XI.
KAUNIS LUONNOSSA JA TAITEESSA.
Aion tässä luennossa käsitellä kysymystä, joka on ollut monen tutkimuksen ja ajatusten vaihdon esineenä, nimittäin kysymystä luonnonkauniin ja taidekauniin suhteesta.
On varmaa, että taiteen olemassaolo riippuu muusta kuin sattumasta. Kukaan ei epäile sitä, että kun taideteoksia luodaan ihmiskäsin ja ihmissilmät nauttivat niistä, tällä ilmiöllä on perusteensa ihmisluonteen omassa rakenteessa ja sen tarkoituksena tyydyttää juuri tästä johtuvaa tarvetta. Kukaan ei epäile sitä, että jotakin säännönmukaista, jotakin välttämätöntä, jotakin ihmisluonteesta erottumatonta piilee mieltymyksessä rytmeihin, säveljaksoihin, muotoihin ja väreihin, halussa kuvata ja asettaa silmien nähtäviksi ne luonnon ilmiöt, jotka kiihkeimmin vetävät huomiota puoleensa. Kansatiede, muinaistiede ja historia todistavat yhdessä taidevaistonyleisinhimillisyyttä. Niinsanotusta peuraeläinten ajasta kivikauden kuluessa, joka on lukemattomia vuosituhansia takanamme, tähän päivään saakka ihmiskunta on, miespolvi miespolven jälkeen keskeytymättä, mahdollisimman alhaisissa sivistysoloissa ja kaikkein korkeimmissa tähän asti saavutetuissa, tuntenut tämän vaiston vaikutusta ja samoin iloa saadessaan sitä tyydyttää. Oli aika, jolloin luultiin, että taiteen syntyminen edellytti määrättyä, jokseenkin korkeaa sivistysastetta. Tämä luulo on nyt täydellisesti kumottu. Olen eräässä edellisessä luennossa maininnut muutamia sanoja niinsanotun peuraeläinten ajanjakson alkeellisista taidetuotteista, sen aikakauden, jolloin luultavasti hyvin laajat osat Eurooppaa vielä olivat läpi vuoden lumen ja jään peitossa ja jolloin sen ilmastolliset olot, eläin- ja kasvimaailma huomattavasti erosivat nykyisistä. Mutta jo silloin oli käsiä, jotka epätäydellisillä välineillä, kovaa ainesta käyttäen, tekivät merkillisen tarkkoja eläinpiirroksia. Uudemmat ja vanhemmat matkustajat ovat ihmeekseen huomanneet, että n.s. villit kansat, jotka muutoin ovat ihmiskunnan kaikkein alimmalla portaalla, kuitenkin jossakin määrin harjoittavat taidetta ja ovat saavuttaneet melkoisen taitavuuden. Tässä suhteessa en halua viitata eskimoihin, grönlantilaisiin ja tshuktsheihin, napakansoihin, jotka tarkemmin tutkittaessa ovat osoittautuneet hyvin älykkäiksi ja lahjakkaiksi kansanheimoiksi. Olemme saaneet heiltä piirustuksia ja veistoksia, jotka esittävät heitä itseään jokapäiväisessä elämässään kotieläimineen ja metsästysretkillään ja joissa tavataan luonnonmukaisuutta ja kuvattujen esineiden luonteenomaisten piirteiden esittämistä.
Jos napaseutujen kansojen luota siirrymme päiväntasaajan tienoille, tapaamme neekeritaiteilijoita, jotka tavallisesti humoristisen neekeriluonteensa mukaisesti tehostavat koomillisuutta: heidän onnistuukin vaivatta piirustuksillaan houkutella ei ainoastaan mustia, mielellään nauravia vertaisiaan, vaan myöskin eurooppalaisia äänekkäästi ilmaisemaan hilpeytensä. Meillä on Loango-rannikolta neekereitten tekemiä norsunluuveistoksia, norsujen torahampaita, joita neekeritaiteiteilijat ovat peittäneet kiekuran tapaan jatkuvilla kohokuvilla, missä näemme koho karnevaalin helposti tunnettavia, vaikka irvikuvattuja olentoja: neekeripäälliköitä höyhenkruunu tai silinterihattu päässä, eurooppalaisia upseereita ja matruuseja ynnä eläintieteilijöitä, jotka lasit nenällä ja haavi kädessä pyydystävät perhosia. Mutta eivätpä nämä afrikalaiset kuulukaan ihmissuvun huonoimpiin.
