X
KAUNIS JA TARKOITUKSENMUKAISUUS.
Niin kauas kuin nyt olen ehtinyt luennoissani, olen koettanut osoittaa, että jos, kuten sananlasku sanoo, mielestä ja mausta riippuu mikä on kaunista, niin ei itse maku kuitenkaan riipu sattumasta, vaan seuraa eräitä, osaksi ihmisestä itsestään ja hänen kehitysasteestaan, osaksi myös itse luonnosta johtuvia lakeja ja periaatteita. Näitten lakien ja periaatteiden joukosta olen huomauttanut symmetriaa ja suhteellisuutta ja suhteellisuudesta taas kultaisen leikkauksen lakia sekä lopuksi värien maailmassa vastakohtalakia, täydennyslakia, joka on kaikkien täällä vallitsevien lakien pohjana.
Taidehistoria vahvistaa näiden lakien ja periaatteiden pätevyyden kaikkiin aikoihin ja kansoihin nähden. Ei käy kieltäminen, että estetiikka ja taideteoria ovat astuneet tunnustettavia tulevaisuudelle lupaavia askelia, kun niiden on onnistunut ne keksiä, vaikka ne kuuluisivatkin niin sanoaksemme alkeellisimman kauniin alalle ja ovat vain pohja, jonka yllä ylemmät henkisemmän, vapaamman kauneuden ilmiöt liikkuvat seuraten toisia ja korkeampia lakeja.
Mitä tulee taiteilijan suhtautumiseen alkeellisen kauneuden lakeihin, voi hän kyllä olla niistä tietämätön, koska hän, jos hänellä on luontainen taiteilijan kyky, seuraa niitä vaistomaisesti, kuten lapsi kävelemään opetellessa noudattaa tasapainolakia ja puhumaan opittuaan kieliopin lakeja. Jos taiteilija ne tuntee, ei niiden tärkinkään tunteminen voi auttaa häntä luomaan arvokasta taideteosta, sillä siihen tarvitaan lisäksi toisia ominaisuuksia, joista puhun myöhemmin.
Mutta samalla kun täytyy tätä huomauttaa, samalla kun koe epäonnistuisi surkeasti, jos henkilö, jolla ei ole luovaa mielikuvitusta eikä herkkää vastaanottokykyä, koettaisi vain esteettisten lakien tuntemuksen perusteella sommitella taideteosta — hän saisi silloin aikaan vain sommitelman, mutta ei elävää kokonaisuutta — täytyy toisaalta huomauttaa, että hänellä on hyötyä niiden tuntemisesta, etenkin uransa alussa, koska ne voivat auttaa häntä välttämään erehdyksiä, joihin hän muuten voisi langeta, ja keksimään syitä vikoihin, joita hän itse huomaa tehneensä. Muistutan tässä niistä esimerkeistä, joita edellisessä luennoissani mainitsin. Harmaat kuviot keltaisella pohjalla saavat violetin vivahduksen, koska violetti on keltaisen täyteväri. Pyrkiessään kankaalle toistamaan ne värit, jotka luulee näkevänsä jäljennettävässä alkuperäisessä teoksessa, aloittelija siis on taipuvainen kopiossaan esittämään violetilla värivivahduksella ne kuviot, jotka alkuperäisen keltaisella pohjalla ovat harmaita, ja siten häneltä jää saavuttamatta se värivaikutus, jonka hän aikoi toistaa.
Alkeellisesti kauniin lakien tuntemuksella on senvuoksi oma arvonsa. Ja sen laita on samoin kuin kaiken muunkin tiedon: sillä on oma arvonsa itsessään. Saattaa olla hyvä toimia vaistomaisesti oikein, luoda vaistomaisesti kiitettäviä teoksia, tietämättä kuinka tai miksi. Mutta on inhimillisesti kauniimpaa, että taiteilija samalla voi ymmärtäväisesti harkita, mitä on tehnyt. Renessanssin suuret maalarit koettivat keksiä sen lait, mitä tekivät; Goethe ja Schiller tutkistelivat sitä taidetta, jota harrastivat, runoutta, ja hakivat sen lakeja. Shakespeare harkitsi draaman periaatteita. Vaikka heistä ei sen takia tullutkaan parempia taiteilijoita, eivät he siitä huonontuneetkaan. Mutta varmaa on, että he siten esiintyvät henkisesti rikkaampina persoonallisuuksina.
