VI.

Herra Sebaotille.

*Orja Grottemyllyssä.*

(Mammonajuhlan johdosta hän, niinkuin toisetkin orjat, on puettu harlekiiniksi ja kasvonsa maalatut, niin että hän näyttää nauravan).

Herra Sebaot, huudan sun luos:
Kostoa pyöveleille kurjain!
Kostoa valtaville!

Herra Sebaot, oletko?
Jos et ole, kutsun ma turhaan,
Mut kutsun Sua,
Kutsun Sua epätoivoin.
En tahdo, en voi olla ilman.

Sä katsot sieluuni,
Ja Sä, totinen Jumala, to'istat:
"Se, mikä piinaa tätä mun lapsostain,
Ei ole ruoskitut haavat, ei jano poltteinen,
Kuolema ei, joka takana vaanii.
Ei ne ole ruumiilliset tuskat,
Eivät ne ne huuda rinnasta huohottavasta.
Näen, että hän ylistäis nimeäin
Tulisempien tuskien alla.
Eik' itseään paremmaks katso,
Kuin niitä, joita hän kiroo."

Niin, Herra, mä ylistän nimeäs,
Enk' itseäin paremmaks katso,
Kuin niitä, joita mä kiroon.
Mutta mä kiroon niitä.
Mikä se on, joka piinaa mua
Ja käskee hurjiin kostonhuutoihin?
Ne vaijenna, Herra!
Anna mun kuolla kuin poikas,
Joka rukoili pyövelein eestä!
Ei, min' en voi.
Kostoa, kostoa!

Se kyven siis onko
Sun omaa vanhurskauttas,
Syttynyt kuvasi syämeen,
Joka polttaa keuhkojani,
Niin että ne värjyvät huutoihin?
Se Sinäkö huudat mun rinnastain?
Olet luvannut tulla tuomiolle.
Olet luvannut tulla,
Kun orjain palkka huutaa,
Kun kansaas tallataan jalvoin,
Ja sorretaan köyhä.

Olet varottanut:
"Itkekää, mahtavat,
Ja vaikeroitkaa
Sen kohtalon eessä, mi vartoo!"
Mut ne luulevat, että sä makaat.
Eoonit käyvät, ja Sinä et saavu.
Sun surmanenkelis viipyy.
Herra Sebaot,
Mä saanhan uskoa vanhurskauteen?
Se olethan Sä,
Joka vanhurskaudella kulutat syämein,
Joka minusta huudat,
Joka minussa julmistut vihassais?

Herra Sebaot julmistuu vihassaan.
Hänen vanhurskautensa polttaa syämes.
Se on hän, joka huutaa sun rinnastas.
Kun hän kohottaa sauvan ja ruoskan,

Voi silloin maata ja merta!

Hänen surmanenkelinsäkö kuulen?
Mut miksi viivytte?
Ettekö sotke Jumalan viinikuurnaa?

Me sotkemme Jumalan viinikuurnat.
Ne, joilla on pedonmerkki,
Lyömme me paisumilla,
Ja he pureksivat kieltänsä vaivoissaan.

Mut miksi viivytte?

Me emme viivästy.
On nyöri kädessämme
Ja luotilauta
Ja pituus, korkeus, syvyys mitataan,
Kirousta hyllyväin maailmojen avaruus,
Avaruus, joss' aaltoina vyöryy
Saasta ja synnit.

Te hävitätte sen.

Me suljemme sen niinkuin kirjan,
Ja kuin lehdet viikunapuun
Sen tähdet on hiipuvat.
Tulivitsoista miljoonista
Me sidomme luudan, jolla ne laastaan pois.

Milloin te tulette?
Mä kaipaan.
Milloin te tulette?

Katso merkkejä!
Kuule!
Belsasarin soihdut huikaisi valtavat,
Himojuhlain vilske ne kuuroks saa,
Ne niit' ei näe, ne niit' ei kuule.
Mut sä, jonka kuuloa tuskat tarkistaa
Ja näköä vanhurskauden kaipuu,
Sä näet kostajan panssarin hohdon,
Sä kuulet hevosien kapsehen kaukaa.

