MARIANNE
Kirj.
Vilhelm Krag
Suomennos Oskar Liljefors Helsingin Kaiulle
Helsingissä, Emil Vainio, 1905.
Konsuli Ebbesen, rikkain ja enin arvossa pidetty, enin pelätty ja enin vihattu mies koko kaupungissa, nousi vitkalleen kirjoituspöytänsä äärestä. Mutta noustuaan jäi hän seisomaan eteenpäin kumartuneena. Hän veti kellon liivinsä taskusta, napautti auki sen kannen, painoi sen jälleen kiinni ja pani kellon taskuunsa, siihen vilkaisemattakaan.
Ovelle koputettiin. Hän sävähti ja katsoi oveen säikähtyneen näköisenä.
— Astukaa sisään! huusi hän sitten ja ojensi selkänsä.
Se oli ainoastaan eräs konttoristeista, joka toi konseptia.
— Pankaa se tuohon! Ja muistakaa, ettei kukaan pääse luokseni tänä aamupäivänä, ei kukaan! Oletteko ymmärtänyt?
Kaljupää konttoristi hiipi ulos ovesta, jonka hän aukasi juuri niin paljon, että pääsi siitä pujahtamaan. Ja sitten sulki hän sen varovaisesti.
— Tst! — kuiskasi hän toisille ulkokonttorissa. — Tänään ei ole hyvä olla ukon kanssa tekemisissä. Varokaa päästämästä ketään hänen luokseen tänään, muuten menee paikat nurin.
Jäätyään yksin, konsuli Ebbesen otti hän konttoristin konseptin, vilkaisi sitä ylimalkaisesti ja heitti sen pöydälle jälleen.
Sitten hän meni nurkassa olevan sohvan luo ja istuutui raskaasti. Ja mitä kauemmin hän istui, sitä enemmän hän lyyhistyi kokoon. Hänen tunnettu jäntevyytensä oli kuin pois puhallettu, ja jos joku muukalainen olisi hänet sillä hetkellä nähnyt ensimäisen kerran, olisi hän häntä pitänyt vanhana, murtuneena miehenä.
Siihen asti ei konsuli Ebbesen ollut tuntenut kumpaakaan. Mutta kahden viimeisen vuoden kuluessa oli huono onni häntä lakkaamatta seurannut ja selittämättömimmät onnettomuudet ja vastoinkäymiset olivat häntä kohdanneet, kenenkään ulkopuolella olevan saamatta vihiäkään niistä.
Niin, onni, joka yli sata vuotta oli johdattanut Hans Ebbesenin liikettä, oli nyt äkkiä kokonaan kääntänyt sille selkänsä sen perustajan pojanpojan pojan aikana. Varmiinmat ja varovaisimmin tehdyt suunnittelut menivät myttyyn, samalla kun tyhmeliinit ansaitsivat pääomia mitä uhkarohkeimmilla keinotteluilla. Alussa hymyili hän sille kaikelle ja ajatteli usein sitä kertaa, jolloin oli Monte Carlossa pelaamassa. Alussa hän oli voittanut, vaan voittanut, kuinka ikinä olisikaan käyttäytynyt. Niin, hän oli lopuksi huvitteleinnut panemalla kultakolikoita umpimähkään kierimään viheriällä pöydällä ja antamalla niitten jäädä siihen, mihin pysähtyivät, ja joka kerta hän voitti.
Mutta sitten kääntyi onni äkkiä. Hän pelasi varovaisemmin, koetti suunnitella laskuja, teki muistiinpanoja ja luuli huomaavansa, että onnenpelissäkin oli jonkinlainen laki vallitsemassa.
Mutta mikään ei auttanut. Joka kerta kun hän pani rahansa jollekin numerolle tai värille noukkasi sen siitä krupierin (pankkipelaajan) koukku. Niin jatkui siksi kunnes muuan vanha, oudonnäköinen mies, joka koko ajan oli seissyt hänen vieressään ja tarkastanut peliä ottamatta siihen osaa, sanoi hänelle:
— Teidän ei pitäisi pelata tänään. Tehän näette, ettei se hyödytä.
Teillä ei enää ole la chance (menestystä).
Niin, hän oli viime aikoina usein muistellut sitä vanhusta, omituista ukkorahjusta, josta hän sittemmin sai kuulla, että hän oli ollut rikas mies, mutta kadottanut omaisuutensa viheriän pöydän ääressä ja eli nyt pienellä eläkkeellä, jonka pelipankki kaikessa ystävyydessä hänelle suoritti sen vuoksi, ettei mies rukka olisi pannut toimeen skandaalia ampumalla luodin otsaansa.