Tällaisina on meidän sitävastoin pidettävä Australian alkuasukkaita ja Etelä-Afrikan bushmanneja. Ja kuitenkin myös nämä etelämaalaiset osaavat piirustaa melkoisen luonnonmukaisesti ja lahjakkaasti kohtauksia jokapäiväisestä elämästään; vieläpä he usein värittävätkin niitä piipunsavella, värimullalla ja puuhiilellä. Eräällä saarella Australian luoteisrannikolla on tasoitetuilla vuorenseinillä mustia, valkeita, punaisia ja keltaisia, joskus sinisiäkin maalauksia, suunnaton luku kuvioita, jotka esittävät ihmisiä, lintuja, kaloja, kovakuoriaisia j.n.e. Useat sukupolvet australialaisia kalastajia ovat ne tehneet, kuluttaen vapaa-aikojaan sellaiseen leikkiin. Samoin on bushmannienkin alueella kallioita, joiden kyljissä tavataan satoja heidän kuvioitaan, joko maalattuja tai kiveen uurrettuja.
Tämä on esitetty todistukseksi taidevaiston yleisyydestä, sen esiintymisestä kulttuurielämän syntymiselle epäsuotuisimmissakin, melkein toivottomissa oloissa.
Olen aikaisemmin huomauttanut, että lasten varhain heräävä piirusteluhalu myös todistaa taidevaiston olemassaoloa, sen alkuperäistä riippumattomuutta älyllisestä kehityksestä, johon se vasta sivistyskansojen keskuudessa lähemmin liittyy.
Jos joku kysyisi, mitä taide oikeastaan hyödyttää, kuuluu lähin, sinänsä oikea, mutta ei tyydyttävä vastaus niin, että taide, tyydyttää erästä ihmissielun vaistomaisista tarpeista. Ne meistä, joilla on erikoisia taipumuksia tähän suuntaan, tuntevat iloa saadessaan jäljitellä sellaista, mikä kiinnittää heidän mieltään, ja me muut iloitsemme katsellessamme, mitä he ovat saaneet aikaan. Tästä ilosta luonnonkansat ovat täysin tietoisia, ja ne pitävät taidettaan, miten alkeellista se lieneekin, hyvin suuressa arvossa.
Erään ranskalaisen lähetyssaarnaajan, joka muutama vuosi sitten oleskeli Pohjois-Kanadassa, kutsui muuan eskimopäällikkö kerran kotiinsa. Hän suostui kutsuun, teki eskimon kanssa monen päivän vaivalloisen matkan ja oleskeli pari vuorokautta tämän ummehtuneessa ja ahtaassa huvimajassa. Eskimo oli pahoillaan, kun ei voinut tarjota vieraalleen mitään, josta tämä voisi nauttia. Vieraskäynti oli siis epäonnistunut. Mutta ennenkuin he erosivat, oli isäntä kuitenkin keksinyt ja suorittanut jotakin, mikä hänen mielestään vierasta huvittaisi ja mihin tämä varmaankin panisi arvoa. Se oli piirustus, näyte hänen taiteestaan, niin sanoaksemme siemaus siitä ilonlähteestä, joka on tarjona kovaosaisillekin kansoille eikä jäädy napamaittenkaan elämää vihaavassa pakkasessa. Ranskalainen oli kyllin älykäs ja hienotunteinen osatakseen panna arvoa lapsekkaan piirustuksen merkitykseen tässä suhteessa.