Mä näen hohdon tulikivi-panssareiden,
Mä kuulen kapsehen niinkuin ukkosen kaukaa.
Mä kuulen meren nousevan jyminää.
Te tulette.
Minut kostetaan ja mä huudan:
Armoa pyöveleille!
Armoa itsellein!

Herra Sebaot!
Pelasta, rangaistessas!

Herra Sebaot pelastaa rangaistessaan.
Se on rakkaudessa, kuin hän vihastuu,
Se on rakkaudessa…

Siunattu Hänen nimensä!

(Orja nääntyy ruoskaniskuista, päästää vääntitangon, kaatuu maahan ja sotketaan kuolijaaksi).

Jälkikirjoitus "Uuteen Grottelauluun".

Pergamenttikääröön, jonka Ahasverus oli minulle jättänyt, oli kirjoitettu toisellekin puolelle, mutta niin epäselvästi ja sellaisella erilaisten aikojen ja kansalajien kirjaimien sekoituksella, ett'en voinut saada siitä mitään tolkkua. Osaksi toivossa löytäväni tulkin, osaksi utelijaisuudesta saadakseni nähdä "matkustavan juutalaisen" jälkeläisen suoraan alenevassa polvessa, menin seuraavana päivänä pieneen kirja-antikvariaattiin Juutalaiskadulla. Siellä istui pulpettinsa ääressä valkeatukkainen ukko, jolla oli suuri koukkunenä ja sydämellisen lämpöiset silmät. Palasin usein sinne ja tapasin siellä melkein aina nuoren miehen, seemiläisen kirjallisuuden jo maineikkaan viljelijän alituisesti istumassa niiden rikkaiden aarteiden ympäröimänä, joita ukko oli koonnut harvinaisista hebrealaisista, syyrialaisista ja araabialaisista kirjoituksista.

Kun näytin antikvaariukselle pergamenttikääröni, näkyi hän suuresti kummastuvan. Ei kertaakaan sadassa vuodessa ilmaannu Ahasverus muille tavallista laatua oleville kuolevaisille, kuin jollekulle jälkeläisistään. Antikvaarius selitti kirjoituksen seuraavalla tavalla:

"Sydämeni pitäisi olla karaistun kurjuutta näkemään. Onhan sitä ollut joka päivä silmäini edessä kaksituhatvuotisen matkani aikana. Joskus se minussa synnyttää tunteen, joka on melkein vahingon iloa, tai pikemmin riemua siitä, että olen oikeassa nasarealaista optimistia vastaan, joka seuraa askeleitani. Mutta syvemmällä kuin tämä tunne liikkuu vitkaan kasvavalla mahdilla toinen: oi, että hän olisi ollut oikeassa! On niitä, jotka luulevat, että hän vähitellen tuleekin olemaan, että, toisin sanoen, ne voimat, jotka taistelevat kurjuutta vastaan, siltä voittavat alaa. Niin voivat lyhytikäiset olennot päätellä, jotka tuskin tuntevat omaa aikaansa, eivätkä menneisyydestä tiedä mitään enempää kuin ovat lukeneet kirjoista.

Jos voisin muutamin harvoin piirtein kuvata nyt poiskuolevan yhdeksännentoista vuosisadan ja menneiden vuosisatojen kurjuutta, toisiinsa verraten, tulisi kuva olemaan: industrialismin kautta tavallaan järjestetty ja luokiteltu kurjuus vastakohtana järjestämättömään; teoriioilla oikeaksi todistettu kurjuus vastakohtana teoriiattomaan; uskonnosta toivottomasti poiskatsova kurjuus kirkon hellästi hoitaman, hyväilemän, ymmärtämättömällä almujen antamisella lisäämän, mutta myöskin lientämän, keventämän, jopa aateloiman kurjuuden sijasta. Ja vihdoin: kiehuva, täydellistä yhteiskunnan kukistusta suunnitteleva kurjuus verrattuna entisaikojen välistä kuohahtavaan, mutta säännöllisesti kärsivälliseen ja apaattiseen. Menneillä vuosisadoilla oli monta pientä käsimyllyä kurjuutta varten. Yhdeksästoista on nähnyt sille pystytettävän yhden ainoan äärettömän, joka pian käsittää koko planeettimme ihmiskunnan. Tarun Grottemylly on muutettu todellisuuteen.