Kuten sanottu: niiden harvojen kauneuslakien tuntemus, jotka on kokemusperäisesti voitu määrätä, ja niiden monien, joihin tätä tietä ei päästä käsiksi, ei koskaan voi olla muuta kuin taiteen aakkosia. Se suhtautuu luovaan taiteeseen kuin kielioppi runouteen, kuin akustiikka ja sointuoppi musiikkiin. Kielioppi ei tee kenestäkään runoilijaa; akustiikka ja sointuoppi eivät tee kenestäkään säveltäjää, vaikka runoilija onkin paremmin varustettu tuntiessaan kieliopin säännöt ja säveltäjä paremmin, jos tuntee ne aritmeettiset säännöt, joiden mukaan soitannollisen taideteoksen alkeita voidaan mitata.
Oikeassa sävelrunossa ei säveltäjä itse rakentele matemaattisesti mitään, vaikka matematiikalla onkin merkityksensä sävelrunon kaikissa aineksissa. Värillisessä mestariteoksessa maalari ei ole harkinnut mitään matemaattisesti, vaikka jokaisella hänen käyttämällään värillä on valovoima, jonka voi numeroilla ilmaista, ja vaikka tätä enemmän tai vähemmän vastaavat valovärähdykset, joiden lukumäärän sekunnissa fyysikko voi laskea. Mielikuvituksen luomat eivät ole laskentotehtäviä, vaikka niiden samoin kuin koko luomakunnan kaikkineen, mikä aisteillemme ilmaantuu, täytyy esiintyä määrällisenä ja siis aineksiinsa nähden mitallisena. Rytmit, symmetriat, suhteet, vastakohdat ovat niin sanoaksemme ne mitalliset ainekset, joita mielikuvitus käyttää hyväkseen ja muodostelee sielullisten ja henkisten lakien mukaan, olkoonpa puhe runosta tai säveleestä, temppelistä, kuvapatsaasta tai maalauksesta.
Ne lait, joista tähän asti olen puhunut, koskevat objektiivisesti kaunista sen paikkasuhteissa ja levossa. Mutta liikunnollakin on kauneutensa, ja tämä kauneus on suurempiarvoinen kuin levon. Vedenpinnan väreileminen tuulessa, auringon kimmeltävässä paisteessa, meren aaltoilu, koski, suihkulähteen vesipatsas, pilvien leijaileva vaellus, linnun lento, hevosen juoksu viehättävät katsetta. Jo siinä, että katseltava esine muuttaa paikkaa, tai kun se, kuten suihkulähteen vesipatsas, pysyy alallaan, mutta tämän rajoissa ilmaisee alituista liikettä, piilee jotakin, mikä viehättää tunne-elämäämme, sillä tämä kaipaa määrätyissä rajoissa vaihtelua ja muutosta, koska alati samat vaikutelmat tylsyttävät tunnehermoja uhaten sielunelämää pysähdyksellä.
Tunne-elämälläkin on lakinsa. Tärkein näistä on niin sanottu suhdelaki. jonka mukaan vaikutteen muuttuminen on välttämätöntä, jotta tuon vaikutteen tietoisuuteen liittyy tunnetta, ja jonka mukaan tunteen voima on riippuvainen muutoksen asteesta. Kun jokin sisäinen tila tulee toisen sijalle, joutuu arvotuomiomme alaiseksi siirtyminen toisesta toiseen ja se tunne, jonka siirtyminen herättää.