Mutta jos nyt kysymykseen, mitä hyötyä taiteesta on, lähinnä on vastattava, että se on ilontuoja, koska se tyydyttää ihmissielun vaistomaista tarvetta, niin saattavat nekin, jotka tunnustavat tämän vastauksen pätevyyden, huomauttaa, että tämän ilon täytyy vähentyä ja vaistomaisen tarpeen käydä yhä vähemmän tuntuvaksi sitä mukaa kuin kulttuuri kohoaa ja luonnonkauniin tajuaminen voimistuu. Aikamme realistisine mielenlaatuineen taipumattomana ennakolliseen mietiskelyyn huomaa muka yhä selvemmin, että taidevaisto on jäljittelyvaisto, matkivan kuvaamisen halu, ja että jäljittelevää alkukuvaa ei tavata tietoisuuden syvyydestä, vaan se näyttäytyy ympärillämme, — että alkukuva, toisin sanoen, on meitä ympäröivä luonto.
Ainakin kuvanveistosta, asetelmakuvista, muotokuvista ja maisemamaalauksista, joilla on niin erinomaisen suuri merkitys nykyaikaisten sivistyskansojen keskuudessa, voi varmasti väittää, että ne eivät ole muuta kuin luonnon jäljennöksiä, meitä ympäröivän todellisuuden matkimista, ja että niiden arvo riippuu matkimiskyvyn varmuudesta ja korkeudesta.
Mutta luontohan esittää kaunista niin ihanana, ettei taide koskaan voi sitä saavuttaa. Missä on se sivellin, joka osaa kuvata luonnon valovaikutelmat, ilmaperspektiivit, autereet, kangastukset, valot ja varjot sellaisina kuin ne äärettömän hienoine vivahduksineen ovat? Missä ne väriaineet, jotka voisivat jäljitellä luonnon omia kimmeltäviä värileikkejä? Kenen käsi voisi maalauksen paikallaan pysyville piirteille antaa sen näennäisen liikunnon, joka on liitelevillä pilvillä tai auringonsäteillä, kun nämä seuloutuvat läpi puunlatvain värisevän lehvistön, taikka pellon viljalla, kun se tuulessa huojuu?
Ainakin äskenmainittuihin taidelajeihin nähden on päivänselvää, ettei taidekaunis saata kilpailla luonnonkauniin kanssa, että taidejäljittelyn tehtävä on epätoivoinen, että se on etukäteen tuomittu kärsimään tappion. Kun silmä, kuten kulttuuri-ihmisen, on teroittunut ja yhä teroittuu näkemään luonnon kauneutta, mitä iloa sillä lopuksi saattaisikaan olla noista enemmän tai vähemmän epäonnistuneista, mutta kuitenkin aina epäonnistuneista yrityksistä matkia jäljittelemätöntä?
Näitä epäilyksiä ja vastaväitteitä on kuulunut etenkin meidän päivinämme; niinpä on kirjallisuuden alalla esiintynyt se vaatimus, että runon tulee heijastaa varsinaista kouraantuntuvaa todellisuutta ympärillämme, olematta muuta kuin kuvastin, joka uskollisesti esittää minkä esineen hyvänsä, ja tämä vaatimus on saavuttanut vastakaikua taiteenkin alalla, kun väitetään, että se olemukseltaan on vain luonnon jäljittelyä ja on sitä korkeammalla asteella, mitä paremmin sen onnistuu matkia esikuvaansa ja pysyä siinä kiinni.
Missä määrin tässä vaatimuksessa lausuttu mielipide on oikea ja sisältää täydellisen käsityksen taiteen luonteesta, siitä ilmaisen pian oman kantani. Mutta otaksukaamme hetkeksi, että se on oikea, ja tarkastakaamme, mitä näin edellyttäen voimme sanoa taidekauniin tai itse taiteen puolustukseksi. Sillä taiteen olemassaoloa täytyy silloin tosiaankin puolustaa. Ne, jotka selittävät sen tarkoituksen olevan vain jäljittelyn, ahdistavat tosiasiassa, vaikka tavallisesti sitä tietämättä tai tarkoittamatta, taiteen olemassaolemisen oikeutta. Katselkaamme siis, voiko hyökkäystä torjua tämän edellytyksen kannalta.