Ei se vaadi ainoastaan ruumiillisen työn tekijäin henkeä. Se ammottaa yhtä ahnaasti kaikkia nielläkseen. Työn-ostajat ja työnmyyjät työntyvät toistensa mukana sen vauhtipyöriin ja kaatuvat siellä ja kuolijaaksi poljetaan. Ne ihmiset ovat harvat, jotka voivat pitää itsensä jotakuinkin turvattuina tuolta nälkäiseltä hirviöltä. Tuska on saanut tilaa melkein kaikkiin mieliin. Laulua, tuota luonnollista ja puhdasta, jonka tyyni ilo tai sen yhtä kaunis siskos tyyni suru synnyttää, kuullaan yhä harvemmin lehdoissa, viljamailla, mökissä ja linnassa. Tuska sen karkottaa. Tuska alkaa tarttua lapsiinkin.

Saarnaajan ääni viiltää halki usmaisen avaruuden. Mitä hänellä on julistettavana? Sananen raskautetuille, vai mitä? Jotakin, joka voi helpottaa sen kauhistuksen taakkaa, joka painaa epälukuisia rintoja?

— — — — — — — — — — — — — — —

"Teidän kärsimyksenne lieventyisivät, niin, kentiesi tulisivat siunatuiksikin niiden kautta teidän joukossanne, jotka harrastavat ihanteita, jos heillä olisi jokin suuri päämaali. Mutta sellainen edellyttää maailmanjärjestystä, ja maailmanjärjestys edellyttää maailmanjärkeä, edellyttää Jumalaa. Mutta Jumalaa ei ole. Siis ei myöskään maailmanjärjestystä. Siis ei myöskään mitään päämaalia teidän kärsimyksillänne."

Näin kuuluu tämän saarnaajan ääni.

Hän, saarnaaja, on luonnonmekanismissa etsinyt Jumalaa, mutta ei ole löytänyt häntä. Hän olisi yhtä hyvin voinut etsiä häntä jossakin myllylaitoksessa tai lokomotiivissa. Saarnaaja viittaa luonnontieteeseen, että tämä on tehnyt tyhjäksi toiveet semmoisen löydön tekemiseen. Hän olisi voinut yhtä hyvin viitata tuulimyllyn teoriiaan tai höyrykoneoppiin samassa tarkoituksessa. Mielenkuvitukselle on erotus tosin suuri luonnonmekanismin ja höyrykoneen välillä, ja yksinkertaisuus saattaa senvuoksi katsoa todennäköisemmäksi, että Jumalan löytää persoonallisesti edellisessä kuin Robert Wattin persoonallisesti jälkimmäisessä. Mutta siitä, joka tuntee luonnontieteen metoodin, joka soveltuu ainoastaan maailman mekaaniseen aspektiin[1], siitä ei ole ihmeellisempää, että Jumalaa ei tavata siellä, kuin että kelloseppää ei tavata sisällä taskukellossaan. Luonnontieteen itse menettelytapa on semmoinen, että ei se voi asettaa; nostimia eikä sortimia mitään ihanteellista kohtaan. Mitä se hävittää, on myyttistä käsitystä kaussaalisesta luonnossa, joka ei ole samaa, kuin kaussaalinen maailmassa. Sillä tällä on toinenkin asema, kuin mekaaninen: psyykkinen ja teleolooginen. Ja näiden molempien fasaadien sisällä, mitä asuu siellä?

[1] Planeetin asento toisen suhteen.

Sillävälin hurskas yksinkertaisuus on taipuvainen epäluuloon, että perkele olostaa ja vaikuttaa luonnontieteessä, samoin kuin jumalaton yksinkertaisuus on, saarnaajan kanssa, valmis vetoomaan luonnontieteeseen tietopuolisen materialismin uskonkappalten eduksi.