Tästä laista, suhdelaista, on tärkeitä seurauksia, joita voidaan sanoa toisasteisiksi laeiksi. Yksi näistä toisasteisista laeista, jolla on ollut mitä suurin vaikutus taidehistoriassa, on tylstymislaki, jonka mukaan jokaisella vaikutelmalla on taipumus heikentyä jatkuvaisuutensa tai liian pikaisen toistumisensa takia. Tämän lain rinnalla, sen luonnollisena täytteenä, on uutuuslaki, jonka mukaan kaikki uusi, olkoon se odottamatonta tai kaivattua tai äkkiä saavutettua, herättää eloisan tunteen.
Muistelkaamme Xenofonia ja hänen sotilaitaan, kun he Kunaxan kentältä palatessaan, rasittavien marssien jälkeen karujen vuoriseutujen halki, näkevät meren siniset ulapat pyhältä Teches-vuorelta. Kun etujoukko on noussut vuoren huipulle, päästää se meren nähdessään ilon ja hämmästyksen huudon, jonka joukko joukon perästä toistaa sitä mukaa, kuin he ehtivät sinne ylös. He huutavat: "meri, meri!" ja upseerit ja sotilaat syleilevät toisiaan ilosta itkien. Muistelkaamme sitä vaikutelmaa, jonka Stanley ja hänen miehensä saivat, kun pitkän vaelluksensa jälkeen hämärissä aarniometsissä näkivät edessään auringonvalaisemia kenttiä tai Tanganikan sinisen pinnan.
Ne hyväätekevät vaikutukset, jotka matkoilla voi olla, perustuvat uutuuden lakiin, jota matkavaikutelmat tyydyttävät, ja tylstymislakiin, joka tällöin harvemmin pääsee vaikuttamaan. Nämä lait, tylstymislaki ja uutuuslaki, eivät ole vaarattomia ihmisen kaikkein korkeimmille, etenkin siveellisille harrastuksille. Ihmiselämän järjestäminen siten, että tyytymys jokapäiväiseen ja uskollisuus ympäristöämme kohtaan säilyy samalla kuin pirteä tunne-elämä, vaatii sen vuoksi taitoa, jota toisten sielullisten lakien vaikutus onneksi helpottaa. Tältä kannalta on mielenkiintoista todeta, mitä nuorekkaat kansat vaistomaisesti ovat tehneet sitoakseen tunne-elämänsä synnyinkaupunkiin ja synnyinseutuun ja menetelläkseen niin, että uutuuslaki näissäkin ahtaissa rajoissa tyydytetään ja tylstymislakia vastustetaan. Siitä johtuu se into, joka antiikin aikana koristi helleenien kaupunkeja ja renessanssin aikana Italian kaupunkeja taiteen kauneusaarteilla, pannen ne kaikkien nähtäviksi. Siitä se innostus, jolla valtiollista elämää ja sen jännittäviä kysymyksiä ja pulmia käsiteltiin. Ateenalaisella ja firenzeläisellä oli mielestään kokonainen maailma kaupunkinsa muurien sisäpuolella tarjoomassa silmälle ja ajatukselle alituista vaihtelua.
Missä puuttuu vaihtelua eikä esiinny muita kysymyksiä kuin jokapäiväistä leipää koskevia, missä elämä pukeutuu vain käytännöllisten tarpeitten pukuun ja jää kauneuden tarpeitten tyydyttämistä vaille, siellä laskeutuu jotakin ummehtunutta, painostavaa ja ajanmittaan tylsyttävää tunne-elämäämme. Siitä johtuu se ilmiö, että paimentolaisheimot ovat niin työläästi voineet mukautua turpeeseen sidotun maanviljelijän tapoihin. Toihan vaeltaminen mukanaan vaihtelua ja aukaisi katseelle uusia näköaloja. Siitä johtuu myös maataviljelevien kansojen, kuten keltiläisten, roomalaisten, germaanien, halu sotaisiin seikkailuihin ja ryöstöretkiin, jotka keskeyttivät yksitoikkoisuuden, antoivat hermoille toisen tunnelmasävyn ja palauttivat heille jossakin määrin sen vaihtelun, joka kuuluu paimentolaiselämään ja jota vailla paikallaan pysyvä elämä on uusien, korkeampien etujen vuoksi.
