huolta.
Kun astuu näin ympäröidyn linnan sisäpuolelle, huomaa huonekalut ja sisustuksen järjestetyiksi yhtä armottoman säännöllisesti, ja se antaa sisäpuoliselle loistolle jotakin jäykän juhlallista, kylmää ja värikkyydestä huolimatta yksitoikkoista.
Sitten toinen aika pitää tätä makua sietämättömän sortavana ja makuvallankumouksella murtaa kahleet, joita isät ovat kantaneet tahtoen niillä nuoretkin sitoa. A bas l'ancien régime! Alas Versailles! Siperiaan tuo kauhea, hirmuvaltainen symmetria!
Jäykästä ympäristöstä tehdään nyt salomaita, mutta viljeltyjä salomaita, missä luonto ja puutarha-arkkitehtuuri viettävät tavallaan sovintojuhlaa, ja sisällä huoneissa ripustetaan seinille maalauksia ja koristeita niin, että saa oikein uskoa tyranni Symmetrian vallan kukistuneen ja vapauden ajanjakson lopultakin koittaneen kirvoitetulle maailmalle. Tuolit ja sohvat siirretään kauemmas seiniltä ja sovitetaan sellaiseen asentoon, missä epäjärjestys, viihtymys, mukavuus ja joskus epämukavuuskin vaikuttavat yhdessä. Mutta tuo pannaan julistettu symmetria on siellä kuitenkin! Sen yksinvalta on murrettu, mutta se pitää nyt perustuslaillista valtikkaa ja muistuttaa viisaita perustuslaillisia hallitsijoita siinä, että se käyttää rajoitettua valtaansa ilman suotta korostettua mahtikieltä.
Jos vinoon sovitetusta sohvasta katselee kattoa, huomaa siellä reunuksen ja siihen kuuluvan koristelun, missä sitä on, symmetrisesti järjestetyksi. Keskellä kattoa tai lähellä keskikohtaa huomaamme koristellun pinnan, jonka matemaattisen tarkasti määrätystä keskuksesta riippuu tavallisesti symmetrisesti muovaeltu kruunu tai lamppu. Jos seinät ovat maalatut, noudattaa maalaus symmetristä mallia; jos ne ovat paperoidut, on näissä papereissa säännöllisesti, lähemmin katsoen ehkä symmetrisestikin järjestettyjä kuvioita. Ovi- ja ikkunaverhot voivat ehkä laskea hiukan leikkiä symmetrian periaatteesta, mutta eivät kuitenkaan sitä riko. Mattojen kuvioissa tai väripinnoissa kuvastunee myöskin jonkinlaista symmetriaa. Ovenpeilit ja niiden välipinnat ovat myös symmetrisesti järjestetyt.
Vapaudesta iloitsevien symmetrian vastustajien, jotka asuvat tuollaisessa kodissa, täytyy tarkemmin harkittuaan myöntää, ettei heidän ole onnistunut perustaa tasavaltaa, jonka presidenttinä olisi epäsymmetria, vaan lainalainen monarkia, jonka alueella he ovat symmetrian vapaita alamaisia. Ja kun nämä alamaiset hankkivat itselleen uusia seinäpapereita tai mattoja, on hyvin mahdollista, että niiden mallit on piirtänyt jokin työnjohtaja, saatuaan niihin aiheen kuvakiikarista, siitä symmetrian välikappaleesta, jonka Brewster Edinburgissa keksi v. 1817, sylinteristä, jonka pohjalla on muutamia lasinpalasia tai kukanlehtiä, niin että nämä eräitten sinne asetettujen peilien avulla voivat esittää loputtomasti symmetrisiä kuvioita, jotka vähänkin pudisteltaessa muuttuvat toisiksi, yhtä symmetrisiksi. Lisään epäileväni, että mikään symmetrian vihaaja viihtyisi sellaisessa kodissa, jossa äsken osoittamani symmetriset kohdat saisivat väistyä epäsymmetristen ja aivan säännöttömien tieltä. Luulenpa melkein, että hän silloin menisi päästään pyörälle.
Symmetrian merkitys selviääkin parhaiten, jos kuvittelemme sen täydellisesti pannaan julistetuksi, niin että sen sijalla olisi sen vastakohta, epäsymmetria; että se poistettaisiin esim. porteista, ovista ja ikkunoista, jolloin niissä kohtisuoran keskiviivan toisella puolen olisi pelkkiä käyriä, toisella pelkkiä suoria viivoja; että se olisi poissa myös peilien ja taulujen kehyksistä, katoista ja lattioista. Minkä näköinen olisi kirkko, jonka pituusakselin toisella puolen olisi gootilaista arkkitehtuuria sen ylevässä korkeudessa ja rakenteellisessa johdonmukaisuudessa ja toisella vallatonta rokokoa?