— Teillä ei enää ole la chance.
Ensiksi hän oli ajatellut sitä tapahtumaa puoleksi hymyillen, mutta vaikka hän oli kaikkea muuta paitse taikauskoinen, vaikka tuon tuostakin toisti itselleen, että kaikki liikkeen vastoinkäymiset johtuivat jostakin väärästä suunnitelmasta, niin sattui kuitenkin tapahtumia, joita ei kukaan ollut voinut aavistaa ja jotka rikkoivat hänen laskelmansa niin johdonmukaisesti, kuin olisi tapahtumien takana piillyt paha kohtalo, joka huvittelihe ehdoin tahdoin häiritsemällä hänen toimiansa.
Täällä näyttää todellakin vallitsevan samat säännöt kuin siellä pelihelvetissäkin: ne jotka sokeasti antavat kultansa kieriä mitä päättömimmissä yrityksissä, saavat suuria voittoja, jotavastoin hän, joka oli tutkinut alaansa kuin tiedettä, lakkaamatta näki kullan virtaavan luotaan.
Ja tälle kohtalolle, joka tuli hänen tielleen milloin tulipalona, milloin haaksirikkona, milloin petollisena palvelijana — tälle kohtalolle hän ei mahtanut mitään.
Kun nyt muutamat hänen vastoinkäymisistään vihiä saaneet vihamiehet koettivat hänelle erittäin epäsuotuisalla ajalla salakavalasti hänet kukistaa lunastamalla joukon vaikeasti maksettavia saatavia, silloin vaadittiin koko hänen aivojensa selvyys ja tasapaino estämään häntä tulemasta epätoivoon ja siten joutumasta kilpailussa alakynteen.
Mutta hän suoristi selkänsä ja sanoi itselleen, että sellaisten vastoinkäymisten on kerran poistuttava tieltä. Kaiken täytyi olla ainoastaan ajan kysymys. Ja olisihan liian hävytöntä, että nuo nousukkaat niin kömpelöllä tavalla tekisivät lopun hänen ylväästä nimestään, joka sukupolvien kuluessa oli ollut ylhäisin ja mahtavin.
Hänen vihamiehensä olivat varmaan luulleet tekevänsä hänelle pientä harmia, mutta he eivät olleet aavistaneet, ettei heidän temppunsa merkinnyt enempää ja vähempää kuin koko loistavan liikkeen perikatoa.
Konsuli Ebbesen ei ollut se mies, joka olisi väistynyt tieltä ja pyytänyt vihamiehiltään armoa. Mitä tahansa, mutta ei sitä! Tulkoon vararikko, menköön perikatoon vanha liikenimi, mutta niin kehnolla keinolla se ei saanut maailmasta kadota!
Jos se kerran on tekevä kuperikeikan, entäs sitten, niin saisi hän ainakin itse määrätä ajan. Mutta ei ikinä maailmassa sellainen typerä torikauppiaan temppu ole antava sille viimeistä iskua.
Tällaisessa toivottomassa kuumetilassa kirjoitti konsuli Hans Ebbesen erään nimen, jota hänellä ei ollut oikeutta kirjoittaa. Ja sitten maksoi hän persoonallisesti jok'ikiselle virkamiehelleen kaikki heidän saatavansa. Häntä huvitti nähdessään heidän ymmälle joutuvia, pitkiä naamojaan.
Tämä temppu ehkäisi siten jo syntymässä pienen esiinpistävän epäilyn liikettä kohtaan. Ja etenkin lähinnä seuraavana aikana tunnettiin miltei mystillistä kunnioitusta tuota miestä kohtaan, joka leikkivällä keveydellä oli suoriutunut kaikista tappioista ja selvittänyt kaikki kujeet. Tuntemattomia mahtoivat hänen rikkautensa olla, koska hän niin lyhyessä ajassa oli sellaisia summia maasta polkaissut.
Aika kului, mutta vastoinkäymiset seurasivat yhä Hans Ebbeseniä. Sillä hetkellä, jolloin hän teki tuon toivottoman ja epärehellisen teon, oli hän huomannut järkkymättömäksi kohtalokseen, että se se olikin päämaali. Sitä tarkoitti kaikki se mitä tapahtui. Niin pitkälle hänen juuri piti joutua, mutta sitten, herran nimessä, pitäisi onnen jo kääntyä! Hänet valtasi omituinen sairaalloinen levottomuus. Ja sitä seuraavana aikana, jolloin yhä näyttäytyi mahdottomaksi lunastaa turmiota tuottava paperi, valtasi hänet sama hermoväristys, jota hän Monte Carlossa hävitessään oli tuntenut, sillä eroituksella vain, että se tällä kertaa oli tuhat kertaa voimakkaampi. Silloin oli ollut kysymys ainoastaan muutamista vähäpätöisistä kultarahoista, tällä kertaa oli panos koko omaisuus, vanhan nimen kunnia, niin, itse elämä.