Näillä sanoilla olen tahtonut vain viitata liikunnon ja siitä johtuvien muutosten merkitykseen tunne-elämälle ja sen ohessa taiteellekin. Kun plastiikka ja maalaustaide ihmisruumiin jäsenrakennetta esittäessään siirtyivät sitä vain lepotilassa kuvaamasta näyttämään sitä näennäisesti liikkuvana, oli se erittäin suuri edistys. Vasta siten taideteokset alkoivat näyttää eläviltä.
Kaikki liikkeet eivät kuitenkaan ole kauniita. Estetiikka sanoo, että liike on kaunis vain silloin, kun sitä katsellessa herää ajatus moninaisen alistumisesta johonkin yhteyteen, ja kun huomaamme voiman vaikuttavan sopusointuisesti. Mutta täten ei ole annettu tarkasti tieteellistä määritelmää. Milloin ja millä ehdoilla huomaamme liikkeessä ilmenevän voiman vaikuttavan sopusointuisesti, ja missä olosuhteissa huomaamme sen yhteyden, joka hallitsee moninaisuutta, esiintyvän liikkeessä niin, että liike tulee kauniiksi?
Täytyy olla lakeja, jotka piirtävät määrätyn rajaviivan kauniin ja ruman liikkeen välille, ja niitä on haettava. Alku tähän on tehty määräämällä periaate, jota sanotaan voiman säästämiseksi. Kuvaavien taiteiden alalla, missä liike, kun se esitetään, on vain näennäinen, merkitsee tämä periaate, ettei esineeseen, joka näyttää olevan liikkeessä tai paraillaan ponnistaa, saa sisällyttää suurempaa voimaa kuin mitä pidämme välttämättömänä tuon liikkeen tai ponnistuksen tarkoitusta varten.
Karyatideja ja Atlaita, ihmismuotoisia pilareita ja kauluskiviä, joiden on kannatettava suurempia tai pienempiä rakennustaiteellisia tai muita kuormia, ei saa sovittaa sellaisten painomäärien alle, jotka näyttävät raskaammilta kuin mitä niiden lihakset kestävät. Mitä suurempi paino on, sitä enemmän ollaan oikeutettuja esittämään pullistuneita lihaksia; jos kuorma on mitätön, täytyy lihasten jännitys oikaista sen mukaan.
Olen nähnyt erään saksalaisen maalauksen paimenpojasta, joka näyttää kulkijalle tietä joen yli. Poika seisoo hajareisin, joka lihas jännittyneenä; rinta on pullistunut, olkapäät taaksepäin vedetyt, kasvoilla on sankarillinen ilme, jokseenkin samanlainen, kuin kuvittelemme Caesarilla olleen, kun hän antoi legioonilleen käskyn mennä Rubicon-virran yli; toinen käsi puristaa lujasti paimensauvaa, viittaava käsi on jännittynyt sormenpäitä myöten, esittäen jonkinlaista valtiutta. Ja kaikki tuo ainoastaan näyttääkseen kulkijalle tietä puron yli. Pojan asento ja liikkeet eivät tosin itsessään ole rumat; mutta ne käyvät naurettaviksi, koska ne rikkovat periaatetta voiman säästämisestä, ja taulun katseleminen käy niiden takia melkeinpä sietämättömäksi.
Periaatteella voiman säästämisestä on epäilemättä fysiologinen perusta. Kuuluisat luonnontutkijat Weberin veljekset ovat kirjoituksessaan ihmisen käynnistä sattuvin esimerkein todistaneet, että esteettisesti kaunis yleensä on fysiologisestikin oikeata, ja että liike, joka toimitetaan lihasvoimaa mahdollisimman vähän käyttämällä tietyn tarkoituksen saavuttamiseksi, näyttää kevyemmältä, vapaammalta, miellyttävämmältä ja sen vuoksi kauniimmaltakin kuin liike, joka osoittaa suurempaa ponnistusta saman tarkoituksen takia. Jokainen voimistelunäytös vahvistaa, että tämä huomio on oikea.
