IV.
Jos Klaudius eläisi jälkimaailmalle vain säätäneissään laeissa, teettämissään rakennuksissa ja niissä patsaissa, joita hänestä vielä on jäljellä, niin ne houkuttelisivat ehdottomasti imartelevaan käsitykseen Kaligulan seuraajasta.
Klaudiuspatsaat Rooman museoissa hämmästyttävät. Epäsikiö, joksi hänen oma äitinsä nimitti häntä, gladiaattorileikkien ystävä, herkuttelija ja juoppo, oppinut hölmö, tahdoton mielipuoli — kaikki lausuntoja, joita on kerätty hänen niskoilleen — onko mahdollista, että hänellä on ollut mitään yhtäläisyyttä näiden kuvien kanssa, joiden säännöllisistä julilaisista piirteistä säteilee surumielisyys ja lempeys meitä vastaan.
Niin, päättäen siitä, mitä tiedämme Rooman muotokuvataiteesta, olemme velvolliset siihen uskomaan. Tätä taidetta ei voi soimata imartelemisesta. Se antoi, mitä roomalaiset siltä vaativat: jyrkkää, heltymätöntä luonnonmukaisuutta, eikä se tehnyt poikkeusta Cesareihin ja heidän perheisiinsäkään nähden, ei edes heidän naisiinsa.
Löytää melkein vastenmielisiä todistuksia siitä. Kypsyyden iän yli ennättänyt keisarinna on esitettävä Venuksena. Mahdollista on, että hän kernaasti luopuisi tästä kunniasta, ja että hän kernaasti olisi kuin
"die alten, die sich klug verhüllen",
mutta hänellä on Cesarin puolisona velvollisuuksia arvoansa kohtaan ja hänen täytyy alistua kohtaloonsa. Rakkaudenjumalatarhan oli julilaisen suvun kantaäiti: senvuoksi käyvät hänen atribuuttinsa, vaikkakaan ei hänen kauneutensa, perintönä jokaiselle perheenäidille cesarisen lieden ääressä, samoinkuin paavi perii pyhän Pietarin avaimet, perimättä ehkä hänen uskoaan. Ja niin on taiteilijan ikuistutettava hänen alaston sulonsa, ja hän tekee sen niin totuudenmukaisesti, että se pieni amoriini, joka sormi suulla seisoo kuvan juuressa, ei voi kuiskata näille suloille muuta kuin: verhotkaa itsenne!
Voihan sitäpaitsi sanoa, että hienoin imartelu oli pysytellä todellisuudessa, jonka olisi pitänyt olla kyllin hyvä eikä tarvita taiteen oikaisuja.
Sitä vaati joka tapauksessa varovaisuus, sillä kokkailijoita ja irvihampaita oli yllin kyllin toreilla ja kokoussaleissa ja kylpylaitoksissa, minne keisarilliset kuvat olivat asetetut. Imartelu olisi herättänyt pilkkaa. Se syy, jonka vuoksi Sturleson kiittää muinaisajan virsiä suurmiesten urotöistä, kun laulut olivat lauletut heille itselleen, voidaan sovittaa myöskin keisarikuvien tarkkuuteen: turhamaisuuteen perustuva, kaikille selvä poikkeaminen totuudesta — "se olisi ollut pilkkaa, eikä ylistystä".
Ainoastaan niissä patsaissa ja kohokuvissa, jotka esittävät jotakin keisaria jumalana, voidaan havaita ihannoimista, mutta sellaista, joka tahtoo kirkastaa luontoa sitä korjaamatta.
Siis on uskottava, että Klaudiuksella on ollut nämä miellyttävät piirteet. Kaikki eri talttojen luomat ja eriarvoiset kuvat hänestä todistavat yhtäpitävästi sitä. Ja sitä eivät hänen historioitsijansakaan kiistä vastaan. Tosin he ovat laskeneet pilaa hänen turhantarkasta käytöksestään ja huojuvasta käynnistään, mutta yksikään ei ole väittänyt häntä rumaksi. Suetoniuskin, joka innokkaasti kokosi kaikkea, mikä voisi saattaa Klaudiuksen muiston naurunalaiseksi, puhuu "käskevästä arvokkaisuudesta hänen ulkoasussaan, (autoritas dignitasque formæ), hänen seisoessaan, istuessaan tai levätessään."
Klaudiuspatsas Vatikaanin rotondassa on merkillinen taideteos. Vanhentunut Hamlet! Se on ensimäinen vaikutus. Mutta Hamlet ja Klaudius Cesar, Shakspearen hieno romantisen-moderni uneksija, ja tuo saamaton, heikko, aistillinen ukko Rooman valtaistuimella — tuollaisen vertailunhan täytyy synnyttää lukuisia vastaväitteitä! Se on totta, mutta en luovu kuitenkaan siitä uskosta, että Shakspeare oli lukenut Klaudiuksesta, ennenkuin hän kirjoitti Hamletin, että Suetoniuksen kuvaus onnettomasta roomalaisesta ruhtinaanpojasta ja Saxon satu onnettomasta tanskalaisesta olivat yhdistyneet runoilijan mielikuvituksessa, silloinkuin se loi Hamletin. Surullinen nuoruus hovissa, joka pakotti heidät teeskentelemään mielipuolisuutta, oli heille molemmille yhteistä. Ja että Hamlet oli syvälle kätkeytyneenä Klaudius Cesarin sieluun ja että Shakspearen terävä katse on löytänyt hänet sieltä ja antanut hänen perhosena lentää ulos tuosta muodottomasta kuoresta, sen on näkevinään Vatikaanin patsaasta, jonka mestari, niin sanoaksemme, on veistänyt marmoriin sen kreikkalaisen sanan, jolla Augustus osui Klaudiuksen luonteen pääpiirteeseen. Sana, sovitettuna häneen, ei vaadi mitään selityksiä: kun kuulee sanan meteoria, kuvittelee mielessään liitelyä äärettömissä avaruuksissa, usman ja pilvien joukossa, empivän elämän tyhjien unelmien vallassa, jota surullisuus tahdon heikkoudesta painostaa ja jota suuret aikeet joskus ovat koskettaneet. Sellainen oli nuoren Hamletin elämä ja sellainen Rooman vanhan imperaattorin. Sen lukee hämmästyttävän selvästi jokaisesta piirteestä.
