III.
Gajus Cesar Kaligula oli seurannut Tiberiusta Kaprille ja oleskellut siellä hänen kuolemaansa saakka. Jos varoitus aina olisi hyvä opettaja, niin olisi Kapri ollut hänelle hyvä koulu.
Sen ylenkatseen, jota Tiberius tunsi nuorta sukulaistaan kohtaan, palkitsi tämä sokealla kuuliaisuudella. Oliko se vain teeskentelyä, kuten yleensä selitetään, vai oliko se vielä enemmän vanhuksen ylivoimaisen pelkoaherättävän ja demoonisen luonnon vaikutusta — Gajus Cesar näyttää kadottaneen itsensä ja omaksuneen isoisän minuuden. Kun Tiberius hymyili suloista hymyään, hymyili Gajus samalla lailla; kun uhka sai hänen otsansa ryppyyn ja pilkka väreili hänen huulillaan, teki Gajus samoin. Sellaisena hetkenä lienee hänen piirteensä kuvannut se mestarikäsi, joka on muovannut hänen Kapitoliumin museossa olevan basalttirintakuvansa. Pää on hiukan sivulle kallistunut, otsalla on ukkospilvi, silmät säkenöivät, hieno suu puristuu vihaisesti ja pilkallisesti kokoon; mutta huomaa heti, että tämä näkö on matkittua tai opeteltua: teatterityranni se on vain vielä, joka ilmenee näissä säännöllisissä piirteissä. "Koko hänen ulkokuorensa", sanoo Tacitus, "apinoi sitä, minkä Tiberius kunakin päivänä oli pukenut ylleen, ja hän käytti melkein tämän sanoja".
Kuinka tätä nyt selitettäneekin, niin ei ole epäilemistäkään, että se ehkäisi Kaligulan henkistä kehitystä. Minusta tuntuu kuin tässä mielettömässä väkivallantekijässä olisi halki koko elämän ollut jäljellä jotakin lapsimaista, lukuunottamatta sen viattomuutta ja rakastettavaisuutta. Nämä ominaisuudet karisivat hänestä aikaisin. Mutta häneltä puuttuu täydellisesti, kuten lapselta, itsetuntemus, hän on lapsen lailla taipuvainen sadunomaiseen ja kuvittelua kiihoittavaan, hänellä on lapsen halu saada tietää valtansa laajuus, sen kykenemättömyys käsittämään toisten tahtojen olemassaolon pätevyyttä, sen taipumus turmelemiseen ja ilman päämaalia luomiseen. Hänen häpeällisimmissä ilkitöissään on jotakin "naivia", jotakin luonnonvakaata, ja hänen julmuuksissaan näyttäytyy suunnitelman ja päämaalin suora vastakohta. Hän oli matkinut edeltäjäänsä, mutta ei tutkinut häntä. Sinä hetkenä kuin tämä kuolee, katoaa matkittu, ja edessämme on, kahdestakymmenestäviidestä ikävuodesta huolimatta, pahankurinen poika, joka on saanut maailman ja ihmiset leikkikaluikseen ja kohdistaa heihin hillittömän ilkivaltaisuutensa.