Herbert Spencer kertoo, että hän kerran eräässä tanssinäytöksessä oli pahoillaan, kun yleisö osoitti suosiota tanssijattarelle, jonka rumat ja väännellyt asennot olisivat ansainneet vihellyksiä. Mutta hän huomasi samalla, että näiden rumien liikkeitten lomassa oli toisia todella suloisia, ja juuri nämä liikkeet näyttivät ilman ponnistusta suoritetuilta, kun jäsenet aivan kuin liitelivät ilman kannattamina.
Voiman säästämisen periaate selittää myös, että suora viiva ja käyrä ovat esteettisesti parempia kuin taitettu. Edelliset muistuttavat liikkeitä, joihin käytetään mahdollisimman vähän voimaa. Kulmiksi taittuneet viivat muistuttavat liikkeitä hetkellisine lihasponnistuksineen, joiden takia suunta äkkiä muuttuu, ja siksi ne ilmaisevat suurta voimanhukkaa. Senpä vuoksi pidämmekin kulmikkaita liikkeitä rumina.
Itsessään kovankin työn liikkeet ovat tavallaan kauniita, kun työ näyttöä käyvän kuin leikki, kun tajuamme liikkeissä jotakin iloista, vapaata ja kevyttä. Sepäntyö alasimen ääressä, kun se tulee tavallaan rytmilliseksi helähtelevien vasaranlyöntien vuoksi, saattaa esteettisesti näyttää hyvinkin komealta. Arvostellessamme liikkeiden kauneutta tai rumuutta vaikuttavat kuitenkin myös eri mielleyhtymät, jotka usein, vieläpä psykologisella oikeudellakin, antavat esteettiselle tuomiolle suunnan.
Me selitämme reippaan ja kevyen liikkeen ilmaukseksi voimasta ja liikunnon tuottamasta ilosta. Me selitämme pyöristetyn liikkeen sielun tasapainon ja sopusoinnun ilmaukseksi. Kun näemme työtä tehtävän iloisesti ja nopeasti, ilman ankaraa pakkoa siinä tarvittavissa liikkeissä, niin aavistamme, että voisi ehkä olla sellainenkin maailma, missä työ ja ilo ja kauneus ovat uskollisesti rinnatusten, eivätkä koskaan hylkää toisiaan. Muuan vertauskuva, jossa varmasti piilee henkinen totuus, saa meidät myös ymmärtämään, että työ ja ilo yhtyvät jumalallisessa maailmansuunnitelmassa, että synti on rikkonut yhteyden ja että sen voi jälleen saada aikaan, mikäli itsekkyys ja siitä johtuva sairaalloinen huomispäivän pelko väistyvät rakkauden ja luottamuksessa Jumalaan suoritetun työn tieltä.
Läheisessä yhteydessä voiman säästämisen periaatteen kanssa on se perusajatus, johon fysiologia esteettisiä kysymyksiä tutkiessaan on tullut, että meistä näyttää kauniilta se, missä yhtyy suurin määrä vaikutelmia näkö- ja kuulohermoihimme ja vähin määrä häiriötä niissä hermoliikkeissä, jotka eivät ole suoranaisessa yhteydessä elimellisiin elämän toimintoihin. Edellisessä luennossa selostamani laki värien täydennysvaikutuksesta sisältää siis erittäin vaikuttavia todistuksia tämän fysiologisen estetiikan perusajatuksen puolesta.
Saattaa näyttää siltä, että tällä kauniin omituisella määritelmällä on materialistinen leima, mutta niin ei asian laita todellisuudessa ole. Aistimemme ja elimistömme kokonaisuudessaan on luonut sama loogillinen ja esteettinen maailmanmahti, joka on synnyttänyt henkisen olemuksemme, ajatus- ja tunne-elämämme.