Jos taiteen olemus ja tehtävä on luonnon jäljitteleminen, luonnon kuvaaminen sinänsä eikä mitään muuta, ja jos edelleen on totta, mitä ehdottoman matkimisolettamuksen ja naturalismin kannattajat väittävät, ettei nimittäin taidekaunis saata olla muuta kuin luonnonkauniin heikkoa jälkikuvausta eikä taidetosi muuta kuin luonnontoden heikkoa heijastusta, niin on, mikäli minä saatan käsittää, yksi ainoa syy, joka voi todistaa taidekauniin olemassaoloa ja taiteellista toimintaa, sillä mitäpä muuta varten kannattaisi laatia heikkoja jäljennöksiä jäljittelemättömästä ympärillämme leviävästä alkuperäisestä kauneudesta? Esitän nyt tämän syyn.
Jo Herakleitos, muinainen kreikkalainen filosofi, lausui, että kaikki virtaa, että maailma on kuin kohiseva virta, jossa kaikki muodot ja kaikki yksityiset olennot syntyvät, kiitävät ohi ja katoavat, antaakseen sijaa toisille yhtä katoaville ilmiöille. Kaikki, jopa sekin, mikä meistä näyttää kestävimmältä, on katoavaista. Ei ole yhtään niin lujasti rakennettua linnaa, ettei se lopuksi sortuisi raunioiksi, eikä mitään niin valtavia raunioita, etteivät niiden kyklooppiset kivijärkäleet rapautuisi ja lopulta hajoaisi tomuksi. Ei ole niin vahvoja vuoria ja alppeja, ettei jokainen auringonsäde ja sadepisara vaikuttaisi niiden muuttumiseen. Ja kuinka katoavainen onkaan ihmiselo ja vielä katoavampia saamamme vaikutelmat, vaikka niiden joukossa onkin sellaisia, joita pidättäisimme niin kauan kuin mahdollista?
Näemme edessämme kukoistavan ihmisolennon, joka näyttää meistä olevan jopa Afroditen tai Heben, Apollon tai Eroksen luonnollinen, elävä esikuva. Kenties tuo nainen tai mies on muutaman päivän kuluttua kadonnut elävien parista; joka tapauksessa tämä kaunis ilmestys on muutaman vuosikymmenen päästä kuihtunut, hautaan kallistuva. Meille rakkaat kasvonpiirteet muuttuvat joka vuosi, ja voi tapahtua, että äiti pitkän eron jälkeen tuskin tuntee poikaansa, jonka piirteet hän, kun tämä hänen luotaan lähti, uskollisesti on säilyttänyt muistissaan. Useimmat meistä rakastavat kotia, jossa olemme syntyneet, ja luonnon ympäristöä, missä olemme kasvaneet ja lapsina leikkineet. Jonkun vuoden kuluttua tämä koti voi olla maan tasalla ja sen ympäristö muuttunut melkein tuntemattomaksi.
Luonto esiintyy silmissämme alituisesti vaihtelevana: aamu on kaunis omalla, ilta omalla tavallaan. Meidät yllättää joskus valaistus, mikä tekee luonnon ympärillämme ylimaailmallisen ihanaksi; jonkun minuutin kuluttua pilvi peittää auringon, ja vaikutelma on kadonnut. Tahtoisimme niin mielellämme pelastaa tuosta ohiliitävästä ilmiövirrasta ne, jotka meille on tehnyt rakkaiksi niiden kauneus tai läheinen suhde meihin ja omiin vaiheisiimme.
Tässä on vain yksi apu: taide. Sekään ei kykene ikuistamaan, mutta voi kuitenkin yksilön eliniäksi säilyttää sen, minkä jälleen näkeminen tuottaa hänelle iloa tai lohdutusta. Se saattaa jättää säilyttämänsä tulevalle sukupolvelle, monille tuleville sukupolville, ehkäpä vuosituhansille. Se voi toistaa marmorissa tai väreillä niiden miesten ja naisten kasvonpiirteet, jotka ovat saavuttaneet kansansa kunnioituksen ja sijan sen aikakirjoissa. Se saattaa kiinnittää kankaalle muiston haihtuvista kauneuden ilmiöistä, joita aurinko, valot ja varjot maisemaan levittävät. Se vaikuttaa omalla alallaan samaa kuin historia, runous ja kirjallisuus omallaan, kun ne kiinnittävät muistiin vaihtelevat maailmantapaukset, aikojen eri mielialat, toinen toisensa syrjäyttävät ajatusrakennelmat ja jättävät ne historian muistotemppeliin. Taide ja kirjallisuus merkitsevät samaa kuin muistikyky yksilölle. Taide säilyttää sukukunnan kauneusaistimukset polvesta polveen; kirjallisuus sen ajatukset, teot ja vaiheet.