Ei, te hurskaat, älkää etsikö perkelettä eksaktisissa tieteissä! Teillä on se ihan käsissänne käytännöllisessä materialismissa, jonka jättiläismäisin ilmiö on yhdeksännentoista vuosisadan industrialismin henki, sen ääretön Grottemylly. Siellä on perkele myllärinä, jos perkele on julkeasti huolimaton itsekkäisyys. Siellä hän on.

Hän työskentelee siellä ja on vaiti. Mutta periaatteet, joiden mukaan hän toimii, julkaisee hänen ranen rakas sisarensa arkifilosofiia, jonka lähetti on tuo mainittu saarnaaja. Luonnon lait, sanoo tämä, on ihmisen tapojen kirja. Mitä muuten sanotaan siveellisyydeksi on sovinnaista. Luonto tahtoo, niinkuin yleinen taistelu olemassa olosta osoittaa, että heikon on kukistuminen. Kehityksen koko salaisuus on väkevän voitossa ja heikon häviössä. Armeliaisuus on senvuoksi häiritsevä este kehitykselle, rikos moraalia vastaan. Yhteiskunnan mahtavat toimivat niinkuin tulee, jos imevät itseensä köyhien viimeisen mehun ja lyövät kullaksi mitä turvattomilla on voimaa lihaksissa.

Kiitos, rakas sisar, näistä oivallisista ja päivänkirkkaista opetuksista, kuiskaa käytännöllinen materialismi ottaissaan virsikirjan lähteäkseen kirkkoon. Minulla oli ennen vissiä arveluitani, Moseksen ja Jesuksen vaikuttamia, periaatteitteni johdonmukaisessa sovittelussa. Olet vapauttanut minut epäilyistä. — Ja hän menee kirkkoon ja kuuntelee hurskauden ja respectability'n ilme kasvoillaan sanoja: "Mitä te olette tehneet yhdelle pienimmälle minun veljistäni, sen te teitte minulle".

Surullisen huvittavaa on, että tällä kansanvihollisella arkifilosofiialla on suuriäänisimmät julistajansa sosialistijohtajissa. Paljon tyhmyyttä olen vuosisatain pituisilla matkoillani tavannut ja vähän viisautta. Mutta tämä on suurin tyhmyys, mitä olen joutunut todistamaan maailmanhistoriassa. Pysyvän hyvän ja pysyvien väärinkäytösten puolustajilla on kummillakin syytä olla kiitollisia tälle tyhmyydelle. Jos pyrkimys ruumiillista työtä tekevän luokan vapauttamiseksi olisi nykyisessä kypsymättömässä, epäkriitillisessä, vallankumouksellisessa, mitä epäilyttävimmiltä näyttävien yhteiskuntalaitosten puolesta esiintyvässä sosialistisessa muodossaan kohottanut ristinmerkin, uskonnollisen sosialismin, s. o. kristillisyyden lipun, olisivat seuraukset tulleet arvaamattoman perinpohjaisiksi ja, niinkuin uskon, turmiota tuottaviksi. Toinen aika on tuleva, jolloin se tapahtuu. Silloin saa nähdä, millä vaikutuksella.

Tyhmyys on muuten selitettävissä. Vallitseva arkifilosofiiaa on sellainen, että sen täytyy tehdä väkivalta julkeammaksi ja heikot epätoivoisemmiksi. Sehän on tätä kuin sosialistijohtajat tahtovat. He toivovat, että jälkimmäiset epätoivostaan saavat voimaa taisteluun ja voittoon. Huonosti laskettu. Ihanteellisia voimia, uskonnollisia voimia vaaditaan pitämään koossa työväenjoukkoja. Siihen ei kelpaa itsekkäisyyden evankeliumi. Tuomita kaikkia sosialistijohtajia kuolemaan en kuitenkaan voi edes minä, Ahasverus, kylmä pessimisti. Laumalla oli vielä keskiajalla paimenia, jotka nojautuen nasarealaisen oppeihin ja mahtavan kirkon nimessä ryhtyivät sitä suojaamaan. Sääliväisten positivistien ja ateistien, jotka uskovat Utopiaan Jumalan sijasta, on sittemmin pitänyt ottaa suojelustoimi huolekseen ja ovat he välistä tehneet sen innolla, joka tuntuu näyttävän, että Hän, jonka olemassa oloon he eivät usko, on heidän sydämissään. Muistan tämän ohessa erään ranskalaisen tiedemiehen sanat näistä nos jours troublés, où Jesus n'a pas de plus autentiques continuateurs que ceux, qui semblent le répudier.[1]