Läheisessä yhteydessä voiman säästämisen periaatteen kanssa on myöskin se läheinen sukulaisuus, joka vallitsee kauniin ja tarkoituksenmukaisen välillä, sillä jos näyttää rumalta se, että päämäärä saavutetaan liian suurilla ponnistuksilla ja voimankulutuksilla, niin se merkitsee sitä, että epätarkoituksenmukainen, ilmestyessään sinänsä silmälle tai korvalle eikä harkinnan tuloksena, pakostakin tuntuu meistä rumalta. Minun ei tarvinne huomauttaa, että sinänsä tarkoituksenmukainen ja ihmisille käytännöllisesti hyödyllinen ei ole aivan sama asia, ja ettei meidän sovi sekoittaa sinänsä tarkoituksenmukaista siihen tyhmänylpeään ja rajoitettuun käsitykseen, jonka mukaan se, mikä luonnossa ei suorastaan kelpaa ravinnoksemme, juomaksemme, vaatteiksemme, asunnoksemme tai työkaluiksemme j.n.e., sen vuoksi ei vastaa tarkoitustaan. Aarniometsässä kasvava kukka, jota ihmissilmä ei ole koskaan nähnyt ja joka ei mitenkään saata hyödyttää meitä käytännöllisesti, on tarkoituksenmukainen, kun sen elimet mitä vähimmin voimaa kuluttaen paraiten edistävät sen omaa elämää, kehitystä ja hedelmöimistä, kun sen varsi ja lehdet ovat terveet, kun sen kupu on sen värinen ja tarjoo sitä makeutta, joka on omiaan houkuttelemaan puoleensa hedelmöittymistä edistäviä hyönteisiä.
Ranskalainen esteetikko ja taidehistorioitsija Taine on täydellä syyllä tehostanut kauniin ja itsessään tarkoituksenmukaisen läheistä yhteyttä. Jos katselemme ihmistä ruumiilliselta kannalta, niin itsestään selvää on, että hänen luonnollisen elimistönsä täydellisyys ja elimien terveys ovat ominaisuuksia, joilla esteettisesti on suuri merkitys. Kauniiseen, inhimilliseen jäsenrakenteeseen, sen ihanteeseen, eivät sovellu kieroon kasvaneet epätarkoituksenmukaisesti muodostuneet elimet, silvotut jäsenet ja patologiset ilmiöt. Mitä paremmin jäsenrakenne näyttää olevan muodostunut symmetrian ja suhteellisuuden lakien mukaan, sitä lähemmäksi se tulee sellaista, mitä pidämme tyypillisesti kauniina, mutta jos joka jäsen ja joka lihas on voimistelulla, leikillä tai monipuolisella työllä päässyt niin lähelle tarkoituksenmukaista, että se mahdollisimman pienellä ponnistuksella saavuttaa toiminnalleen pannun päämäärän, suorittaen tehtävänsä helposti ja miellyttävästi, täydentää se ruumiin fyysillistä kauneutta.
Mutta Taine huomauttaa täydellä syyllä: "Tässä ei vielä ole kaikki. Sielun läsnäolon — tahdon, järjen, sydämen — tulee aateloida atleettiset kyvyt. Täydelliselle ruumiille antaa vasta jalo sielu korkeimman kauneuden, — sielu, joka ilmenee ruumiin liikkeissä ja asennossa, pään muodossa, kasvonpiirteiden ilmeessä, ja joka ainakin on vapaa ja terve, jollei olekaan korkea ja suuri. Mutta jos haluamme esittää ihmisen jäsenrakennetta sen täydellisyydessä, tulee käyttää hyväkseen sitä ajankohtaa ja sitä välitilaa, jolloin sielu ei vielä ole alentanut ruumista toisarvoiseksi, kun ajatus vielä on toimiva, mutta ei hirmuhallitsija, kun hengestä ei vielä ole tullut yksipuolinen, kieroon kasvanut elin, ja kun inhimillisen toiminnan kaikkien lajien välillä vielä vallitsee tasapaino."