Tämä on matkimisolettamuksen ja puhtaan naturalismin kannalta ainoa pätevä syy, jonka vuoksi taiteella on olemassaolon oikeus. Samalta taholta saattaisi ehkä vielä esittää toisenkin syyn, mutta toisaalta se on jo johdonmukaisen naturalismin ulkopuolella. Tämä toinen syy on se, että taide saattaa katselijalta poistaa kaikenlaista epämiellyttävää, mikä usein häiritsee luonnonkauniin nauttimista. Luonnonkauniin voivat häiritä esim. ilkeät soista tai äsken lannoitetuilta pelloilta nousevat höyryt; sitä voi häiritä liiallinen auringonpaiste tai hikoilu, verenhimoinen hyttysparvi tai lörpöttelevä toveri.
Taidekauniilla on ainakin se etu luonnonkauniin rinnalla, etteivät moiset häiritsevät satunnaisuudet liity siihen, vaikkakin on myönnettävä, etteivät lörpöttelevät seuralaiset ole niinkään harvinaisia taidekokoelmissa. Tämä toinen syy, kuten sanottu, ei kuitenkaan käy täysin yhteen äärimmäisen naturalistisen sotahuudon kanssa, joka kuuluu näin: "Me tahdomme todellisuutta nahkoineen päivineen, täydellistä todellisuutta, minkäänlaisitta lisittä tai vähennyksittä."
Edellisessä syyssä on sitävastoin järkeä, mutta se antaa taiteelle, etenkin maisema- ja muotokuvamaalaukselle, vain armonaikaa ennen hirttämistä. Luonnontieteitten tukema valokuvaus edistyy yhä. Ehkä tulee sekin päivä, jolloin valokuvaus kykenee tavoittamaan luonnon valot ja varjot vielä paremmin kuin nyt ja samalla kiinnittämään luonnon värit puhtaammin kuin meidän värisekoituksemme. Mitä muuta voisivat silloin tehdä nuo taiteet, maisema- ja muotokuvamaalaus, kuin kuolla, jos näet edellytetään, että naturalismi on oikeassa. Johdonmukaiset naturalistit tunnustavat itsekin, että nyt mainitut taidesuunnat ovat silloin käyneet turhiksi ja saavat astua hautaan. Ne taas, jotka tietävät, ettei taide ole yksinomaan luonnon matkimista, vaan sitäpaitsi jotakin muuta, uskovat, että ne jäävät silloinkin elämään ja hyötyvät sellaisesta taitekohdasta.
Naturalismi ei ole taiteessa uusi ilmiö. Sitä oli olemassa jo vanhojen helleenien aikana, jolloin ihanteellisuudella oli taiteessa sellainen kukoistus, jonka vertaista tuskin on nähty ja joka aiheutui siitä, että ihanteellisuus silloin oli saanut alkunsa terveestä ja tarkasta luonnontutkimuksesta, niinkuin kukan kupu kehittyy varteen, joka juhtaa sitä ravitsevaan juureen. Naturalismin katkismus ei myöskään ole erikoisen uusi. Sen on kirjoittanut Diderot, kuuluisa encyklopedisti, joka oli Ranskan vallankumouksen uranuurtajia kirjallisuuden alalla, ja niin mahtava mies kuin Goethe on kääntänyt sen saksaksi liittäen siihen mielenkiintoisia reunamuistutuksia.
Ensimäinen kappale Diderotin katkismuksessa kuuluu: "Luonto ei tee mitään virheellistä. Jokaisella olennolla, olkoon se kaunis tai ruma, on syynsä, ja kaikkien elävien olentojen joukossa ei ole yhtään, joka ei olisi aivan sellainen kuin sen täytyy ja tulee olla."
Goethe huomauttaa, että lauseen ollakseen oikea täytyisi kuulua seuraavalla tavalla: "Luonto ei tee mitään epäjohdonmukaista. Jokaisella olennolla, olkoon se kaunis tai ruma, on omat määräävät syynsä, ja kaikkien tuntemiemme elimellisten olentojen joukossa ei ole yhtään, joka ei olisi sellainen, joksi se vallitsevien olosuhteiden alaisena olisi voinut tulla."