Hänen päänsä on hyvin muodostunut, jota vastaan kauneuden näkökannalta tuskin lie muuta muistuttamista, kuin että kasvojen soikea muoto on hiukan kokoonpuristunut. Leveällä otsalla lepää raskasmielisyyden pilviä. Silmät, joiden katse on empivä, surullinen ja hyväntahtoinen, ilmaisevat mietiskelevän ja kärsivän hengen, joka tuntee itsensä jalosyntyiseksi, mutta kykenemättömäksi nauttimaan vapaudestaan. Suu on hyvin muovailtu ja ilmaisee hienotunteisuutta, jota ei olisi tässä odottanut, mutta joka selviää puolueettomasti tarkastaessa Klaudiuksen luonnetta. Ryhti on ylevä, mutta ponnisteltu, jäsen rakenne virheetön, lukuunottamatta liian kapeita hartioita. Kokonaisuus tekee huolestuneen ja kuitenkin voittavan vaikutuksen. On näkevinään onnettomuuden, jolla on oikeus vedota osanottoon, ja heikkouden, joka on yhtynyt liian suureen hyvyyteen herättääkseen ainoastaan surkuttelua ja ylenkatsetta.
Tämäkin patsas todistaa, että vanhaa puheenpartta antiikin viileydestä sietää tinkiä. Kun esine oli sellainen, että paino lankesi enemmän elämän särkymisen kuin sopusoinnun puolelle, luotiin taideteoksia, jotka henkivät sitä lämpöä, jonka sielunvoimien epätasainen toiminta synnyttää. Mutta antiikin teokset eivät ole kaupaksi: ostajia kohtaan ne ovat kylmiä. Ne eivät antaudu millään teennäisellä sielukkuudella, millään eleiden liioitteluilla, millään laskoksien mutkikkaisuudella miellyttämään barbaarin makua. Me yllätämme ne niiden tunnetunnustuksessa; mutta ne eivät tahdo yllättää tunnetunnustuksillaan. Usein on huomautettu, että ne näyttävät olevan olemassa itsensä vuoksi, kukkasen lailla, joka kenenkään näkemättä puhkee kauneuteensa aarniometsän syvyydessä.
Se Klaudiuspatsas, josta nyt on puhuttu, kaivettiin esille Civita Lavignassa vuonna 1865. Vatikaanin rotondassa on myös erinomainen rintakuva samasta keisarista, ja Lateraanissa säilytetään toista valtaistuinpatsasta, joka myöskin on hyvä teos. Kaikki ne puhuvat hyvin perikuvastaan, ja kaikki ne näyttävät todistavan, että niiden mestari on rakastanut tehtäväänsä. Tämä rakkaus, jonka huomaa, ties mistä syystä, ei ole aina ryhtynyt Rooman keisaripatsaiden taiteilijoissa yhteistyöhön silmän ja maun kanssa. Tämän yhteisvaikutuksen huomaa Klaudiuskuvissa, Vatikaanin ihanassa Nerva-patsaassa, muutamissa parhaissa Trajanus- ja Antoninus-Pius-kuvissa, mutta muutoin harvoin.
Jos jätämme museot mennäksemme Kampagnalle, kohtaa Klaudius meidät sielläkin. Kampagna sulkee syliinsä hänen muistonsa, ja se ja tämä muisto kaunistavat toisiaan. Se surumielisyys ja se häviön suuruus, jonka huomaa poloisen keisarin piirteissä, tavataan tässä luonnon ja taiteen muodostamassa ryhmässä. Aqua Claudian holvikaaret kulkevat halki Rooman erämaan, kuten järkähtämätön päätös joskus halki usmaisten avaruuksien tämän Cesarin sielussa. Vuorilta, jotka idässä saartavat Rooman taivaanrantaa, kulkevat Klaudiuksen vesijohdon kaaret monipeninkulmaisen matkan ikuiseen kaupunkiin: vanha kirjoitus Porta Maggioren yläpuolella kertoo, mistä kohdasta ne tulivat Roomaan, ja ne viisi kaarta, jotka ovat jäljellä Palatinus vuoren rinteellä Via di Gregorian puolella, lausuvat meille, minne johto päättyi, tyhjennettyään lähderaikkaan juoksunsa moniin marmorilampiin, jotka taide oli kaunistanut. Jos kulkee Via Appia Nuovaa tai Frascatin tietä, näkee silmän kantamiin, pitempien tai lyhyempien välimatkojen päässä, nämä suunnattomat kaaret, jotka usein kohoavat sadan jalan korkeuteen ja jotka helposti erottaa suuruutensa tähden samaan suuntaan kulkevista Aqua Marcian kaarista. Vaikeata on uskoa, että tämän jättiläistyön on saanut aikaan heikoin kaikista Cesareista; omituinen kohtalon leikki on, että juuri hänen nimensä yhtyy muistomerkkiin, joka enemmän kuin mikään todistaa muinaisen Rooman valtaa ja roomalaisen kansanheimon tahdonvoimaa.
Jos on jossakin niistä pienistä höyrylaivoista, jotka kyntävät Tiberiä, matkustanut Ostiaan, kohtaa samallaisen ristiriitaisuuden. Siellä missä nyt näkee muutamia kurjia hökkeleitä, oli muinoin Rooman väkirikas ja upea satamakaupunki, ja tämän kaupungin ja sen sataman, joka luettiin maailman ihmetöihin, oli kiittäminen Klaudiusta kukoistuksestaan. Tiberin suu Ostian luona oli jo ennen Julius Cesarin aikaa niin virran liejun ja meren hiekan sekoittama, että suuremmilla aluksilla ei uskallettu purjehtia sinne. Yksi Julius Cesarin suurista suunnitelmista oli tehdä Ostia jälleen Rooman satamaksi; mutta hän ei olisi toteuttanut tätä ajatusta, vaikkakin olisi saanut elää, sillä hän, jota vaikeudet muutoin kannustivat, antoi yrityksen raueta, sittenkuin asiantuntijat olivat selittäneet sen mahdottomaksi. Klaudius otti suunnitelman uudelleen esille. Asiantuntijat epäsivät jälleen. Keisari antoi heidän esittää syynsä, tutki niitä, hylkäsi ne ja määräsi, että oli ryhdyttävä työhön. Muutamia vuosia myöhemmin oli Ostia satama, jonka suunnattomien käsivarsien välissä Egyptistä ja Afrikasta saapuva viljalaivasto löysi vakavan ankkuripohjan ja jonka aallonmurtajan yllä kohosi majakka, joka kilpaili Alexandrian majakan kanssa.