Taine osoittaa ja vahvistaa todistuksilla historiasta sen totuuden, että mikäli kirjallisuus ja taide eri aikoina ovat harrastaneet ja esittäneet hyödyllisiä, tarkoituksenmukaisia ominaisuuksia, joita inhimillisellä terveydellä pitää olla ruumiillisessa ja henkisessä suhteessa, sikäli tuo aika on luonut taideteoksia, jotka ovat eläneet kauemmin kuin taidemuotien vaihteleva valta ja saaneet yleisen, pysyvän merkityksen. Todellakin on onnellista, että niin on asianlaita, ja toivon, että tulee aika, jolloin kirjallisuus ja taide täyttävät tämän tehtävän mitä pontevimmin, koska se nyt lienee tarpeellisempaa kuin milloinkaan ennen.
Nykyinen suurteollisuuden aikakausi on Euroopan ihmispolven terveydelle ja kauneudelle pelottava vihollinen. Suurteollisuus käyttää kyllä hyväkseen voiman säästämisen periaatetta, kun on kysymys konevoimasta ja hiilen kulutuksesta, mutta on käyttänyt periaatteen vastakohtaa kysymyksen ollessa niistä ihmisjoukoista, joiden voimat sillä on käytettävänään. Kahdentoista tunnin mitä yksitoikkoisin työ tehtaissa, joissa on pilaantunut ilma, kahdentoista tunnin yksitoikkoinen työ kehittymättömillä lapsillakin — siitä täytyy olla tuloksena sairaalloinen, ruumiillisesti heikko, henkisesti murtunut ja esteettisesti kovaosainen sukupolvi. Tämä kamala, ihmisluontoon kohdistettu pahoinpitely meni 1800-luvulla niin pitkälle, että Englannin kaivosten ja tehtaitten omistajat voivat kerskailla, kuinka siellä, samoin kuin maanviljelijä viisaita sääntöjä seuraten muuttaa kotieläinten ruumiinmuotoa omien käytännöllisten tarkoitustensa mukaiseksi, samoin vuorityö nyt oli luonut ihmiskääpiöitä, jotka mainiosti sopivat ryömimään maanalaisissa hiilikäytävissä, ja kutomot olivat saaneet ihmisiä, joiden raajat olivat muodostuneet kangaspuiden käyttöön sopiviksi.
Jos tämä olisi saanut häiritsemättä jatkua ja levitä yli maanosamme, olisi eurooppalainen osa ihmiskuntaa kadottanut yhä enemmän sekä elinvoimiaan että myös inhimillistä, elimellistä ulkonäköään. Mutta valtiolla ja kunnilla on onneksi etuja, jotka eivät käy yhteen järjestelmällisten rikosten kanssa ihmisrotua vastaan. Kuntien edun mukaista on, etteivät sairashuoneet ja kunnalliskodit tule liian täyteen; valtioiden etu vaatii, että kansa on puolustuskuntoinen ja että työläistenkin lapsia voidaan käyttää sotilaina. Tältä kannalta ovat yleinen asevelvollisuus ja siihen liittyvät jokaisen nuoren sukupolven terveyden ja ruumiillisen kelpoisuuden tarkastukset mannermaalla vaikuttaneet ja edelleenkin vaikuttavat paljon hyvää. Monet harrastukset, myös puhtaasti inhimilliset ja kristilliset, ovat heränneet ja alkaneet toimia samaan suuntaan, mutta vaara on vieläkin uhkaava ja vaatii lainsäädäntöä, ettei se veisi Euroopan kansoja perikatoon.
Tanskalainen esteetikko Wilkens huomauttaa syystä kyllä, että kun aate-estetiikan edustajat, kuten Solger, Schelling, Hegel, otaksuvat kauneuden olevan sen aatteellisessa sisällössä, mikä meistä näyttää kauniilta, toisin sanoen kauneuden olevan aatteen ilmenemistä aisteillemme, niin Taine sanoo vain yleistajuisemmin ja määrätymmin samaa, väittäessään taiteen kukoistuksen ja rappion riippuneen ja vieläkin riippuvan siitä, kuinka se on suhtautunut ihmiskunnalle tärkeään ja hyödylliseen.