Diderotin ja Goethen lausuntojen ero on seuraava: Edellinen väittää, että jokainen olento on sellainen kuin sen täytyy ja tulee olla. Siitä seuraa, että taide ei milloinkaan saa korjata luontoa, Goethe taas sanoo, että kaikki olennot eivät ole sellaisia, kuin niiden tulisi olla, vaan sellaisia, joiksi ne ovat voineet tulla. Sekä Diderot että Goethe sisällyttävät luonnon toimintaan jotakin, mikä pyrkii tyypiksi, pyrkii johonkin, minkä täytyy ja tulee olla. Mutta ne eroavat siinä, että luonto Diderotin mukaan aina saavuttaa tarkoituksensa, saavuttaa aina sen tyypin, jota se haluaa, olkoon se kaunis tai ruma. Goethen mukaan luonto ei aina saavuta tarkoituksiaan olentojen muodostukseen nähden, koska luonnolla on muitakin lakeja ja tarkoituksia kuin ne, jotka koskevat muotojen oikeaa suoritusta.
Luonnossa liikkuu loppumaton joukko syitä ja vaikutuksia. Olento, joka syntymästään oli aiottu sellaiseksi, mitä pidämme kauniina, voi joutua kosketukseen jonkin syyryhmän kanssa, joka ei tarkoita sen olennon säännöllistä kehittelyä, ja siten tulee tämä epämuodostuneeksi, esimerkiksi taudin tai kovan, jotakin sen osaa vahingoittavan iskun tähden. Mutta kun yksi elimistön osa kärsii, kärsivät toisetkin. Niitä elimistön sisäisiä voimia, jotka muuten olisivat kehittäneet sen terveeksi ja muodoltaan oikeaksi, täytyy luonnon ainakin osittain käyttää vahingoittuneen osan parantamiseksi, jolloin muut elimistön osat menettävät enemmän tai vähemmän näitä voimia, ja niiden kehitys häiriintyy. Olennosta ei silloin tule sitä, miksi se alkuaan oli aiottu, — sitä, joksi sen olisi pitänyt tulla, vaan ainoastaan se, mikä siitä tällaisissa olosuhteissa saattaa tulla.
Toinen pykälä Diderotin naturalistisessa katkismuksessa kuuluu näin: "Jos olisimme selvillä syistä ja seurauksista, emme taiteilijoina voisi tehdä muuta parempaa kuin esittää olennot sellaisina kuin ne ovat. Mitä täydellisempiä jäljittelyt olisivat, sitä tyytyväisempiä voisimme olla taideteokseen."
Goethe, huomauttaa tämän johdosta, että Diderot sekoittaa taiteilijan ja luonnontutkijan tehtävät. Todella hän tekeekin taiteen korkeimmaksi päämääräksi kuvien laatimisen kasvi- ja eläintieteellisiä, anatomisia ja fysiologisia oppikirjoja varten, samoin kuin niitä tarvitaan patologian esittäessä haavoja ja vammoja. Luonnon täydellinen jäljitteleminen on mahdotonta; taiteilijan tehtävä ei ole mahdottomuus. Hänen on esitettävä ilmiön pinta ja tästä kaikki, mikä kykenee viehättämään henkistä ja aistillista luontoamme, koska se esittää meille jotakin eloisaa, voimakasta, luonteenomaista, herttaista tai kaunista. Jos hän samalla esittää jotakin, mikä sinänsä on rumaa, ei se johdu siitä, että hän pitää kaikkea luonnossa sellaisena kuin sen tuleekin olla, vaan siitä, että hän ehkä tarvitsee ruman vastakohtaa tehostaakseen kauniin vaikutelmaa. Jos hänen on pakko, niinkuin muotokuvamaalarin usein on, esittää rumia kasvonpiirteitä, on hänen velvollisuutensa olla muuttamatta niitä, mutta samalla, jos mahdollista, keksiä niissä jotakin henkistä, älyllistä kauneutta, edes jonkun verran viisautta, huumoria ja hyvyyttä ja sovittaa ne sellaiseen valaistukseen ja ympäristöön, joka voi jossakin määrin vaikuttaa sovittavasti.