[1] Sekavista päivistämme, jolloin Jesuksella ei ole todellisempia seuraajia kuin ne, jotka näyttävät hänet kieltävän.

Frode kuninkaan valtio on johdonmukaisesti rakennettu niiden periaatteiden pohjalle, joita mainittu arkifilosofiia saarnaa. Ne päätelmät, joiden julkeutta humanismin puoltajat ja kristillisyyden hämmästyvät, ovat siellä julkisia totuuksia. Tiedän yhtä vähän, voiko kristillinen vanhurskauden valtakunta toteutua, kuin voipiko valtiota rakentaa Marxin laskemille kulmakiville. Mutta minkä tiedän, on, että se ateistinen tie, jonka nykyajan sosialistijohtajat ovat valinneet Utopiaansa, ei johda sinne, vaan Frode kuninkaan Grottemyllyyn."

Tämän katselun jälkeen seuraa muutamia otteita:

Kansleri-Mammonpapin juhlasaarnasta.

(Sitten kuin Frode kuningas oli läsnä ollut juhlallisessa Grottetanssissa, läksi hän seurueineen linnankirkkoon, kuulemaan kansleri-Mammonpapin juhlasaarnaa. Ahasverus on kirjoittanut muistiin ainoastaan osan siitä. Kansleri sairasti tilapäisesti hienoa bronchitista. Esitelmä oli senvuoksi, vaikkakin vilkas, hieman matala-ääninen ja jäi osittain vanhalta kuulijalta huomaamatta).

— — — — — — — — — — — — — — —

On totta, Grotten uhriks monta saa,
Alut kulttuurimmehan on uhrausta,
Ja Grotte kulttuuria edustaa.
Ja itse luontokin on uhrausta:
Saa kerran henkens' antaa joka mies,
Sen vaatii luonnon suuri uhrilies.
On liha heinä, sanotaan;
Ja elomme on kukan kuihtumusta,
Käy kuningaskin — anteeks! — kuolemaan.
Kun uhrielukoit' on kaikki niin,
Ja Froden elo — anteeksi — loppuu kerta,
Miks orj' ei kuolis eestä kulttuurin?
Ois varkaus jos Grottelt' ottais sen.
Saa orjaraiska kuolla vuotain verta,
Kuin sotur' urheana kilvellen.
Tuo tunnonpaise, usko Kristuksen,
Se säälinmyrkyn syämiin koitti valaa.
Tok' onneks yhteiskuntaan järki palaa!
Mut — hävettää kun vielä muistan vain —
Se idän sielunrutto siks sai alaa,
Ett' yksin miekin Kristuspapiks sain.
Yks lohdutus mull' oli virassan':
Näet nasareenin alttarilla voipi,
Kun kristin-uhritulta vartioipi,
Rinnassa alttar' olla Mammonan.
Näin minä tein, ja näin on tehnyt sata.
Käy laatuun, joskin epämukavata.
Näet: meidän evankeliumimme uus,
Kuin luonto myöntää, että kavaluus
Ja ulkokultaisuus kun voimaan yhtyy,
On turvana kun elon taistoon ryhtyy.
Nyt evankeliumimme lukekaahan:
"Tää elonnautinnoiden taistelo
On taiteilija, jonka valimo
Luo ylempiä malmiin alempahan;
Mi silmän valoa tuo sokeen tiellen
Ja ääntelemähän luo mykän kielen
Ja ketunvilpiks loihtii tyhmän mielen,
Suo voiton vahvalle ja kavalalle
Ja voiman nöyrtyä suo vilpin alle,
Luo väkivallan taa ja rikkauden
Viekkauden."