Kaligula ei ollut kauan ollut keisarina, kun hän kunnioitti Bajaea, sen ajan ylellisintä kylpypaikkaa, käynnillä, jota ei milloinkaan tultu unhoittamaan. Se hieno ja irstaileva maailma, joka kokoontui tänne ja piti täällä juhliaan, joista "Penelope palasi Helenana", sai nauttia silloin näytelmästä, joka saattoi jännittää elämään väsyneitäkin hermoja. Lahden toisella rannalla, puolen Ruotsin peninkulman päässä, on Puteoli. Maantie näiden molempien kaupunkien välillä ei ole mainittavasti pitempi, mutta suorin tie on aina lyhyin, ja Gajus Cesar määräsi rakennettavaksi sillan niiden väliin. Ja minkälaisen sillan! Sen tuli kaikessa muistuttaa teiden kuningasta, Via appiaa. Niin monta alusta kuin kiireessä voitiin saada kokoon, koko se laivasto, jonka tuli Egyptistä tuoda vuoden viljavarat maailmankaupunkiin, järjestettiin, ankkureihinsa kiinnitettyinä, kaksinkertaiseen riviin ja peitettiin maantomulla, joka laskettiin hakatuilla kivillä ja varustettiin käytävillä ja peninkulmapatsailla. Kyytipaikkoja keisarillisille lentoläheteille ja ravintoloita janooville matkamiehille ei saanut myöskään puuttua. Muutamissa päivissä oli Cesarin tahto ja rakennusmestarin huolenpito päästään loihtineet ilmoille tämän ihmeen, johon verrattuna Xerxeen silta Hellesponton yli oli vähäpätöinen asia. Mutta suurenmoisinta tässä kuitenkin oli se, että työstä ei ollut mihinkään. Hyöty on maallisen ihmisen, elämän proosaan kypsyneen, yrityksen näkökanta; mutta lapset ja jumalat ovat korotettuja sen yläpuolelle. Kun jumala tekee suurtöitä, niin hän leikkii. Vihkimispäivä koitti. Bajæn kylpyvieraat mietiskelivät missä puvussa tai oikeammin minä jumalana Gajus esiintyisi. Ehkä Afroditena? Kaunis Gajus oli usein nähty rakkaudenjumalattaren puvussa. Tai Jupiterina kullatussa tekoparrassa ja kädessä kimppu salamoita? Tai Neptunuksena pidellen kolmikärkeä ja kasvoillaan Cesarin niin hyvin esittämä ilme: Quos ego…! Tai ehkä jumalan ja ihmisen välisenä olentona, päällään ylt'yleensä jalokivien peittämä penula? Ne olivat tyhjäntoimittajien kysymyksiä ja vedonaiheita; sillä roomalaiseksi tai edes ihmiseksi puettuna ei Gajusta oltu nähty senjälkeen kuin hän muutti Palatinukselle. Mutta tällä kertaa olivat kaikki arvanneet väärin. Oli unhoitettu, että Gajuksen mielessä olivat nyt Germanian sotakarkelot. Hän tuli hevosen selässä, puettuna kultakirjailtuun kreikkalaiseen viittaan, kupeellaan miekka ja espanjalainen nahkakilpi hihnassa yli olkapään. Sotajoukko pretoriaaneja seurasi häntä. Hän viittaa Puteoliin päin, ajaa täyttä laukkaa yli sillan ja palaa voittajana kaupungista, johon leikillä on rynnätty. Seuraavana päivänä on myöskin juhla: silloin Cesar näyttäytyy kaksipyöräisissä kullatuissa vaunuissa, hevosten vetämänä, jotka ovat kuuluisia sen ajan "urheilussa". Illalla säteilee silta ja koko se kehä vuoria ja kukkuloita, jotka ympäröivät sisimmän osan Puteolin lahtea, lukemattomien tulisoihtujen valossa. Kaikki tuo muistuttaa jättiläisteatteria. Sillalla, joka nyt on avattu suurelle yleisölle, vilisee iloisia ihmisparvia, silloin kuuluu yhdellä erää vihlova huuto. Gajus Cesarin viittauksesta syöstään kävelijät mereen. Niiden yli, jotka pysyttelevät uiden pinnalla tai jotka ovat tarttuneet laivanruoreihin ja ankkuriketjuihin, sataa kangen- ja aironiskuja, kunnes he vajoavat syvyyteen.
Kauan puhuttiin Bajæssa tästä koirankurista, kauemmin kuin Cesarin kylvyistä hyvätuoksuisissa esanseissa tai hänen päivällisistään, jotka nielivät miljonia.