Diderot jatkaa: "Sanomme ihmisestä, jonka näemme kulkevan ohi, että hänellä on esim. huono vartalo. Meidän turhanpäiväisten sääntöjemme mukaan hänellä onkin sellainen, mutta jos arvostelisimme häntä luonnonmukaisesti, olisi tuomiomme toinen. Sanomme kuvapatsaasta, että sen suhteet ovat kauniit. Niin kyllä meidän turhanpäiväisten sääntöjemme mukaan; mutta mitähän luonto sanoisi?"
Diderot lähtee tässä siltä näkökannalta, että ihmisen tunne-elämällä ja esteettisellä rakenteella ei ole luonnon kanssa mitään tekemistä. Tosiseikka on kuitenkin, että ihminen koko sielulliselta ja ruumiilliselta olemukseltaan on sen luonnon lapsi, jota hän taiteilijana jäljittelee, ja ettei esteettisellä arvostelulla luonnon ilmiöistä ole mitään muita sääntöjä kuin ne, jotka ovat syntyneet meissä itsessämme, ja joita taide on kaikkina aikoina sovelluttanut. Ihmisen esteettiset aistimukset ovat sen kauneuselämän tuotteita ja kaikuja, joka käy luomakunnan läpi, ja ne esteettiset säännöt, joita hänen on onnistunut keksiä, esim. värien vastakohtalait, osoittautuvat samalla luonnonlaeiksi.
Ei ole syytä pitemmälti syventyä Diderotin naturalistisissa mietteissä vallitsevaan käsitteiden sekaannukseen. Koska sama sekaannus on jälleen nykypäivinä tullut esille ja levinnyt, saa se ymmärrettävän syynsä ja sovittavan selityksensä siitä, että naturalismi sisältää vastalauseen toiselle äärimmäisyydelle: — sille, joka kuvittelee, että sen lyhyen tuttavuuden jälkeen luonnon kanssa, joka jollakulla on taideoppilaana voinut olla, ei luonnolta enää ole mitään opittavaa, vaan saadaan kaikessa rauhassa työhuoneen seinien sisällä muistin ja opittujen sääntöjen avulla luoda sellaista taidekaunista, mikä voittaa luonnonkauniin.
Luonto on yhtä välttämätön kuin tyhjentymätön taiteen nuorennuslähde. Jos taide kääntyy pois luonnosta, luopuu se oman elämänsä pääehdosta. Ei kukaan taiteilija ole niin kypsynyt, niin täydellistynyt ja suuri, ettei hänen olisi pidettävä itseään luonnon oppilaana ja aina kuunneltava sen opetuksia, joista hänellä on aina jotakin hyötyä.
Mutta mitäpä saattaisi odottaa oppilaalta, joka tukahuttaisi kaikki omat tunnelmansa, kaikki omat makutaipumuksensa, koko sisäisen itsenäisyytensä, ollakseen vain opettajansa jäljittelyä? Taiteilija, jos kukaan, tarvitsee kaiken synnynnäisen alkuperäisyytensä, ja oppilaaltakin vaaditaan jonkun verran itsenäisyyttä. Luonnon jäljittely on taiteen perusehtoja, mutta ei sen päämäärä. Kuvaavien taiteitten tarkoituksena on virkistää, ilahuttaa ja jalostaa sielunelämäämme sillä, mitä se meille näyttää.
Jos taiteilija, kuten Feidias ja Rafael tai maisemamaalauksen suuret mestarit, on senluontoinen, että hän pääsee tähän päämäärään sillä, mitä me sanomme ihannoimiseksi, on se hänen oikeutensa, etenkin kun todellinen ihanteellisuus ihannoi luonnon vain luonnon itsensä avulla, tunkeutumalla syvemmälle sen luonteeseen, taiteilijan ja luonnon sielun niin sanoaksemme mystillisellä yhtymisellä. Jokainen pysyvästi arvokas maisemamaalaus siis jäljittelee kappaletta ulkonaista luontoa, mutta samalla se on kaikua inhimillisestä sieluntunnelmasta; se on eroittamattomasti yhtynyttä luonnon ja sielun elämää.