Sabinilaisvuorten takana, eräässä Apenninien muodostamassa kattilalaaksossa on Celanojärvi, muinaisajan Fucinus. Vuonna 1752, jolloin vesi järvessä oli hyvin alhaalla, paljastuivat erään vanhan kaupungin jätteet, ja niiden joukosta löydettiin patsaita keisari Klaudiuksesta ja hänen toisesta vaimostaan, Agrippinasta. Mistä vain joku Klaudiuspatsas on löydetty, siellä on vanha keisari elänyt muistossa jonkin hyödyllisen yrityksen vuoksi. Niinpä täälläkin. Fucinuksella ei ollut mitään näkyvää laskupaikkaa ja peitti se usein ympäröivän seudun tulvallaan. Julius Cesar aikoi senvuoksi ehkäistä veden korkeuden tunnelilla, jonka piti kulkea sen vuoren läpi, jota nykyään nimitetään Monte Salvianoksi. Mutta Klaudiuksen osalle oli tässäkin langennut ottaa esille ja toteuttaa Cesarin ajatus. Yksitoista vuotta työskenteli 30,000 miestä vuoren murtamisessa. Vuonna 54 jälkeen Kristuksen oli työ loppuunsuoritettu. Se, kuten niin moni muukin, rappeutui keskiajalla. Yli tuhannen vuotta Klaudiuksen jälkeen otettiin asia uudelleen esille, ja uusi tunneli on nyt lahjoittanut maanviljelykselle Celanojärven ympäristöllä viljavia maankaistaleita varmaksi omaisuudeksi. Vuonna 1875 juhli Italia tätä suurtyötä lyömällä muistorahan sen alkuunpanijasta, ruhtinas Alessandro Torloniasta.
* * * * *
Klaudius oli lapsena ja nuorukaisena sairaloinen. Hänen ruumiin- ja sielunvoimansa kehittyivät niin hitaasti, että hän vielä täysi-ikäisenä oli "lastenhoitajan" hallussa. Kodissa kohtelivat kaikki häntä sydämettömästi, äitikin. Hänen kuultiin valittavan, että hän oli synnyttänyt vaivaisen olennon maailmaan, ja jos hän tahtoi merkitä jonkun tavattoman tuhmaksi, lausui hän aina: "hän on tuhmempi kuin poikani Klaudius". Se kauneus ja nero, jolla hänen veljensä Germanikus loisti, teki vertailun kautta Klaudiuksen aseman vieläkin vaikeammaksi. Ainoa sukulaisista, joka osoitti hänelle hyvyyttä, oli keisari Augustus. Niistä kirjeistä, joita tämä kirjoitti Livialle (ja joista Suetonius on antanut meille otteita) huomaa muun muassa, että keisari jonkun aikaa kutsui Klaudiuksen joka päivä pöytäänsä toivoen voivansa vieroittaa hänet siitä ihmisarkuudesta ja siitä tomppelimaisesta käytöksestä, joka teki hänet niin naurettavaksi. Nuorukainen oli, paetakseen ivaa ja pilkkaa, vetäytynyt niin näkymättömiin kuin suinkin ja valinnut seuralaisikseen muutamia kunnioitettavia kirjatoukkia, joilla ei ollut rahtuakaan helleenisten tiedemiesten maailmantottumusta, siroja eleitä ja kevyttä seurusteluääntä. Näiden ystävien ohjaamana oli hän innolla antautunut opiskelemaan. Titus Livius, erinomainen historioitsija, keisarin helmaystävä, ilmestyi joskus tähän piiriin ja innosti Klaudiuksen historialliseen kirjailemiseen, ellei muun, niin senvuoksi, että nuorukaisen sielulla olisi ollut ylevää työskentelyä. Mutta keisari huomasi pian sekä naurukseen että ikäväkseen, että nuori ruhtinas ei ollut omistanut ainoastaan niitä tietoja, joita jollakin Sulpicius Floruksella, jollakin Athenodoruksella oli tarjottavana, vaan myöskin heidän turhantarkat eleensä. Mitä tehdä hänelle? Kun keisari kirjoitti yhden näistä kirjeistä, oli juhla Mars Ultorin kunniaksi tulossa, jonka hän oli säätänyt, ja siellä olisi pitänyt koko keisarillisen huoneen olla läsnä. Mutta voitiinko Klaudius parkaa ("misellus") ottaa mukaan? Voisikohan hän, vaikkakin oli 21 vuotias, käydä kypsyneestä ihmisestä? Eikö panisi itseään ivalle alttiiksi, jos näyttäisi hänet niin häijyyn pilaan taipuvalle kansalle kuin roomalaiset olivat? Kirjeenkirjoittaja myöntää, että nämä kysymykset huolestuttivat häntä, ja että hän nyt kerta kaikkiaan tahtoi saada ratkaisun siitä, onko Klaudius mahdollinen seuraelämään ja valtiolliseen elämään vai eikö. — Toisessa tilaisuudessa kirjoittaa keisari, että hän on löytänyt sielun aateluutta tuon hullunkurisen kuoren alla — löytö, joka tuottaa kunniaa hänen yhtä terävälle kuin hyväntahtoiselle katseelleen — ja hän lausuu ihmettelynsä siitä ajatuskulun yhtenäisyydestä ja lausumatavan selvyydestä, joihin Klaudius kykeni pitäessään harkitun esitelmän, kun hänen tapanaan taas arkioloissa oli lörpötellä.
Saman huomion oli Rooman kansa usein tilaisuudessa tekemään, sittenkuin Klaudius oli noussut valtaistuimelle. Kun hän ei puhunut valmistautumatta, eivät hänen puheensa senaatissa olleet ainoastaan selviä, vaan myöskin runsasaineisia ja huomattavia perinpohjaisuutensa takia; ja siitä huolimatta kului tuskin päivääkään, jolloin ei forumilla tai yksityisissä piireissä voitu toistaa jotakin hänen lausumaansa tuhmuutta tai hupsua sanankäännettä.