Jos tässä "aatteella" on käsitettävä jotakin olennaista, niin ei voi olla puheena ainoastaan muodollisia määräyksiä, kuten yhteys moninaisuudessa j.n.e., eikä myöskään sellaisia kuin symmetria, kultainen leikkaus j.n.e., vaan aatteellisella täytyy olla suorastaan oleellisia määräyksiä, jollaisia ovat esim. terveys, vapaus, onni. Kun pidämme kauniina sitä, mikä on muodostettu symmetrian, kultaisen leikkauksen tai muiden muotoperiaatteiden mukaan, johtuu se siitä, että ne ovat ilmauksia inhimillisen sukutyypin toteuttamisesta terveissä, voimakkaissa, onnellisissa yksilöissä. Fechnerkin tulee samaan loppupäätökseen. Hän lopettaa esteettisen pääteoksensa ensimäisen osan seuraavilla sanoilla,: "Paras taiteellinen maku on se, jonka avulla ihmiskunnalle hankitaan paras tulos. Parasta ihmiskunnalle on se, mikä edistää sen hyvinvointia nyt ja ijankaikkisesti."
Tarkastellessamme esteettisiä lakeja ja periaatteita joudumme kuin vasten tahtoamme toiselle, läheiselle alalle: siveellisen ja hyvän alalle. Kauniin suhteesta hyvään saanen tilaisuuden puhua laajemmalti myöhemmin. Selvää on, että se, joka on esteetikko sydämeltään ja sielultaan, ei voi seistä välinpitämättömänä sen tuhon nähdessään, jota puhtaasti itsekkäät ja taloudelliset harrastukset ovat tuottaneet Euroopan kansojen suurille joukoille. Niinpä on Englannin nykyään tunnetuin ja nerokkain taidearvostelija RUSKIN asettunut työllä ja varoillaan taistelurintamaan puolustaakseen niitä siveellisiä ja kauneuden etuja, joita tuo käsitys ja sen häikäilemätön käytäntöön sovelluttaminen uhkaavat tuhota.
Se, joka rakastaa kauneutta kaikessa muussa, tahtoo tietysti ennen kaikkea nähdä sen ensimäiset ehdot, terveyden, ilon ja voiman, oman kansansa keskuudessa. Hänen kannaltaan esiintyy syyte olevia oloja vastaan siinä, että suuri osa yhteiskunnan jäsenistä tarjoo nähtäväksi huonon hoidon, riutumisen, sairauden merkkejä, jos lapset, jotka syntyvät hänen maansa majoissa, joutuvat todennäköisesti niin elämään, että raakuuden ja kurjuuden keskellä menettävät ruumiillisesti ja sielullisesti saamansa kauneusperinnön. Se leima, jonka kansan suurin osa on saanut, on kansantyyppi. Yhteiskuntaruumiin jatkuva verenkierto kostaa myös hyvinhoidetuille jäsenille sen, mitä huonosti hoidetut ovat kärsineet.
Tähän tapaan käsittää todellinen kauneudenystävä asiain yhteyden ja siksi hänen kauneudenkaipuunsa on valmis suosimaan niitä kristillisiä ja ihmisystävällisiä yhteiskunta-oppeja, jotka vaativat henkistä kauneutta kaikessa ja kaikille, oikeutta ja kohtuutta kaikkia kohtaan, jokapäiväistä leipää kaikille, jotka tahtovat sitä ansaita, kaikille osallisuutta siihen, mitä pyrkimys totuuteen ja kauneuteen on luonut, sillä jos sellaiset opit pääsevät vaikuttamaan enemmän kuin nyt, kasvaa niiden suojassa varmasti terveempi ja onnellisempi ja samalla kauniimpikin ihmissuku.