Taideteoksessa taiteilijan sielu puhuu katselijan sielulle ja sanoo sellaista, mitä katselija itse luonnon kanssa seurustellessaan saa siltä kuulla vain eräinä sydämellisimpinä hetkinä. Taiteilija ei ota luonnosta esille mitä hyvänsä. Mahdollisesti ei luonnossa ole mitään, josta ei voisi tehdä hyvää taulua, mutta sillä ehdolla, että aihetta käsittelee taiteilija, jonka sielu on sen kanssa myötätuntoisessa vireessä. Kanervanummi voi tällä ehdolla olla esteettisesti yhtä miellyttävä kuin alppimaisema; kappale maantietä, missä näkyy märkiä pyöränjälkiä, vettä hevosen kavioitten syvennyksissä ynnä aita ja pensaita taustana, saattaa tällä ehdolla olla yhtä arvokas kuin suuri näköala lahtineen ja veteen kuvastuvine kallioineen. Mutta vain sillä ehdolla, että katselija tajuaa yksinkertaisessa, näennäisesti vaatimattomassa aiheessa ulkonaisten seikkojen onnistuneen jäljittelyn ja samalla onnistuneen heijastuksen siitä, mikä on sisäistä: sielullisen tunnelman.
Vaikkapa siis luonto kaikissa ilmenemismuodoissaan voikin sopia kuvattavaksi, ei oikea taiteilija kuitenkaan ota aiheekseen mitä hyvänsä näkemäänsä, vaan semmoista, minkä hän tuntee olevan sopusoinnussa luomishalunsa ja mielensä kanssa. Hän ei myöskään tunne olevansa orjallisesti sidottu siihen, mitä näkee, vaan hän valitsee. Saattaa olla lukemattomia yksityiskohtia, joita hän ei halua tarkalleen toistaa, koska niiden yksityiskohtainen kuvaaminen riistäisi huomion siitä, minkä hän tuntee olevan kuvattavassaan pääasiana. Hän valitsee siis eikä ainoastaan maalauksensa aihetta, vaan valitsee yksityiskohtienkin joukosta ne, jotka teoksensa puitteissa haluaa esittää, huolehtien toisista ja jättäen viisaasti harkiten toiset syrjään.
Tällä valitsemisella hän on jo osoittanut sitä itsenäisyyttä, joka hänelle kuuluu suuren opettajansa, luonnonkin, edessä. Hän on näin valitessaan jo sillä alalla, jota äärimmäinen, orjallinen naturalismi ei voi sovittaa omaan periaatteeseensa: "luonto nahkoineen päivineen, vähentämättä tai lisäämättä." Ja jos otamme huomioon, mitä mainitunlaiseen valitsemiseen sisältyy, kosketamme jo niitä sielullis-esteettisiä lakeja, jotka vähitellen ovat luoneet idealistiseksi nimitettävän suunnan. Sillä valinta tapahtuu sielullisten lakien mukaan, jotka taiteilijassa vaikuttavat, hänen tarvitsemattaan kysyä, kuinka ne vaikuttavat tai mitkä ne ovat.
Miespolvien läpi ulottuvien luonnontutkimusten ja sielullisten lakien mukaisen valinnan avulla on syntynyt helleeninen taideidealismi ja kaikki muu todellinen taideidealismi. Todellinen idealismi ei ole muuta kuin valinnalla ja vaistomaisesti oikealla valintamaulla hienostettua realismia, ja tämä idealismi ei ainoastaan ole sovussa realististen suuntien kanssa, vaan edellyttää ja vaatii olemassaolonsa takia, että sen ohella on myöskin realistisia suuntia.
Seuraavassa luennossa käsittelen tätä aihetta tarkemmin ja osoitan, että vaikka taidekauniin onkin mahdoton kilpailla luonnonkauniin kanssa, on taas taidekauniilla eräissä suhteissa ominaisuuksia, jotka tekevät taiteen välttämättömäksi ja sisältävät korvauksen siitä, mitä se vain jäljittelevänä toimintana ei kykenisi meille lahjoittamaan.