Sitä säälivää ystävällisyyttä, jota Augustus oli osoittanut hänelle hänen nuoruutensa ilottomina päivinä, hän säilytti muistossaan mitä suurimmalla kiitollisuudella. Se, että Augustus oli katsonut välttämättömäksi sulkea hänet kaikista valtion virka-arvoista, lukuunottamatta auguripapin tointa, ja testamentissaan muistanut häntä ainoastaan vähäpätöisellä rahasummalla, ei vähentänyt hänen kiitollisuuttaan. Jos Rooman valtakunnassa oli joku, joka keisarikunnan perustajassa näki korkeamman olennon ja kiinnitti vakavan merkityksen hänen korottamiseensa jumalien joukkoon, niin se oli tämä hänen seuraajistaan.
Tiberiuksen hallitusaikana oli Klaudius vielä ankarammin eristetty yleisistä toimista. Kun senaatti antoi hänelle paikan ja äänestysoikeuden konsulinarvoisten jäsentensä joukossa, kumosi Tiberius päätöksen selittäen avonaisesti, että hänen sukulaisensa ei ollut täysijärkinen. Siihen ylenkatseeseen, jolla Tiberius kohteli häntä, ja siihen pelkoon, jota hän tunsi, että tuo "mielipuoli" tekisi Cesarin huoneen naurettavaksi, sekaantui kuitenkin toisiakin tunteita. Hänkin oli havainnut Klaudiuksessa jaloa kuntoa; häntä närkästytti, että ne harvinaiset taipumukset hyvään ihmiseen, jotka hän luuli tässä löytäneensä, olivat yhtyneet niin auttamattomaan heikkouteen, ja testamentillaan hän koetti turvata Klaudiukselle itsenäisen ja huolettoman taloudellisen aseman. Mutta Kaligula ryösti hänen omaisuutensa, ja Klaudius eli sitten köyhän oppineen elämää sen kaikkine kieltäymyksineen. Onneton hän ei ollut kuitenkaan, lukuunottamatta niitä hetkiä, jolloin hänet kutsuttiin hoviin ollakseen siellä Kaligulan pilkallisten sanansutkausten maalitauluna. Hän löysi lohtunsa lukemisesta ja kirjailemisesta ja hänen leponaan olivat ne tyhjät unelmat, joihin hän antautui, sittenkuin oli lähimmästä ravintolasta tuodulla aterialla tyydyttänyt alati suurenmoisen ruokahalunsa ja rakkautensa albaniviiniin. Silloin kun hän ei oleskellut maalla, asui hän eräässä kehnossa talossa Rooman laitakaupungilla, naapurien rakastamana, jotka kunnioittavalla kohtelulla näyttivät tahtovan hyvittää sen pilkan, jota hän sai kokea sukulaistensa puolelta. Kreikkalaisen kirjamaailman hän oli perusteellisesti tutkinut; hänen historialliset tutkimuksensa olivat tarkat ja laajat; hänen työskentelynsä kirjailijana laveudeltaan suurenmoinen ja, hänen aikalaistensa lausunnoista päättäen, sisällöltään kunnioitettava. Rooman historiaa hän kirjoitti kaksikymmentäkolme nidosta; etrurilaisia tutkimuksia hän kirjoitti kaksikymmentä kirjaa ja kartagolaisia kahdeksan. Sitäpaitsi hän kirjoitti "Ciceron puolustuksen" tämän vastustajaa Asinius Gallusta vastaan, teoksen lautapelistä, toisen latinankielen oikeinkirjoituksesta, sekä lopuksi laajoja muistiinpanoja omasta elämästään. Luettakoon auttamattomaksi vahingoksi tieteelle se, että hänen etruriset ja kartagolaiset historiansa ovat joutuneet hukkaan, sillä epäilemättä niissä olisi ollut suunnattomasti kirjatietoja ja suuri määrä tunnontarkkoja tosiasioita, jotka ovat saadut jo kauan sitten kuivuneista lähteistä. Klaudiuksella oli kokonaan meidän päiviemme ammattioppineen luonne, joka rakkaudella syventyy tutkimansa esineen pienimpiin yksityiskohtiin, eikä uskalla lausua arvostelua mistään tutkimatta tarkasti kaikkea, mitä siihen saakka on tutkisteltu ja lausuttu samasta aineesta.
Tämä ominaisuus oli ehkä hänen suurimpia onnettomuuksiaan valtakunnan hallitsijana. Se teki hänet turhantarkaksi ja virkavaltaiseksi holhoojaksi jokaisessa pikkuasiassa, jonka hän tiesi ymmärtävänsä, ja houkutteli hänet hyvää tarkoittavaan, mutta naurua ja suuttumusta herättävään sekaantumiseen määräystensä kautta talouskokeissa ja muissa asioissa, joita ne virkamiehet, joita määräykset koskivat, ymmärsivät ainakin yhtä hyvin kuin hän itse. Mutta vielä pahempaa oli: sama hänen ominaisuutensa teki hänet aivan saamattomaksi niissä joka päivä esiintyvissä kysymyksissä, joita hän ei tuntenut käsittävänsä. Tuntien sen tylsyyden, millä hän sai vaikutelmat kaikesta, mikä ei kiihoittanut hänen nautintoaan, ja tietäen sen hitauden, jolla hän muodosti ajatuksiaan, ei hän luottanut lainkaan arvostelukykyynsä välittömästi vaikuttavana, ja sellaisiin kysymyksiin hänellä ei ollut muuta vastausta kuin holbergiläinen: "kysykää hovimestariltani!" Vähimmän hän uskoi voivansa lukea toisten ajatuksia ja aikeita, erottaa rehellistä epärehellisestä ja ystävää vihollisesta. Tämän huolen hän heitti niille ympäristönsä ihmisille, jotka kerta kaikkiaan olivat voittaneet hänen luottamuksensa. Ne syytökset, joiden uhriksi suuri joukko senaattoreja ja ritareja joutui hänen hallitusaikanaan, ovat kaikki tyynni asetettavat tämän ympäristön syntiluetteloon. Kun keisarin kuoltua tutkittiin hänen papereitaan, niin huomattiin, ettei hän itse milloinkaan ollut vaatinut eikä aloittanut yhtään syytöstä. Tavallisesti hän ei tiennyt langetetuista kuolemantuomioista mitään, ennenkuin ne olivat toimeenpantuja, usein ei jälkeenkäänpäin, niin että hän kutsui pöytäänsä ylhäisiä roomalaisia, jotka jo olivat mestattuja valtiopetoksesta. Hän tunsi olevansa "kykenemätön puolustamaan itseään", kuten Tacitus on sanonut; kun hän oppineista tutkimuksistaan tai tärkeitten lakiehdotusten mietiskelyistään tai askarteluistaan virkavaltaisessa töryssä herätettiin katselemaan ympäröivää elämää, ja kun hän kuuli puhuttavan valtiolle vaarallisista juonista ja uhkaavista salaliitoista, istui hän neuvottomana ja epäillen, tokko voisi saada selville mikä oli totta ja mikä valhetta, mikä todellista ja mikä kuvailtua kuulemassaan, ja hän alistui niiden mielivallan alaiseksi, joiden "käytännölliseen kykyyn" hän luotti ja joiden rakkaudesta ja ystävyydestä hän luuli olevansa varma. Että tämä oli heikkous, turmiollinen ja ruhtinaalle arvoton, sen hän tuskallisesti tiesi ja koetti tukauttaa tuota tunnetta päivällispöydän huvitteluilla ja väsymättömillä tutkimuksilla.