Kaligula haaveksi rakentamista; mutta melkein kaikki, mitä hän rakennutti, oli tarkoituksetonta kuten mainittu siltakin. On vaikeata ajatella taiteilijoita ikävämmässä asemassa kuin hänen arkkitehtinsä olivat. Gajuksella oli oma makunsa kirjoihin ja taideluomiin nähden, eikä yksikään pienokainen koulunpenkillä ole urheammin hyljännyt kaikkea, mikä siihen saakka on ollut kauneuden esikuvana. Tästä terävästä arvostelijasta oli Virgilius pölkkypää, Livius lörpöttelijä; kerrotaan, että hän oli aikonut heittää Homeroksen laulut yleisesti hävitettäväksi, ehkä muistellen sitä ankaruutta, jolla Tiberius oli vaatinut hänen lukemaan niitä. Kaikkien täytyi taipua Gajuksen makuun, ja todennäköistä on, että tuo suuri määrä siihen aikaan niin tavallisia Virgiliuspatsaita hävisi hänen hallitessaan: meidän aikamme osaksi ei ole tullut yhtään, mutta arviolta on annettu runoilijan nimi eräälle Kapitoliumin museossa olevalle antiikiselle rintakuvalle, johon on herttaisesti yhtynyt hänen runottarensa ja luonteensa piirteet. Gajuksen arvostelut arkitehtuurista olivat aivan yhtä repivää laatua. Huvilinnojaan ja huviloitaan varten hän teki suunnitelmia, joita hän luuli nerokkaiksi sikäli kuin ne sotivat tervettä järkeä vastaan. Rakennusmestarin tuli totella ja pitää huoli siitä, jos elämänsä oli hänelle kallis, että kaikki oli valmiina sen ajan kuluessa, jonka Cesar kärsimättömyydessään oli määrännyt.
Lähellä Karakallan termejä ja Porta San Sebastianoa on kolumbariumi, johon Augustuksen vapautetut orjat ovat haudatut. Siellä on komero, joka on koristettu barokin maun mukaan typistetyllä kiekuralla. Ei odottanut antiikin pohjalla tapaavansa ennusmerkkiä siitä tyylistä, joka enemmän kuin puolentoista tuhannen vuoden päästä kaunistaisi Rooman kirkkoja ja portteja kiharilla tekotukilla; mutta huomaa kohta, että maku ei ole synnyttänyt tätä kummallisuutta, vaan on tilanpuute pakottanut sen. Jos aika olisi säästänyt jonkun Kaligulan huvilinnoista, niin epäilen, että meitä olisi siellä hämmästyttänyt moni pieni esitunne barokki- ja rokokotyylistä. Mutta näistä rakennuksista on jäljellä ainoastaan hänen Palatinuksella olevan keisarilinnansa mahtavat rauniot ja sen sillan tukimuuri, jonka hän tältä kukkulalta rakennutti korkealle forum romanumin yli Kapitoliumin toiselle huipulle. Silta oli tienä kahden korkean jumalan välillä, silloinkuin nämä tahtoivat neuvotella tärkeistä asioista. Toinen jumalista oli Jupiter Kapitolinus; toinen jolle keisari oli rakennuttanut temppeleitä, perustanut papistoja, pystyttänyt kultapatsaita ja miettinyt kalliita ja oivallisia uhreja — oli Gajus itse. Heidän puhelunsa tapahtui siten, että Gajus, jota myös Jupiter Latiarikseksi nimitettiin, kuiskasi jumaltoverinsa korvaan ja asetti sitten oman korvansa hänen suulleen. Toisinaan kohotti Jupiter Latiaris uhkaavasti äänensä. Jupiter Kapitolinuksella, joka ei milloinkaan vastannut samalla äänellä, oli kuitenkin syytä napista, ellei omasta niin sukulaistensa puolesta, sillä keisari oli tuotattanut Roomaan joukon Kreikan ihanimpia jumalankuvia ja hakkauttanut niiltä päät poikki antaakseen niille toiset, joilla oli hänen omat kasvonpiirteensä, ja kerrottiin, että hän oli aikonut Olympon Zeulle saman kohtalon.
Tämä muistuttaa kieltämättä hulluutta. Kaligulan aikalaiset epäilivätkin, että hänen aivonsa eivät olleet kunnossa. Kuiskailtiin rakkaudenjuomasta, joka oli hämmentänyt hänen järkensä. Mutta antakaa kaikkivalta pojannulikalle, asettakaa orjia tai imartelijoita hänen valtaistuimensa ympäri, ja mielettömyys on ilmenevä ilman Kanidiaksen taitoja.