— — — — — — — — — — — — — — —

Fanfaari, maista maihin julki soi
Vapautusta Kristusjumalasta!
Mi hyvän kainoks, kainon hyväks loi —
Tuost' evolutsioonin sortajasta,
Mi pilkaks kaikkeuden laille ois:
Eläköön vahva, heikko kuolkoon pois!
Se tahtoi tyhmyydessään ylös saattaa
Sen huonouden, jonk' itse luonto kaataa.
Tekoimme terään tahraa tuonut on,
Ja väritys, jonk' olot siltä saivat,
On ihanteellinen ja luonnoton.
Se mehut iloist' imi nautinnon,
Toi huvin jälkiruuaks tunnonvaivat.
Se kaatui, ollen maailman kammona,
Kun lähettinsä pani Mammona,
Jotk' antoi voiman monen aatoksihin,
Joit' ennen sydämissä salattihin.
Fanfaari, riemukielin raikuos,
Vapahtajille sieluin kaikuos,
Ne ihmisluonnon oikeuteen autti,
Jot' ennen eläinkunta yksin nautti.
Se oikeus huvi on pohja moraalin,
Motiivi tekojen ja perus ainoo,
Vaikk' Kristus alennellen sitä vainoo
Etuudeks sikojen ja koirainkin.
Te jalot, joill' on ollut paljon huolta,
Lait kehityksen ettei hukkuis pois,
Ett' armoittelu heikon rikost' ois —
Täydellisyyden laiss' on käsky heikon kuolta.
Nyt Lasarus käy Grotten kääntöhirteen,
Ja kaatuu, juosten jaloin vertyvin,
Ei tuo hän häiriötä hyppyihin,
Ei sorasointua synny pöytävirteen.

— — — — — — — — — — — — — — —

Moraalin pohja on huvi pelkästään.
Mut — kuin käy yhteiskuntaoikeuden?
Laps kullast' isän, äidin murhaeli,
Ja veljen veli?
Tuo yksityinen oikeus on sen.
Mut huvill' yksityisnä, tietänemme,
On vastapaino meidän hyödyksemme:
Utiliteetti, mi murhan kieltää pois,
Ett' estämättä kukin nauttia vois.
Ei, nimess' oikeuden emme,
Jota turhaan maailmassa haeskelemme,
Ei, vaan omaksi hyödyksemme
Rankaisu kieltää murhan pois,
Ett' esteettä huvia nauttia vois.
Mut vastaan Mammonaa on rikos julkee,
Jos rikas, köyhä samoin rangaistaan,
Kun Mammon itse helmaans' suuret sulkee,
Mut pienet määrännyt on hukkumaan.

— — — — — — — — — — — — — — —

Käy huvin juurest' esiin itserakkaus,
Tuo ennen ilkuttu
Ja pilkattu;
On valtaava sen korkeus,
Ja latva tuuhee, suojass' sen
On valtiomme vakainen.
Ja itsekkyys se nostaa luokkajaon,
Mi parhain valtti politiikassa on,
Ja vallan terveys ja kukoistus.

— — — — — — — — — — — — — — —

Kun maailmass' oltiin vielä hullut,
Ja ihanteista silmät sokeeks tullut,
Oli Grotten kulku tukalaa:
Kuin kivireki ja louhu maa;
Ket nasareenia palvoivat,
Net orjan eduks valvoivat
Myös lepohetkeä, täyttä elatusta.
Nyt kun ei eloa annetakaan,
Mut iskuja vaan,
Te itse näette kulkuaan:
Nyt säilöt Froden tulvillaan
On vuoden kultakorjausta.
Niin, politiikkimme taidokas
On toivehikas ja kunniakas,
Ei loista Adonai, ei Oden, Zeus, ei Ammon
Niin kunniassa ja armossa kuin Mammon.

— — — — — — — — — — — — — — —