Hän teki kuitenkin uutteria yrityksiä kehittääkseen arvostelukykyään käytännöllisen elämän tarpeissa. Senvuoksi hän asettui usein tuomarinistuimelle, silloinkin kun oli esillä vähäpätöisempiä oikeudenkäyntejä. Hänen yrityksensä olla tuomarina onnistuivat milloin mitenkin. Toisinaan hänen onnistui kuunnella tarkkaavaisesti niitä perusteita ja vastaperusteita, joita asian käsittelyssä esitettiin, ja kun hän sitten oli jonkun aikaa harkinnut, saattoi hän julistaa päätöksen, joka todisti älykkäisyyttä. Mutta yhtä usein tapahtui, että mietiskelyt mahdollisesti etrurilaisesta tai kartagolaisesta ajanlaskusta tai jostakin lautapelitehtävästä hämmensivät hänen ajatuksensa, ja sen mukaiseksi tuli tuomiokin. Sellaisessa tilaisuudessa viskasi toinen asianomaisista, eräs helleeni, hänelle vasten kasvoja sanan tyhmyri. Keisari otti nöyrästi vastaan syytöksen, tuntien että se oli hyvin ansaittu. Toisen kerran hänen istuessaan tuomarina tunkeutui saliin suloisia ruuanhöyryjä eräästä lähellä olevasta temppelistä, jonka papit olivat kautta koko kaupungin tunnettuja herkkusuita. Klaudius unhoitti silloin sekä oikeudenkäynnin että riitapuolet ja kiirehti tuomarinistuimelta pappien ruokasaliin, missä hän istuutui ja nautti perusteellisen aterian.
Yleensä voidaan sanoa, että hänen hermostonsa oli häntä voimakkaampi. Hän oli ylen heikko aistiärsytyksiin nähden. Naisellinen kauneus, jalo viini, herkullinen pöytä olivat kiusauksia, joihin hän lankesi tuntematta muita kuin äänettömiä vastaväitteitä, jota vastoin hän asioissa, jotka eivät vedonneet aisteihin, vaan mietintöön, osoitti tahdonvoimaa, sittenkuin oli muodostanut niistä vakuutuksen. Tämän ärtyisyyden perustalla on selitettävissä ne monet synnit, joita hän teki hovitapoja vastaan, vieläpä säädyllisyyttä ja maltillisuuttakin vastaan, jotka jokainen roomalainen tahtoi ottaa huomioon ulkonaisessa esiintymisessä. Hän saattoi juhlallisissakin tilaisuuksissa ja valtaistuimella osoittaa iljettävää, joskin nopeasti ohimenevää ja aivan vaaratonta kiukkua odottamattoman vastaväitteen johdosta; hän saattoi vuodattaa kyyneleitä, jos hiukankin vedottiin hänen sydämeensä, ja nauraa kohti kurkkua, kun jokin näytti hullunkuriselta, minkä seurusteluäly vaati sivuuttamaan. Kun hänen herkeämätön pyrkimyksensä esiintyä keisarille arvokkaalla tavalla ei kantanut parempaa hedelmää, niin älköön ihmeteltäkö seuraavaa tapausta, joka sattui hänen vielä eläessään yksityisenä miehenä ja "vanhana ylioppilaana". Hän tahtoi silloin, kuten toisetkin kirjailijat, julkisilla luennoilla päästä selville, minkälainen menestys hänen julkaisemattomilla kirjoituksillaan olisi. Ensimäiselle luennolle saapui paljon väkeä, ja kunnioittavalla äänettömyydellä odotettiin, mitä ruhtinaan vaatimattomalla ja suositulla sukulaisella olisi sanottavaa. Mutta kun tämä oli aloittanut esitelmänsä, murtui penkki tavallista paksumman kuulijan alla. Luentosali selvisi pian siitä naurukohtauksesta, minkä tämä herätti; mutta se, joka ei voinut hillitä nauruhermojaan, oli luennoitsija itse, ja kuulijoiden täytyi poistua, sittenkuin kauan olivat turhaan vartoneet, että hän antaisi heille muutakin nautittavaa kuin naurunhohotusta.
Tähän hermoärtyisyyteen kuului hänen hätäilevä pelkonsakin, jota väärin on tulkittu arkuudeksi, sillä sitä vastasi moraalinen rohkeus, joka usein voitti sen. Hänen tosin kyllä lyhyeltä sotaretkeltään Britanniassa ei tuo innokas juttujenkerääjä Suetonius ole voinut kertoa yhtään ainoata piirrettä, mikä oikeuttaisi syyttämään keisaria pelkuruudesta. Saman ruumiillisen heikkouden perustalla on selitettävissä se hekumallinen nautinto, minkä joskus oltiin näkevinään hänen kasvonpiirteissään, silloin kuin hän näki verenvuodatusta. Hänen aikalaisensa, jotka niin kyllästymättömästi kaipasivat julmia gladiaattorileikkejä, eivät kai milloinkaan olisi huomauttaneet tästä, elleivät olisi havainneet sitä juuri ruhtinaassa, jonka ihmisystävällinen mielenlaatu oli yleisesti tunnettu.