Gajus oli kateellinen. Ne suurten miesten patsaat, jotka Augustus oli siirtänyt ääriään myöten täynnä olevalta Kapitoliumilta Marskentälle, murskasi hän kappaleiksi, sillä Roomalle oli kylliksi yksi suuruus. Jos hän huomasi, että kaunis mies teatterissa veti puoleensa naisten katseet, niin voi sitä miestä! Hän oli kuoleman oma; hän oli varastanut Cesarilta sen suosion, jota kauniimpi sukupuoli oli velvollinen yksinomaan hänelle osoittamaan. Kateus esiintyy lapsen koko teeskentelemättömyydellä, kun kansa taputtaa käsiään vaunutaistelija Poriukselle, joka voitosta iloiten vapauttaa orjansa. Kaligula huutaa istuimeltaan: "tämä kansa kunnioittaa enemmän gladiaattoria kuin ruhtinastaan", ja hän syöksyy niin kiivaasti ulos, että sotkeutuu toogaan ja suistuu portaita alas. Sellaisessa tilaisuudessa hän toivoi, että Rooman kansalla olisi ollut yksi kaula pyövelien huojennukseksi.
Hänen tyranniallaan on, kuten ennen on huomautettu, kokonaan toinen leima kuin Tiberiuksen. Toinen on julmuudessaan viekas ja laskeva, toinen ajattelematon ja ilkivaltainen. Pelkästä juonikkaisuudesta hän herättää kaikkien luokkien vihan etsimättä kenestäkään tukea. Hän antaa senaattorien toogaan puettuina juosta tuhansia askeleita vaunujensa vieressä; juhlissa, joita hän vietti näyttelijäin ja irstaiden naisten kanssa, olivat senaattorit orjanpuvussa pöytäpalvelijoina. Ritarisäätyä hän ei pidä sellaisen alennuksen arvoisena; mutta hänen huvituksiinsa kuuluu asettaa jätkiä sirkuksen ja amfiteatterin ritaripenkkeihin ja katsella tappeluita, joita siitä syntyy. Rikkaita kansalaisia hän pusertaa kuin sieniä tyhjennettyään vajaassa vuodessa Tiberiuksen aarrekammion. Joskus hän antaa tälle hankkimistavalle hullunkurisen leiman, kuten silloin, kun vanha Aponius Saturninus, joka on sattunut nukahtamaan eräässä keisarin toimeenpanemassa julkisessa huutokaupassa ja unessa nyökkäämään päätään huutokaupanpitäjälle, huomaa itsensä herättyään Cesarin kolmentoista gladiaattorin omistajaksi 1 1/2 miljonan kruunun kauppahinnasta. Joita elinaikana ei imetty tyhjiin, niiden täytyi tehdä Cesar perillisekseen ja odottaa myrkytystä. Hänen ahneutensa, samoinkuin hänen ilkivaltansakin, kohtasi köyhiäkin. Kantajien täytyi luovuttaa keisarille kahdeksas osa päiväpalkastaan. Kun vilja-aitat olivat täynnä, huvitti häntä sulkea ne ja antaa joukkojen nähdä nälkää. Legioonia hän ei myöskään empinyt härsyttää. Kun Kaligula lapsena oleskeli vanhempiensa luona leirissä Reinin rannalla, olivat Germanian legioonat nousseet kapinaan. Nyt, noin kaksikymmentä vuotta myöhemmin, tahtoi hän surmauttaa heidät viimeiseen mieheen saakka; mutta muutti ympäristönsä hartaista rukouksista päätöksensä siten, että ottaisi verikymmenykset heiltä. Dio Kassiuksen mukaan hän pani toimeen ajatuksensa; Suetoniuksen mukaan pakeni hän paikalta ja luopui aikeesta, kun legioonissa, jotka olivat kutsutut kokoon aseitta ja saarretut ratsujoukoilla, muutamat sotamiehet aavistivat petosta ja riensivät tarttumaan miekkoihinsa.
Aikakirjat kätkevät muutamia Kaligulan lausuntoja, jotka tekevät mahdolliseksi silmäyksen hänen sieluunsa. Itse ylisti hän horjumatonta lujuuttaan parhaaksi ja kuvaavimmaksi ominaisuudekseen. Tämä lausunto heittää valonvälkähdyksen hänen sisäiseen maailmaansa. Psykolooginen kokemus osoittaa poikkeuksetta, että sydämettömät ihmiset ihailevat itseään lujamielisinä. Ajaja, joka ruoskaniskuilla raatelee kaakkinsa haavoittunutta selkää, luulee olevansa lujatahtoinen mies, niin kauan kuin hänen oma selkänsä on vapaana, ja toisten sääli vahvistaa vain hänen itseihailuaan. Pelkurien sydämettömyys on toinen sääntö, jota sen poikkeukset eivät kumoa. Cowards are cruel, lausuu Gay ja on siinä oikeassa, vaikkakaan hän ei aina ole lisätessään:
but the brave Love mercy and delight to save.