Muutamia pitkiä kuukausia kului. Vielä oli hänellä luotto kaikkialla, vielä ei aavistanut kukaan mitään, vielä voitiin kaikki pelastaa.
Siksi, kunnes tänään — se oli muuan kevätpäivä — pyydettiin pankissa miettimisaikaa, vaikka oli kysymys ainoastaan pienemmästä summasta.
Ja heti säikähtyi tuskaantunut mies! Olivatko he sen keksineet?
Hän kulki huoneessaan edes takaisin, jännityksestä vavisten. Jok'ikisen sähkösanoman aukaisi hän hermostuneesti vapisevilla käsillä, ja heti kun joku koputti, sävähti hänen ruumiinsa äkkiä.
Hän tunsi itsensä niin yksinäiseksi, kuin olisi hän ollut laivan hylyllä, jonka näki vähitellen allaan hajoavan.
Tänään se oli siis päätettävä. Toivottomuuden valtaamana hän oli sähköttänyt vanhalle ystävälleen pääkaupunkiin, ja odotti nyt vastausta. Se laina auttaisi häntä ainakin selvittämään rikoksen, sitten sai käydä kuinka tahansa.
Hän istuutui ja kyyristyi sohvan kulmaan. Katse harhaili avutonna ympäri konttorihuonetta, tuota vanhaa suojaa, jonka seiniltä hänen kolme edeltäjäänsä häntä ankarasti tähystivät. Heidän katseensa näyttivät tänään tavallista vihaisemmilta. Kiihtyneessä tilassaan tuntui hänestä, kuin heidän kasvojensa ilmeet kokonaan olisivat muuttuneet, ja välistä näyttivät ne ikäänkuin saavan eloa ja vetäytyvän uhkaavaan virnistykseen.
Hän kiiruhti ulkokonttoriin, jossa henkilökunta kunnioittaen nousi seisomaan ja kumarsi hänelle.
Vilkaisematta sivulleen aukasi hän etehiseen vievän oven, pysähtyi sitten äkkiä ja kysyi:
— Onko tullut mitään sähkösanomaa?
— On, nyt juuri tuli yksi — vastasi kassanhoitaja miltei säikähtyneellä äänellä.
Konsuli Ebbesen otti paperin ja pani sen näennäisesti välinpitämättömänä taskuunsa.
Sitten hän jälleen poistui ja tempasi oven kiinni mennessään.
— Jumala ties, miten hänen laitansa lie — Sanoi kassanhoitaja ja katseli hänen jälkeensä. — Ei varmaan mahtane jotakin olla pois paikoiltaan konsuli Ebbesenissä? Sehän olisi mahdotonta.
— Mahdotonta! — toisti hän itsekseen, haukotellen tyyntyneenä ja ryhtyi työhönsä jälleen.
Mutta pieni epäilyksen kauna kutkutti kuitenkin hänen aivoissaan ja häiritsi hänen työtään, ja kun hän äkkiä huomasi tehneensä yhteenlaskuvirheitä vuosineljännestileissä, pani hän kynänsä syrjään ja alkoi katsella pihalla olevaa miestä, joka sahasi puita. — Oli sitä paitse niin kuuma…
— Mutta semmoistahan on tapahtunut ennenkin. Ja niinkuin se konsuli käyttäytyi tänään! — Hm!
Pihalle päästyään pysähtyi konsuli Ebbesen. Sähkösanoman piti hän edelleenkin puristettuna käsissään. Samassa hetkessä, kun hän sen oli saanut, oli hän omituisesti vakuutettuna tuntenut sen sisältävän kieltävän vastauksen.
Nyt silitti hän sen suoraksi, aukaisi sen ja alkoi sitä vitkalleen lukea, nyökäytti sitten päätään ja puri huulensa yhteen.
Sitten hän rykäsi pari kertaa, suori kaulaliinansa ja poistui kadulle, missä päivä helteisenä heloitti.
Kaikki ihmiset tervehtivät konsuli Ebbeseniä, rikkainta, arvossa pidetyintä, enin peljättyä ja enin vihattua miestä koko kaupungissa.