Klaudiuksen kasvoista lukee, että hän murehti tappioita taistelussa sisällisen lakinsa ja jäseniensä lain välillä. Tutkimukset ja mietiskelyt olivat hänen ainoana turvanaan aistien viettelyjä vastaan. Kun hän silloin oli vaipuneena ajatustensa ja unelmiensa maailmaan, saattoi esineitä kulkea hänen katseensa ohi hänen niitä näkemättä, ääniä kaikua hänen läheisyydessään hänen niitä kuulematta, tapahtumia sattua, jotka liikuttivat kaikkia hänen ympärillään olevia hänen niistä mitään aavistamatta. Hänen sielunsa oli camera obscura, joka imi itseensä kapean valonsiinnon ja jätti kaiken muun pimeään. Hänen täytyi kääntää katseensa ulkonaisista ilmiöistä, ellei mielinyt joutua jonkun hermovaikutelman orjaksi. Hänellä kun ei ollut äkillisiä mielijuohteita eikä terävää katsetta, niin hän koetti voimiaan käytännöllisten kysymysten teoreetisen solmun etsimisessä ja selvittelemisessä, ja tämän hän teki usein tavalla, joka todisti filosoofisia lahjoja. Tacitus on antanut meille merkillisen näytteen tästä. Gallia Comatan ylhäisemmät asukkaat, joilla oli Rooman kansalaisoikeudet ja joiden kieli ja sivistys oli kauan ollut roomalainen, vaativat itselleen oikeutta saada hakea ja tulla nimitetyiksi Rooman valtionvirkoihin. Vaatimus herätti katkeruutta ja kiivasta vastarintaa ei ainoastaan senaattorien ja ritarien joukossa, vaan pääkaupungin rahvaassakin; sillä huolimatta kaikista säätyjaoista ja arvoluokista tahtoi vielä tähän aikaan jokainen kaupungin muurien sisäpuolella syntynyt katupoikakin käydä korkeammasta henkilöstä kuin parhaimmat kansalaiset maaseutukaupungeissa, ja itse asiassa oli olemassa eräs ajatustavan voimassapitämä, vaikkakaan ei valtioelämään sovellutettu pappisvaltainen järjestys Rooman vallanalaisten maiden ja kansojen välillä, jossa italialaiset saivat ensimäisen sijan, kreikkalaiset toisen, gallialaiset kolmannen ja niin edespäin aina egyptiläisiin saakka, jotka tavallisesti asetettiin alimmalle asteelle. Nyt tuumittiin Roomassa, saisivatko ihmiset, joiden isät olivat olleet barbaareja ja Tiberinkaupungin turmiollisimpia vihollisia, tunkeutua itse senaattiin ja kantamalla purppurareunaista toogaa nöyryyttää Romuluksen jälkeläisiä. Huuto veren, heimon, "kansojen" oikeudesta kaikui sillä kertaa yhtä voimakkaasti kuin meidän päivinämme. Silloin kutsui Klaudius senaatin kokoon ja piti vastahakoisesti kuunteleville isille esitelmän, joka tahtoi näyttää toteen, että Rooma ei ollut, ei ollut milloinkaan ollutkaan sitä, mitä he tahtoivat mielessään kuvitella: yhteiskunta, joka oli rakennettu kansallisuuden pohjalle. Hän muistutti oman ikivanhan sukunsa sabinilaisesta alkuperästä, julilaisten sukuluetteloa Alba Longasta ja Porciusten Tuskulumista. Hän muistutti eqveistä, hernikeistä, etruskeista, lukaneista ja niin monesta muusta kansasta, jotka Rooma oli kukistanut, mutta elähyttääkseen heitä roomalaisella hengellä ja sivistyksellä ja sulattaakseen heidät yhdeksi kokonaisuudeksi itsensä kanssa.
Nyt nimitettiin näiden heimojen jälkeläisiä roomalaisiksi ja he rakastivat Roomaa isänmaanaan. Hän osoitti, että valtiot sellaiset kuin Ateena ja Sparta olivat käyneet perikatoon siksi, että pysyttelivät liian ankarasti veren perustassa, kun Rooma sitävastoin pääsi maailman herrauteen senvuoksi, että se taisteli enemmän sivistyksensä levittämisen kuin jonkun määrätyn kansanheimon ylivallan puolesta. "Kokoontuneet isät," niin hän lopetti puheensa, "kaikki, mitä nyt pidetään ikivanhana, oli kerran uutta: patriisivirkamiesten jälkeen tuli plebejejä, heidän jälkeensä latinalaisia, heidän jälkeensä taas virkamiehiä toisista italialaisista heimoista. Tämäkin on saavuttava vanhuuden tavan, ja mitä nyt puolustamme aikakirjojen esimerkeillä, on sekin kerran oleva aikakirjain esimerkkien joukossa."
* * * * *
Hänen puheensa senaatissa eivät käsitelleet aina niin tärkeitä valtiollisia kysymyksiä. Kuten edellä on mainittu sekaantui hän kaikkeen, mihin tiesi kykenevänsä, eikä mikään aine tuntunut hänestä silloin arvottomalta valtion päämiehen puuttua sen käsittelyyn. Kun senaatti oli eräänä päivänä ryhtynyt harkitsemaan kysymystä jostakin muutoksesta kaupungin kehnompien ruokapaikkojen ja kapakoiden säännöissä, ilmestyi keisari kuriaan, ja kun hän syystä kyllä oli sitä mieltä, että yksikään kokoontuneista isistä ei tuntenut paremmin niitä paikkoja kuin hän, joka niin useasti oli tuonut päivällisateriansa niistä, vieläpä astunut niiden kynnyksenkin yli pelatakseen viinimitan ääressä lautapeliä vakinaisten vieraiden kanssa, niin hän nousi ja antoi, senaattorien närkästykseksi ja nauruksi, tarkkoja selityksiä siitä, mitä huomioita hän itse oli tehnyt näiden paikkojen laitoksista, tavaroista ja hinnoista.