Kaligulan pelkuruus on tunnettu. Hänen elämäkerrankirjoittajansa kertovat surullisen hullunkurisia todistuksia siitä. Hänen kuviteltu lujuutensa ei kestänyt edes uhkaavan vaaran näkyä. Mutta arka poika, jota lujakourainen mies suojelee, luulee voivansa haastaa kanssansa taisteluun kokonaisen maailman. Kaligula, jota ympäröi hyvinpalkattu joukko rotevakasvuisia germaaneja ja vapautettuja gladiaattoreita, luuli samaa. Pelkuruus sopii hyvin yhteen uhman kanssa. Mutta Gajukselle oli uhma samaa kuin rohkeus. Siis: tämä raukka ihaili itseään lujana ja urhoollisena miehenä ja sai yhä useammista rikoksista lisäkiihdykettä itseihailulleen. Tiberius kärsi omantunnontuskia. Kaligula ei kypsynyt milloinkaan niin suureen ihmisyyteen, että omantunnontuskat olivat hänelle mahdollisia. Kun hänen isoäitinsä Antonia kerran uskalsi soimata häntä jostakin ilkityöstä, kohtasi hän kummastuneen silmäparin ja kuuli vastauksen: oletko unhoittanut, että kaikki on minulle luvallista? Mitä lapsi saa tehdä, ja mitä siltä ei nimenomaan ole kielletty, se on sille luvallista. Itse hänen käsityksensä majesteetista oli lastenkamarin syrjäkuva, missä mörkö on maailman hirvittävin asia. Hänet nähtiin kuvastimen ääressä harjoittavan ilkeimpiä kasvonilmeitä voidakseen esiintyä kuten elämän ja kuoleman herralle sopii.
Kaligulalla oli unettomia öitä, mutta niitä saattaa olla, vaikkakaan omatunto ei ole sairas. Syynä siihen oli pikemmin kuvitteluvoima, jonka liejussa hirviöt ja iljetykset rypivät, odottaen hetkeä, jolloin voisivat muuttua teoksi. Hän ei voinut milloinkaan lakata ihmettelemästä valtansa laajuutta ja iloitsi sitä enemmän sen äärettömyydestä, mitä kauemmaksi hän eteni yli niiden rajojen, jotka sisällinen laki on asettanut ulkonaisen herroille. Vastapainon puutteesta hänen tahtonsa hikoili verta kuten ihmisruumis ilmanpaineen puutteesta. Usein vartiat näkivät hänen hoippuvan tähtien välkkeessä ja kuutamossa palatsin laajoissa pylväskäytävissä tai sillalla, joka kulki yli forum romanumin. Missä asioissa askaroivat hänen ajatuksensa silloin? Tavallisesti hurjissa kaunopuhekappaleissa, jotka saivat senaatin kauhuun seuraavana päivänä. Ennenkuin hän alkoi tällaisen puheen, lausui hän kernaasti edeltä sanat: "Vedän yötutkielmieni miekan huotrastaan". Erityisesti häntä huvitti puhua pahantekijäin puolesta ja syyttömien turmioksi, koska hänen asianajajataitonsa näyttäytyi silloin suuremmaksi. Siveellisesti tylsämielisenä ei hän silti ollut mikään tyhmyri. Hänellä oli mielijuohteita, joita ilkeys teroitti, hänellä oli logiikka, jota pahuus karkaisi, ja tyyli, jolle hirvittävän ihaileminen antoi kantavuutta.
Ellei tämä ihminen ollutkaan täysijärkinen, niin epäilen kuitenkin, ettei häntä yksityisenä miehenä täydellä syyllä olisi voitu sulkea hourujenhuoneeseen. Pikemmin hän olisi joutunut kuritushuoneeseen. Missä hulluuden ja rikoksen raja on, siitä ei ole vielä päästy selville, vaikkakin jokainen päivä vaatii syyntakeisuuskysymyksen ratkaisemista. Että Kaligula rakensi linnan lemmikkihevoselleen Incitatukselle ja valitsi sille hovikunnan, sitä eivät taida ainakaan ratsastusseuramme katsoa järjettömyyden merkiksi, eikä myöskään ole niin hullua, että hän aikoi tehdä Incitatuksen Rooman konsuliksi. Huonompia konsuleita oli Roomalla ollut, ja tätä arvoa seuraavat virkatehtävät eivät olleet enää niin tärkeät, että Incitatus ei olisi voinut hoitaa niitä tallirengin avulla.