Siitä elämästä, jota hän näin kuvaili, oli kohtalo hänet äkkipikaa siirtänyt valtaistuimelle. Me kaikki tiedämme kuinka se tapahtui. Kaligula oli kaatunut salaliittolaisten miekaniskuista, ja senaatti, ensimäisen sanoman saavuttua tästä, oli kokoontunut Kapitoliumille palauttaakseen kiireesti koottujen kaupunkilaiskohorttien aseiden suojassa "vapauden entiselleen", kuten tuo kaunis lausetapa kuului. Mutta senaattorien kiistellessä siitä, kuinka tämä on tapahtuva, ja kuinka vapaudella on turvattava järjestys ja omistusoikeus, eikä vähimmän omistusoikeus orjiin, sattuu muutaman kivenheiton päässä surullisen hullunkurinen tapaus, joka yhdellä erää tekee tyhjäksi tuon suurenmoisen suunnitelman. Eräs pitkäkyntinen sotamies on sekasorron aikana hiipinyt autioon keisarinlinnaan ja löytää sieltä jalkaparin erään oviverhon alta. Jalkojen omistaja lankee kauhuissaan polvilleen ja rukoilee, että hänen henkeään säästettäisiin. Sotamiehen, joka tuntee rukoilijan erääksi keisarillisen huoneen jäseneksi, Kaligulan sedäksi Klaudiukseksi, päähän pälähtää silloin oivallinen tuuma. Hän varastaa Klaudiuksen ja kohtaa, kiirehdittyään tämän kanssa palatsista, muutamia aseveikkoja, jotka auttavat häntä nostamaan varastetun saaliin kantotuoliin ja siirtävät sen pretoriaanileiriin. Pretoriaanit, jotka ovat suutuksissaan siitä luottamuksesta, jota senaatti on osoittanut kaupunkilaiskohorteille, ja haaveksivat sitäpaitsi enemmän palkkoja ja rahalahjoja kuin vapautta, huutavat Klaudiuksen keisariksi. Kansa, joka on kokoontunut senaatin neuvotteluhuoneen ulkopuolelle, yhtyy vannomaan uskollisuusvalaa, kaupunkilaiskohortit marssivat takaisin kasarmeihinsa, vapaudenhuudot lakkaavat ja senaattorit hajaantuvat kuin akanat tuuleen. Ne aivot, joissa pretoriaanivalta siten ensiksi otti miehuuden kekseliäänä kujeena, jonkinlaisena varkausajatuksena, ansaitsevat kuolemattomuuden yhtä hyvin kuin joku toinenkin, joka on saanut kunnian kantaa sytyttävän kypenen jo valmiiseen historialliseen ilotuleen: sotamiehen nimi oli Gratus ja oli hän syntyisin Epiruksesta.
* * * * *
Kaikesta, mitä Klaudiuksen hallitessa tapahtui, lienee hänen ensimäisen puolisonsa Messalinan kohtalo se, mikä enin on herättänyt tapojen kuvaajain huomiota. Tacitus maalaa elävin värein tämän julman ja rikollisen naisen elämän viimeiset tapahtumat. Viimeinen hänen vapaaehtoisten tai pakotettujen rakastajainsa pitkässä sarjassa oli Cajus Silius, kaunein Rooman nuorukaisista. Niin vaarallista kuin olikin ottaa vastaan hänen suosionsa, niin vieläkin turmiollisempaa oli työntää se luotaan. Jälkimäisessä tapauksessa vartosi miestä kuolema; edellisessä ainakin mahdollisuus saada rankaisematta nauttia niistä rikkauksista ja arvonosoituksista, joita keisarinna tuhlasi intohimonsa esineille, sillä vaikkakin koko Rooma tiesi ja puhui hänen hurjista irstailuistaan, niin ei Klaudiuksella näyttänyt olevan pienintä aavistustakaan niistä. Saattaa sanoa, että koko kaupunki oli hänen uskottunsa ja että hän teeskenteli vain miehelleen. Pakotettuaan Siliuksen hylkäämään nuoren vaimonsa, tuli hän usein tämän taloon, oli melkein aina Siliuksen rinnalla, kun tämä näyttäytyi ulkona, ja ympäröi hänet ruhtinaallisella loistolla. Tuli syksy. Keisari oli matkustanut Ostiaan ollakseen läsnä Backusjuhlassa, ja Messalina käytti hyväkseen hänen poissa oloaan viettääkseen hänkin palatsissaan Palatinuksella viininkorjuujuhlaa ja tämän yhteydessä — niin uskomattomalta kuin se kuuluukin — häitään rakastajan kanssa, häitä, joista ei tiedetä, tuliko niiden vain esittää häitä vaiko olla lailliset, mutta joista tiedetään, että ne tapahtuivat augurien läsnäollessa, että niihin oli kutsuttu todistajia, että niissä uhrattiin jumalille, suudeltiin ja syleiltiin. Senjälkeen seurasi viininkorjuujuhla, joka oli järjestetty hurjaksi juomingiksi. Viinipusertimet ovat käynnissä, rypäleen mehut virtaavat, juhlaan osaaottavat naiset, puettuina ainoastaan Backuksen papittaren eläimennahkaan, tanssivat uhraavina tai juopuneina backanteina. Heidän keskellään nähdään Messalina tukka valloillaan liehuen ja tyrsusta heiluttaen, ja hänen rinnallaan Silius, tämäkin melkein alastomana, muratilla seppelöitynä ja koturnissa. Palatsin rakennukset ja kamarit kaikuvat mässäävän kuoron lauluista ja evoehuudoista. Eräs humalaisista osanottajista, Victius Valens, kiipee korkeaan puuhun ja silmäilee ympärilleen. "Mitä näet?" huudetaan hänelle. "Hirvittävän myrskyn, joka tulee Ostiasta", kuului hänen ennustava vastauksensa. Heti sen jälkeen syöksyy lähettiläitä palatsiin ilmoittaen, että keisari tietää kaikki ja saapuu kostamaan. Orgia hajoaa kauhuissaan. Vieraat hajaantuvat joka taholle, mutta heidän jäljissään ovat jo centurioonit, jotka vangitsevat heidät, missä heitä vain tavataan, kaduilla ja taloissa. Messalina on ainoa, joka nopeasti jälleen saavuttaa mielenmalttinsa. Hän rientää palatsista puutarhoihinsa, jotka olivat nykyisellä Monte Pinciolla, ja käskee lapsiensa, Britannikuksen ja Oktavian, kiirehtimään isäänsä vastaan ja heittäytymään hänen syliinsä. Itse päättää hän kiirehtiä lasten edelle. Hän tuntee puolisonsa heikkouden ja rakentaa toivonsa kauneutensa, hyväilyjensä ja kyyneltensä voimaan ja lastensa esirukouksiin.
Niin riensi hän jalkaisin tuon pitkän matkan Monte Pinciolta sille kaupunginportille, jolla nyt on apostoli Paavalin nimi. Siellä hän heittäytyy ihan uupuneena ensimäiseen käytettävissä olevaan ajoneuvoon ja kiirehtii edelleen tietä, joka Tiberin rantaa pitkin vie Ostiaan. Nyt hän näkee keisarillisen saattueen edessään: hän huomaa keisarin ja tämän rinnalla kolme hovimiestä, joiden joukossa on Narcissus, hänen vihollisensa ja ilmiantajansa. Klaudiuksen kasvot virittävät jälleen eloon hänen rohkeutensa, keisarin piirteet ilmaisevat enemmän tuskaa kuin suuttumusta: hänen huulillaan ei ole koko matkalla ollut muuta kuin nämä sanat: "Lapsieni äidin, lapsieni äidin häpäisemä! Oi poloisia lapsiani!" Hetki oli ratkaiseva. Se on syöksevä surmaan jomman kumman: Messalinan tai Narcissuksen. Molemmat käsittävät tämän. Messalina huutaa jo etäältä: "Cesar, kuule Oktaviasi, kuule Britannikuksesi äitiä!" Klaudius ei ollut milloinkaan voinut vastustaa tämän äänen sointua, tämän ihanuuden näkyä; mutta Narcissus tukauttaa Messalinan äänen huudolla: "Cesar, älä unhoita Siliusta! älä unhoita noita häpeällisiä häitä!", ja kun keisarinna tahtoo kiirehtiä vaunujen luo, aukaisee Narcissus kääröstä hänen ja hänen puolisonsa väliin ilmiantokirjelmän, jossa kerrotaan Messalinan irstailuista. Keisari vaikenee, kaikki vaikenevat, paitsi Narcissus, jonka ääni kaikuu voimakkaana ja käskevänä ja pakottaa ympäristön tottelemaan. Keisarilliset vaunut saattueineen jatkavat matkaansa. Kaupunginportilla vartoo heitä eräs vestaali pidellen kädestä Britannikusta ja Oktaviaa; mutta Narcissus poistaa lapset paikalta ja määrää vestaalin jälleen hoitamaan velvollisuuksiaan. Senjälkeen ajaa hän keisarin suoraan Siliuksen taloon, jonka Messalina on koristanut julilaisen ja Klaudiusten suvun taideaarteilla, ja sieltä pretoriaanien luo, jotka huutavat kuolemaa syyllisille. Silius asetetaan tuomioistuimen eteen, tunnustaa empimättä kaiken ja mestataan heti. Kun Klaudius on palannut takaisin palatsiin, ilmoittaa hän, että hän itse tahtoo seuraavana aamuna kuulustella "tuota onnetonta". Mutta Narcissus, joka tietää, että Messalinan ei tarvitse muuta kuin heittäytyä keisarin jalkoihin voittaakseen jälleen hänen sydämensä, lähettää heti muutamia vahdissa olevia centuriooneja panemaan toimeen kuolemantuomiota, kuten hän sanoo. He löysivät hänet makaavana maassa äitinsä jalkojen juuressa, epätoivoissaan väännellen käsiään, kuuntelematta vanhusta, joka pyysi hänen kiirehtimään ennen pyöveleitä ja kuolemaan vähemmän häpeällisen kuoleman oman käden kautta. Kun sotamiehet astuivat sisään, tarttui keisarinna vihdoinkin tikariin ja kohotti sen kohti kaulaansa ja rintaansa, mutta vapiseva käsi kieltäytyi tottelemasta. Eräs henkivartioston eversti lävisti hänet silloin miekallaan. Kun Klaudiukselle ilmoitettiin, että Messalina oli "heittänyt henkensä", tyhjensi hän maljansa eikä lausunut mitään. Hän ei maininnut milloinkaan enää keisarinnan nimeä.
Vielä vanhuudessaankin heikkona naiselliselle kauneudelle, antoi Klaudius nuoren ja ihanan veljensätyttären Agrippinan lumota itsensä, naisen, josta tuli hänen toinen puolisonsa ja sanan surullisimmassa merkityksessä äitipuoli hänen pojalleen Britannikukselle, jonka vahingoksi hän valmisti kaikki korottaakseen oman poikansa Lucius Domitiuksen (Neron) Cesariksi. Kun hän epäili, että Klaudius, jota hän tähän saakka oli mielensä mukaan ohjannut, tahtoi ehkäistä hänen tuumansa, antoi hän tälle myrkkyä, kuten väitetään. Kertomus tapahtumasta ei vaiennut siitä, että hän kunnioitti Klaudiuksen nimeä ja muistoa suurella temppelirakennuksella. Tämän jäännökset ovat vielä Celius vuorella Koliseumin takana.
Pysyvämmin on kuitenkin Klaudius itse tehnyt muistonsa kunnioitetuksi ihmisystävällisillä laeilla. Vielä kaivetaan toisinaan vanhan Gallian maasta patsaita, joissa on sen keisarin nimi, joka poisti Druidien ihmisuhrit ja saattoi roomalaisen sivistyksen siellä ratkaisevaan voittoon. — Roomassa on alue, joka yli kaksituhatta vuotta on ollut vihitty säälin valloille. Se on Tiber-saari. Missä nyt vuosisatoja on ollut sairaala kirkon ja luostarin yhteydessä, siellä oli muinoin Eskulapius-temppeli, josta köyhät sairaat etsivät apua ja hoivaa. Sydämettömyys tunki kuitenkin täälläkin esiin hyötyäkseen armeliaisuudesta. Tunnottomilla herroilla oli tapana viedä sairaat orjansa Tiber-saarelle vaatiakseen heidät takaisin, jos paranivat, mutta muutoin heittääkseen heidät oman onnensa nojaan. Klaudius lopetti tämän väärinkäytöksen. Hän laati lain, joka lienee tuntunut monesta orjanomistajasta yhteiskunnalle vaaralliselta, sillä laki määräsi, että jokainen sinne viety orja, joka parani, oli vapaa mies, ja että jokainen herra, joka surmasi sairaan orjan mieluummin kuin hoiti häntä tai toimitti hänet sairaalaan, oli saava murhaajan rangaistuksen.
Tällaiset muistot sovittakoot jossakin määrin sitä, mitä tämä Cesar heikkoudessaan on rikkonut. Hän oli kahlehdittu jalo sielu. Paha kyllä, että sellaista heikkoutta tuomitaan usein ankarammin kuin tahdonvoimaa, jolla ei ole mitään siteitä, ei edes omantunnon, pudistettavana yltään.