Kaksi miestä Kaligulan hovissa oli hänen säälimättömän pilansa esineitä. Toinen oli hänen setänsä Klaudius, toinen kaartineversti Kassius Kerea. Tämän verrattomat miehuudennäytteet taistelukentällä eivät suojelleet häntä häpeällisimmältä pilkalta keisarilinnassa. Kerea sieti tai näytti sietävän sitä iäkkään sotilaan jäykällä kärsivällisyydellä; Klaudius oppineen vanhuksen hajamielisellä levollisuudella. Toisesta tuli Kaligulan surmaaja, toisesta hänen seuraajansa.
Eräänä päivänä, kun Kaligula lähti teatterista, odotti häntä holvikäytävässä kaksi kaartineverstiä, joiden tehtävänä oli ottaa päivän tunnussana. Toinen heistä oli Kerea. Kun tämä muutoin kysyi tunnussanaa, oli keisarin tavallinen pilkallinen vastaus: Priapus! Mutta Kerea pysyttelihe tällä kertaa hiukan taampana, ja Kaligula antoi toiselle everstille tunnussanan: Jupiter! Tuskin sana oli lausuttu, ennenkuin kajahti huuto: Niinpä kohdatkoon hänen vihansa sinut! ja Kerean miekka veristyi keisarin ruumiissa. Useita salaliittolaisia syöksyi hänen kimppuunsa, ja ennenkuin germaanilainen henkivartio oli ennättänyt esiin, makasi Kaligula maassa verisenä ja elottomana möhkäleenä.
* * * * *
Ne patsaat ja rintakuvat, joita meillä on Gajus Cesarista, todistavat, että hänen herkeämätön pyrkimyksensä saavuttaa hirveä ulkonäkö onnistui verrattain lyhyessä ajassa — hänet surmattiin näet 29:nä elinvuotenaan. Välimatka Kapitoliumin museon galleriassa olevan kauniin nuorukaisen ja Villa Borghesessa olevan toogakuvan välillä on suunnaton, vaikkakin yhtäläisyys on silminnähtävä. Edelliseltä ei tahtoisi tuomita ylevän kehityksen mahdollisuutta. Ennen mainitusta basalttipäästä saman museon keisarisalissa ei lue muuta kuin pahaa, mutta vielä, niin sanoaksemme, matkitussa muodossa. Tässä hän koettaa olla iljettävän näköinen. Haarniskapatsas Napolissa, sankaripatsas Vatikaanissa ja toogapatsas Villa Borghesessa ovat kuin merkkipylväitä tiellä selväpiirteiseen roistouteen. Viimeksi mainitussa taideteoksessa ja Villa Albanissa olevassa erinomaisessa patsaassa hänet esitetään papillisessa puvussa, ja tämä, kuten kasvojen ilmekin, johtavat mieleen tilaisuuden, jolloin hän esiintyi uhraajana ja kaatoi kirveellä — uhrieläimen? Ei, vaan pahaa aavistamattoman alttaripalvelijan, joka seisoi vieressä. Villa Borghesen Kaligula viistoine silmineen ja suussaan ilkeä piirre tuntuu miettivän samallaista pilaa.
Kaligulan kuoleman jälkeen katosivat yhtenä yönä ne lukemattomat Roomassa olevat patsaat, joilla oli hänen kasvonpiirteensä. Onnellista on, että hävittämisen into kannustaa keräämisen intoa. Muutoin ei aikamme voisi verrata Kaligulaa, Neroa, Kommodusta marmorihahmossa aikakirjojen samoihin miehiin. Gajus Cesarin Napolin museossa oleva haarniskapatsas kaivettiin esille Gariglianossa samaan aikaan kuin eräs Trajanuspatsas. Ainoastaan keräilijän mieleen saattaa juontua säilyttää niitä saman katon alla.